eroakirkosta.fi

perjantai 29. kesäkuuta 2007

Vähän ilmastonmuutoksesta

Koska en itse ole kovin kiinnostunut ilmastonmuutoksesta (vaikka kerran uhkasin lukea itseni biologian maisteriksi), olen suosiolla jättänyt asian paremmalle kommentaattorille. Minua kuitenkin askarruttaa, miten suuria oletuksia ilmastonmuutoshysteerikot tekevät. Kirjoitin hetki sitten ylös nämä viisi oletusta ja luulin olleeni ensimmäinen. Paul ehti kuitenkin ensin seuraavalla kuudella oletuksella.

1) Onko ilmastonmuutos todellinen?
2) Onko ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama?
3) Onko ihmisen aiheuttamalla ilmastonmuutoksella huomattavia haittavaikutuksia?
4) Voiko näitä huomattavia haittavaikutuksia vähentää tietyillä ratkaisuilla?
5) Estääkö ehdotettu ratkaisu (kuten Kyoton sopimus) ilmastonmuutoksen haittavaikutuksia?
6) Onko ehdotetun ratkaisun hyöty sen haittavaikutusta suurempi?
On varsin häiritsevää ja ongelmallista, että valtioiden rahoittaman tiedeyhteisön konsensus on hyväksynyt ehdot 1-4, media puolestaan on hyväksynyt kaikki kuusi. Intuitiivisesti ajatellen, ilmastonmuutos ei ole kovin pelottava asia, kyse on viimekädessä huonosta säästä. Pieni määrällinen lisäys ukkosmyrskyihin, hurrikaaneihin, helteisiin ja tulviin, ei kuulosta uhkaavalta maailmassa jossa on vankkarakenteiset betonitalot, ilmastointi sekä maanalaiset sähkön- ja vedenjakeluverkostot.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2007

Kilpailutuksen taloustiede

Intuitiivisesti pitäisi olla itsestään selvää, että kilpailutus tuo säästöjä ja parantaa laatua. Määritelmällisesti kilpailutus tarkoittaa sitä, että julkinen taho järjestää kilpailun jonkun palvelun tuottamisesta. Voittajaksi paljastuu se taho, joka pystyy tuottamaan laadullisesti vaaditun palvelun kaikkein halvimmalla. Yleensä tämä taho on yksityinen yritys, mutta joskus paras palveluntarjoaja saattaa olla julkinen taho. Tällöin kilpailutus tarkoittaa sitä, ettei kyseistä palvelua ulkoisteta, muussa tapauksessa se ulkoistetaan. Tuotetun palvelun lasku pysyy veronmaksajilla.

Joidenkin ikiopiskelijoiden ja muiden vasemmistoeläkeläisten analyyseissä kilpailutus saa saatanan leiman. Sitä kuvataan prosessiksi, joka nostaa kuntien kustannuksia ja heikentää tuotteen laatua. Tämä on toki mahdollista, mutta hyvin epätodennäköistä. Kilpailutuspäätöksessä ainoastaan hintakilpailun järjestäminen ja voittajan selvittäminen maksaa - kaikki muu on ilmaista. Kaiken muun julkishallinnon haaskuun ohella tämä on pieni hinta ja koostuu lähinnä muutaman päättäjän nousseista palkkakustannuksista. On toki mahdollista, ettei kunnalla itsellään ole mitään käsitystä siitä, miten paljon sen tuottama palvelu maksaa, jolloin asian selvittäminen tulee kalliiksi.. Mikäli näin on, on hyvin kyseenalaista, voiko tärkeän palvelun tuottamista ylipäätään jättää tällaisen kunnan harteille. Toinen mahdollisuus on, että joku yritys petkuttaa kuntaa ostamaan siltä palvelun liian halpaan hintaan, jolloin lopputulos on laadullisesti aiempaa heikompi palvelu. Tällöin kyseessä on petos ja yritys on korvausvelvollinen, eikä kunta uusi sopimusta. Kolmas mahdollinen kustannuksenlisääjä muodostuu kyvyttömistä päättäjistä. Jotkut virkamiehet eivät välttämättä ymmärrä mitä käsite kilpailutus tarkoittaa, jolloin he saattavat esimerkiksi kustantaa kaksi päällekkäistä palvelua tai vaihtoehtoisesti muodostaa uuden kunnallisen palvelun vanhan tilalle, jotka molemmat nostavat kustannuksia. Neljäs vaihtoehto on, että kunnalliset päättäjät ovat korruptoituneita ja nepotistisia, jolloin palvelu ostetaan yllättän sukulaiselta, eikä siltä yritykseltä, joka tarjoaa palvelun halvimmalla täyttäen sovitun laatutason.

Kilpailutuksen vastustamisessa on se ongelma, että sen vastustaja joutuu väistämättä tilanteeseen, jossa on valittava kahden pahan väliltä. Kilpailutus on julkistaloudellisesti joko järkevää, tai sitten kunta ja poliittiset päättäjät ovat kyvyttömiä. Kilpailutuksen vastustaja ei myönnä kumpaakaan. Tietysti on mahdollista syyttää kilpailutuksen huonosta tuloksesta korruptoitunutta kokoomuspoliitikkoa, mutta tämä ei poista sitä tosi asiaa, että kilpailuttaminen on taloudellisesti järkevää, vaikka johdossa olisi hyväsydäminen oikeamielinen Puolueen edustaja.

Demokratia ja huonot edustajat

Hans Hoppen yksi oivallus on, että demokratia tuottaa huonoja hallitsioita, koska demokratiassa julkisesta omaisuudesta tulee käytännössä katsoen "ei kenenkään"-omaisuutta. Monarkiassa sen sijaan julkinen omaisuus on jonkun (eli kuninkaan) omaisuutta. Kirjoitin aiemmin, miten huonojen lakien vyörytys lopulta uhkaa tuhota vapaan yhteiskunnan. Nyt samainen Free State Projektin taho on analysoinut miten New Hampshiren edustajahuone ja senaatti äänestävät 24. laissa.

Jotta New Hampshiren ja Suomen lainsäädännön välinen ero tulisi selväksi käyn läpi lyhyesti ja äärimmäisen tiiviisti, miten laki muodostuu Suomessa ja New Hampshiressä. Suomessa kansanedustaja tekee lakialoitteen, lakialoite menee valiokuntaan, josta se palaa eduskuntaan, joka äänestää laista ja valmis laki astuu voimaan jos presidentti allekirjoittaa sen. Suomessa on yksikamarinen parlamentti, New Hampshiressä kaksikamarinen, mikä muuttaa hieman lainsäädäntöprosessia. New Hampshiressä yksi edustajahuoneen 400. edustajasta tekee lakialoitteen, lakialoite menee valiokuntaan joka siirtää sen valiokunnan osaan, joka äänestää laista. Tämän jälkeen koko valiokunta ja myöhemmin koko edustajahuone äänestävät lain voimaantulosta. Edustajahuoneen lisäksi New Hampshiressä on 24. henkinen senaatti, joka läpikäy samankaltaisen prosessin. Jotta laki tulisi kuvernöörin allekirjoitettavaksi, sekä edustajahuoneen että senaatin on hyväksyttävä esitys. Kuvernöörillä on Suomen presidentin tavoin veto-oikeus. Tämän lisäksi New Hampshiressä on viisihenkinen toimeenpanoedustajisto, jolla on veto-oikeus noin puoliin kuvernöörin veto-päätöksiin. Toisin sanoen, lainsäädännön muuttaminen on New Hampshiressä hankalempaa.

New Hampshiren edustajahuoneiston 400 edustajasta parhaan arvosanan A saa vain 19. B arvosanan saa 53, neutraalin C arvosanan 77, D arvosanan 141 ja huonoimman E arvosanan 72 edustajaa. Edustajista 36 katsottiin poissaoleviksi. Toisin sanoen 18 % edustajahuoneen edustajista kannattaa vapaampaa yhteiskuntaa, 29 % suhtautuu siihen neutraalisti ja peräti 53 % suosii kontrolliyhteiskuntaa. New Hampshiren senaatissa lukemat ovat vain vähän valoisempia. A arvosanan saa vain yksi edustaja, B arvosanan seitsemän edustajaa, C arvosanan kaksi edustajaa, D arvosanan kuusi edustajaa ja huonoin E arvosana voittaa kahdeksalla edustajalla. Senaatista 33 % kannattaa vapaata yhteiskuntaa, 58 % vastustaa sitä. Neutraalisti suhtautuvia on 9 %.

tiistai 26. kesäkuuta 2007

PorcFest 2007

Porcupine Freedom Festival eli Porcfest on Free State Projectin vuosittainen liberaalitapaaminen. Tänä vuonna tapaaminen kesti kahdeksan päivää ja maksavia osaanottajia oli yli 350 (joidenkin arvioiden mukaan osanottajia oli selvästi yli 500). Yhdysvaltojen lisäksi paikalla oli ihmisiä ainakin Kanadasta, Austraaliasta, Iso-Britanniasta, Ruotsista, Saksasta, Venäjältä, Puolasta ja, osallistumiseni myötä, tietysti myös Suomesta. Festivaalin antiin kuului paljon tavanomaista leiriohjelmaa kuten sukellusta, vuorikiipeilyä, lentopalloa, minigolffia, melontaa, ammuntaa, pyöräilyä, makkaranpaistoa ja alkoholin onnellista suurkulutusta. Koska kyseessä oli kuitenkin massiivinen liberaalitapaaminen, paikalla oli myös paljon workshoptoimintaa, panelikeskusteluja ja luentoja. Kävimme läpi viime vuoden saavutuksia - kuten turvavyöpakkolain, yrityslupalain ja henkilötunnuspakkolain onnistuneita kumoamisia - ja tappioita, joista varsinkin ravintoloiden tupakointikiellon läpimeno oli karvas takaisku. Lisäksi tutustuimme osavaltion poliittiseen prosessiin, valituksi tulemiseen ja tehokkaan järjestötoiminnan luomiseen. Keskustelimme myös tulevista tavoitteista. Asiaan kuului New Hampshiren (eli "The Shire") osavaltion promoaminen paikalla oleville liberaaleille. Itse vietin paikan päällä kolme päivää.

Vaikka paikalla oli monenmoista hiihtäjää, vietin mielenkiintoisimmat keskustelut Venäjältä tulleen pariskunnan kanssa, jotka olivat eläneet merkittävän osan elämästään kommunismin varjossa. Heidän mukaansa 70- ja 80-luvulla Neuvostoliitossa vallitsi lähes täysi kaaos. Pulaa oli kaikesta, mediaan ei luotettu ja yhteiskunta oli siirtynyt käytännössä vaihtotalouteen ja palveluverkostoihin. Mystiset katoamiset ja murhat olivat arkipäivää. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Venäjällä elettiin toiveikasta aikaa, mutta nepotistiset yksityistämiset ja talouskriisit toivat pian lopun hyvälle alulle. Putinin aikainen Venäjä on ottanut monta askelta taakseppäin. Media on sosialisoitu, kaikki on lahjottavissa, nepotismi on yleistä, eikä kukaan tiedä kuka johtaa läänejä ja kaupunkeja tai kuka vastaa viranomaisten toimesta. Venäjän sisällä pyörii sekä itsenäisyyttä ajavia, että neuvostovaltaa haikailevia vahvoja ryhmittymiä. Venäjän sekä sisä- että ulkopolitiikka ovat vanhahtavia ja ilmassa on menneen suurvalta-aseman kaipuuta. Kaikki ei kuitenkaan ole menetetty, sillä Venäjällä piiloradioasemat ja internet, ovat lähes valvomattomia.

perjantai 15. kesäkuuta 2007

Miksi media on vasemmalla

Media on vasemmalla, eikä kyse ole pelkästään "vihamielinen media"-effektistä. Esimerkiksi ruotsalaisen tutkimuksen mukaan 14 % ruotsalaisista mediatyöntekijöistä äänestäisi Ruotsin Vasemmistoliittoa, 23 % vihreitä ja 30 % sosiaalidemokraatteja. Vastaavat luvut koko kansalle samaan aikaan tehdyssä Temo:n mielipidekyselyssä olivat 5 %, 5 % ja 37 %. Toisin sanoen ruotsalaisista 47 % kannattaa vasemmistoa, mutta ruotsalaisesta mediasta 67 % kannattaa vasemmistoa. Kaiken lisäksi, ruotsalaisista ainoastaan pieni osa kannattaa äärivasemmistoa, mutta ruotsalaisista mediatyöntekijöistä peräti yli kolmannes. Täten ei liene epäselvää kenen joukossa ylenanti ja Totuus seisovat.

Aina Bendan teoksesta Trahison des Clercs (1928) lähtien, median vasemmistolaisuutta on selitetty kutakuinkin näin: Ihmiset jakautuvat (hyvin rajusti kategorisoiden) kahteen lohkoon: liberaaleihin ja sosialisteihin. Kyvykkäät liberaalit hakeutuvat yksityisen sektorin korkeapalkkaisiin virkoihin, kyvykkäät sosialistit hakeutuvat markkinavoimilta pitkälti suojattuihin virkoihin kuten mediataloihin, yliopistoihin, kirjastoihin, tutkimusinstituutteihin, kouluihin ja ennenvanhaan myös kirkkoihin. Kansalaismielipidettä ei hallita yrityksistä käsin, vaan sitä hallitaan mediataloista, yliopistoista, kirjastoista, tutkimusinstituuteista, kouluista ja ennenvanhaan myös kirkoista. Vasemmistolaiset hallitsevat kansalaismielipiteitä muokkaavia laitoksia. Ergo, kansalaismielipide siirtyy vasemmalle.

Declan McCullaghilla esittää asiasta tarkemman analyysin [mp3-tiedosto]. Sen lisäksi että journalistit ovat muiden vasemmistoälykköjen tapaan ahneita ja kateellisia, 1) heidän alallaan on kova kartellisointi. Myös 2) lehtien lukijat ja uutisten katselijat ovat keskimääräistä enemmän vasemmalla ja kaiken lisäksi 3) medialahjakkuudet tulevat humanistisilta aloilta ja ovat jo siten valmiiksi vasemmalle kallellaan. Mediayhtiöt ovat huomanneet, että 4) ideologisesti kovan vasemmistolaisen palkkaaminen on halvempaa ja maksimoi täten voittoja. Valtiolla ja poliitikoilla on myös näppinsä pelissä, koska 5) julkiset tilastot ovat ilmaisia ja poliitikkoja puoltaviin uutisiin on helppo löytää haastateltavia. Monet 6) mediatyöntekijät kuuluvat eri poliitikkojen lähipiiriin, jolloin poliitikon ammatin kimppuun käyminen on hankalaa. Kaiken kukkuraksi 7) mediatyöntekijät voivat saada lunnaita tai suojatyöpaikkoja, mikäli he ovat kohdelleet oikeita poliitikkoja lempeästi aiemmin. (Tämä analyysi ei välttämättä päde kaikilta osin Suomeen.)

(Asiasta kiinnostuneille suosittelen myös tätä Robert Nozickin artikkelia, Jane Haddamin tekstiä, sekä aikaisempaa fi-lib postaustani.)

maanantai 11. kesäkuuta 2007

Ihailenko Yhdysvaltoja?

Tavanomaisin minua kohtaan kohdistettu syytös on "objektiiviton/loputon Yhdysvaltojen ihailu". Sen lisäksi, että suuhuni asetetaan sanoja, mielipiteitä ja näkemyksiä joihin en yhdy, saan kuulla toistuvasti, että minulta puuttuu joko objektiivinen analyysikyky tai etten muuten vaan elä reaalimaailmassa. En ihaile Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, en ihaile yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa, enkä ihaile amerikkalaisen kulttuurin kaikkia osia, mutta ihailen amerikkalaisen kulttuurin pääpiirteitä.

Yhdysvallat tunnetaan Suomessa yhä enemmän valtion ulkopolitiikan perusteella, jonka media maalaa kapitalistien ristiretkeilyksi, jossa vannotaan öljyn ja kristinusko nimeen. See mikä ei tämän kattokäsitteen alle mahdu, on joko köyhien tai ympäristön armotonta sortamista ja tuhoamista. Yllätyksellisesti olen median kanssa tästä jokseenkin samaa mieltä. Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa on merkittäviä elementtejä amerikkalaisten suuryritysten suojelusta. Kapitalismia tämä ei tosin ole, vaan lähinnä merkantilismia joka johtaa sosialismiin. Yrityksen etujen ajon seuraava askel on yrityksen sosiaalisoiminen Oy Valtionyhtiö AB:ksi ja siitä seuraava askel on yrityksen virastoiminen. Suomessa trendi kulkee onneksi (tilapäisesti) toiseen suuntaan; tieliikennelaitos yhtiöitiin Oy Destia AB:ksi. En kannata, enkä varsinkaan ihaile tällaista ulkopolitiikkaa. Vaikka aluksi kannatin Irakin sotaa, vastustan sitä nyt. Vastaisuudessa tulen vastustamaan kaikkia sotia, talouspakotteita ja muuta agressiivista ulkopolitiikkaa.

Yhdysvaltojen sisäpolitiikka on jopa sen ulkopolitiikkaa kauheampaa. Lentämisestä on tullut suoriutumista. Ennen koneeseen nousua on suoriuduttava turvatarkastuksesta ja törkeästä kyselystä, maahantullessa on suoriuduttava toisesta kyselystä ja viimeiseksi on suoriuduttava tullista. Ja tällöin olet suoriutunut vasta amerikkalaisen terminaalin läpi. Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa näkyy se sama vallan- ja väkivallan palvonta, joka on varsin ilmeinen valtion ulkopolitiikassa. Esimerkiksi paikallisen vedenottopaikan ympärillä on viisi metriä korkea piikkilanka-aita, kameravalvonta ja aluetta kiertävä aseistettu vartiosto. Suomalaista vedenottopaikkaa kuvastaa parhaiten kyltti "pohjavesialue, teiden suolausta vähennetty". Laittomien huumeiden käyttö rinnastetaan Yhdysvalloissa yhä pahoinpitelyyn tai ryöstöön, Suomessa parkkisakkoon.

Vaikka Yhdysvaltojen politiikka on pitkälti epämiellyttävää, on sen positiivinen puoli siinä, ettei politiikka ole tunkeutunut yhteiskunnan jokaiselle osa-alueelle. Kuten Suomessa, sääntelyitä on kaikkialla, mutta toisin kuin Suomessa, sääntely ei ole tappanut puolta kansantaloutta. Suomesta on tullut maa, jossa yrittämisestä rangaistaan, jossa menestyminen on vaikeaa ja jossa yhteiskuntaluokasta kapuaminen toiseen on mahdotonta.

Yhdysvaltalaisen kulttuurin pääpiirteisiin kuuluu yhä vapauden arvostus. Valtiollisiin projekteihin suhtaudutaan skeptisesti. Presidentinvaaleissa ei voi pärjätä ilman markkinatalousmyönteistä retoriikkaa. Yhdysvaltalaiset arvostavat yrittämistä ja toisin kuin Länsi-Eurooppalaiset, he ymmärtävät, ettei bisneksissä menestynyt yrittäjä ole rikollinen tai paha ihminen, vaan hän on omalla menestyksellään hyödyttänyt koko yhteiskuntaa. Yhdysvaltalaiset tietävät, että rikkaaksi tuleminen vaatii kovaa ja pitkäkestoista työtä ja että rikkaiden rankaisu kovilla veroilla on yksinkertaisesti väärin. Tämä ei toki tarkoita, etteikö yhdysvaltalaisessa kulttuurissa olisi ongelmia. Esimerkiksi yllä mainittu väkivallan ihannointi ja fundamentalistinen kristinusko ovat tällaisia. Kulttuuria ei kuitenkaan tule tuomita tai ylistää sen yksittäisten vikojen tai hyveiden tähden. Se on nähtävä yhtenä kokonaisuutena; ja kokonaisuutena yhdysvaltalainen kulttuuri saattaa hyvinkin olla maailman paras.

perjantai 1. kesäkuuta 2007

Reissussa

Lähden Poriin ja sieltä Yhdysvaltoihin ja toivon mukaan vielä ehdin piipahtaa Islannissa. Palaan ennen heinäkuun puoltaväliä. Kirjoitan blogiin koko reissun ajan, mutta aiempaa tuntuvasti vähemmän, seuraavan puolentoista kuukauden ajan.

Pahoitteluni ettei linkkilistalla ole vielä kaikkia relevantteja sivuja ja blogeja. Jos sinulla on mielessäsi hyviä suomenkielisiä aiheeseen sopivia blogeja, niin pistä osoitteet ja perustelut kommentteihin tai e-mailiin, niin lisäilen niitä kun palaan.


Hyvinvointivaltio ja kontrollin illuusio

Hyvinvointivaltiolla on kolme pyhää lehmää: ilmainen koulutus, ilmainen terveydenhuolto ja ilmainen perustulo. Jokainen näiden kritisoija saa kaikkien vihat niskoilleen, siitä huolimatta että on monelle ilmeisen selvää, että ilmainen koulutus on tulonsiirto köyhiltä rikkaille, ilmainen terveydenhuolto eriarvoistaa ihmiset hoidon saajiin ja hoitoa saamattomiin, ja ilmainen perustulo heikentää työntekohalukkuutta. Kaikilla kolmella poliittisella vaihtoehdolla on selkeä kääntöpuolensa, joka ylittää näistä poliittisista ohjelmista saadut edut.

En pitkään ymmärtänyt miksi juuri näitä kolmea pidetään niin keskeisinä. Vastaus selvisi juteltuani Tonin kanssa ja luettuani tämän Pär Bylundin artikkelin. Meidän kaikkien yhteinen ongelma on tulevaisuuden epävarmuus, kukaan ei tiedä eikä näe tulevaisuuteen, joten nykyhetkestä katsottuna tulevaisuus näyttää lähinnä arpapeliltä. Toisin sanoen kellään ei ole kontrollia tulevaisuuden tapahtumista ja epävarma olo muodostuu kontrollin puutteesta. Jotta tästä ikävästä tunteesta päästäisiin eroon, kutsutaan paikalle julkinen sektori, joka esittelee erilaisia varmistusmekanismeja, jotka varmistavat, ettei mikään epäonnistumisten sarja voi tuhota yksilöä täydellisesti. Toisin sanoen, valtiollinen turvaverkko on loputon. Julkinen sektori ei voi, kuten ei mikään muukaan, hallita tulevaisuutta, mutta sen kautta yksilöille muodostuu kontrollin illuusio, eli he kuvittelevat hallitsevansa tulevaisuuden julkisen sektorin kautta, vaikkeivät sitä tee. Vapaassa yhteiskunnassa yksityiseltä sektorilta löytyvät vähintään yhtä kattavat koulutuspalvelut, terveyspalvelut ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta katettu perustulo, mutta tällaisia ratkaisuja ei nähdä yhtä turvallisina, koska niiden tekijät ja rahoittajat eivät ole ennalta tiedossa.

Julkista sektoria ylläpidetään pitkälti tulevaisuuden pelon varjolla, eikä epävarmuus tulevaisuudesta tunnu poistuvan siitä tosiasiasta huolimatta, että elämme varakkaammassa yhteiskunnassa kuin koskaan ennen. Vapaan yhteiskunnan takaama turva, jossa peruspalvelut katetaan hyväntekeväisyyden kautta kaikille tarvitseville, ei lohduta koska sen tekijät ja rahoittajat eivät ole ennalta arvattavissa. Se ei toisin sanoen luo, julkisen sektorin tavoin, kontrollin illuusioita.