eroakirkosta.fi

maanantai 25. toukokuuta 2009

Kirja-arvostelu: The Ethics of Money Production

Jos olet lukenut minkä tahansa rahateoriaa käsittelevän itävaltalaisen kirjan tiedät, että taloussyklit johtuvat luotonlaajennuksesta, inflaatio ja matalat korot kannustavat ihmisiä kuluttamaan, deflaatio on hyvä asia, ja taloussyklit sekoittavat ihmisten päät - tuhlailevasta kerskakuluttajasta tulee suhdannevaihtelussa nopeasti maansa myynyt ja päinvastoin. Tässä suhteessa itävaltalaiset rahateoreettiset opukset sisältävät kutakuinkin samat asiat. Niiden eroavaisuudet selittyvät sosiologisilla (katsotaanko ilmiötä kansalaisen, yrityksen vai pankin kuvakulmasta), maantieteellisillä (tuleeko lähdeaineisto pääasiassa Espanjasta, Ranskasta vai Englannista), poliittisilla (onko kassavarantovelvoitteen puuttuminen osa vapaata taloutta vai ei), akateemisilla (perustuuko analyysi neoklassiseen matematiikkaan vai itävaltalaiseen logiikkaan) ja teknisillä (onko kirjan pääpaino rahatalouden muodostumisessa, korkojen määräytymisessä, kirjanpidossa, rahoitusopissa jne.) seikoilla. Teosten todelliset erot mahtuvat marginaaleihin. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä kirjat olisivat huonoja. Tosin ei myöskään kannata liioin yllättyä, jos näitä teoksia lukiessa törmää samoihin asioihin yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Suurin etu useamman teoksen lukemisessa on, että rahateorian koukerot suoristuvat ja rahapoliittiset ilmiön oppii näkemään monelta kantilta.

Monia rahateoreettisia opuksia lukeneena väitän kuitenkin, että yksi kirja on selvästi erilainen. Kirja on Jörg Hülsmannin The Ethics of Money Production (2008). Kyseessä ei varsinaisesti ole rahateoreettisesta tai edes taloustieteellisestä kirjasta, koska kirjassa käsitellään lähes yksinomaan rahanpainannan moraalifilosofiaa ja sen sosiologisia vaikutuksia. Tästä huolimatta kirjasta löytyy ainakin kolme merkittävää taloustieteellistä oivallusta. 1) Hopeakanta on empiirisesti katsottuna ollut kultakantaa käytetympi rahajärjestelmä ja Hülsmann sanoo itsekin pitävänsä tätä järjestelmää kultakantaa parempana. 2) On parempi kutsua kolikoita nimetä kuin niiden metallimäärän perusteella, koska kolikot voidaan silloin brändätä ja niiden sekoittaminen painoyksiköihin on epätodennäköisempää. 3) Paperirahan painaminen ei teknisesti ottaen ole väärentämistä enää silloin (eli käytännössä vuodesta 1971), kun paperirahassa selkeästi ilmaistaan, ettei sen pohjalla ole metallista kantaa. Fiat-rahan negatiivisten sosiologisten vaikutusten joukkoon Hülsmann lukee mm. 1) valtiovallan kasvun, 2) yritysten korruptoitumisen, 3) yritysten perustamisen vaikeutumisen, 4) spekuloinnin kasvamisen, 5) raha-ahneuden lisääntymisen, 6) aikapreferenssien kasvun, 7) tuotteiden laadun laskun, 8) totaalisen sodankäynnin mahdollistamisen ja 9) murskaavan julkisen ja yksityisen velkataakan syntymisen. Ja jos tässä ei olisi jo antia tarpeeksi, Hülsmann kumoaa vielä fiat-rahaa puoltavat argumentit myös utilitarisin perustein. Lisäksi hän toteaa, että ennen valtiollista fiat-rahoitusta kukaan filosofi tai ekonomi ei puoltanut fiat-rahaa, vaan sitä pidettiin yksimielisesti filosofisesti moraalittomana ja taloustieteellisesti turmiollisena ratkaisuna.

The Ethics of Money Production on vaikeasti kritisoitava teos. Eniten teoksessa häiritsi kuitenkin sen lyhyehkö pituus (242 sivua) sekä se, että kirja tuntui ajoittain hieman hätäisesti kirjoitetulta ikään kuin Mises: The Last Knight of Liberalismin (2007) sijaisprojektilta. Kirja tasapainottelee myös ontuvasti kristinuskon (lähinnä katolisen) ja sekulaarin moraalifilosofian välillä. Ymmärrän tämän näkökulman, mutta mielestäni olisi korkea aika, että itävaltalaiset taloustieteilijät lopettaisivat ainaisen kristinuskon (taas, lähinnä katolisuuden) painottamisen. Myönnän toki, että (ainakin) katolisuudella on ollut historiallisesti myönteinen vaikutus vapauteen mutta tämä on osa historiaa, ei nykyhetkeä. Kirjan loppu on myös erittäin latistunut: Hülsmann ei edes yritä ennustaa tulevaa vaan yksinkertaisesti tyytyy tokaisemaan, että jos fiat-rahan painantaa jatketaan, valtioista tulee entistä totalitaarisempia johtuen talouden valvonnan ja säätelyn kiristämisen pakosta. Toinen vaihtoehto on fiat-rahasta luopuminen, joka olisi lähes kuolettava isku koko julkiselle sektorille. The Ethics of Money Productionia lukemalla tulee viimeistään vakuuttuneeksi siitä, että kamppailu fiat-rahaa vastaan on kaikkein keskeisimmässä asemassa. Lakkauttamalla fiat-raha pääsisimme lähes kerta heitolla eroon hyvinvointivaltiosta, huumeiden vastaisesta sodasta, tuloverosta, aggressiivisesta ulkopolitiikasta ja liudasta kansainvälisiä järjestöitä kuten YK, NATO tai WTO. Suosittelen kirjaa mitä lämpimimmin minkä tahansa itävaltalaisen taloussyklikirjan kumppaniksi. 242 sivua. Yleisarvosana: 91 %.

Ei kommentteja: