Oikeudet ja utilitarismi

Yksi vanhimmista liberalismin doktriinikiistoista on, perustuuko vapaus tinkimättömiin yksilönoikeuksiin vai näiden yksilönoikeuksien tuomiin utilitaristisiin (eli yleishyödyllisiin) etuihin. Taloustieteilijät perustavat argumentin yleensä utilitarismiin, filosofit (ja itävaltalaiset taloustieteilijät) tinkimättömiin yksilönoikeuksiin. Utilitaristit perustelevat kantaansa mm. seuraavin argumentein. Liberalismi tuo kaikkein eniten hyvinvointia, eikä kukaan kannata liberalismia siksi, että se toisi kaikkein eniten kurjuutta, täten liberalismia on kannatettava utilitaristisin perustein. David Friedmanilla on kuuluisa argumentti utilitarismin puolesta. Kuvitellaan että sinulla on taskulamppu jonka valokeilalla valaiset varpaitani, tällöin et riko omistusoikeuttani. Jos säädät taskulampun valokeilaa kovemmalle, jolloin siitä muodostuu lasersäde joka polttaa varpaani, rikot omistusoikeuttani. Ergo: omistusoikeus perustuu utilitarismiin. Vastaavasti tinkimättömiä oikeuksia puoltavat argumentoivat seuraavasti. Istuisitko koneeseen, joka simuloisi elämääsi reaaliajassa eteenpäin seuraavin muutoksin: puolisosi olisi hieman kauniimpi, lapset hieman kiltimpiä, tulosi hieman korkeammat, etkä muistaisi aiempaa (koneen ulkopuolista) elämääsi? Suurin osa kyselyyn vastanneista vastaa ei, koska oikeassa maailmassa eläminen on monelle itseisarvo. Tämä rikkoo utilitarismin perusperiaatteen. Entäs jos työskentelet pelastustyöntekijänä ja alhaalla on kymmenen pelastettavaa ihmistä, mutta helikopterissa on tilaa vain kahdelle. Valitsisitko pelastettavat ihmiset arpomalla vai alkaisitko analysoida ihmisten ikää, ammattia, perheellisyyttä ym. muita tekijöitä joiden avulla voisit pelastaa ne kaksi ihmistä, jotka maksimoisivat utiliteetin? Tämä todistaa utilitaristisen näkökannan epäkäytännöllisyyden.

Kaikki eivät puolustaa vapautta joko utilitaristisista tai absoluuttisia yksilönoikeuksia käsin, vaan tekevät kompromissin näiden kahden välillä. Frédéric Bastiat (1801-1850) tuli kuuluisaksi (myös) siitä, ettei hän nähnyt mitään olennaista eroa siinä päätepisteessä, mihin utilitaristiset ja absoluuttiset yksilönoikeutta seuraavat argumentit johtivat. Moderneista (elossa olevista) ajattelijoista ainakin Roderick Long on sanonut, ettei ole mahdollista puolustaa liberalismia, jollei usko niiden periaatteiden käytön johtavan hyvään yhteiskuntaan. Roderick Long on tosin myös yksi utilitarismin terävämpiä kriitikoita. Mielestäni paras ratkaisu tulee Johan Norbergiltä, jonka mukaan sekä utilitaristiset että absoluuttista yksilönoikeutta tukevat argumentit ovat tärkeitä. Norbergin mukaan ongelma kuitenkin muodostuu, kun mennään mikrosäätelytasolle, jolloin utilitaristiset argumentit eivät enää toimi ja on pakko puolustaa absoluuttisia yksilönoikeuksia. Suosikkiesimerkkini tästä on turvavyön käyttöpakko. Mikäli turvavyönkäyttöpakkoa ei ole (kuten sitä ei New Hampshiressä ole), noin kolme neljästä aikuisesta käyttää vapaaehtoisesti turvavöitä. Turvavyöpakon vallitessa, turvavyönkäyttöaste nousee jonnekin 90 % tasolle. Absoluuttisen yksilönoikeuden kannattaja vastustaa turvavyönkäyttöpakkoa a priori, koska se poistaa yksilöltä mahdollisuuden päättää omasta turvavyönkäytöstään omassa autossaan. Liberaali utilitaristi puolestaan joutuu vastustamaan turvavyönkäyttöpakkoa perustelemalla, että kolarialttius kasvaa kun kuljettaja tuntee olonsa autossa turvallisemmaksi. Vaihtoehtoisesti hän voi väittää, että joiltain kuolemilta voi välttyä, mikäli ei käytä turvavöitä, vaan lentää ennemmin lasin läpi. Turvavyönkäyttöpakko lisää myös hieman poliisien kustannuksia ja siten nostaa veroja, joka puolestaan laskee kansan utiliteettiä. Kun nämä argumentit asetetaan vasten niitä utilitaristisia argumentteja, joiden mukaan kuolemien määrä laskee tuntuvasti kun lähes kaikki käyttävät turvavöitä, ei liene epäselvää miten heikoilla utilitaristiset vapautta puolustavat argumentit ovat nippelisäätelyn edessä.

Selvennyksiä käsitesekamelskaan

Käsitteiden ymmärtäminen on pakollista poliittisessa keskustelussa. Valitettavasti monen käsitteen alkuperäinen merkitys on joko tahallaan turmellettu, niistä on vaiettu tai vaihtoehtoisesti ne on unohdettu. Listasin muutaman tällaisen keskeisen käsitteen. (Tämän postauksen päätarkoitus on muodostua lyhyeksi tarkistuslistaksi, johon voin viitata tarvittaessa myöhemmin.)

Sosialismi ja kapitalismi määritellään yleensä vastakohdiksi, jossa kapitalismi tarkoittaa yksityistä omistusoikeutta ja sosialismi sen puutetta. Vastaavasti suunnitelmatalous tarkoittaa keskusjohtoista taloudenpitoa, markkinatalouden tarkoittaessa vapaata taloudenpitoa. Täten pitäisi olla selvää että sosialismi ja suunnitelmatalous ovat kutakuinkin yksi ja sama asia, kapitalismin ja markkinatalouden ollessa synonyymejä. Näiden käsitteiden yhteys on kuitenkin sekoitettu, puhumalla merkillisistä ja lyhytkestoisista talousjärjestelmistä, jossa kapitalismi ja suunnitelmatalous tai sosialismi ja markkinatalous ollaan onnistuttu yhdistämään. Vasemmistolaiset pitävät Natsisaksaa kapitalistisena järjestelmänä, koska kansallissosialistit sallivat yksityisomistuksen paperilla, joskin koko tuotanto määräytyi keskusjohtoisesti. Vastaavasti sosialistista Jugoslaviaa, Tšekkoslovakiaa ja Kiinaa on pidetty sosialistisina markkinatalousmaina, koska valtiot sallivat yritystenvälisen kilpailun, vaikka kaikki yritykset olivat valtion omistuksessa. Molemmat ylläolevat käsitteet ovat harhaanjohtavia, koska kyse on kummassakin tapauksessa ollut erittäin säännellyistä sekatalouksista, jotka olivat parhaassakin tapauksessa ainoastaan pienen askeleen päässä kommunismista. Taloustieteilijät ovat myös osallistuneet pakan sekoittamiseen, määrittelemällä markkinatalouden järjestelmäksi, jossa markkinoiden tehokkuus maksimoidaan standardeilla ja kilpailulainsäädännöllä. Tällainen järjestelmä ei ole puhdasta markkinataloutta, eikä tehokasta saati järkevää taloudenpitoa. Tästä syystä käytän itse termiä vapaa markkinatalous.

Valtiotieteilijät ovat pitkään määrittäneet poliittisen muutoksen koostuvan kutakuinkin neljästä ryhmästä: taantumuksellisista (eng. reactionary), konservatiiveista, edistyksellisistä (eng. progressive) ja radikaaleista. Alunperin nämä käsitteet eivät olleet yhteydessä mihinkään ideologiaan, kyse oli ainoastaan miten nopeaa poliittista muutosta kukin ryhmä kannatti. Taantumukselliset eivät halua muutosta lainkaan, konservatiivit hyväksyvät erittäin hitaan muutoksen, edistykselliset hyväksyvät nopean muutoksen ja radikaalit ovat välittömän muutoksen puolesta. Myöhemmin sanat edistyksellinen ja radikaali varattiin vasemmistolle. Oikeisto joutui tyytymään sanoihin taantumuksellinen ja konservatiivi. Varsinkin sana konservatiivi on ongelmallinen, koska se on nykyään synonyymi oikeistolaisuudelle. Yritin joskus epätoivoisesti pelastaa alkuperäistä konservatiivin määritelmää, vaihtamalla konservatiivin nykymääritelmän nationalistiksi tai traditionalistiksi. Lopulta annoin periksi.

Suurin osa tietää alkuperän käsitteille oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus. Käsitteet saatiin ranskan vallankumouksen jälkeisen parlamentin istumajärjestyksestä. Siitä lähtien sosialistit ovat istuneet vasemmalla ja konservatiivit oikealla. Koomista on, että alkuperäiset vasemmistolaiset koostuivat pitkälti liberaaleista, jotka kannattivat verojen poistoa ja vapaakauppaa (tämän vuoksi tanskalainen liberaalipuolue käyttää itsestään yhä nimitystä venstre (su. vasemmisto)) . Oikealla istuvat konservatiivit kannattivat suurempia valtion menoja ja taloudellista itseriittoisuutta. Nykyään vasemmistolaisuus ja oikeistolaisuus ovat entisten käsitteiden vastakohtia. Vasemmistolaiset kannattavat suurempia valtion menoja ja taloudellista itseriittoisuutta, oikeistolaiset verojen poistoa ja vapaakauppaa. Pieni muutos entiseen on, että nykyisistä vapaakaupan vihaajista muutama kannattaa arvoliberalismia, jota oikeisto usein vastustaa. Tämä tekaistu poliittinen kahtiajako on huono asia, koska sen mukaan poliittisia ideologioita on kaksi: vasemmistolainen sosialismi ja oikeistolainen konservatismi. Kolmas suuri ideologia, liberalismi, unohdetaan kokonaan tai vaihtoehtoisesti nivutetaan yhteen agraarikeskustan kanssa. Vaikka inhoan termiä oikeistolaisuus, liberalismi on silti enemmän nykyajan oikeistolaisuutta kuin vasemmistolaisuutta. Nykyvasemmisto kannattaa minimaalista vapautta, oikeistolaisuus kohtalaista vapautta, ja tällöin liberalismi kallistuu enemmän kohtalaisuuden puolelle.

Neljäs käsitteiden sekoittaja on ero Pohjois-Amerikkalaisten ja Eurooppalaisten käsitteiden välillä. Europpalaisessa keskustelussa liberalismi tarkoittaa vapautta (lat. liber), pohjois-amerikkalaisessa kontekstissa puolestaan sosialismia. Pohjois-Amerikkalainen käsite vapaudelle on libertarismi (eng. libertarianism), joka eurooppalaisessa kontekstissa tarkoittaa (usein) vasemmistoanarkismia. Käsitteiden sekaisuutta lisää amerikkalainen termi "liberaali talouspolitiikka", joka käytännössä katsoen tarkoittaa korkeita veroja ja lisää sääntelyä. Euroopassa käsite tarkoittaa päinvastaista. Vastaavasti käsite "konservatiivinen talouspolitiikka" tarkoittaa eurooppalaista liberaalia talouspolitiikkaa. Euroopassa konservatiivisesta talouspolitiikasta tulee lähinnä mieleen Puolueen talouspolitiikka, joka on aina puoltanut SAK:n etuja. Suomalaiset liberaalit ovat muusta euroopasta poiketen, ottaneet käyttöön termin libertaari. Tämä on mielestäni strateginen virhe, sillä vasemmisto valmistelee parasta aikaa käsitteen kaappausta itselleen. Onneksi tällaisten kaappaajien "arvoliberalismi" muistuttaa lähinnä konservatismia, eikä siten toistaiseksi ole kovin suuri uhka suomalaisille liberaaleille.

Periaatteet ja kompromissit

Eräs itseäni mietityttänyt pulma liberalismin sisällä on periaatteellisten ratkaisujen ja kompromissiratkaisujen välinen ristiriita. Poliittisessa keskustelussa ongelmaksi usein nousee, ettei toinen osapuoli pysty hyväksymään (ymmärrettävästi) radikaalia liberaalia ratkaisua, jolloin tulee tehdä valinta kahden välillä: yrittääkö saada jonkun poliittisessa keskustelussa puolelleen, vai tyytyykö ennemmin sokeeraamaan siinä toivossa, että joku jossain nappaa kovemman argumentin. Nähdäkseni on olemassa neljä vaihtoehtoa. Voi joko tehdä kompromisseja tai sitten voi tehdä kompromisseja ohimennen mainiten, ettei kannata tällaista järjestelmää vaan vielä puhtaampaa markkinatalousratkaisua. Kolmas vaihtoehto on liputtaa radikaalimman markkinatalouden puolesta, suotuen kuitenkin kompromisseihin tarvittaessa. Neljäs ja viimeinen vaihtoehto on tinkimätön periaatteista kiinnipitäminen.

Itse inhoan kompromissien tekoa, koska se mielestäni altistaa vapauden poliittiselle pelille. Sen sijaan, että vapaus olisi ainut käypä periaate, siitä tulee ikään kuin kauppatavara tai jopa ns. erityisintressi, jota lobbataan eduskunnassa, kuin mitä tahansa muuta erityisintressiä (kuten vaikka maataloustukia). Häiritsevin esimerkki tulee (mielestäni) ruotsalaisilta Timbro-liberaaleilta. Vaikka olen esimerkiksi lukenut selkeästi yli puolet Johan Norbergin ja Johnny Munkhammarin kirjoista ja blogipostauksista, en siltikään ole perillä millaista yhteiskuntaa kyseiset henkilöt ajavat. Ymmärrän kyllä että molemmat heistä haluavat vapaamman yhteiskunnan, jossa on enemmän markkinaehtoisia vaihtoehtoja ja joissa yksilö saa määrätä omasta elämästä. Silti kumpikaan heistä ei koskaan kuvaile millainen tämä yhteiskunta olisi, tai miten vapaasti markkinavoimien annetaan lopulta toimia. Tämä ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että Norberg on karismaattinen ja taitava puhuja ja että Munkhammar taitava tilastojen käyttäjä. (Norberg on muuten kerran lauseella maininnut olevansa "periaatteellinen liberaali", utilitaristisen liberaalin sijaan, tarkentamatta kuitenkaan mitä tämä käytännössä katsoen sisältää. Munkhammar on puolestaan kerran, niin ikään lauseella, sanonut kannattavansa sellaista minimivaltiota, jonka tehtäviin kuuluu vankiloiden, maanpuolustuksen, poliisin, tuomioistuinten, palokunnan ja keskuspankin ylläpito. Lisäksi Munkhammar kannattaa jonkin sortin liittovaltiojärjestelmää, jossa yksittäiset mantereet perustavat jokainen oman liittovaltionsa).

Suosikkini Milton Friedman on toistuvasti - ja tehokkaasti - soveltanut taktiikkaa, jossa hän sitoutuu valmiiksi johonkin kompromissiin (kuten perustuloon) mutta huomauttaa aina, ettei hän todellisuudessa kannata perustuloa, vaan pitää sitä ainoastaan välillisesti järkevänä ratkaisuna. Friedmanin strategia on siksi älykäs, koska se samalla ehdottaa käytännön ratkaisuja tämän hetken ongelmiin, silti unohtamatta lopullista utopistista määränpäätä. Ongelmallista tässä ratkaisussa on se, että mikäli määränpäät on valittu huonosti (kuten Friedmanin koulutusseteliesimerkissä), päästään tilanteeseen, jossa epäsuositun tai huonon ratkaisun lobbaaminen muodostuu pääasialliseksi huoleksi. Tässä tapauksessa olisi ollut järkevämpää keskittyä itse olennaiseen (eli ainakin valtiollisten, ellei jopa kaikkien, koulujen lakkauttamiseen).

Itse olen pitkään puoltanut vaihtoehtoa, jossa periaate asettuu kompromissin edelle, mutta jossa kompromissikin voidaan hyväksyä. Esimerkiksi puollan kokonaan perustulon lakkauttamista ja nostan tämän esille käytännön poliittisessa keskustelussa. Silti kannatan esimerkiksi vihreiden perustulomallia toissijaisena vaihtoehtona, mutta vain ja ainoastaan mikäli sellainen lakiesitys korvaa välittömästi esim. opintotuen, kansaneläkkeen, työttömyyskorvauksen, kodinhoitotuen ja lapsilisät, nostamatta valtion menoja. En puolla mitään sellaista järjestelmää, jossa ensin asetetaan jokin menolisäys ja jota vasten luvataan vähentää valtion budjettia toisaalla. Syy tähän piilee siinä, että poliitikot ovat taitavia tekemään katteettomia lupauksia, joita rikotaan sittemmin surutta murheitta. Ihmettelen miksei tällainen asioiden esittely ole kovin yleistä liberaalien keskuudessa. Itse epäilen syyksi sitä, että poliitikot ja byrokraatit kaipaavat järkeviä kertaratkaisuja joita voi myydä kansalle, eivät mielipiteitäsi. Tämän vuoksi liberaalit tuntuvat jakautuvan pitkälti joko kompromissi- tai periaateratkaisuihin, kaikki välimuodot unohtaen.

Mises instituutti, ja sitä lähellä olevat tahot, kannattavat usein absoluuttista periaatteellista vapaudenpuolustusta. Tämä näkyy hyvin mm. Lew Rockwellin taannoisessa haastattelussa, jossa hän nuijii mielipiteitään vähät välittämättä siitä, millaisen mielikuvan lukija niistä saa. Tätä strategiaa voisi pitää myös älyllisenä röyhkeilynä, jossa varsinkin Hans Hoppe on hyvin kunnostautunut. Strategian ehdoton etu on siinä, että se on utopistinen joka tehoaa joihinkin nuoriin ihmisiin varsin tehokkaasti. Strategian ongelma on siinä, että se käytännössä katsoen poistaa kaikki kompromissintekomahdollisuudet, mikä tarkoittaa sitä, että liberalismin kannattajat leiriytyvät pienempiin piireihin vailla keskusteluyhteyttä toisiinsa. Suomenkokoisessa maassa tämä on vielä ongelmallisempaa, koska maan väkiluvustakin johtuen yhteistyö on välttämätöntä, mikäli asioiden aikaansaaminen kiinnostaa.

Huom. periaatteella tarkoitetaan tässä tekstissä omista periaatteista kiinnipitämistä (mitä ne sitten ikinä ovatkaan). Tämä teksti ei käsittele sitä, onko vapauden pohjan nojattava vapauden periaatteeseen vai vapauden tuomiin etuihin utilitaristiselta näkökannalta katsoen.

Vapauden uhkaajat

Olen aiemmin kirjoittanut fi-libissä vapauden edistämisestä. Tämä postaus tangeeraa aihetta ja käsittelee tämän päivän suurimpia vapauden uhkatekijöitä. Vaikka liberaalit ovat tästäkin asiasta osittain erimieltä, yhtä mieltä ollaan ainakin siitä, että taistelu sosialismia vastaan on jo voitettu ainakin tehokkuus- ja moraalisuusargumenteilla. Kommunismin romahtamisen jälkeen, juuri kukaan ei pidä sosialismia tehokkaana saati moraalisesti hyvänä järjestelmänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vapaus olisi voittanut: sosialistit ovat ainoastaan siirtyneet muille osa-alueille.

Mielestäni mielenkiintoisimman analyysin tarjoaa Virginia Postrel, joka kirjoittaa, että vapautta uhkaa yksi trendi: EU:n kaltaiset maailmanlaajuiset sääntelyorganisaatiot ovat kasvussa, joka johtaa valtioiden välisen kilpailun heikentymiseen, mikä johdattaa länsimaita kohti Orwelliläistä dystropiaa. Postrelin mielestä keskeinen argumentti vapautta vastaan on, että vapaa talous on aivan liian tehokas ja arvaamaton järjestelmä. Ja koska taloutta ei voi kontrolloida, eikä se luo toivottavia tuloksia, sitä tulee säännellä, jotta vapaa talous ei toimisi liian tehokkaasti, eikä siten olisi myöskään liian arvaamaton.

Hans Hoppe on pitkälti Postrelin kanssa samoilla linjoilla, sillä myös hän kokee [PDF-tiedosto] valtioiden välisten liittojen kasvun vapauden suurimpana uhkakuvana. Hoppe ja Postrel eroavat toisistaan kuitenkin siinä, että Hoppen mielestä uhka on nimenomaan maailman demokratisoitumisessa ja Yhdysvaltojen imperialismissa, kun taas Postrelin mielestä uhka tuntuu enemmän olevan muiden maiden (Yhdysvaltoja vastaan luomissa) keskinäisissä liitoissa. Myös Hoppen ja Postrelin ratkaisumallit eroavat hieman toisistaan. Hoppe kannattaa valtioiden pilkkomista ja demokratian korvaamista anarkialla, kun taas Postrel liputtaa demokraattisten perustuslaillisten kansallisvaltioiden puolesta.

Johan Norberg on ehkä kaikkein toiveikkain. Hänen mukaansa sosialismi on hävinnyt kaikki keskeiset argumentit, jolloin sosialistien on täytynyt turvautua yhä pienempiin yksityiskohtiin. Vapaa talous luo vaurautta sekä työntekijöille että kolmansien maiden asukkaille. Kaiken lisäksi vapaa talous on ympäristöystävällistä (toisin kuin sosialismi). Tällöin sosialistien viimeiseksi argumentiksi jää: "vaikka vapaa talous on kaikin puolin tehokkaampaa ja parempaa, niin ainakaan se ei tee sinua onnelliseksi". Paul Cantor on myös esittänyt samantapaisen idean. Vaikka sosialismi on kaikin puolin kapitalismia huonompi vaihtoehto, niin ainakin siinä on yksi plussa: sosialismilla on kauniimpi utopia (josta jo aikoinaan Hayek oli varoitellut).

Yksi keskeinen liberaalien kiistakysymys on enviromentalismin uhka. Jotkut, kuten yllämainituista Johan Norberg, väittävät tämän kiistakysymyksen olevan ohitse ja liberalismin voittaneen. Toiset taas pitävät enviromentalismia jopa suurimpana vapauden uhkana. Tällä hetkellä ilmastonmuutosta julistetaan universaalina totuutena ja päästörajoituslainsäädännöllä on poliitikkojen lähes yksimielinen tuki. Lisäksi kaikki varteenotettavat vaihtoehdot, kuten ydinvoima, pidetään poliittisen keskustelun ulkopuolella ympäristöjärjestöjen toimesta. Kyseisen kehityksen jatkuessa riittävän pitkälle, päästään tilanteeseen, jossa energian käyttö vähenee, mikä puolestaan heijastuu talouskasvuun, elintasoon ja vapauteen.

Kaiken kaikkiaan voidaan kuitenkin sanoa, että suurin ongelma vapaudelle ei ole omaisuuden kollektivoinnissa tai vastaavassa maailmankumoussosialismissa. Vapauden ongelma on pikkusäätelyssä. Ongelma on siinä huomaamattomassa näpertelyssä, joissa yksittäiset päätökset eivät vaikuta elämään juuri millään tavalla, mutta jotka vähitellen kaivavat alta vapaan yhteiskunnan perustan.