Kirja-arvostelu: Outliers

Malcom Gladwellin bestseller Outliers - The Story Of Success kertoo tarinan menestymisestä ja siitä miksi toiset kapuavat huipulle mutta toiset eivät. Gladwellin mukaan Menestyminen edellyttää ennen kaikkea:
- Kovaa työntekoa
- Yhden keskihajonnan ylittävää ÄO:ta (Mensaan pääsee kahden keskihajonnan ylittävällä luvulla)
- Yli 10 000 tunnin erikoistumista johonkin alaan
- Riittäviä sosiaalisia taitoja
- Mahdollisuuksia menestyä

Gladwellin kirja ei kuitenkaan tarjoa avaimia itseapuun (self-help) vaan päinvastoin myöntää, että esim. IT miljonääriksi tulo edellytti syntymistä 1950-luvun puolivälissä. Vastaavasti Tammikuussa syntyminen on eduksi, mikäli haluat menestyä urheilussa tai päästä huippuyliopistoihin sillä sekä urheiluseurat että koulut jakavat lapset ryhmiin kalenterivuoden mukaan. Aluksi lasten suoritustason erot ovat pienet, mutta heidän luokitteleminen antaa parhaimmille (usein vanhemmille) lapsille enemmän harjoitteluaikaa synnyttäen itsensä toteuttavan ennusteen. Valitettavasti yhdenkään menestyksen avaimen puuttumista ei voida korvata toisella avaimella, esim. Christopher Langan - jonka ÄO on peräti kuusi keskihajontaa normaalia korkeampi - asuu pienellä hevosfarmilla ja työskentelee ovimiehenä, heikon kasvuympäristönsä ansiosta.

Outliersin lukeminen on siitä huojentavaa, että se osoittaa mm. Bill Gatesin hurjan menestyksen koostuvan suuresta summasta onnenkantamoisia: ennen Microsoftin perustamista Gatesilla oli takanaan peräti kahdeksan vuoden ohjelmointikokemus aikana jolloin kukaan ei omistanut tietokoneita. Myös Gladwellin keskustelu julkisista kouluista on mielenkiintoinen. Hänen mukaansa suurin syy huonotaustaisten oppilaiden heikkoon menestykseen johtuu pitkästä kesälomasta, joka tulisi lakkauttaa erojen tasoittamiseksi. Syvällisempi katsaus kuitenkin osoittaa, että hyvätaustaiset oppilaat oppivat paljon nopeammin kesäloman aikana, todistaen jälleen kerran julkisten koulujen heikon tason suuremmassa mittakaavassa.

Gladwellin teoksen keskeinen heikkous on, ettei se pysy asiassa. Kirjan kymmenestä kappaleesta (epilogi mukaan lukien) peräti kolme käsittelee kulttuurillisia seikkoja (kunniamurhia, lentoturmia ja riisinviljelyä), joilla ei ole mitään tekemistä menestymisen kanssa. Myös kehotuksia valtiollisiin väliintuloihin löytyy aika ajoin kirjailijan poliittisista mielipiteistä johtuen, mutta näitä ei onneksi ole häiritsevissä määrin. 285 sivua. Yleisarvosana: 77 %.

Kirja-arvostelu: Secession

Vasemmistolainen historian professori Thomas Naylor julkaisi vuosi sitten (2008) mielenkiintoisen kirjan New Hampshiren naapuriosavaltion Vermontin Yhdysvalloista irtautumisesta. Secession - How Vermont and All the Other States Can Save Themselves from the Empire on tosin pikemminkin poliittinen manifesti kuin faktoihin perustuva teos, joka tekee parhaansa nostattaakseen nationalismin hengen 600 000 asukkaan osavaltiossa. Kirjassa mm. kuvaillaan Vermontin historiaa, kulttuuria ja poliittista ilmapiiriä täysin uniikiksi - jopa New Hampshireen tehdään irtiottoa määrittelemällä meidät "ilkeämielisiksi republikaaneiksi".

Kirjassa on paljon hyviä puolia. Ensinäkin se on lyhyydessään, ytimekkyydessään ja kirjoitusasussaan lähes täydellinen poliittinen pamfletti, joka kattaa kaiken Vermontin ja Yhdysvaltain historiasta ja kulttuurista aina perustuslakianalyysiin ja yhteiskuntakritiikkiin saakka. Mukana on myös merkittävä annos Vermontin sesessionistisen liikkeen historiasta, strategiasta, tulevaisuudesta ja siitä millä tavalla irtautuminen Yhdysvalloista tapahtuisi sekä lakiteknisesti että strategisesti.

Koska Secession on kirjoitettu melko tunteellisesti ja räätälöity vasemmistohenkiselle vermontlaiselle yleisölle, sen kritisointi on yllättävän vaikeaa varsinkin kun merkittävä osa kritiikistäni koskee luultavasti kirjoittajan tietoisia strategisia valintoja. Yksi esimerkki tällaisesta on tilastojen käyttö. Yhdysvaltoja (sekä valtiona että yhteiskuntana) kritisoidaan mm. terveyden, koulutuksen, ympäristön ja kulttuurin laiminlyönnistä ilman lähes ainuttakaan viitettä tai tilastoja, ja silloin kun sellainen löytyy, kyseessä on yleensä joku hatusta tempaistu luku tai tunnetun tilaston räikeä väärinymmärtäminen. Eräs toinen ongelma on, että kirja soveltuu melko huonosti muiden (varsinkin pohjoisen Uuden-Englannin ulkopuolella olevien) itsenäisyysliikkeiden oppaaksi. Minun on esim. vaikea nähdä miten joku texasilainen voisi hyötyä Vermontin kulttuurin tai historian tuntemuksesta. Myös perimmäiset syyt Yhdysvalloista irtautumiseen ovat varsin erilaisia pohjoisessa ja etelässä sekä idässä ja lännessä.

Secession on kuitenkin kaikin puolin tarpeellinen julkaisu jo siitäkin syystä, että aihetta käsitteleviä faktapohjaisia kirjoja julkaistaan erittäin vähän. Lisäksi kirja toimii mainiona esimerkkinä hyvin kirjoitetusta poliittisesta manifestista muiden osavaltioiden itsenäisyysliikkeille. Pohjoisessa Uudessa-Englannissa asuville (joka siis kattaa Vermontin, New Hampshiren ja Mainen osavaltiot) kirja tarjoaa lisäksi mukavan annoksen paikallista historiaa ja kulttuuria. 119 sivua. Yleisarvosana: 77 %.

Kirja-arvostelu: An Introduction to Austrian Economics

Yleensä jos puhutaan aloittelijalle sopivasta itävaltalaisen taloustieteen perusteoksesta, ensimmäisenä tulee mieleen Hazlittin Economics in One Lesson (arvostelu täällä) siitäkin huolimatta, ettei kirja edes ole itävaltalainen. Economics in One Lesson on toki loistava teos, mutta se toimii yhtä hyvin johdatuksena neoklassiseen kuin itävaltalaiseen taloustieteeseen (esim. Cato myy yhä teosta, mutta eri esipuheella). Hiljattain sain kuulla, että Hazlittia parempi itävaltalaisen taloustieteen perusteos olisi Thomas Taylorin An Introduction to Austrian Economics.

An Introduction to Austrian Economics on siitä hyvä teos, että se lyhyydestään huolimatta esittelee onnistuneesti itävaltalaisen taloustieteen pitkän käsiteliudan kera. Kirja kattaa kaikki itävaltalaisen taloustieteen kulmakivet, eikä esim. jätä taloussykliteoriaa käsittelemättä (kuten Hazlitt tekee). Taylor osaa kirjoittaa myös kiitettävän epäpoliittiseen sävyyn, mikä on yleensä taloustieteilijöille vaikeaa.

Siinä missä Hazlitt nojaa helppoon ja selkeään kieliasuun, Taylorin kielenkäyttö on monimutkaista ja paikoitellen vaikealukuista. Kirjan ongelma on ehkä siinä, että se yrittää ikään kuin ahdata Human Actionia kymmenesosaan teoksen alkuperäiskoosta. Lopputulos on kirja, joka ei sovellu esittelyteokseksi taloustieteisiin saatikka liberalismin. Sopivampi teos itävaltalaisesta taloustieteestä kiinnostuneille aloittelijoille olisi Jim Coxin The Concise Guide To Economics (suomennos täällä). 95 sivua. Yleisarvosana: 65 %.

P.S. Koska epäilen arvostellun teoksen soveltuvan ainoastaan itävaltalaisille liberalismiin kallistuville taloustieteilijöille tai liberaaleille itävaltalaiseen taloustieteeseen kallistuville yksilöille, haluaisin kuulla saako kukaan muu (esim. yliopistossa taloustiedettä opiskellut ei-liberaali) kirjasta mitään irti? Vastaukset kommentteina tai sähköpostitse.

Kirja-arvostelu: The Ethics of Money Production

Jos olet lukenut minkä tahansa rahateoriaa käsittelevän itävaltalaisen kirjan tiedät, että taloussyklit johtuvat luotonlaajennuksesta, inflaatio ja matalat korot kannustavat ihmisiä kuluttamaan, deflaatio on hyvä asia, ja taloussyklit sekoittavat ihmisten päät - tuhlailevasta kerskakuluttajasta tulee suhdannevaihtelussa nopeasti maansa myynyt ja päinvastoin. Tässä suhteessa itävaltalaiset rahateoreettiset opukset sisältävät kutakuinkin samat asiat. Niiden eroavaisuudet selittyvät sosiologisilla (katsotaanko ilmiötä kansalaisen, yrityksen vai pankin kuvakulmasta), maantieteellisillä (tuleeko lähdeaineisto pääasiassa Espanjasta, Ranskasta vai Englannista), poliittisilla (onko kassavarantovelvoitteen puuttuminen osa vapaata taloutta vai ei), akateemisilla (perustuuko analyysi neoklassiseen matematiikkaan vai itävaltalaiseen logiikkaan) ja teknisillä (onko kirjan pääpaino rahatalouden muodostumisessa, korkojen määräytymisessä, kirjanpidossa, rahoitusopissa jne.) seikoilla. Teosten todelliset erot mahtuvat marginaaleihin. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä kirjat olisivat huonoja. Tosin ei myöskään kannata liioin yllättyä, jos näitä teoksia lukiessa törmää samoihin asioihin yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Suurin etu useamman teoksen lukemisessa on, että rahateorian koukerot suoristuvat ja rahapoliittiset ilmiön oppii näkemään monelta kantilta.

Monia rahateoreettisia opuksia lukeneena väitän kuitenkin, että yksi kirja on selvästi erilainen. Kirja on Jörg Hülsmannin The Ethics of Money Production (2008). Kyseessä ei varsinaisesti ole rahateoreettisesta tai edes taloustieteellisestä kirjasta, koska kirjassa käsitellään lähes yksinomaan rahanpainannan moraalifilosofiaa ja sen sosiologisia vaikutuksia. Tästä huolimatta kirjasta löytyy ainakin kolme merkittävää taloustieteellistä oivallusta. 1) Hopeakanta on empiirisesti katsottuna ollut kultakantaa käytetympi rahajärjestelmä ja Hülsmann sanoo itsekin pitävänsä tätä järjestelmää kultakantaa parempana. 2) On parempi kutsua kolikoita nimetä kuin niiden metallimäärän perusteella, koska kolikot voidaan silloin brändätä ja niiden sekoittaminen painoyksiköihin on epätodennäköisempää. 3) Paperirahan painaminen ei teknisesti ottaen ole väärentämistä enää silloin (eli käytännössä vuodesta 1971), kun paperirahassa selkeästi ilmaistaan, ettei sen pohjalla ole metallista kantaa. Fiat-rahan negatiivisten sosiologisten vaikutusten joukkoon Hülsmann lukee mm. 1) valtiovallan kasvun, 2) yritysten korruptoitumisen, 3) yritysten perustamisen vaikeutumisen, 4) spekuloinnin kasvamisen, 5) raha-ahneuden lisääntymisen, 6) aikapreferenssien kasvun, 7) tuotteiden laadun laskun, 8) totaalisen sodankäynnin mahdollistamisen ja 9) murskaavan julkisen ja yksityisen velkataakan syntymisen. Ja jos tässä ei olisi jo antia tarpeeksi, Hülsmann kumoaa vielä fiat-rahaa puoltavat argumentit myös utilitarisin perustein. Lisäksi hän toteaa, että ennen valtiollista fiat-rahoitusta kukaan filosofi tai ekonomi ei puoltanut fiat-rahaa, vaan sitä pidettiin yksimielisesti filosofisesti moraalittomana ja taloustieteellisesti turmiollisena ratkaisuna.

The Ethics of Money Production on vaikeasti kritisoitava teos. Eniten teoksessa häiritsi kuitenkin sen lyhyehkö pituus (242 sivua) sekä se, että kirja tuntui ajoittain hieman hätäisesti kirjoitetulta ikään kuin Mises: The Last Knight of Liberalismin (2007) sijaisprojektilta. Kirja tasapainottelee myös ontuvasti kristinuskon (lähinnä katolisen) ja sekulaarin moraalifilosofian välillä. Ymmärrän tämän näkökulman, mutta mielestäni olisi korkea aika, että itävaltalaiset taloustieteilijät lopettaisivat ainaisen kristinuskon (taas, lähinnä katolisuuden) painottamisen. Myönnän toki, että (ainakin) katolisuudella on ollut historiallisesti myönteinen vaikutus vapauteen mutta tämä on osa historiaa, ei nykyhetkeä. Kirjan loppu on myös erittäin latistunut: Hülsmann ei edes yritä ennustaa tulevaa vaan yksinkertaisesti tyytyy tokaisemaan, että jos fiat-rahan painantaa jatketaan, valtioista tulee entistä totalitaarisempia johtuen talouden valvonnan ja säätelyn kiristämisen pakosta. Toinen vaihtoehto on fiat-rahasta luopuminen, joka olisi lähes kuolettava isku koko julkiselle sektorille. The Ethics of Money Productionia lukemalla tulee viimeistään vakuuttuneeksi siitä, että kamppailu fiat-rahaa vastaan on kaikkein keskeisimmässä asemassa. Lakkauttamalla fiat-raha pääsisimme lähes kerta heitolla eroon hyvinvointivaltiosta, huumeiden vastaisesta sodasta, tuloverosta, aggressiivisesta ulkopolitiikasta ja liudasta kansainvälisiä järjestöitä kuten YK, NATO tai WTO. Suosittelen kirjaa mitä lämpimimmin minkä tahansa itävaltalaisen taloussyklikirjan kumppaniksi. 242 sivua. Yleisarvosana: 91 %.

Kirja-arvostelu: Capitalism and the Historians

Olin pitkään sitä mieltä, että ratkaisun avaimet vapaaseen yhteiskuntaan löytyvät taloustieteen ja filosofian saralta. Mielestäni on itsestään selvää, että jokainen joka esim. ymmärtää talouslaskun ongelman (2, 3) ja ihmisoikeudet niiden alkuperäisessä merkityksessä tulee vakuuttuneeksi, että valtio harvemmin - jos koskaan - on oikea vastaus yhteiskunnallisiin ongelmiin. Friedrich Hayek on eri mieltä. Hänen mukaansa ihmisten poliittiset näkemykset eivät pohjimmiltaan rakennu heidän taloustieteellisiin tai filosofisiin käsityksiin vaan heidän käsitykseen historiasta ja sosiologiasta. Valitettavasti en löytänyt mistään Hayekin tarkempaa perustelua miksi näin olisi, joten ostin lopulta ratkaisun toivossa kirjan Capitalism and the Historians (1954). Teos on kaksijakoinen ja sen ensimmäinen puoli käsittelee miten pohjoisamerikkalaiset ja eurooppalaiset historioitsijat kuvailevat kapitalismia kirjoituksissaan, toisen osan käsitellessä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun työolosuhteita isobritannialaisissa tehtaissa.

Hayekin teoksen ylivoimaisesti paras puoli on siinä, että sen historianosuus käsittelee aihetta josta harvemmin puhutaan markkinamyönteiseen sävyyn. Kirjan toisesta puolesta opimme mm. että tehtaissa työskentely oli maalla työskentelyä turvallisempaa ja terveellisempää, että lapsityövoimalait astuivat voimaan vasta lapsityövoiman jo loputtua, että työläiset pitivät tehdastyöskentelystä ja että perheiden elintaso ja sen mukana eliniänodote nousivat räjähdysmäisesti. Myös kirjan ensimmäinen puoli on informatiivinen, mutta se käsittelee lähinnä jo tutuksi tullutta aihetta siitä miten älymystö petkuttaa kansaa Julien Bendan teoksen La Trahison des Clercsin (1927) sävyyn.

Vaikken halua olla liian kriittinen, Capitalism and the Historiansissa on paljon parantamisen varaa. Valitettavasti kirja sortuu lähes alusta alkaen argumenttien toistoon, mikä on vastaavanlaisissa kokoelmakirjoissa tyypillistä (kirjassa on yhteensä kuusi esseetä viideltä eri kirjoittajalta) ellei niiden kokoajan (eli tässä tapauksessa Hayek) ole ollut erityisen tarkkaavainen. Hayekin oma essee on myös, noh, tyypillinen Hayek - vaikealukuinen ja paikoitellen epäselvä, höystettynä lähes toivottomilla lauseenrakenteilla. Lopulta tämä essee ei edes täysin anna vastausta kysymykseen, miksi Hayekin mielestä historia ja sosiologia ovat taloustiedettä ja filosofiaa tärkeämpiä tekijöitä ihmisten poliittisten näkemysten muovaajina. Hayek sanoo tämän johtuvan osittain siitä, että ihmiset perustelevat poliittiset näkemyksensä historiantulkinnoillaan ja osittain siitä, että kovinkaan monella ei ole mielipidettä taloustieteestä (kuten ei myöskään fysiikasta) muta lähes kaikilla on jokin mielipide historiasta. Siispä Hayekin ratkaisu on ihmisten historiantulkinnan muokkaaminen oikeanlaisella historiankirjoituksella joka oikoo virheellisiä käsityksiä varsinkin kapitalismin ensiaskelista mutta myös talouskriiseistä ja muista tapahtumista joista yleisesti syytetään vapaata markkinataloutta. Ongelmallista ratkaisussa on, että suurin osa (tuntemistani) liberaaleista perustaa poliittiset näkemyksensä joko taloustieteeseen tai filosofiaan. Silloin harvoin kun historian tuntemusta löytyy, alaan liittyvä tutkinto puuttuu joka tekee esim. Suomen teollistumisen historian uudelleenkirjoituksesta (historical revisionism) vaikeaa. 184 sivua. Yleisarvosana: 78 %.

P.S. Kirjoista puheen ollen, Taloudenperusteet.comista löytyy nyt käännettynä myös Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen sekä kasvava lista Frédéric Bastiatin esseitä.

Kirja-arvostelu: Nickel and Dimed

Jos joku on ihmetellyt miksi tämänhetkisten kirja-arvostelujeni yleisarvosanan keskiarvo on peräti 85,1 %, johtuu tämä siitä, että yleensä saan päättää itse minkä kirjan luen. Teen tietysti parhaani hyvän kirjan valitsemiseksi ja jos valittu kirja tästä huolimatta osoittautuu liian huonoksi, se jää yleensä vähintäänkin pitkälle lukutauolle. Kappale Barbara Ehrenreichin pokkarista Nickel and Dimed pakotettiin lukulistalleni yhden projektin vuoksi joten päätin saman tien lukea koko kirjan. Yleensä vasemmistolaisten kirjoja lukiessani, luen joko jotain anarkisteilta (kuten Noam Chomskyltä) tai vaihtoehtoisesti jotain sosiaaliliberaaleilta (kuten John Rawlsilta). Ehrenreich ei valitettavasti ole kumpaakaan vaan sijoittuu poliittisella kartalla suomalaisen Vasemmistoliiton riveihin. Toisin sanoen, hänen politiikkansa on kävelevä katastrofi muutamalla poikkeuksella. Parhaiten Nickel and Dimed toimiikin ikkunana New York Timesin toimittajan ja entisen englanninkielen professorin kummalliseen ajatusmaailmaan.

Teoksena Nickel and Dimed on eräänlainen sosiologinen kvalitatiivinen analyysi siitä miten köyhät Yhdysvalloissa elävät. Missään vaiheessa kirjassa ei esiinny minkään sortin teoriaa - tavallisesti tämä olisi huono asia mutta koska teoria olisi joka tapauksessa väärä, ehkä näin on tällä kertaa parempi. Muihin hyviin puoliin kuuluu kristittyjen tekopyhyyden osoittaminen, huumeiden vastaisen sodan kritisointi, ankarien rangaistusten kritisointi sekä demokratian kritiikki. Laihasta taloustieteellisestä ymmärryksestä huolimatta, Ehrenreich ymmärtää suht. hyvin asuntoveron sekä neoklassisen taloustieteen ongelmat. Kirjan analyysiosassa hän myös osittain ymmärtää taloussyklien taloudellisen vaikutuksen mutta tekee siitä väärät johtopäätökset.

Usein sosialistien ideoita lukiessa iskee jonkin sortin ärsytys, Nickel and Dimed aiheuttaa lähinnä huvittuneisuutta. Sivu toisensa jälkeen kirjasta nousee esiin kaiken näköisiä hassutuksia. Ehrenreich esimerkiksi viittaa Marxiin, Leniniin ja Maoon, hän näkee firmojen pikkupomot pienipalkkaisina luokkavihollisina ja muutenkin marxilaista luokka-analyysiä löytyy sieltä sun täältä. Hauskinta on kuitenkin Ehrenreich hajanaiset ja ristiriitaiset ajatukset rikkaista ja köyhistä. Paikoin hän väittää rikkaiden ja köyhien olevan yhtä älykkäitä ja hyvin koulutettuja. Hän mm. sanoo varakkaiden ainoastaan esittävän sivistyneitä ostelemalla ja asettelemalla kirjoja ympäri taloaan vaikka varakkaat todellisuudessa istuvat kaiket päivät telkkaria katsellen. Vastaavasti hänestä köyhät eivät ole kovin usein kiinnostuneita kirjallisuudesta vaan heidän ainoat huvinsa ovat tupakka, viina, telkku ja kirkko. Kuulemma myös kouluttamaton työvoima on myytti, sillä jokainen työ vaatii jonkin sortin koulutuksen. Ehrenreichiltä tuntuu menevän ohi täysin se, ettei viikon työorientointi siivoojan tehtäviin täysin vastaa kymmenen vuoden koulutuksen saanutta aivokirurgia. Ehrenreichiä ärsyttävää myös se, että köyhät usein pitävät työstään, heidän mielestään tämä työ on tärkeää ja heidän kiinnostuksensa organisoitua ammattiyhdistykseksi on erittäin pieni. Ratkaisuksi köyhien ongelmaan hän pitää sitä, että varakkaat lopettaisivat ravintoloissa käynnin, kotiavun palkkaamisen ja marketeissa shoppailun - logiikka ilmeisesti on, että tämä lakkauttaisi köyhien nykyiset työt jolloin köyhät siirtyisivät maagisesti jakamaan parempipalkkaisia hommia. Viimeisessä lauseessa Ehrenreich povaa tulevaa proletaarien vallankumousta jonka jälkeen asiat ovat kaikkien kannalta paremmin.

Tähän asti en ole vielä maininnut ainuttakaan Nickel and Dimedin huonoa puolta, sillä niitä piisaa. Ensinäkin kaikesta pienten tulojen valituksesta huolimatta, kirjassa ei käydä lainkaan läpi sitä tosiasiaa, että köyhät kärsivät muita enemmän mm. tuloverosta, bensaverosta, myyntiverosta (lähes sama kuin ALV), alkoholiverosta ja tupakkaverosta. Minneapolisissa ollessaan Ehrenreich ei kyennyt löytämään edullista asuntoa ja syytti asiasta puutteellisia julkisia investointeja. Itse löin vetoa, että syyllinen löytyisi Minneapolisin tiukasta kaavoituspolitiikasta (zoning), tarkistin asian, ja niinhän se oli. Myös liian kallista terveydenhuolto syytetään julkisten investointien puutteesta, siitä huolimatta että Yhdysvaltain terveydenhuollosta jo 70 % kustannetaan verovaroin ja hoito on ainoastaan kallistunut vuosi vuodelta näistä muutoksista huolimatta. Yksi Ehrenreichin ideoista on myös minimipalkan (vuonna 2000) lähes kolminkertaistaminen 14 dollariin tunnilta joka hänen mukaansa lisäisi työttömyyttä ainoastaan vähän. Ihan oman lukunsa muodostaa Barbara Ehrenreichin tunarointi. Ensinäkin hän, yksinasuvana, lämpimänä turistivuodenaikana, vaatii jokaisessa kaupungissa itselleen asunnon joka löytyy aina puolen tunnin ajomatkan päässä vaikka kaikkein loogisinta olisi asua autossa. Köyhille (erityisesti naisille) tarkoitetut suoja-asunnot eivät myöskään kelpaa. Toiseksi hän ei hyväksy ylennyksiä eikä suostu käyttämään hänen luontaisia etujaan (kuten hyvää englanninkielen taitoa). Kolmanneksi hän antaa periksi juuri sillä hetkellä kun hän olisi saamassa elämänsä alkuun uudella paikkakunnalla. Usein tämä tapahtuu vielä työvuoron keskenjättämisellä tai vastaavilla raukkamaisilla eleillä. Lopuksi vielä tuntuu siltä, ettei kirjailija ymmärrä kehumaansa pohjoismaisen hyvinvointivaltion ongelmia (mm. lähes nolla syntyvyys, vanhentuva väestö, pienet keskivertotulot ja köyhien tulot ovat samaa luokkaa kuin Yhdysvalloissa sillä erolla etteivät he edes saa tehdä töitä), eikä ole oikein sisäistänyt sitä miten paljon rikkaampia kaikkein huono-osaisimmat ovat tämän päivän Yhdysvalloissa verrattuna esimerkiksi ihmisten varallisuuteen 50, 100, tai 200 vuotta sitten. Kaiken kaikkiaan kirja on sen verran aliarvoinen suoritus, etten oikein tiedä minkä arvonsana sille antaisin mutta kokeillaan: Yleisarvosana 40 %. 230 sivua.

Kirja-arvostelu: An Austrian Perspective on the History of Economic Thought

Sarjassamme aivan liian pitkiä kirjatitteleitä ykköseksi nousee mitä luultavimmin Murray Rothbardin kaksiosainen teos Economic Thought Before Adam Smith - An Austrian Perspective on the History of Economic Thought, Volume I ja Classical Economics - An Austrian Perspective on the History of Economic Thought, Volume II. Nimensä mukaisesti teos käsittelee taloustieteen historiaa, joista ensimmäinen osa kattaa ajan 500 e.a.a. - 1800 ja toinen osa vuodet 1750-1900. Rothbardin ennenaikaisen kuoleman myötä (68-vuotiaana, 1995) kirjan kolmas osa (joka kattaisi vuodet 1850-2000) ei koskaan ehtinyt ilmestyä. Toinen osa päättyykin lähes kuuluisaan lausahduksen "Mutta se [Mengerin elämä] kuuluu jo seuraavaan osaan".

Koska keskityin yliopistollisissa taloustieteen ja filosofian opinnoissani erityisesti taloustieteen historiaan ja aatehistoriaan, perehdyin melko isoon läjään Rothbardin tämänkertaista aihetta sivuaviin kirjoihin ja jälleen kerran on myönnettävä Rothbardin onnistuneen: An Austrian Perspective on the History of Economic Thought on alansa paras, selkein ja tarkin mammuttiteos. Yleensä aihetta käsittelevät kirjat alkavat kutakuinkin seuraavasti. Alussa oli Aristoteles ja kreikkalainen filosofia. Sitten siirrytään lähes 2000 vuotta ajassa eteenpäin 1600-luvun englantilaisiin merkantilisteihin ja 1700-luvun ranskalaisiin fysiokraatteihin. Lopulta 1776 Adam Smith iskee kuin salamana kirkkaalta taivaalta teoksella The Wealth of Nations jonka jälkeen taloustieteen taivallus on ollut tasaista suoraa nousua ylöspäin David Ricardon ja Alfred Marshallin tähdittämänä. Välillä joukkoon on eksynyt joitakin vääriä suuntauksia kuten institutionaalinen taloustiede, itävaltalainen taloustiede ja marxilainen taloustiede mutta John Maynard Keynesin läpilyötyä nämä unohtuivat. Sen pituinen se.

Rothbardin teos on toista maata. Hänen mukaansa taloustiede ei ole ollut tasaista yhtäläistä nousua ylöspäin, vaan päinvastoin pitkäkestoista edestakaisin sahaamista jossa onnen ja sattuman rooli on ollut ilmeinen. Varsinainen taloustiede alkaa Rothbardin mukaan 1400-luvun loppupuolen Espanjalaisesta skolastiikasta ja kehittyi sitä kautta varsin tasaisesti Richard Cantillioniin, fysiokraatteihin ja Turgotiin asti. Adam Smithin menestys ei niinkään johtunut hänen kirjoitustaidostaan vaan edeltäjiensä (mm. Cantillionin ja Turgotin) plagioinnista ja Smithin megalomaanisesta egosta. Rothbard väittää jopa Adam Smithin vieneen taloustiedettä vuosisatoja taaksepäin talouden tasapainoon keskittymisen ja empirismiin suuntautumisensa vuoksi. Adam Smithillä oli puolestaan kaksi varteenotettavaa seuraajaa: Jean-Baptiste Say, joka oikeastaan systematisoi Cantillionin ja Turgotin taloustiedettä mutta joutui fysiokraattien huonon maineen vuoksi kutsumaan itseään Smithiläiseksi, ja David Ricardo, joka systematisoi Smithiläisen taloustieteen. Aluksi Saylaisesta taloustieteestä tuli suositumpaa Ricardon jäädessä unholaan, kunnes John Stuart Mill herätti Ricardon uudelleen henkiin lähes 50 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Kirjan lopussa Rothbard käyttää paljon palstatilaa marxilaisen taloustieteen rakennelman tuhoamiseen hänen luokkateoriastaan lähtien aina lisäarvoteoriaan saakka.

An Austrian Perspective on the History of Economic Thought on siinäkin mielessä poikkeuksellinen teos, ettei se keskity pelkästään taloustieteen historiaan vaan sisältää myös aimo annoksen lakitieteen, politiikan ja uskonnon historiaa. Tämä on sinänsä valitettavaa sillä se tekee lukemisen aika ajoin tylsäksi, erityisesti silloin kuin kirja tuntuu eksyvän pitkälle aiheestaan. Esimerkkejä tällaisista kappaleista ovat mm. ensimmäisen osan "From Middle Ages to Renaissance" ja "Protestants and Catholics". Taloustieteen historian tiedon hajanaisuudesta johtuen, kirja poukkoilee myös pahemman kerran joissain kappaleissa. Kirjaa voisi myös kritisoida siitä, että tiettyjä ajattelijoita demonisoidaan aivan liikaa kuten Niccolò Machiavellia. Kaikkein valitettavinta on kuitenkin se, ettei kirjan kolmas osa koskaan ilmestynyt. Kirjan päätöskappale Frédéric Bastiatista aloittaa juuri kaikkein kiinnostavimman osan taloustieteen historiasta. Onneksi Mises instituutti ja Joseph Salerno ovat lupailleet kirjasarjan kolmannen osan mahdollista myöhempää julkaisua. 534 + 505 = 1039 sivua. Yleisarvosana: 94 %.

Kirja-arvostelu: The Rise and Decline of the State

Toivelistallani on kerralla noin 50-100 kirjaa, joita tilaan isommissa erissä noin kahden kuukauden välein Mises instituutista, Amazonista, Laissez Faire Booksista, Timbrosta tai Cato instituutista (suunnilleen tässä yleisyysjärjestyksessä). Valitettavasti uusia kirjoja ilmestyy niin paljon, etten ehdi koskaan tyhjentää lukulistaani - päinvastoin joudun potkimaan sieltä useita vähemmän kiinnostavia teoksia pois. Martin van Creveldin teos The Rise and Decline of the State oli melko korkealla (top 20) lukulistallani, mutta nimimerkki Induktion suosituksesta siirsin sen lukulistani kärkeen. Sanalla sanoen kirja oli loistava - se kiilasi jopa James Paynen A History of Forcen (arvostelu tulossa) ohitse, joka oli tähän asti paras koskaan lukemani historiankirja.

The Rise and Decline of the State on nimensä mukaan kertomus valtion roolista yhteiskunnassa aina ihmiskunnan sarastuksesta nykyaikaan asti. Van Creveldin mukaan varsinaisia valtioita ei ollut olemassa lainkaan ennen vuotta 1648. Esimerkiksi antiikin imperiumit, kuten Rooman imperiumi, Karthagon imperiumi ja Mongolian imperiumi, eivät käytännössä omanneet minkäänlaista kontrollia valtaamillaan alueilla (hyökätessään Roomaan Hannibal tapasi imperiuminsa toisiksi rikkaimman ihmisen, jonka olemassa olosta hän oli ollut aiemmin täysin tietämätön). Rooman imperiumin kutistumisen jälkeen Eurooppa jakaantui tuhansiin hallinnollisiin alueisiin joiden virallinen hallitsija vaihteli keisarin, kirkon, kuninkaiden, aatelisten, kauppiaiden ja kaupunkien välillä. Taitavan vastakkainasettelun ansiosta kuninkaat onnistuivat peluuttamaan vallan pikkuhiljaa käsiinsä noin vuodesta 1300 alkaen, joka julistettiin pysyväksi Westfalenin rauhalla 1648. Vaikka rauhansopimuksen ansiosta kuninkaista tuli yksinvaltiaita, mitään eroa kuninkaan ja valtion välillä ei ollut - itse asiassa valtio oli käsitteenä tuntematon. Hallitakseen maataan tehokkaasti, kuninkaat palkkasivat avukseen byrokraatteja, loivat tiedosteluverkoston sekä murskasivat kansannousut uuden väkivaltamonopolinsa ansiosta. Ranskan vallankumouksen aikaan (1789) byrokraattiverkosto ja väkivaltakoneisto irtautuivat ensikerran kuninkaasta ja alkoivat elää omaa elämäänsä. Tämän jälkeen valtion kasvavaksi ongelmaksi muodostui sen olemassa olon legitimointi joka suoritettiin toisaalta poliittisen teorian avulla (esim. nationalismi ja sosialismi), toisaalta indoktrinoinnilla (esim. julkiset koulut ja media), mutta myös valtion - muka tarpeellisilla - taloudellisilla projekteilla (esim. minimipalkkalainsäädäntö, kansaneläke ja julkinen terveydenhuolto). Koko järjestelmän mahdollisti valtion suorittama rahan kaappaus ja hallinta. Ensin kultakolikoiden painaminen monopolisoitiin, sitten kulta sidottiin paperirahaan ja lopulta paperiraha irrotettiin fyysisestä kullasta kokonaan.

Van Creveldin mukaan toinen maailmansota kuitenkin paljasti valtion todellisen luonteen massamurhakoneistona jonka synty saattoi olla ihmiskunnan historian vakavin harha-askel. Tämän vuoksi Van Creveldin mielestä ei ole lainkaan ihmeellistä, että valtio on heikentynyt tuntuvasti toisen maailmansodan jälkeen. Ensinäkin sotimisesta - valtion päätehtävästä - on tullut kallista ja poliittisesti kannattamatonta, toiseksi kymmenten massiivisten modernien "imperiumien" tilalle on muodostunut sadoittain pieniä kansallisvaltioita, kolmanneksi monet modernin valtion aiemmista tehtävistä ovat siirtyneet kansainvälisille järjestöille, neljänneksi valtioiden sosialistiset kokeilut ovat osoittautuneet joko epäsuosituiksi tai taloudellisesti mahdottomiksi, viidenneksi rahan hallinnasta on tullut vaikeampaa, ja kuudenneksi valtio on enenevässä määrin menettänyt väkivalta- ja suojelumonopolinsa yksityisille vartiointiliikkeille, aidatuille yhteisöille ja vakuutusyhtiöille.

Kuten yllä olevasta tekstistä toivottavasti käy ilmi, The Rise and Decline of the State on erittäin hyvin kirjoitettu historiankirja joka sopii myös sellaisille (kuten allekirjoittaneelle) joiden historiantaidot ovat heikot. Kirjan harvoihin huonoin puoliin kuuluu kirjailijan heikko ymmärrys taloussykleistä, joiden ansiosta tietyt taloudelliset tapahtumat väärintulkintaan tai ainakin niiden syy- ja seuraussuhteet sekoitetaan keskenään. Van Creveldin taloudelliset ja poliittiset näkemykset ovat usein myös keynesiläisiä tai sosialistisia. Häiritsevintä on kuitenkin Van Creveldin EU, YK, ym. myönteisyys - hän jopa väittää EU:n ja YK:n toimivan valtioiden hajottajina, sillä ne siirtävät päätöksenteon kansallisvaltioilta ylikansallisille valtioiden välisille järjestöille. Itse olen varsin toista mieltä ja näen juuri EU:n ja YK:n tapaisten järjestöjen toiminnan poliitikkojen vastaiskuna kansallisvaltioiden heikkenemiselle (kun valtioita on vähemmän tai kun niiden toiminta on integroituneempaa, kansalaisilla on vaikeampaa paeta verokarhun kouraa maasta toiseen). 421 sivua. Yleisarvosana: 93 %

Kirja-arvostelu: The Anti-capitalistic Mentality

Misesin ja Hayekin kaltaisten vanhempien itävaltalaisten taloustieteilijöiden lukeminen on poikkeuksellisen virkistävä kokemus siksi, että he ilmoittavat häikäilemättä mikäli teos astuu taloustieteen ulkopuolelle. Ludwig von Misesin The Anti-capitalistic Mentality on tällainen teos. Kirja on itse asiassa niin epätieteellinen, että esipuheessa mainitaan suoraan "tämä kirja ei ole tieteellinen kirja [...] yritän vain parhaan kykyni mukaan arvioida, miksi niin monet vastustavat kapitalismia". Kirjan epätieteellisyys ei välttämättä tarkoita, että kirja olisi huono. Sitä The Anti-capitalistic Mentality ei ole.

Misesin mukaan kapitalismia vastustetaan hieman eri näkökulmista, mutta pohjimmiltaan kapitalismin vastustus kumpuaa kateuden ja turhautumisen lähteistä. Koska feodaaliyhteiskunnassa yhteiskuntaluokkien välinen liikkuvuus oli käytännössä mahdotonta, harva koki syvää kateutta tai turhautumista toisia kanssaihmisiä kohtaan. Kaikki tiesivät, että kuningas oli kuningas koska oli syntynyt kuninkaaksi ja maaorja oli maaorja koska oli syntynyt maaorjaksi, ts. oma paikka yhteiskunnassa määräytyi synnynnäisen aseman perusteella eikä siitä voinut syyttää itseään. Kapitalismissa yhteiskunnallinen asema ei ole ennalta määrätty, eikä se ole pysyvä: rikkaat voivat köyhtyä ja köyhät voivat rikastua. Tämä johtaa Misesin mukaan muutamaan tuskalliseen havaintoon. Kapitalismissa omasta asemastaan ei voi syyttää kuin itseään ja jos tässä ei olisi nöyryytystä kylliksi, niin kaikki kanssaihmiset erottavat kaukaa voittajat ja luuserit toisistaan. Misesin mukaan kapitalismin vastustus on suurinta neljässä ryhmässä: intellektuellit, alemmat valkokaulustyöntekijät, taiteilijat ja kapitalistien perilliset. Intellektuellit vastustavat kapitalismia, koska kapitalismissa heidän työtään ei juuri arvosteta (harva on halukas maksamaan esim. postmodernistisesta feministisestä rekonstruktiivisesta kirjallisuusanalyysistä). Intellektuelleja raivostuttaa varsinkin tieto siitä, että täysin kouluttamattomat yrittäjät ovat heitä moninkertaisesti varakkaampia. Taiteilijat puolestaan vastustavat kapitalismia, koska se pakottaa heidät luomaan taidetta markkinoiden ehdoilla jotka ovat paljon kiinnostuneempia dekkarikirjallisuudesta ja maisemamaalauksesta kuin taiteilijoiden suosimista avantgarde tuotoksista.

Ottaen huomioon, että alkuperäinen painos ilmestyi 1956, The Anti-capitalistic Mentality omaa kaksi yllättävää argumenttia. Ensinäkin Mises argumentoi miksi lehdistö on vapaata kapitalistisessa yhteiskunnassa mutta vallan kontrolloimaa sosialistisessa yhteiskunnassa kuusi vuotta ennen Milton Friedmanin kirjan Capitalism and Freedom ilmestymistä. Toiseksi Mises käsittelee ja kumoaa myös osan onnellisuusargumenteista joista on tullut 1990- ja 2000-luvulla sosialistien uusin lyömäase. Koska kirja ei ole tieteellinen kirja, teosta ei voi kritisoida tällä saralla. Se valitettava tosiasia on kuitenkin pakko mainita, että Mises analysoi tapansa mukaan kommunismin ja sosialismin eroja - tai oikeastaan yhtäläisyyksiä - joka saa kirjan tuntumaan vanhahtavalta (eihän kommunisteja nykyään juuri edes ole). Tästä huolimatta, kirja on lukemisen arvoinen jo pelkästään siitä syystä, että se analysoi niitä samoja katkeria ihmisiä jotka käyttävät suuren osan ajastaan yrittäjien, länsimaalaisen kulttuurin ja valkoisen miehen haukkumiseen ja syyllistämiseen. 67 sivua. Yleisarvosana: 82 %

Kirja-arvostelu: The God Delusion

Mielenkiintoni heräsi Richard Dawkinsin tuotantoa kohtaan The God Delusion (suomennos Jumalharha) ilmestyttyä kaksi vuotta sitten (2006). Kirjain ilmeinen päämäärä on johdattaa itsenäisesti ajatteleva ihminen skeptikosta uskontoja vastustavaksi ateistiksi. Samaan hengenvetoon Dawkins pyrkii selittämään evolutiivisesti uskontojen olemassaolon sekä perustelemaan rationaalisesti sen, miksi jumalan olemassaolo on erittäin epätodennäköistä.

Dawkinsin parhaisiin puoliin kuuluu hänen loistava kirjoitustaito jonka avulla hän saa vaikeatkin tieteelliset teoriat kuulostamaan yksinkertaisilta ja itsestään selviltä. Dawkins pitää myös hyvin poliittiseen puolueettomuuden, eikä esim. kallistu talouspoliittisesti vasemmalle missään asiassa vaan jättäytyy taitavasti neutraaliksi. Onneksi kuitenkin punavihreä multikulttuurisuuspalvonta saa kuulla kunniansa. Tästä syystä Dawkinsia onkin kritisoitu, sillä The God Delusion asettaa länsimaalaisen rationaalisen kulttuurin muiden kulttuurien yläpuolelle. Mielestäni tämä asennoituminen kuuluu päinvastoin kirjan parhaisiin puoliin.

Kun Dawkins voitti Iso-Britannian vuoden kirjailija -palkinnon, odotukseni kirjaa kohtaan nousivat. Valitettavasti Dawkins petti nämä odotukset lähes täysin. The God Delusion ei ole paisuneen maineensa veroinen, eikä se ole edes kovin hyvä ateistiseksi kirjaksi - se että The God Delusionia väitetään jopa kaikkien aikojen parhaaksi ateistikirjaksi, kertoo jotain kovin surullista näiden kirjojen tasosta. Jokainen joka on joskus seurannut kreationistien kanssa käyviä väittelyitä tietää miten paljon näissä puidaan Hitlerin, Darwinin ja Nietzschen persoonia, uskomuksia ja elämiä. Näistä kolmesta Dawkinsilla näyttää olevan jokin sortin fiksaatio Hitleriä (joka mainitaan peräti 25 sivulla) ja Darwinia (mainitaan 33 sivulla) kohtaan. Vaikka Darwin ymmärrettävästi oli (Herbert Spencerin ohella) evoluution perustaja, Darwinista ja darwinismista jatkuva jauhaminen antaa lukijalle sellaisen kuvan, että evoluutio olisi uskonto. Dawkins itse erehtyy jopa kutsumaan evoluutiota tutkivia biologeja kreationistien luomalla orwellilaisella termillä "evolutionisteiksi" (kreationistit kutsuvat itseään termillä "creation scientists").

Vaikka Dawkins pitää kaikkia uskontoja vihollisinaan, hän tuntuu käyvän erityisesti Katolisen kirkon kimppuun siitäkin huolimatta, että suurin osa Dawkinsin vastustamista äärikristityistä löytyy kristinuskon protestanttisesta haarasta (tarkalleen ottaen sen radikaalireformisesta haarasta johon mm. Adventistit, Baptistit ja Helluntailaiset kuuluvat). Varsinkin yli 700 vuotta sitten elänyttä Tuomas Akvinolaista vastaan nostettu kritiikki voidaan luokitella jopa raukkamaiseksi. Kaiken pahan lisäksi Dawkins syyttää ensin uskonnollisia ihmisiä huonosta argumentoinnista (joka kieltämättä onkin tarpeen) mutta silti itse syyllistyy ekologiseen virhepäätelmään useita kertoja. Oxfordin biologian professorina Dawkins on taatusti täysin tietoinen tästä, mutta päättää silti väärinkäyttää muutamia tilastoja omana retorisena aseenaan. Tämä on varsin valitettavaa, sillä Dawkins tuntuu olevaan yllättävän epätietoinen kristusmyytistä joka on miltei paras yksittäinen kristinuskon vastainen argumentti. Ehkä kirjan suurin ongelma on lopulta siinä, että Dawkins pitää omaa ateistista näkemystään niin itsestään selvänä ja oikeutettuna, ettei hän osaa perustella sitä muuten kuin vetämällä mutkat suoriksi. 399 sivua. Yleisarvosana: 79 %.

Kirja-arvostelu: What Has Government Done to Our Money

Murray Rothbardin What Has Government Done to Our Money - The Case for a 100 Percent Gold Dollar on lyhyt ja ytimekäs johdatus rahateoriaan ja sitä ympäröivään politiikkaan. Kirja koostuu oikeastaan kahdesta erillisestä teoksesta jotka täydentävät toisiaan. Ensimmäinen näistä teoksista perustelee miksi raha tuotteena on tarpeellinen, miten valtio manipuloi rahan arvoa, sekä historiallisen kuvauksen siitä miten valtio kaappasi rahan itselleen. Toinen teos puolustaa 100 % kultakantaan paluuta, perustellen miksi se on tarpeellista ja miten tähän määränpäähän päästään.

Positiivista kirjassa on se, ettei Rothbard käytä ylimääräisiä sivuja koko taloustieteellisen raamin luomiseen vaan hän pysyttelee rahateorian olennaisemmassa osassa, eli siinä miksi raha on niin tärkeää ja miksei sitä saa jättää valtion hampaisiin. Sen sijaan, että Rothbard vastaisi harvinaisiin, epäolennaisiin tai kaukaa haettuihin vasta-argumentteihin, hän tekee parhaansa vastatakseen vain niihin kysymyksiin joihin tavallinen lukija kiinnittää ensimmäiseksi huomionsa. Vaikka teos onkin taloustieteellinen, se ei ole liian teoreettinen - muttei myöskään liian yksinkertainen, jolloin lukijan mielenkiinto pysyy yllä alusta loppuun saakka.

Kuten kaikissa kirjoissa tässäkin teoksessa on omat huonot puolensa. Yksi häiritsevimmistä seikoista on se, ettei kirjan kahta teosta ole sovitettu hyvin toisiinsa - kirjan ensimmäinen osa elää fiat rahan alla vuotta 2001, toisen osan jäätyessä vuoden 1963 Bretton Woodsiin. Kirjan toinen osa toistaa lisäksi useita kirjan ensimmäisen osan argumenteista. Pidemmässä teoksessa tämä toimisi, mutta lyhyessä maalikoille suunnatussa teoksessa tähän ei ole varaa. Tämä on varsin valitettavaa ottaen huomioon, että ensimmäistä osaa on rankasti editoitu ja päivitetty vuoden 1962 versiosta, mutta toinen osa on jäänyt lähes kokonaan editoimatta. Rothbardin teos on myös varsin Yhdysvaltakeskeinen - perspektiivi joka toimi kaikkialla Neuvostoliiton kaatumiseen saakka ei ole tämän päivän Euroopassa kovin ajankohtainen. Rahateorian perusasioista kiinnostuneille suosittelen lämpimästi tämän kirjan lukemista, vaikka kirjassa ei valitettavasti käydä läpi taloussyklejä lainkaan. 186 sivua. Yleisarvosana: 88 %.

Kirja-arvostelu (Ron Paul): The Revolution

Tätä arvostelua kirjoitettaessa Ron Paulin The Revolution - A Manifesto on kiikkunut New York Timesin bestseller listalla kahdeksan viikkoa. Jo viikkoja ennen kirjan ilmestymistä kirja oli kehuttu maasta taivaaseen ja sitä pidettiin Ron Paulin poliittisena testamenttina. Vaikka kuinka koetin pitää kirjasta joudun valitettavasti tunnustamaan, ettei se ole paisuneen maineensa veroinen.

Kirja on jaoteltu seitsemään kappaleeseen (suomennokset eivät ole tarkkoja käännöksiä): poliittiset päättäjät, ulkopolitiikka, yhdysvaltain perustuslaki, taloudellinen vapaus, henkilökohtaiset vapaudet, raha, ja vallankumous. Parasta kirjassa on se, että se on lyhyt, helppotajuinen ja sopii siten kaikille. Kirjan kappaleista erityisesti Raha on erinomaisesti kirjoitettu, joka kuvastaa hyvin sitä miten korkealle jalustalle Ron Paul on asettanut kultakannan palauttamistavoitteen. On myös varsin ilahduttavaa katsella miten Paul lyö lyttyyn ison listan politiikkoja, poliittisia eturyhmiä ja poliittisia projekteja. Hän myös pitää kaikkia Yhdysvaltain harjoittamia sotatoimia tarpeettomina, ehkä toista maailmansotaa lukuun ottamatta. Teoksen kruunaa laajahko lukulista joka sisältää paljon hyviä, myös tässä blogissa mainittuja, kirjoja.

Valitettavasti huonojakin puolia löytyy. Ensinäkin The Revolutionin pääpaino on liikaa nykyhetkessä ja tämän vuoksi minun on vaikea kuvitella miksi kukaan lukisi kirjaa enää, sanotaanko, 20 vuoden päästä. Sen sijaan että Ron Paul nuijisi valtion väärät periaatteet, hän käyttää paljon aikaa erilaisten poliittisten ohjelmien, lakien ja muiden päivänpoliittisten huolenaiheiden tarkkaan analysointiin. Mutta toisaalta taas silloin kun Paul alkaa puhua valtion tiettyjä vääriä periaatteita vastaan, hän kuluttaa aikaa mm. abortin ja muutamien muiden pienempien ongelmien puimiseen, eikä lopulta keskity tarpeeksi hyvin muuhun kuin kultakantaan liittyvään teoriaan. Vaikka Paul on selvästi Hayekia ja Hoppea selkeämpi kirjoittaja, hän on huomattavasti parempi suullinen esiintyjä ja välillä tuntuukin siltä, ettei kirjasta oikein saa otetta - esimerkiksi perustuslakia käsittelevä kappale hyppää yllättäen perustuslaista ensin sotaan, sitten aborttiin ja lopulta rasismin kautta takaisin perustuslakiin. Kaikesta huolimatta Ron Paulia ei pidä kritisoida liikaa, sillä hän kirjoitti suuren osan tästä kirjasta tiheän kampanjointinsa aikana mm. puheiden välissä olleilla bussi- ja lentokonematkoilla. 173 sivua. Yleisarvosana: 85 %.

Kirja-arvostelu: Man, Economy & State with Power and Market

Kun Murray Rothbard kirjoittaa kirjan lopputuloksena on yleensä alan paras, selkein ja tarkin mammuttiteos ja Rothbardin teoksista paras (tai ainakin toisiksi paras) on puolestaan Man, Economy & State with Power and Market. Kirjalla on oikeastaan kaksi teemaa. Ensinäkin sen tarkoitus on kumota kaikki markkinataloutta vastustavat tai sosialismia kannattavat myytit maan ja taivaan välillä, ja toiseksi kirjan tarkoitus on käännyttää taloustieteitten opiskelijat ja ammattimaiset taloustieteilijät harjoittamaan itävaltalaista taloustiedettä neoklassisen sijaan. Toisin sanoen kirja on yleensä helppolukuinen mutta se sisältää myös vaikeampaa tekstiä kuten rahan kvantiteettiteorian tai monopoliteorian kritisointia. Tämän opuksen lukemisen jälkeen tulee varsin tyhjä olo: "tässäkö tämä sitten oli", sillä Rothbard kirjoittaa niin hyvin, selkeästi ja tarkasti, ettei itävaltalaisen taloustieteen saralta juuri parannettavaa löydy.

Toisin kuin esimerkiksi Misesin Human Action, Rothbardin teos on yllättävän moderni siitä huolimatta, että kirja kirjoitettiin 1962 - ainoastaan tänään lähes tuntemattoman Galbraithin sekä Georgismin kritisointi paljastaa, että kirja kirjoitettiin 50 vuotta sitten. Jos kirjasta täytyy kaivamalla kaivaa heikkouksia mieleen juolahtaa Rothbardin käsitys immateriaalioikeuksista (vaikka Rothbard vastustaa patentteja, hän kannattaa mm. tekijänoikeuksia ja tavaramerkkejä) sekä Rothbardin monopoliteoria, jonka mukaan markkinataloudessa monopolit ovat mahdottomuus. En kiistä, etteivätkö monopolit olisi markkinataloudessa käytännössä mahdottomia, mutta kiistän sen, että ne olisivat mahdottomia myös teoriassa. Kritiikistä huolimatta Rothbardin opus on kerrassaan loistava, se on rehellisesti sanottuna paras lukemani taloustieteellinen kirja. Jos jokainen lukisi tämän kirjan ja ymmärtäisi siitä edes kymmenyksen, maailma ottaisi kolmiloikan eteenpäin. 1369 sivua. Yleisarvosana: 96 %.

Kirja-arvostelu: Human Accomplishment

Jos joku ei ole vielä täysin vakuuttunut eurooppalaisen kulttuurin ylivoimaisuudesta Charles Murrayn kirja Human Accomplishment poistaa viimeisetkin epäilyt. Kirjassa Murray käy läpi laajan skaalan (usein vasemmistolaisten) tiede- ja taideasijantuntijoiden arvioita maailman suurimmista tiedemiehistä ja taiteilijoista vuodesta 800 e.a.a. vuoteen 1950. Lopputulokseksi paljastuu, että peräti 97 % tieteellisistä läpimurroista on valkoisten tai juutalaisten aikaansaamia (2 % kuuluu aasialaisille, 1 % arabeille) ja myös taiteessa eurooppalaiset yltävät pitkälti yli 70 %. Tämä prosentti on siksi pienempi, koska Murray on luonut oman skaalan mm. kiinalaiselle maalaukselle, intialaiselle kirjallisuudelle ja arabialaiselle runoudelle, joita ilman länsimaiden osuus nousisi miltei 100 %. Kärjestä löytyy tuttuja nimiä. Tiede: Newton, Galileo ja Aristotele; filosofia: Aristotele, Plato ja Kant; musiikki: Beethoven, Mozart ja J.S. Bach; länsimainen taide: Michelangelo, Picasso ja Raphael; länsimainen kirjallisuus: Shakespeare, Goethe ja Dante (vrt. kiinalainen maalaus: Zhao Mengfu, Gu Kaizhi ja Wu Daozi - onko joku joskus kuullut näistä nimistä?).

Kuten Murrayn aijempi teos, The Bell Curve, myös Human Accomplishment on saanut kritiikkiä ennakkoluuloisuudesta. Murray vastaa kritiikkiin perustelemalla, että hän eritteli jo kuusi taiteenlajia länsimaisesta kirjallisuudesta ja taiteesta, jotta länsimaalaisten osuus jäisi mahdollisimman pieneksi. Tämän lisäksi myös intialainen ja kiinalainen filosofia eriteltiin länsimaalaisesta filosofiasta. Kriitikoiden mukaan hänen olisi pitänyt myös ottaa huomioon mm. länsimaiden ulkopuolelta tuleva kansanmusiikki, arkkitektuuri sekä paikallinen tiede. Murray kysyy oikeutetusti olisiko tämä reilua, sillä jokaisella Euroopan valtiolla on rikas kansanmusiikkiperinne ja keskieuroopan maat ovat täynnä romaanisia ja goottisia kirkkoja. Paikallisen tieteen (kuten afrikkalaisten keihäänkärkien) tasa-arvoistaminen eurooppalaisiin kaukoputkiin, höyryjuniin tai lentokoneisiin olisi puolestaan pöyristyttävää. Joku voisi väittää, että länsimaiden etulyöntiasema johtuu ainoastaan siitä, että länsimaiset saavuttivat tieteellisen etulyöntiaseman varhain jonka ylläpitäminen ei ole kovin vaikeaa. Kriitikot unohtavat, että kiinalaiset ja arabit olivat aikoinaan tieteissä länsimaita edellä ja kun länsimaat viimein löysivät Japanin oli japanilainen tiede yli 1 000 vuotta länsimaita jäljessä - afrikkalainen "tiede" oli puolestaan yli 2 500 vuotta jälkeen jäänyt.

Vaikka toisin voisi luulla, Murrayn tehtävä ei ole eurooppalaisen kulttuurin ylistäminen vaan suurmiesten kartoittaminen sekä näitä synnyttävien kulttuuritekijöiden etsiminen. Kartoituksen lopputulos on surullinen: tieteellisten ja taiteellisten saavutusten määrä on laskussa. Syntipukeikseen Murray on valinnut ateismin kasvamisen sekä individualismin vähenemisen. Mielenkiintoista on, että saavutusten lasku alkaa 1800-luvun lopulla ja kiihtyy 1900-luvun alkupuolella - juuri sosialismin nousun alkaessa (joka heikensi sekä tuottavuuden kannattavuutta että individualismia). Länsimaat ovat Murrayn mukaan onnekkaita, sillä heidän kulttuurinsa pohjana on äärirationallinen kreikkalainen ajattelu sekä katolisen uskon individualismi. Protestantismiin hän suhtautuu neutraalisti - toisaalta se vapautti ihmisen yhteisöistä mutta toisaalta se muokkasi ihmisestä ateistin jonka elämäntarkoitus lepää hataralla pohjalla. Vaikka juutalaisuus on lähempänä islamia kuin kristinuskoa, ovat juutalaiset nousseet Murrayn mukaan länsimaisen yhteiskunnan huipulle koska 1) heidät ympäröivä kulttuuri on sallinut uskonnon hylkäämisen, 2) he ovat aina painottaneet oppimisen tärkeyttä ja 3) heidän älykkyyteen vaikuttavat geenit ovat terävöityneet lukuisten vainojen seurauksena. 624 sivua. Yleisarvosana: 84 %.

Kirja-arvostelu: Economics in One Lesson

En yleensä lue taloustieteellisiä perusteoksia ymmärrettävästä syystä, mutta Henry Hazlittin kohdalla tein poikkeuksen sen jälkeen kuin monet suomalaiset, ruotsalaiset ja amerikkalaiset tuttavani olivat suositelleet sitä erittäin lämpimästi. Kun viimein luin kirjan kaksi kuukautta sitten, on pakko myöntää että Economics in One Lesson on yksinkertaisesti loistava.

Tavalliset taloustieteen oppikirjat (kuten esim. David Beggin Economics) yrittävät opettaa lukijan ymmärtämään akateemista taloustiedettä, jolloin käyrien, tilastotieteen ja matemaattisten mallinnusten osuus nousee teoksessa erittäin suureksi. Lisäksi näiden oppikirjojen peruslähtökohtana on hieman vasemmalle kallistunut poliittinen neutraalisuus johon sisältyy mm. perusteluja miksi taloustiede on tärkeää, miksi taloustieteilijät päätyvät vastakkaisiin lopputuloksiin, ja miksi sekatalous (eli "pohjoismainen malli") on muka optimaalinen ratkaisu. Vaikka näiden kirjojen mikrotalouspuoli (lähtökohtana markkinat toimivat) on usein kunnossa, niiden opettama makrotalous (lähtökohtana markkinat eivät toimi) on varsin sekavaa ellei jopa ristiriitaista.

Economics in One Lesson on erilainen. Hazlittin lähtökohtanaan on opettaa sellaista taloustiedettä, josta on hyötyä oikeassa elämässä esim. poliitisia keskusteluja seuratessa. Hänen perusargumentti on kaksiosainen: ensiksi tulee miettiä mikä ryhmä hyötyy politiikasta x ja suhtautua tämän ryhmän taloustieteellisiin argumentteihin tässä asiassa skeptisesti, ja toiseksi tulee ottaa huomioon miten politiikka x vaikuttaa muihin (hiljaisiin) ryhmiin. Jos esim. luokkahuoneessa seisova oppilasjoukko yrittää lobbaa itselleen miljoonaa euroa per pää argumentoimalla, että sillä on sekä työllistävä että motivoiva vaikutus oppilaisiin tulisi tähän argumenttiin suhtautua skeptisesti, mutta samalla tulisi myös ottaa huomioon, että 30 miljoonan euron lisäys valtion menoihin maksaisi 6e per veronmaksaja. Tämä summa saattaa tuntua mitättömän pieneltä, mutta kun tällaisia poliittisia ratkaisuja on satoja ja taas satoja ei raskaaseen verotaakkaan päätyminen liene suuri ihme.

Yllämainitun perusargumentin jälkeen Hazlitt kumoaa 25 taloustieteen myyttiä yksi toisensa jälkeen helposti ymmärrettävillä loogisilla perusteluilla. Jos kirjasta tahtoo jotain negatiivista hakea, niin Hazlittin käsitys aatehistoriasta ei ole paras mahdollinen. Myös rahateorian käsittely voisi olla parempi. 214 sivua. Yleisarvosana: 90 %.

P.S. Asetan sivun yläosaan lukijakyselyitä silloin tällöin. Näihin vastaaminen auttaa blogin parantelussa.

Kirja-arvostelu: The Economics of Prohibition

Mark Thortonin The Economics of Prohibition (1991) on itävaltalaisen taloustieteilijän kirjoittamaksi varsin neoklassinen kirja. Kuten nimestäkin voi päätellä, kirja käsittelee alkoholin ja muiden huumausaineiden totaalikiellon taloustiedettä. Lähes kaikki liberaalit kannattavat kaikkien huumausaineiden välitöntä laillistamista jo siksi, että jokaisella ihmisellä on oikeus päättää mitä hän kehoonsa pistää. Utilitaristisesta näkökulmasta perustellaan vielä usein, että huumausaineiden totaalikiellon ylläpito on äärimmäisen kallista sekä ongelmallista koska se ajaa yhden talouden osa-alueen pimeiden markkinoiden hallitsemaksi. Tällöin huumausaineiden kuluttajat eivät voi tarkastella tuotteen laatua, eikä kahdella riitaantuneella osapuolella ole mahdollisuuta välienselvittelyyn oikeusteitse. Ja tämä on vasta alkua.

Ennen Thortonin kirjan lukemista en ollut edes kuvitellut niitä kaikkia ongelmia joita totaalikielto aiheuttaa. Esimerkiksi (Yhdysvaltojen) alkoholin totaalikiellon aikana juomien keskimääräinen alkoholipitoisuus kaksin- tai kolminkertaistui ja merkittävä osa myytävästä alkoholista sisälsi metanolia (eli myrkyllistä puuviinaa, joka aiheuttaa mm. sokeutta). Lisäksi oluen myynti laski viinanmyynnin kasvaessa. Totaalikielto lisäsi lopulta alkoholin kulutusta. Mutta eikö totaalikielto nostanut alkoholin hintaa, joka puolestaan vähentää kysyntää? Thorton mukaan kyllä. Mutta totaalikiellon ansiosta alkoholin tissuttelu vähen, kaatokännien lisääntyessä. Alkoholin pienkuluttajat ryhtyivät usein raivoraittiiksi kun taas keskivertokuluttajat alkoivat juomaan kovemmin - pimeiltä markkinoilta saadun juoman alkoholiprosenttia on vaikea arvioida. Thorton pitää myös todennäköisenä, että esim. kannabiksen ja opiumin totaalikielto on ainoastaan lisännyt molempien aineiden kulutusta.

Thortonin mukaan suurin osa kielletyistä huumausaineista on (alkoholin tavoin) käytännössä haitattomia, niin kauan kun niitä käytetään kohtuudella. Esimerkiksi vaarallinen crack kokaiini on tuote jota ei olisi lainkaan vapailla markkinoilla, mikäli vähemmän haitallista kokaiinia olisi vapaasti saatavilla. Käytöstä lisääntyneiden terveyshaittojen lisäksi, narkomaanien terveyttä uhkaavat lainsuojaton asema sekä lisääntynyt rikollisuus, jolla huumausaineiden hankinnasta koituneet korkeat kustannukset katetaan. Ei saa myöskään unohtaa, että suurempi huumausainepitoisuus lisää huumekoukun riskiä.

Kolme tärkeää ryhmää hyötyy totaalikiellosta: lääkärit/apteekkarit, poliisit/poliitikot sekä huumausaineiden tuottajat. Lääkärit ja apteekkarit ajoivat Yhdysvaltojen totaalikieltoa aikoinaan erittäin voimakkaasti. He eivät tehneet tätä terveyshaittojen minimoimiseksi; he halusivat monopolisoida lääkintäpalvelut. Ei liene mikään ihme, että monet laittomat huumausaineet olisivat vapailla markkinoilla halpoja ja helposti saatavilla olevia lääkintäaineita. Poliitikot saavat huumausaineiden kimppuun käymisestä paljon irtopisteitä. Lisäksi huumausaineiden laittomuus lisää korruptiota, joiden avulla poliisit ja poliitikot voivat nostaa omia palkkojan laittomin keinoin. Huumausaineiden tuottajille totaalikielto on kuitenkin kaikkein tärkein. Al Caponen kaltaiset gangsterit eivät ole kiinni rahassa siksi, että he olisivat parempia huumausaineiden tuottajia, vaan siksi, että he osaavat parhaiten lahjoa poliiseja/poliitikkoja, kiertää lakeja sekä painostaa asiakkaitaan. Al Capone tiesi, että mikäli alkoholin totaalikielto kumottaisiin, hän menettäisi koko markkinaosuutensa. Samasta syystä tämän päivän Al Caponet kannattavat huumausaineiden totaalikieltoa.

Viimeisessä kappaleessa Thornton myöntää, että huumausaineiden totaalikiellon purkaminen on poliittisesti äärimmäisen vaikeaa, koska huumausainekielto hyödyttää monia vahvoja erityisryhmiä. Thorntonin mielestä ratkaisu ei kuitenkaan ole huumausainelainsäädännön inkrementaalinen purkaminen vaan laillistuksen tulisi keskittyä yhteen aineeseen kerrallaan. Ensimmäiseksi tulisi purkaa kokonaisuudessaan alkoholin ja tupakan säännöstely ja verotus, jonka jälkeen voidaan siirtyä kannabiksen, kokaiinin ja heroiinin dekriminalisointiin - aine kerrallaan. 153 sivua. Yleisarvosana: 84 %.

Kirja-arvostelu: How to be Invisible

J. J. Luna onnistui pysymään näkymättömänä Francon Espanjassa sekä myöhemmin Yhdysvalloissa piilottamalla osoitteensa ja omaisuutensa täysin laillisin menetelmin. Luna jakaa turvallisuuden neljään tasoon:
1) Älä vastaanota postia kotiisi. Älä ikinä kerro kotiosoitettasi. Käytä postilokeroa joka sijaitsee mieluiten viereisessä kaupungissa (mikäli asut helposti ylitettävällä rajalla, käytä naapurivaltion/osavaltion postilokeroa). Tällöin 80 % ihmisistä ei löydä sinua.
2) Siirrä sähkö-, vesi- ja puhelinlasku tekaistun nimen alle. Älä ikinä vastaan omalla nimelläsi tuntemattomaan numeroon. Tällöin 98 % ihmisistä ei löydä sinua.
3) Siirrä asunnot, autot ja veneet nimistäsi omistamasi yhtiön nimiin jonka kotipaikka on kaukana asunnostasi (esim. Helsinkiläinen siirtää asuntonsa Rovaniemeläisen tai Luxemburgilaisen yrityksen nimiin) ja joka ei harjoita liiketoimintaa. Nyt sinua on lähes mahdoton löytää.
4) Hanki itsellesi uusi sosiaaliturvatunnus ja uusi nimi. Älä maksa verojasi, äläkä enää ikinä työskentele yrityksille/valtiolle. Tämä on tietysti laitonta (minkä Luna myöntää) mutta se on myös ainut tapa kadota näkymättömiin (Luna itse pysyttelee 3-tasolla).

Lukija kysyy oikeutetusti miksi minun tulisi pysytellä näkymättömissä? Luna luettelee seuraavat uhkatekiät: valtio kiristää valvontaansa, rikolliset saattavat kiinnostua sinusta, entinen tyttöystäväsi/vaimosi uhkaa sinua, entinen liikekumppani/työkaveri uhkaa sinua, tai joku satunnainen sekopää haluaa tappaa sinut. Nämä uhat ovat melko kaukaahaettuja, mutta niin kauan kun olet kaikkien nähtävillä kuka tahansa voi iskeä kyntesi sinuun ja omaisuuteesi. Esimerkiksi vain 100 000 euron osakesalkku, hieno auto tai asunto hyvällä alueella moninkertaistaa riskin joutua rikollisten hampaisiin. Tämän vuoksi kannattaa piilottaa henkilökohtaiset tiedot ajoissa.

Kirjan parhaisiin puoliin kuuluu tarkka kuvaus siitä miten henkilökohtaiset tiedot piilotetaan lähes kaikilta. Valitettavasti nämä esimerkit tulevat lähes yksinomaan Yhdysvalloista ja Espanjasta, vaikka kirjan neuvot toimivat myös muissa maissa. Kirja perustelee hyvin tietoturvan tärkeyden, joka Lunan mukaan alkaa oman kotitietokoneen suojelusta varkauksia vastaan. Tietoturvavinkeissään Luna korostaa internetin turvattomuutta ja kehoittaa käyttäjiä mm. hankkimaan virustentorjuntaohjelman ja palomuurin. Hän suosittelee kahden koneen hankkimista, josta toisella ei pääse nettiin. On myös ehdottoman tärkeää, ettei vanhoja kovalevyjä myydä eteenpäin vaan ne vähintään poltetaan tai silputaan ja tiputetaan sillalta alas virtaavaan jokeen. How to be Invisible:n huonoihin puoliin kuuluu paranoian lisäksi kirjan huonot "sijoitusvinkit". Oman turvallisuuden parantamiseksi Luna suosittelee ettet: osta asuntoa, avaa pankkitiliä, käy töissä. Vaihtoehdoksi hän suosittelee oman yrityksen pyörittämistä vuokra-asunnosta. Suosittelen kirjaa (ja Markus Janssonin blogia) kaikille omasta turvallisuudesta kiinnostuneille. 278 sivua. Yleisarvosana: 83 %

Kirja-arvostelu: 33 Questions About American History

On valitettavan vaikeaa löytää sellaista historiankirjaa, joka ei puoltaisi sosialismia. Ammattihistorioitsijat palvovat valtiota ja pitävät historian suurmiehinä sellaisia hirviötä kuten Lenin, Mao tai Castro. Vastaavasti menestyneitä liikemiehiä jotka paransivat kymmenien miljoonien elinoloja, kuten John D. Rockefeller, pidetään roistoina. Kaiken kukkuraksi historioitsijat eivät ymmärrä mitään taloustieteestä ja viljelevät sellaisia myyttejä kuten minimipalkka nostaa palkkatasoa, inflaatio johtuu ahneista liikemiehistä, ja korkea verotus parantaa elintasoa. Historian ymmärtäminen on tärkeää, koska poliittiset mielipiteet rakentuvat harvemmin taloustieteen tai filosofian varaan vaan niiden perustana on yksilön oma käsitys historiasta.

Onneksi kaikki historioitsijat eivät ole samanlaisia. Thomas Woodsin 33 Questions About American History - You're Not Supposed to Ask on kapitalistinen historiankirja joka kumoaa nipun yleisimpiä historioitsioiden luomia myyttejä. Nimensä mukaisesti kirja käsittelee Yhdysvaltojen historiaa. Myytistä vain kolme soveltuvat hyvin Suomen historiaan, mutta peräti seitsemän myytin kohdalla kyse on lähinnä taloustieteellisistä väärinkäsityksistä - ei historian väärinluvusta.

Kirjan paras puoli on sen tarkassa Yhdysvaltain perustuslain analyysissä joka näkyy mm. siinä, että 33 kysymyksestä peräti 17 liittyy tavalla tai toisella perustuslakiin. Woods on taitava kirjoittaja joka ei takerru merkityksettömiin yksityiskohtiin ja joka osaa kuvata tylsät asiat mielenkiintoisesti. Teoksen suurin ongelma on sen sekavuus. Vaikka kaikki 33 myyttiä kumotaan taitavasti ja mielenkiintoisesti, myyttejä ei ole järjestetty aihealueittain saatikka kronologiseen järjestykseen. Esim. 5. ja 33. myytti käsittelevät kummatkin Clintonin toimintaa Jugoslavian hajoamissodissa. Kappaleiden nimet eivät aina ole kovin kuvaavia, ellei satu tuntemaan sellaisia henkilöitä kuten George Carver tai S. B. Fuller. 263 sivua. Yleisarvosana: 75 %.

Kirja-arvostelu: Money, Bank Credit, and Economic Cycles

Jesús Huerta de Soton mammuttiteos Money, Bank Credit, and Economic Cycles on hiljattain ilmestynyt (2006) käännös espanjankielisestä alkuperäisteoksesta Dinero, Crédito Bancario y Ciclos Económicos (1998). Kirja käsittelee yksinomaan itävaltalaista taloussykliteoriaa ja on tavallaan modernimpi versio Ludwig von Misesin teoksesta Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel (1912). Kirja koostuu yhdeksästä kappaleesta jotka jakavat kirjan kolmeen osaan. Kappaleet 1-3 käsittelevät pankkitoiminnan historiaa ja pankkien laillista asemaa, kappaleet 4-6 kuvaavat taloussyklien kulkua ja niiden vaikutusta tuotantoon, ja kappaleet 7-9 käyvät läpi taloussyklien taloustiedettä.

Soton teos on aiheeltaan mielenkiintoinen ja - 2008 pörssiromahdusta odotellessa - ajankohtainen, ja se esittelee hyvin taloussyklien ongelman, ongelmien syyn sekä niistä koituvat kustannukset. Kirjan parhaisiin puoliin kuuluu, taloussyklien tarkan analyysin lisäksi, kritiikki monetarismia ja keynesiläisyyttä kohtaan. Keynesin yleisteoria (general theory) revitään kappaleiksi ja todetaan ainoastaan yksittäisteoriaksi (particular theory) joka pitää paikkansa vain laman ollessa syvimmillään kuplan puhkeamisen jälkeen. Kirja näyttää vedenpitävästi miksi 100 % kassavarantovelvoite yhdistettynä kultakantaan (tai muuhun hyödykepohjaiseen rahayksikköön) on ainut parannuskeino taloussyklikierteeseen. Soto perustelee myös miksi deflaatio (hintatason lasku) ei ole ongelma niin kauan kun se ei johdu luoton nopeasta vähenemisestä (credit crunch).

Vaikka kirja on kaiken kaikkiaan hyvä, siinä on muutamia puutteita. Ensinäkin kirjassa on usein liikaa toistoa ja liian pitkävetisiä selityksiä. Toiseksi kirja käsittelee liikaa doktriinihistoriaa (tavallista lukijaa tuskin kiinnostaa miten 1300-luvun italialaiset, 1500-luvun espanjalaiset ja 1700-luvun ranskalaiset taloustietelijiät suhtautuivat taloussykleihin ja pankkitoimintaan). Soto ei myöskään vastaa täysin tyydyttävästi itävaltalaista taloussykliteoriaa kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Kirja on paikoin vaikeaselkoinen ja edellyttää vähintään neoklassisen (mieluiten itävaltalaisen) taloustieteen ymmärtämistä. 812 sivua. Yleisarvosana: 91 %.

Kirja-arvostelu: The Economics and Ethics of Private Property

Sain vihdoin luettua Hans Hoppen kirjan The Economics and Ethics of Private Property. Teos ilmestyi alun perin 1993; lukemani toinen painos on vuodelta 2006. Kirja on tekijänsä näköinen. Hoppe on mielestäni paras (ja mahdollisesti myös kaikkein merkittävin) elossa oleva liberaali teoreetikko. Valitettavasti Hoppe ei ole kovin hyvä kirjailija. Hänen kirjansa ovat sekavia, kieli on vaikeaselkoista ja irrelevantteja alaviitteitä ja sulkuja on liikaa. Hoppen kirjat eivät myöskään koostu uudesta materiaalista, vaan ne ovat lähinnä best of -teoksia, jotka koostuvat Hoppen aiemmin julkaistuista tieteellisistä artikkeleista. Tämän vuoksi Hoppen kirjojen kappaleet (eli artikkelit) sopivat aika ajoin huonosti samojen kansien väliin tai toistavat samoja argumentteja yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. The Economics and Ethics of Private Property kärsii niin ikään näistä ongelmista.

Kirjan keskeinen argumentti on, että objektiivinen moraali on olemassa ja se on aksiomaattisesti johdateltavissa diskurssietiikan keinoin. Suomeksi tämä tarkoittaa, että lauseesta "Ihmiset argumentoivat" voidaan johtaa lause "Ihmisillä on absoluuttinen oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen". Hoppen mukaan absoluuttinen omistusoikeus muodostaa täten moraalifilosofian selkärangan ja tarkoittaa mm. että pakollinen asepalvelus ja verotus ovat moraalisesti väärin. Hoppen argumentti on vesitiivis koska sen hylkääminen tarkoittaisi joko, ettei vastapuoli voisi esittää vasta-argumentteja tai ettei vastapuoli vaihtoehtoisesti olisi elossa. Sosialisti ei esim. voi väittää, ettei ihminen omista itseään koska tällöin sosialisti ei omistaisi itse itseään eikä täten voisi argumentoida ilman omistajan (eli valtion) lupaa, koska tällöin hän kumoaisi oman argumenttinsa toiminnallaan (jos hän argumentoi hän myös olettaa omistavansa itse itsensä). Vastaavasti ne jotka argumentoivat omaisuuden absoluuttista omistusoikeutta vastaan joutuvat tilanteeseen jossa heidän on pakko myöntää, etteivät he olisi elossa, mikäli aiemmat sukupolvet olisivat kuvitelleet, ettei heillä ole absoluuttista omistusoikeutta (eli absoluuttista oikeutta käyttää omistamattoman ympäristön antimia). Kirjassa Hoppe todistaa myös hienosti, että moraalifilosofia on lähes hyödytöntä paratiisimaisessa ympäristössä missä mistään ei ole pulaa. Tämä osoittaa, että moraalifilosofian on nojattava taloustieteen todellisuuteen, niin kauan kun moraalifilosofialla yritetään ratkaista taloustieteellisiä kysymyksiä (mikä on varsin yleistä moraalifilosofiassa).

Hoppen argumentilla on myös rajansa. Vaikka Hoppe on kiistattomasti todistanut, että moraali on objektiivista ja moraalin objektiivisen perustan on oltava absoluuttisessa omistusoikeudessa, hän ei ole ratkaissut kaikkia moraalifilosofian ongelmia. Hoppen järjestelmä asettaa moraalifilosofialle vain luontaisen lähtöpisteen luokitellen ainoastaan murhan, orjuuden ja ryöstön moraalittomiksi teoiksi, muut teot ovat Hoppen järjestelmässä lähtökohtaisesti amoraalisia (eli asia x ei ole moraalista eli hyvää tai immoraalista eli pahaa, vaan yksinkertaisesti epämoraalista eli moraalisesti määrittelemätöntä).

Amoraalisuus tarkoittaa esim. sitä, että Hoppen järjestelmä ei sano mitään teoista kuten prostituutio tai päihtyminen. Mielestäni nämä teot ovat immoraalisia, mutta niiden immoraalisuus ei ole absoluuttista (kuten ryöstöjen ja murhien), joten niitä ei tule kieltää. Vaikka teko (kuten ryöstö) olisi aina absoluuttisesti väärin, se ei tarkoita sitä, että se olisi aina pahempi teko, kuin sellainen teko jota Hoppe pitää amoraalisena. Esim. yksilö A ei välttämättä ole paha jos hän ryöstää dollarin Bill Gatesilta säilyäkseen hengissä, vaikka teko on absoluuttisesti väärin. Yksilö A on sen sijaan paha, mikäli hän ampuu 15-vuotiaan, itsenäisen ja psyykkisesti terveen ihmisen, ainoastaan siksi koska tämä 15-vuotias halusi kuolla ilman mitään erityistä syytä, vaikka teko on amoraalista eli jossain määrin moraalisesti relatiivista. Hoppe ei myöskään ota kantaa tekojen keskinäisiin suhteisiin. Tästä huolimatta amoraalisia tekoja voi vertailla keskenään, esim. koiratappelun järjestäminen on tekona huonompi kuin hukkuvan lapsen pelastaminen jne.

Hoppea luetaan valitettavasti yhä varsin vähän varsinkin itävaltalaisen taloustieteen ulkopuolella mutta tästä Hoppe saa syyttää lähinnä itseään. Kaiken kaikkiaan The Economics and Ethics of Private Property on kelpo luettavaa ja suosittelen sitä kaikille moraalifilosofiasta kiinnostuneille. 433 sivua. Yleisarvosana: 80 %.