Suomi ja kiinalainen internetin käyttö

Sananvapaus on mielenkiintoinen ilmiö varsinkin demokratiassa. Sananvapautta nimittäin väitetään demokratian pyhimmäksi instituutioksi, jota ilman demokratia ei toimi. Perinteisesti demokratiat ovatkin jättäneet sananvapauden siinä mielessä rauhaan, etteivät ne juuri ole sitä lainsäädännöllisesti rajoittaneet muutamaa muinaisjäännettä (kuten jumalanpilkkalakia) lukuun ottamatta. Sen sijaan demokratiat ovat varsin tehokkaasti onnistuneet viemään sananvapaudelta hampaat epäsuoranaisella lainsäädännöllä, kuten valtakunnallisella medialla (Yleisradio), lahjonnalla (lehdistötuet ja veroedut) ja tasavertaisuusdoktriineilla (vastineoikeus). Kun tähän päälle vielä lisätään puolivaltiolliset instituutiot Julkisen Sanan Neuvos (JNS) ja Suomen Tietotoimisto (STT) ei liene ihme, että mielipiteiden kirjo jää varsin suppeaksi.

Valtiolla on kuitenkin edessä uusi ongelma: internet. Yleisellä tasolla valtaeliitti saattaa toki arvostaa internettiä, koska se parantaa tehokkuutta ja siten mahdollistaa korkeammat verot. Samalla he kuitenkin inhoavat sitä tosiasiaa, että internetissä voidaan tuoda julki vääriä mielipiteitä™, jotka pahimmassa tapauksessa leviävät kulovalkean lailla häiriten poliittista konsensusta. Perinteiset valtion temput eivät myöskään nettiin tepsi: Ylenannin ja Totuuden mielipiteet eivät blogaajia kiinnosta, lahjominen on käytännössä mahdotonta ja JNS/STT ovat yhdentekeviä.

Ongelman ratkaisemiseksi demokraattiset valtiot ovat valinneet kaksisuuntaisen strategian. Toisaalta nettiin rakennetaan sulkulistoja ja palomuureja mm. töryn estämiseksi, toisaalta nettiin istutetaan poliiseja ja henkilörekisterejä mm. rasismin torjumiseksi. Jotta tämä strategia olisi tehokas, valtiot ovat alkaneet hyödyntää jo käytännössä kuolleita mielipiteentukahduttamispykäliä, joiden kirjainta on venytetty lähes uskomattomiin mittasuhteisiin. Motiiveista ei liene epäilystäkään: kyseessä on hyökkäys internetin kimppuun. Viimevuosina tuomioistuimen hampaisiin joutuneelta nimilistalta löytyvät mm. Mikko Ellilä, Matti Nikki, Seppo Lehto ja uusimpana Jussi Halla-aho. Olipa herrojen mielipiteistä (tai persoonista) mitä mieltä tahansa heitä yhdistää se, että he ovat kaikki nettijulkkiksia, mutta reaalimaailmassa käytännössä katsoen tuntemattomia (Halla-aho on nykyään poikkeus, josta myöhemmin lisää).

Pitkällä tähtäimellä internetin sensurointi on tuomittu epäonnistumaan: jopa internet-sensuroinnin maailmanmestari Kiina on joutunut tekemään myönnytyksiä. Lyhyellä tähtäimellä internet-sensurointi saattaa kuitenkin jossain määrin onnistua: Suomen sijoitus on sananvapausvertailuissa jo valmiiksi kehno ja uusimman Privacy Internationalin tutkimuksen mukaan tietoliikenteen tarkkailu näyttää entisestään lisääntyneen lähes kaikkialla maailmassa.

Lyhyellä tähtäimellä mielestäni paras taistelukeino ei ole julkisen vallan uhmaaminen, vaan internetin käyttäminen kiinalaisittain. Tällä tarkoitan etunenässä sitä, että internettiä käytetään kuten ennen, mutta se tehdään salattujen verkkojen kautta. Sellainen materiaali joka halutaan julkistaa, puetaan ilmiselvään salakieliasuun jota viranomaisten on joko vaikea löytää tai joka tekee syytteen nostamisesta erittäin vaikeaa. Sen sijaan että Halla-aho kirjoitti mitä kirjoitti, hänen olisi pitänyt kirjoittaa esimerkiksi täten:

Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on - tiedätte kyllä minkä ihmisryhmän - kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.

Myönnän toki, että kiinalainen internetkulttuuri on huomattavasti kehittyneempää ja taidokkaampaa, mutta joistain pitää aloittaa. Suomalaisessa alati kasvavassa internet-sensuurisssa kannattaa muistaa, ettei valtio tee tällä rahallista voittoa. Muutamien kymppien lypsäminen sananvapausrikoksentekijöiltä ei taatusti pysty korvaamaan poliisiin, tuomioistuimen ja ilmaisten asianajajien palkkoja (vähemmistövaltuutetun palkka on joka tapauksessa haaskattua rahaa). Internettiä sensuroidaan siis täysin poliittisin motiivein ja taka-ajon kohteeksi joutuvat lähinnä internetin kuuluisuudet. Tämän vuoksi järjestelmää ei voi päihittää suoralla kansalaistottelemattomuudella (civil disobedience) eli poliittisesti epäkorrektilla maahanmuuton kritisoinnilla, koska takaa-ajon kohteeksi joutuvat ovat usein ennalta arvattavissa ja heitä on vähän: Sensuroijien tarkoitus ei koskaan ole ollutkaan kaikkien maahanmuutonkriitikoiden rankomainen, he tietävät sen itsekin mahdottomaksi.

Ironista tässä kaikessa on, että demokratian pyhin instituutio sananvapaus on olemassa silloin, kun tehokas ja halpa mielipiteiden julkaisu on mahdotonta. Kun julkaiseminen on vihdoin tullut tavallisen kansalaisen ulottuville, mielenilmaisusta on yht'äkkiä tehty laitonta.

Demokratia ja koulutus

Tasan kymmenen päivän kultua Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain presidentti. Valitettavasti Yhdysvaltain presidenttien taso on laskenut tappavan tasaisesti ainakin vuodesta 1913 alkaen (mahdollisesti kahta poikkeusta, Jimmy Carteria ja Ronald Reagania, lukuun ottamatta) jolloin William Taftin tilalle astui surullisen kuuluisa Woodrow Wilson. Obama tuskin poikkeaa tästä linjasta ja voidaankin suhteellisen turvallisin mielen todeta, niin vaikealta kuin ajatus George Bushin II jälkeen saattaakin tuntua, että Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain tähänastisen historian huonoin presidentti.

Viimeisen sadan vuoden aikana Yhdysvaltain presidentit ovat ansiokkaasti:
- Tuhonneet perustuslain
- Lakkauttaneet kultakannan
- Nostaneet Hitlerin valtaan
- Mahdollistaneet kommunismin nousun
- Luoneet tuloveron
- Ja viimeisempänä, vaan ei vähäisempänä, tuhonneet koko maailmantalouden

Tappioiden joukkoon voisi listata myös yleisen sivistystason katastrofaalisen romahtamisen. Tilastoiden mukaan keskiverto Yhdysvaltalaisella on tänään takanaan 13,5 vuoden koulutus - koulutusvuosien määrä on toiseksi korkein koko maailmassa Suomen jälkeen. Sata vuotta sitten keskiverto Yhdysvaltalainen kävi koulua 4,3 vuotta. Vaikka määrällisesti koulutusta on yli kolme kertaa enemmän, sen laadullinen taso on heikentynyt.

The Princeton Reviewin mukaan Lincoln-Douglas debateissa 1858 käytetyn kielen ymmärtämiseen vaadittiin lähes 12 vuotta koulutusta. Kennedyn ja Nixonin poliittisessa retoriikassa 1960 taso oli laskenut 10 vuoteen ja Clinton-Bush debateissa jo 7 vuoteen. Kun Warren Hardingin kiitospuheessa käytetty kieli vastasi 16.06 vuotta koulutusta, Barack Obaman ja John McCainin kiitospuheissa käytetyn kielen taso oli 9.64 ja 7.72 vuotta. Toisin sanoen: sata vuotta sitten yhdestä kouluvuodesta saadun sivistyksen taso vastaa tämän päivän koulussa 5.8 vuoden opiskelua!

Sivistyksen romahtamisesta kertoo myös anekdootti jonka mukaan tämän päivän Harvardin opiskelijoilla ei olisi mitään asiaa samaiseen laitokseen sata vuotta sitten. Myös lehtien väitetään jatkuvasti laskevan tekstiensä lukemiseen tarvittavaa sivistystasoa (tämä tosin, myönnettäköön, saattaa johtua myös toimittajien alati laskevasta kirjoitus- ja kielenkäyttötaidosta). Vertailun vuoksi voidaan ottaa esim. Kansasin 16-vuotiaille oppilaille suunnattu koe 1895 jossa kysytään mm. seuraavaa: "nimeä kaikki Euroopan tasavallat ja niiden pääkaupungit" (huom. aikaa tunti, kysymys on vain yksi vastaavan kymmenen joukossa, äläkä sekoita Euroopan tasavaltoja Euroopan kuningaskuntiin). Toinen hyvä vertailunkohde on esimerkiksi kiinalaisen ja eurooppalaisen koulujärjestelmän välillä, jossa kiinalaisessa järjestelmässä kysytään jotain sellaista jota en itsekkään osaa ratkaista kattavista talous- ja insinöörimatematiikan opinnoista huolimatta - Eurooppalaisessa testissä kysytään suppeata Pythagoraan lausetta jonka vastaus kuuluu sattumoisin Pythagoraan kolmikkoon ja on siten äärimmäisen helppo päässälaskutehtävä.

Väitän, että yksi keskeinen syy sivistyksen katoon on demokratian nousu. Demokratia valtiojärjestelmänä nimittäin perustuu poliittisten mahdollisuuksien tasa-arvon myyttiin jonka toteuttamiseksi vaaditaan tasapäistävää koulutusta eli sellaista koulutusta jossa edetään aineittain luokan huonoimman oppilaan tahtiin. Kun tähän vielä lisätään julkisen sektorin yleinen tehottomuus, crowding out -efekti, yksityiskouluille asetettu opetussuunnitelman noudattamispakko ja poliittisten päättäjien tiuhan vaihtuvuuden luoma vastuuttomuus, sivistys on tuhon oma. Raivostuttavinta tässä kaikessa on, että paremman ravinnon ja terveydenhuollon aikaansaama Flynnin ilmiö sekä tiedon määrän ja laadun halpuuden tulisi päinvastoin nostaa ihmisten tieto- ja ymmärryspohjaa.

Demokratia Yhdysvalloissa ja huomiset presidentinvaalit

Huomenna Yhdysvalloissa järjestetään vaalit, eikä voittajista liene epäselvyyttä. Demokraattien Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Demokraatit kasvattavat enemmistöään sekä Yhdysvaltain senaatissa noin 55-60 paikkaan (eli 55-60 %) että Yhdysvaltain edustajainhuoneessa noin 250-280 paikkaan (eli 57-64 %). Ei tästä sen enempää.

Yllämainitun sijaan tahdonkin keskittää katseeni suomalaisen vasemmiston väitteeseen jonka mukaan maailman vanhin demokratia, Yhdysvallat, ei olekaan demokratia. Demokratia yleensä määritellään maaksi jossa järjestetään säännöllisesti vapaita ja rehellisiä vaaleja. Toki vaaleissa näkyy painostusta ja sähköisessä äänestyksessä vilpin riski kasvaa, mutta samat ongelmat koskevat myös Suomea. Lisäksi vasemmistoa tuntuu närkästyttävän se tosiasia, ettei Yhdysvaltain vaaleissa ole tarjolla äärivasemmistolaista vaihtoehtoa. Tämä ei tosin johdu vaalijärjestelmästä vaan siitä, että yhdysvaltalaiset vihaavat veroja kautta linjan. Maassa käytetyn vaalijärjestelmän matematiikan mukaan Yhdysvalloissa on aina kaksi suurta puoluetta ja muutama pienempi puolue. Maanlaajuisesti näitä varteenotettavia pienpuolueita on kolme: Liberaalit (Libertarian Party), Perustuslailliset (Constitutional Party - puolue on käytännössä täynnä uskonnollisia liberaaleja) ja Vihreät (Green Party).

Vuoden Yhdysvalloissa asumisen jälkeen väitän, että Yhdysvallat on Suomea paljon demokraattisempi maa. Tämä siksi, 1) koska Yhdysvalloissa vaaleilla valitaan suurempi osuus paikallisista päätöksentekijöistä, 2) koska suurin osa paikoista on kestoltaan kaksivuotisia, ja 3) koska Yhdysvalloissa järjestetään esivaaleja ja vaaleja vähintään puolen vuoden välein. Huomenna järjestettävissä presidentinvaaleissa ei valita pelkästään presidenttiä, vaan myös mm. Yhdysvaltain senaattoreja, Yhdysvaltain kongressiedustajia, osavaltion kuvernöörejä, kuvernöörin toimeenpanovaltuutettuja, osavaltion senaattoreja, osavaltion edustajia, sheriffejä, maakunnan lakimiehiä, maakunnan rahastonhoitajia, maakunnan kiinteistörekisterin sihteereitä, tuomariston sihteereitä, maakunnan sihteereitä jne. Ensi vuonna järjestettävissä kunnallisvaaleissa puolestaan valitaan kuvernöörejä, apulaiskuvernöörejä, kunnanvaltuutettuja, eri lautakuntien jäseniä jne. jne. Suomessa saan äänestää yhtä ehdokasta yhteen paikkaan kerran vuodessa (Eduskuntavaalit, Eurovaalit, Kunnallisvaalit ja Presidentinvaalit mukaan lukien). Jos olisin äänioikeutettu, saisin Yhdysvalloissa äänestää 20:tä ehdokasta 13:ta paikkaan pelkästään yksissä vaaleissa. Alla on oman asuinalueeni huomenna pidettävien vaalien esimerkkiäänestyslippu (kuten äänestyslipusta näkyy, suurin osa Demokraattien ja Republikaanien ulkopuolisista ehdokkaista tulevat Liberaalien riveistä):



Olipa demokratiasta mitä mieltä tahansa (itse suhtaudun siihen kriittisesti varsinkin etäisimmissä päätöksentekoelimissä kuten Yhdysvaltain liittovaltiossa tai Euroopan Unionissa) Yhdysvaltain demokraattisuuden kriitikoiden tulisi pystyä osoittamaan, miten järjestelmä jossa suurempi osa paikoista valitaan vapailla vaaleilla voi olla vähemmän demokraattinen kuin sellainen järjestelmä jossa näin ei tehdä. Kyse ei myöskään ole rahasta. Monet New Hampshiren parlamenttiin valitut (vastaa Suomen eduskuntaa) ovat päässeet sinne käyttämättä penniäkään vaaleihin ja suurin osa edustajista käyttää vaaleihin alle 5000 dollaria. Koska suurin osa (paikallisissa) vaaleissa jaossa olevista paikoista ovat palkattomia tai matalapalkkaisia, tarkoittaa tämä sitä, että tehtäviin hakeudutaan palvelumielessä - ei korkeiden tulojen toivossa. Lisäksi toisin kuin Suomessa, jossa oma ehdokkaani tuskin koskaan menee läpi, Yhdysvalloissa minulla on niin monta ääntä, että luultavasti ainakin yksi äänestämäni ehdokas tulee valituksi. Järjestelmän ainut valitettava puoli on, että mikäli tahdon äänestää paikallisissa vaaleissa joudun myös äänestämään presidentinvaaleissa ja liittovaltiovaaleissa (voin toki äänestää tyhjää mutta se lasketaan silti äänen antamiseksi, vaikka tahtoisin niissä vaaleissa äänestysprosentin jäävän mahdollisimman pieneksi). Koen kuitenkin äänestämisen kannattavaksi, sillä New Hampshiren edustajainhuoneeseen on ehdolla asuinalueeltani seitsemän tämän blogistin kaltaista radikaalia liberaalia, yksi liberaalipuolueesta, kaksi demokraateista ja neljä republikaaneista.

Kaksi videokommenttia presidentinvaaleihin

Inahdus kunnallisvaalituloksesta

Aluksi ajattelin, etten kiusallanikaan kirjoita yhtään mitään Suomen kunnallisvaaleista 2008. Blogin kävijämäärä on nyt kuitenkin kaksinkertaistunut normaaliin kävijämäärään verrattuna joten oletan tämän tarkoittavan jonkin sortin analyysiodotusta, ellen täysin väärin tulkitse? Valitettavasti nämä vaalit olivat henkilökohtaisesti ehkä elämäni mielenkiinnottomimmat. Yleensä olen vaali-iltana liimautunut telkkarin ääreen; tällä kertaa en vaivautunut edes äänestämään. Silti näissäkin vaaleissa on olemassa muutama mielenkiintoinen tekijä joita seuraan (kutakuinkin tässä järjestyksessä):
- Kokoomuksen kannatus suhteessa Keskustaan ja SDP:hen
- Vasemmistoliiton kannatus suhteessa edellisiin (kunnallis-) vaaleihin.
- Perussuomalaisten kannatus
- Vihreiden kannatus suhteessa Vasemmistoliittoon
- Keskustan kannatuksen suhde SDP:n kannatukseen
- Liberaalien kannatus
- Äänestysaktiivisuus

Noin kokonaisuutena ajatellen, vaalien tulos oli hyvä. Kokoomus menestyi kerrassaan loistavasti 23,4 % kannatuksella ja saavutti siten suurimman puolueen aseman ensimmäistä kertaa historiansa aikana. Valitettavasti SDP päihitti Keskustan ja siten demarien mahdollinen tuleva luisu keskisuureksi puolueeksi saa odottaa itseään (olen jo pitkään uumoillut, että enemmin tai myöhemmin vihreät nousevat kolmen suuren puolueen joukkoon - Suomessa on käytännössä aina kolme suurta puoluetta vaalijärjestelmämme matematiikasta johtuen).

Vasemmistoliiton kannatuksen väheneminen 0,8 % ja heidän menettämät 155 valtuustopaikkaa tietävät hyvää tulevaisuuden kannalta. Vaikken sinänsä pidä vaaleja kovinkaan merkittävinä, koen pientä nautintoa tiedosta, että vanhan SKDL:n jälkeläinen on katoamassa puoluekartalta hitaasti mutta varmasti, samalla murentaen äärivasemmiston kannattajien harhaluulot nuorisopuolueesta. Jos Vasemmistoliitto olisi nuorisopuolue, se ei olisi hävinnyt vaaleja lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1975 lähtien - tietysti on mahdollista, että "nuorisopuolue" on uuskieltä jossa termi "nuoriso" kuvaa maahanmuuttajia ja "puolue" vanhan konsensuksen ylläpitoa. Tässä mielessä oli positiivista huomata, että vihreät nousivat 3 860 äänen turvin Vasemmistoliiton edelle Suomen neljänneksi suurimmaksi puolueeksi.

Ja kun suuruusjärjestyksestä puhutaan, merkillepantavinta oli Suomen kuudenneksi suurimman puolueen Perussuomalaisten vaalimenestys. Nousua viime kunnallisvaaleista tuli peräti 4,5 % ja eduskuntavaaleistakin 1,3 %, joka tarkoittaa 336:ta lisäpaikkaa valtuustoissa. Perussuomalaisten vaalimenestys on myönteinen asia varsinkin kolmessa suhteessa: 1) PS:n kannatus nostaa kauan kaivatun EU-kritiikin pintaan, 2) PS:n kannatus nostaa esille maahanmuuton ongelmat, 3) PS on puolueena poikkeuksellisen itsenäinen, sallien sitoutumattomien ehdokkaiden armeijan listoilleen (jopa verrattain itsenäisissä Vihreissä puukkoja lentelee jos ryhmäkurista poikkeaa liikaa).

Liberaalit eivät tällä kertaa osallistuneet vaaliin puolueena, vaan liittyivät muihin puolueisiin tai olivat ehdolla sitoutumattomina muiden puolueiden listoilta. Vaikka menestystä ei tätäkään kautta tälläkään kertaa tullut, toivoisin aatetovereideni vihdoin ymmärtävän, että oman puolueen pyöritys on ajanhaaskausta varsinkin niin kauan kun Suomessa ei ole luontaista liberaalia kannatuspohjaa. Tämä kannatuspohja tehdään mielipiteisiin vaikuttamalla mm. blogien kautta. Sitä ei tehdä kannattajakortteja keräämällä.

Lopuksi voisin vielä mainita, että äänestysaktiivisuuden nousu oli valitettava takaisku. Onneksi nousua oli kuitenkin vain 2,6 % joka selittynee enemmän satunnaiskululla (random walk) kuin varsinaisella kiinnostuksen nousulla. Kaiken kaikkiaan kunnallisvaalit ovat lähes merkityksettömät jolla mitataan lähinnä eduskunnassa istuvien puolueiden suosiota. Tärkein kunnallisesti päätettävä asia on kunnallisveroprosentti joka vaihtelee 16 % ja 21 % välillä (mediaanin ja keskiarvon kummankin ollessa 19 % tuntumassa). Kauniaisten 16 % on vaikea rikkoa, eduskunnan määrätessä kunnille pitkän listan palvelupakotteita. Äänestämisen sijaan ensimmäinen oikea askel oman veroprosentin alentamiseen on kirkosta eroaminen.

Demokratian tie oikeusvaltiosta poliisivaltioksi

Vuosi sitten kirjoitin demokratian pahimmasta ongelmasta eli siitä miten demokraattisissa valtioissa lakeja vyörytetään läpi sellaiseen tahtiin, ettei lopulta kukaan (edes lainsäätäjä, tuomioistuin tai poliisi) tiedä mikä on laitonta ja mikä laillista. Ongelma ainoastaan pahenee lakien määrän aikaansaamien ristiriitojen myötä joka, kasvavan byrokratisoinnin ja kieltolistan ohella, ruuhkauttaa lopulta koko oikeusjärjestelmän.

Länsimainen moderni demokratia nojaa vahvasti oikeusvaltioon (ger. Rechtsstaat), eli sellaiseen valtiomalliin jossa viranomaisten toiminta perustuu lakiin. Oikeusvaltion vastakohta on poliisivaltio jossa viranomaiset saavat toimia mielivaltaisesti laista piittaamatta. Poliisivaltiolla ei, yleisen luulon vastaisesti, ole mitään tekemistä poliisien lukumäärän kanssa.

Modernin demokratian syntyessä lainsäädäntö oli vielä suhteellisen kevyt, jolloin poliisin päätoimintaan kuului varkauksien, pahoinpitelyiden ja murhien tutkiminen. Sittemmin poliisin tehtävä on laajentunut liikenteen valvontaan, työolojen valvontaa, huumausaineiden valvontaan, ympäristön valvontaan, internetin valvontaan ja kaikkeen muuhun mahdolliseen valvontaan maan ja taivaan väliltä. Onneksi (nimenomaan onneksi) poliisin resurssit ovat kuitenkin rajalliset jonka seurauksena poliisi ehtii valvomaan ainoastaan joitakin yhteiskunnallisia toimijoita jonkun aikaa. Valitettavasti lakivyörytyksen vuoksi lähes kaikesta on tullut laitonta (esim. New Hampshiressa mm. ilmapallojen päästäminen ilmaan, nukketeatterin järjestäminen ja toisen ihmisen kynsien viilaaminen on laitonta) antaen poliiseille mahdollisuuden pidättää kenet tahansa, mistä tahansa, missä tahansa. Kutsun tätä prosessia demokratian poliisivaltioitumiseksi. Teoriassa oikeusvaltion periaate pätee yhä mutta käytännössä lainsäädäntö on kaikille tuntematon ja viranomaisten valta rajoittamaton. Poliisi suorittaa ad hoc pidätyksiä, joista tuomioistuin antaa satunnaisia tuomioita (moni tuomari kieltäytyy rankaisemasta pidätettyjä sellaisten lakien rikkomisesta joiden tarkoitus on heille epäselvä) - tervetuloa demokraattiseen poliisivaltioon.

Ongelma on tosin helposti korjattavissa, mikäli lainsäädäntöelin lopettaisi uusien lakien vyörytyksen ja alkaisi systemaattisesti tarkistaa vanhojen, jo olemassa olevien, lakien tarpeellisuutta. Toinen vaihtoehto olisi ns. auringonlaskupykälien (sunset clause) sisällyttäminen jokaiseen uuteen lakiin, jolloin laki raukeaisi esim. kymmenen vuoden kuluttua sen säätämisen jälkeen. Tämä toimisi myös hyvänä vastalauseena niille demokraattisen lainsäädännön kannattajille jotka väittävät yhteiskunnan kehittyvän niin nopeasti, että uusien lakien jatkuva virta on tarpeen (jos yhteiskunta tosiaan kehittyy näin nopeasti, voidaan yhtäläisesti argumentoida kehityksen olevan niin nopea, että vanhat lait on syytä poistaa ripeästi käytöstä). Kolmas vaihtoehto on antaa poliiseille ja tuomioistuimille oikeus kieltäytyä olemassa olevien lakien noudattamisesta (legal nullification). Suomessa tämä järjestelmä on käytössä joidenkin lakien kohdalla, joista tuomio annetaan vain tietoisesti lakia rikkoneille. Yhdysvalloissa valamiehistöllä (jury) on oikeus lain kumoamiseen. Tuntemieni juristien mukaan tätä oikeutta käytetään kummassakin maassa valitettavasti ainoastaan poikkeus, poikkeus tapauksissa. Demokraattisten oikeusvaltioiden tulevaisuus ei siis näytä kovinkaan hyvältä...

Epädemokraattinen nykydemokratia

Libertatisaequilibritas painotti jo kuukausia takaperin monen oikeistopuolueen ongelma olevan siinä, että ne ovat kaapanneet itselleen suuren osan vasemmiston retoriikasta ja politiikasta. Tässä mielessä vasemmisto on voittanut, kommunismin kaatumisesta huolimatta. Milton Friedmanin mielestä ongelma on siinä, että yhteiskunnassa vallitsee samaan aikaan kaksi tilaa: nykyinen poliittinen tila ja nykyinen idealismi. Idealismi voi vapaasti kritisoida nykypolitiikkaa, mutta nykypolitiikkaa on vaikea muuttaa nopeasti. Jos puolueet tahtovat pysyä vallassa, niiden on kannatettava vallitsevaa idealismia mutta pidettävä kiinni nykypäivän realiteeteista. Euroopan idealismina on yhä sosialistinen utopia, kuten se on ollut sitten ensimmäisen maailmansodan.

Friedmanin selitys on hyvä mutta epätäydellinen. Mikäli Friedman olisi täysin oikeassa, miten on mahdollista että kaikki eduskuntapuolueet ovat nykyään suunnilleen samanlaisia (Vasemmistoliitto ja Kokoomus eivät ole kuin musta ja valkoinen, vaan kuin kirkkaanpunainen ja violetinpunainen), sillä kansalaiset tuskin jakavat samaa utopiaa keskenään? Kuten ennen 1900-luvun puoliväliä, myös tämän päivän demokratiassa tulisi olla selkeästi toisistaan eroteltavia puolueita. Näin ei ole.

Moderni demokratia, aina Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumouksesta 1900-luvun alkuun, rakentui elitismin varaan. Puolueille tärkeintä ei ollut kannattajien määrä vaan niiden laatu. Puolueiden välinen kilpailu oli rajallista, äänioikeus oli rajoitettu usein alle 10 % väestöstä ja politiikka itsessään perustui lähinnä aristokratiaan. Suomen itsenäistymisen ajoista aina 1960-luvun alkuun, puoluejäsenyys vaihtui elitismistä massajäsenyyteen. Politiikan tarkoitus oli reformointi, äänioikeus oli laajaa ja se puolue voitti, joka pystyi mobilisoimaan luontaisen kannattajakuntansa (kuten esim. teollistyöläiset, maanviljelijät, kaupunkiporvarit jne.). Paras esimerkki massapuoluejärjestelmästä on alla oleva (luultavasti 50-luvun) Maalaisliiton (nyk. Keskusta) juliste. Julisteen sanoma on yksinkertainen: jos et äänestä Maalaisliittoa, kommunistit (eli SKDL, nyk. Vasemmistoliitto) ja sosialistit (eli SDP) kollektivoivat eli varastavat sinun omaisuutesi viimeistä penniä myöten.



Puoluepolitiikka muuttui jälleen noin 1960-luvun alussa. Tärkeintä ei enää ollut massojen mobilisointi, vaan äänestäjien kosiskelu yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Puolueiden väliset mielipide-erot alkoivat hämärtyä. Politiikan tehtävä muuttui reformoinnista hienosäätelyyn. Poliittiset muutokset ovat pääsääntöisesti pieniä tai jopa olemattomia. Noin 1980-luvun puolivälistä lähtien on eletty establishmentin aikakautta. Eduskuntapuolueet ovat muodostaneet mielipidekartellin, jota ylläpidetään valtavilla puoluetuilla. Vaalien voittajilla ja häviäjillä ei ole juuri merkitystä, sillä valtionapujen turvin minkään puolueen organisaatio ei ole varsinaisesti uhattuna. Politiikan tehtävä on valtiontalouden hallinnointi ja poliitikon tehtävä on kansan pehmittäminen, kunnes se saadaan suostumaan epämieluisiin projekteihin kuten EU- tai NATO-jäsenyyteen. Tämän establishmentin muodostumisen jälkeen demokratian toiminta on halvaantunut ja poliittinen järjestelmä muistuttaa kasvavassa määrin aristokratiaa. Vaaleja ei käydä sosialistien ja konservatiivien välillä, vaan kahden sosiaalidemokraatin välillä joilla on eriväriset kravatit. Välillä establishmentin ulkopuolelta nousee esiin poliitikko, kuten Hollannin Pim Fortuyn, Itävallan Jörg Haider tai Yhdysvaltojen Ron Paul (jossain määrin myös Suomen Timo Soini), joka onnistuu haastamaan establishmentin. Tällöin vaalit saavat yllättäen mielenkiintoisen käänteen, kun koko establishmentti (media mukaan lukien) nousee sotaan yhtä ehdokasta vastaan.

Nykydemokratia on 1900-luvun alkuaikoihin verrattuna huonosti toimiva järjestelmä. Demokratiaa ei tosin ole pakko korvata anarkialla (vaikka tämä ei välttämättä ole mikään huono idea) vaan se voidaan uudistaa. Toisaalta tällainen on mahdollista ainoastaan tilanteessa jossa YLE yksityistetään, puoluetuet, kansalaisjärjestötuet ja lehdistötuet lakkautetaan, sekä politiikkojen ja byrokraattien palkkoja ja etuja pienennetään tuntuvasti. Muuten ollaan Schumpeterin oravanpyörässä jossa erivärisen kravatin omaavat sosialidemokraatit vuorottelevat vallasta ja talouskasvu laahaa nollan tuntumassa.

Vähän Kokoomuksesta

Myönnän, olen kuulunut puolueeseen nimeltä Kokoomus (muistaakseni) alkuvuodesta 2004 lähtien. Liityin alun perin Kokoomukseen koska olin EU- ja NATO-myönteinen, kannatin vapaata kauppaa ja modernia elämää sekä kuvittelin puoluepolitiikan olevan paras tapa vaikuttaa. Kokoomus on aina ollut Suomen modernein ja kansainvälisin puolue joten Kokoomukseen liittyminen tuntui silloin luonnolliselta ja järkevältä valinnalta. Olen sittemmin katunut päätöstäni ja olen harkinnut Kokoomuksen (ja puoluepolitiikan) jättämistä viimeiset kaksi vuotta.

Yleisesti ottaen kaiken puoluepolitiikan vika on siinä, että (hyviä) muutoksia saadaan aikaan ainoastaan silloin kun tuuli puhaltaa oikeasta suunnasta (kuten nyt). Muu aika on asemasotaa ja voimatonta sivustakatsomista yhteiskunnan tuhoutuessa pala palalta omien silmien edessä. Keskeistä puoluepolitiikassa on klaaniajattelu. Omaa puoluetta pitää propagoida jatkuvasti ja sen kritisointi on kiellettyä. Koska olen aika ajoin suhtautunut Kokoomukseen ja sen politiikkaan skeptisesti (mm. fi-libissä ja tässä blogissa), olen saanut osani varoittelevista sähköposteista paikallisilta ja pienemmiltä kokoomusvaikuttajilta (osan anonyymeinä kotisivujeni palautelaatikon kautta). Tämä ei toki ole mikään Kokoomusilmiö vaan sama pätee myös muualla; varsinkin pienpuolueissa - kuten Vasemmistoliitossa - näytetään nopeasti ovea erimielisyyksien kohdatessa. Kolmas puoluepolitiikan raivostuttava piirre on jatkuva selkään puukotus. Itse en ole tätä kokenut Kokoomusvuoren juurella, mutta huhujen mukaan huipulla on tuulista (varsinkin jos tunturisi nimi on SDP).

Kokoomuksen politiikassa on kolme keskeistä vikaa: 1) kansainvälisyys, 2) moraalinvartiointi ja 3) eturyhmäintressit. Kokoomus on eittämättä Suomen kansainvälisin puolue, jonka kautta voi saada paljon hyödyllisiä kansainvälisiä kontakteja ja jonka pääideologia (pehmokonservatismi) ulottuu Suomen rajojen ulkopuolelle. Merkittävä osa Kokoomuksen kansainvälisyyspolitiikasta koostuu hyvistä asioista, kuten vapaakaupan esteiden purkamisesta ja ihmisten liikkuvuuden helpottamisesta. Valitettavasti vielä suurempi osa Kokoomuksen politiikasta koostuu ylikansallisten järjestöjen kuten EU:n, NATO:n, YK:n ja WTO:n propagoimisesta, siitä huolimatta että suurin osa Suomalaisista vastustaa näiden järjestöjen toimintaa. Kokoomuksen moraalivartioinnissa ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä alkoholismi, ketjutupakointi, huumeiden käyttö ja prostituutio ovat moraalisesti arveluttavia tekoja. Vika on siinä, että Kokoomukselle ainut ratkaisu näihin ongelmiin on totaalikielto ja moraaliverojen nosto. On olemassa monta asiaa joita voimme pitää moraalittomina mutta niin kauan kun ne eivät loukkaa muiden oikeuksia, kieltävästä lainsäädännöstä on ainoastaan haittaa - totaalikielto ei toimi. Vaikka Kokoomus harjoittaa vähän eturyhmäpolitiikkaa verrattuna SDP:hen tai Keskustaan, on Akavan ja korkeakouluopiskelijoiden eturyhmäasema puolueessa ilmeinen. Korkeakouluopiskelijoiden hyysäys on ymmärrettävää, sillä Kokoomuksen kannatus on suurin korkeasti koulutettujen keskuudessa. Ilmainen korkeakoulutus on silti yksi kaikkein raukkamaisimmista tulonsiirroista, sillä se on tulonsiirto köyhiltä rikkaille, jonka ansiosta korkeasti koulutettujen lapsilla on kahdeksankertainen mahdollisuus opiskella yliopistossa - täysin ilmaiseksi - heikommin koulutettujen lapsiin verrattuna. Ilmaisen korkeakoulutuksen (ja korkeiden verojen) ansiosta Suomalaisessa yhteiskunnassa sosiaaliluokkien välinen liikkuvuus on jatkossakin pientä (kahden alimman sosiaaliluokkaa välistä liikkuvuutta lukuun ottamatta).

Kritiikistä huolimatta olen yhä sitä mieltä, että Kokoomus on Suomen paras eduskuntapuolue. Oma kokoomuslaisuuteni tulee ilmi lähinnä vaalien alla, jolloin koen Kokoomuksen puolustamisen velvollisuudeksi Liberaalit minipuolueen hyökkäyksiltä. Tämä ei niinkään johdu Kokoomuksen hyvyydestä (en ole aina edes äänestänyt Kokoomusta) vaan Liberaalien huonoudesta. Liberaalipuolueen politiikka koostuu Kokoomuksen talouspolitiikasta, Vihreiden sosiaalipolitiikasta ja räikeästä homoagendasta. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ongelma on siinä, ettei tällaisella agendalla läpäistä järjestelmän (eng. establishment) seulaa. Puolueessa toimiminen kuluttaa ainoastaan arvokasta aikaa: pitkällä tähtäimellä blogaus on allekirjoitusten (kannattajakortit) ja ehdokasesitteiden jakoa tehokkaampaa.

Benjamin Ranta, Jussi Saloranta ja markkinafundamentalismi

Etsin Michiganilaisen Helsingissä asuvan Benjamin Rannan yhteystietoja (olisin kovin kiitollinen, jos joku parempi tiedonkaivaja löytäisi edes jonkun yhteystiedon). Syystä, että Benjamin Ranta kirjoitti Jussi Salorannan kolumniin hyvän vastineen.

Benjamin Rannalla on kolme keskeistä vasta-argumenttia. Suurin osa vapaa markkinatalouden kovimmista puolustajista ovat de facto demokratian kannattajia, kuten esimerkiksi Milton Friedman, Friedrich Hayek ja Robert Nozick. Toiseksi lisääntynyt sosialismi johtaa köyhyyteen, joten mahdollisimman vapaa markkinatalous on tältäkin kannalta katsottuna parempi vaihtoehto. Ja viimeiseksi George Soros on rikas - sosialisti.

Salorannalla on tosin oikeassa väitteessään että markkinafundamentalismi "uhkaa avointa [demokraattista] yhteiskuntaa", sillä markkinafundamentalismin looginen päätepiste on demokratiasta vapaa anarkokapitalistinen yhteiskuntajärjestys. En usko että Saloranta (saatikka Soros) näkee asiaa näin. Hän nojaa (luultavasti tietämättään) Seymour Lipsetin (1922-2006) ja tämän seuraajien demokratiateesiin, jonka mukaan vapaa markkinatalous aikaansaa modernisoitumisen joka puolestaan hävittää valtahierarkiat ja siten luo demokratian. Lipsetin oppilaista mm. Larry Diamond on väittänyt vapaan markkinatalouden ja demokratian suhdetta paraabeliksi. Hänen mukaansa vapaa markkinatalous luo anti-demokraattisia valtahierarkioita pidemmällä tähtäimellä, jonka vuoksi vapaa-markkinatalous on demokratian vihollinen. Ratkaisuksi ehdotetaan sekatalousjärjestelmää tai demokratiaan pohjautuvaan sosialismia (eli sitä vanhanaikaista alkuperäistä sosialidemokratiaa).

Salorannan kolumnin pahin ongelma on hänen puutteellisissa tiedoissa koskien talous- ja doktriinihistoriaa. Ei pelkästään yleisin, vaan ainut, talousjärjestelmä maailmalla on sekatalous. Suunnitelmatalouden pahin ongelma ei ole hayekläinen informaation puute vaan yksityisomistuksen puute. Vaikka virkamies olisi kaikkitietävä, hän ei silti saa suunnitelmataloutta toimimaan. Taloustieteellinen perusta vapaan markkinatalouden kannatukseen ei myöskään lähde Adam Smithin kirjasta The Wealth of Nations (julkaistu 1776) vaan Richard Cantillonin teoksesta Essai sur la Nature du Commerce en Général (julkaistu 1734, su. jotenkin Yritys kaupankäynnin yleisluonteeseen). Turgot, Say ja Bastiat pohjautuvat kaikki Cantilloniin ja ovat vapaan markkinatalouden puolustajille huomattavasti tärkeämpiä teoksia kuin Smithin sekava ja ristiriitainen The Wealth of Nations. Vaikka Smithistä ei erityisemmin pitäisi, tämä ei tarkoita sitä, että Smith olisi jotenkin aika- tai kulttuurisidonnainen 1700-luvun loppupuolelle, kuten Saloranta antaa ymmärtää.

Salorannan käsitys fundamentalismista on kuitenkin kaikkein käsittämättömin: "Uskoakseni kaikenlainen fundamentalismi on vaarallista, olkoon se sitten kyseessä usko oman vakaumuksellisen suuntautuneisuuden oikeaoppisuudesta tai markkinajärjestelmästä." En ole varma tarkoittaako Saloranta oikeasti kaikenlaista fundamentalismia, mutta luultavasti tarkoittaa. Fundamentalismista on tehty sanamörkö, vaikka se juontaa juurensa latinankielen sanasta fundamentum, joka tarkoittaa perustaa (eli ts. asiaan x nojaamista). Itse ainakin olen markkinafundamentalistin lisäksi sananvapausfundamentalismi, omistusoikeusfundamentalisti ja ihmisoikeusfundamentalisti. Muistuttaisin vielä, että Ayaan Hirsi Ali nimistä somalipakolaista on mediassa haukuttu sananvapausfundamentalistiksi ja liberaaliksi fundamentalistiksi, koska hän on päästänyt suustaan sammakoita kuten "Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille" ja "Lehdistöä ei saa sensuroida muslimien vaatimuksesta".

Soroksesta voisi vielä mainita, ettei hän ole huono lähde vain vasemmistolaisuutensa tähden vaan myös siksi, että hän ajaa veropuheillaan omaa etuaan. Soros on kuuluisa sijoituksiensa lisäksi siitä, ettei hän joudu maksamaan USA:n korkeita veroja koska hänen sijoitusyhtiönsä sijaitsee Bahamalla. En vastusta veronkiertoa, mutta on raukkamaista kiertää veroja samalla kun lobbaa korkeampien verojen puolesta. Suuryhtiöt hyötyvät yleensä korkeammista veroista koska ne jäädyttävät talousjärjestelmän, joka estää pienempiä kilpailijoita anastamasta suurempien markkinaosuuksia. Markkinataloudessa yhtiö ei voi kasvaa rajattomasti ilman valtion apua, koska liian suuri yhtiö kärsii samasta ongelmasta valtioiden kanssa: se ei kykene tehokkaaseen resurssien kohdentamiseen.

Salorannan puolustukseksi sanottakoot, että hän kirjoittaa yleensä paljon parempia (lukemisenarvoisia) kolumneja ja ylläpitää hyvää blogia. Silti Markkinafundamentalismi toimii hyvänä muistutuksena siitä, ettei kokoomuksen sosialistiseen opiskelijajärjestöön Tuhatkuntaan kannata liittyä. Jos on siihen suuntaan kallellaan, suosittelen ennemmin Kokoomusnuoria (huom. 30-vuoden yläikäraja).

Eurooppalaisen kulttuurin ongelmista

Vapaa yhteiskunta vaatii ennen kaikkea liberaalin kulttuurin, jonka kulmakiviä ovat individualismi, vastuuntuntoisuus ja päätöksentekokyky. Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on tällaiselle kulttuurille Troijan hevonen. Ulkonäön avulla se livahtaa vaivihkaa sisään ja muutamassa sukupolvessa se tuhoaa vapaan yhteiskunnan kulttuurin pala palalta, kunnes mitään ei jää jäljelle. Yli 60-vuotta hyvinvointivaltiota ja 30-vuotta tehohyysääystä on jättänyt eurooppalaiseen kulttuuriin syvät arvet. Tämän päivän Euroopalla ei ole kulttuuria. Eurooppalaisuus koostuu pikemminkin sen kulttuurin ongelmista, johon voidaan lukea atomisoitunut individualismi, muutoksen pelko, elämänhallinnan kyvyttömyys, libertinismi, liiallinen mediaan luottaminen ja sokea usko poliitikkoihin ja poliittisiin päätöksentekoprosesseihin. Näistä viimeinen on mielestäni kaikkein ongelmallisin, sillä se hidastaa kurssinmuutosta kohti parempaa.

Yhdysvaltalainen kulttuuri kärsii pitkälti samoista ongelmista eurooppalaisen kulttuurin kanssa. Mutta toisin kuin Euroopassa, Yhdysvalloissa hyvinvointivaltion limaiset lonkerot, eivät ole tunkeutuneet kaikille kulttuurin osa-alueille. Yhdysvalloissa ihmiset suhtautuvat yhä skeptisesti poliitikkoihin ja väliinpitämättömästi poliittisiin päätöksentekoprosesseihin. Jos Yhdysvalloissa säädetään huono laki, ensireaktio on protesti tätä lakia kohtaan, jota seuraa vihamielisyys lainsäätäneitä poliitikkoja kohtaan. Suomessa (ja Euroopassa) huonot lait otetaan vastaan rauhallisesti ja huonon lain kritisoijat vaimennetaan. Kritiikki Puolueen lakeja kohtaan vaimennetaan kahdella tavalla. Parhaassa tapauksessa todetaan: laki on vähän hassu, eikä kansa pidä siitä nyt, mutta Ruotsin esimerkki osoittaan, että laki saa viiden vuoden päästä hyvän vastaanoton. Valitettavasti tyypillinen reaktion on: Puolueen poliitikot ovat hyväsydämisiä ja oikeamielisiä, he ovat säätäneet tämänkin lain ainoastaan sinun parhaaksesi. Oli laki miten järjetön tahansa, sille luodaan syvempi tarkoitus tai ainakin joku looginen selitys. Jos Puolue esimerkiksi säätää lain, jonka mukaan kaikkien työikäisten tulee suorittaa kauppareissut yhdellä jalalla hyppien, jokaisena parittomana tiistaina, media perustelisi lakia seuraavasti: yhdellä jalalla hyppiminen lisää ääreisverenkiertoa ja parantaa sydämen toimintaa ja tuottaa siten kansantaloudelle myönteisiä sivuvaikutuksia - kansa hyväksyy ja toistaa tämän selityksen.

Tämän päivän eurooppalaiset tuntevat olonsa voimattomiksi median ja poliittisten päättäjien edessä. Sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion palvonta on muodostunut eurooppalaiselle pakolliseksi selviytymisstrategiaksi, samoin kuin väliinpitämättömyys ja tietämättömyys olivat (ja ovat yhä) pakollisia selviytymisstrategioita kommunismin alaisuudessa eläville. Marxin ainut todellinen lahja filosofialle oli se ymmärrys, että asioille voi tehdä jotain. Ironista on, että tämän päivän marxismin varjossa elävät eurooppalaiset uskovat, ettei asioille voi tehdä mitään.

Demokratia ja huonot edustajat

Hans Hoppen yksi oivallus on, että demokratia tuottaa huonoja hallitsioita, koska demokratiassa julkisesta omaisuudesta tulee käytännössä katsoen "ei kenenkään"-omaisuutta. Monarkiassa sen sijaan julkinen omaisuus on jonkun (eli kuninkaan) omaisuutta. Kirjoitin aiemmin, miten huonojen lakien vyörytys lopulta uhkaa tuhota vapaan yhteiskunnan. Nyt samainen Free State Projektin taho on analysoinut miten New Hampshiren edustajahuone ja senaatti äänestävät 24. laissa.

Jotta New Hampshiren ja Suomen lainsäädännön välinen ero tulisi selväksi käyn läpi lyhyesti ja äärimmäisen tiiviisti, miten laki muodostuu Suomessa ja New Hampshiressä. Suomessa kansanedustaja tekee lakialoitteen, lakialoite menee valiokuntaan, josta se palaa eduskuntaan, joka äänestää laista ja valmis laki astuu voimaan jos presidentti allekirjoittaa sen. Suomessa on yksikamarinen parlamentti, New Hampshiressä kaksikamarinen, mikä muuttaa hieman lainsäädäntöprosessia. New Hampshiressä yksi edustajahuoneen 400. edustajasta tekee lakialoitteen, lakialoite menee valiokuntaan joka siirtää sen valiokunnan osaan, joka äänestää laista. Tämän jälkeen koko valiokunta ja myöhemmin koko edustajahuone äänestävät lain voimaantulosta. Edustajahuoneen lisäksi New Hampshiressä on 24. henkinen senaatti, joka läpikäy samankaltaisen prosessin. Jotta laki tulisi kuvernöörin allekirjoitettavaksi, sekä edustajahuoneen että senaatin on hyväksyttävä esitys. Kuvernöörillä on Suomen presidentin tavoin veto-oikeus. Tämän lisäksi New Hampshiressä on viisihenkinen toimeenpanoedustajisto, jolla on veto-oikeus noin puoliin kuvernöörin veto-päätöksiin. Toisin sanoen, lainsäädännön muuttaminen on New Hampshiressä hankalempaa.

New Hampshiren edustajahuoneiston 400 edustajasta parhaan arvosanan A saa vain 19. B arvosanan saa 53, neutraalin C arvosanan 77, D arvosanan 141 ja huonoimman E arvosanan 72 edustajaa. Edustajista 36 katsottiin poissaoleviksi. Toisin sanoen 18 % edustajahuoneen edustajista kannattaa vapaampaa yhteiskuntaa, 29 % suhtautuu siihen neutraalisti ja peräti 53 % suosii kontrolliyhteiskuntaa. New Hampshiren senaatissa lukemat ovat vain vähän valoisempia. A arvosanan saa vain yksi edustaja, B arvosanan seitsemän edustajaa, C arvosanan kaksi edustajaa, D arvosanan kuusi edustajaa ja huonoin E arvosana voittaa kahdeksalla edustajalla. Senaatista 33 % kannattaa vapaata yhteiskuntaa, 58 % vastustaa sitä. Neutraalisti suhtautuvia on 9 %.

Käytännönesimerkki demokratian pahimmasta ongelmasta

Vaikka itse en välttämättä kutsuisi itseäni anarkokapitalistiksi, niin silti demokratiassa on mielestäni muutama vakavanlaatuinen ongelma, joista kaikkein pahin on hätäisesti tehtyjen lakipykälien vyörytys. Eräs Free State Projektin jaosto on analysoinut New Hampshiren koko tähänastisen vuoden lainsäädännön. 25.05 mennessä on yhteensä analysoitu 1 021 lakia, joista 344 lisää New Hampshireläisten vapautta, 192 on täysin neutraalia ja 485 vähentää vapautta. Analyysi tapahtuu siten, että lakiteksti luetaan läpi ja se pisteytetään tarkan kaavan mukaan +35.0 ja -35.0 pisteen välillä, 0.3 pisteen tarkkuudella. Neutraalien lakien suhteellisen pieni määrä perustuu siihen, että ainoastaan 0.0 pisteen saaneet lait lasketaan neutraaleiksi. Niiden määrä nousee kuitenkin suurehkoksi, koska monet lakialoitteet saavat automaattisesti pisteen 0.0 (kuten esimerkiksi uuden tutkimuskomitean perustaminen). Lakialoitteet on jaoteltu erittäin hyviin (15-35 pts), todella hyviin (9-15 pts), hyviin (3-9 pts), positiivisiin (0-3 pts), neutraaleihin (0 pts), negatiivisiin (0- -3 pts), huonoihin (-3- -9 pts), todella huonoihin (-9- -15 pts) ja erittäin huonoihin (-15- -35 pts) ryhmiin.

Lait syntyvät New Hampshiressa kutakuinkin samoin miten Suomessa. Keskeisin ero on, että valiokuntatyö on kaikille avoin. Näissä komiteoissa lakitekstit luodaan kutakuinkin periaatteella "tämä kuulostaa hyvältä idealta". Niissä on mukana hyvin harvoin minkään alan asiantuntijoita ja jos sellaisia on, heitä ei yleensä kuunnella. Välillä lakialoitteet tulevat suoraan tuomioistuimilta, erityisryhmiltä tai vast. jolloin ne ovat yleensä erityisen huonoja (kuten esim. Suomessa tapaus Lex Karpela). Keskeinen ongelma kansanedustajilla on kuitenkin siinä, ettei heillä ole mitään käytännön mahdollisuutta lukea läpi kaikkea uutta lainsäädäntöä. He äänestävät lakeja läpi keskimäärin useita kertoja päivässä, täyttä ymmärrystä vaille siitä, mitä kyseiset lait sisältävät. Vertaus Suomen ja New Hampshiren välillä on sikäli hyvä, että molemmilla on suunnilleen yhtä paljon alueellista päätösvaltaa Euroopan Unionin versus Yhdysvaltojen sisällä.

Ero vapautta lisäävän ja sitä vähentävän lainsäädännön välillä on 141 lakia; valitettavasti ero on vapautta vähentävän lainsäädännön puolesta. Tämä on ensimmäinen ongelma. Toinen ongelma on siinä, että erittäin hyvien (29) ja todella hyvien (48) lakisäädösten summa on 77 lakia, kun taas erittäin huonojen (87) ja todella huonojen (97) summa on 187. Erotus näiden kahden ryhmän välillä on 107 lakia huonompaan suuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka suurin osa lainsäädännöstä on mitäänsanomatonta (tässä tapauksessa 74 %), läpäisee eduskunta kuitenkin tukun lakeja, mitkä vähentävät (18 %) vapautta ja vastapainoksi tulee ainoastaan pieni ryhmä lakeja jotka lisäävät (8 %) sitä. Kun tällainen lainsäädäntökoneisto on käynnissä vuosikymmeniä, valuu vapaus ulos yhteiskunnasta, kuin hiekka tiimalasissa. Ennen kuin kukaan ehtii reagoida, se saattaa jo olla liian myöhäistä.

Julkinen omaisuus ei ole sinun omaisuuttasi

Keskeisimpiä argumentteja julkisen omaisuuden puolesta on se, että se on kaikkien yhteistä omaisuutta. Koska kaikki eivät tietenkään voi hallita tätä omaisuutta samanaikaisesti, meidän on pakko valita demokraattisesti julkiselle omaisuudelle taloudenhoitajat eli poliitikot ja byrokraatit. Poliitikot ja byrokraatit puolestaan valitsevat julkiselle omaisuudelle budjetin ja työntekijät, ottaen huomioon kansalaismielipiteen (joka toimii tämän toiminnan suuruuden rajaajana). Julkisen omaisuuden osaomistajana sinä voit osallistua demokraattisiin vaaleihin, jolla valitaan omaisuudenhoitajat ja budjettikehys, ja sitä kautta sinunkin tahtosi omistajana tulee esiin.

Argumentissa on yksi keskeinen ongelma, nimittäin se, että julkinen omaisuus ei ole sinun omaisuuttasi, sinä et ole Oy Julkinen sektori AB:n osakeomistaja. Jos sinä olisit Oy Julkinen sektori AB:n osakeomistaja, pystyisit lahjoittamaan, myymään tai ostamaan, jonkun osuuden Oy Julkinen sektori AB:n osakkeista. Myymällä tai pois lahjoittamalla pääsisit eroon julkisen talouden verotaakasta, koska Oy Julkinen sektori AB tekee vuosittain valtavaa tappiota (joka kuitataan veroilla ja lainoilla).

Tointen mielenkiintoinen ajatus on, että julkinen sektori on "ei kenenkään" -omaisuutta. Tämän argumentin ongelma on siinä, että vaikka julkisen sektorin taloutta hoidetaan vähintään yhtä huonosti kuin "ei kenenkään" -omaisuutta, niin julkisella sektorilla on kuitenkin selkeästi joku omistaja. Mikäli julkisella sektorilla ei olisi omistajaa, tarkoittaisi tämä sitä, että kuka tahansa pystyisi anastamaan tai ostamaan alueen omaisuuden itselleen. Näin ei ole. Julkisen sektorin omaisuus ei ole myynnissä, eikä sen haltijoilla tunnu olevan intressejä omaisuuden myymiseen.

Julkisen sektorin omistajaa on tarkasti valitettavan vaikea määritellä, mikä on pääsyyllinen vallitseviin sekaannuksiin. Alun perin voidaan sanoa, että julkinen omaisuus kuuluu sille, kuka tämän projektin on käynnistänyt eli ns. poliittisille yrittäjille (fr. un politique entrepreneur). Tämä poliittinen yrittäjä on kerännyt varat kasaan vero- ja lainarahalla ja on sittemmin luovuttanut projektin omistuksen kasvottomalle valtiolle. Tämän jälkeen projekti on siirtynyt byrokraatti sukupolvelta seuraavalle, jossa jokainen byrokraatti on täysin tietoinen siitä, ettei hän voi luovuttaa julkisen sektorin omistusta biologisille jälkeläisilleen. Koska byrokraatti voi hyötyä omaisuudesta vaan sen aikaa kun hän sitä hallinnoi, hän yrittää maksimoida oman tulonsa, mikä johtaa julkisen omaisuuden holtittomaan hallinnointiin.

Valitettavasti julkinen omaisuus ei ole sinun omaisuuttasi, koska sinulla ei ole mitään käytännön mahdollisuutta luopua siitä. Julkisen omaisuuden todelliset omistajat ovat niitä hallinnoivat byrokraatit, joskin myös julkisen sektorin työntekijät hyötyvät taloudellisesti tästä omaisuudesta ja hekin luonnollisesti puoltavat kasvavaa ja laajenevaa julkista sektoria.