Sarjakuvakommentti julkisista kouluista

(Selitys neliskulmaiselle kuplalle löytyy täältä.)


Täydellisempää vertausta siitä miten (julkiset) koulut pakottavat kaikki yksilöt samaan muottiin tuskin löytyy...


(Viittaus Pavlovin koiraan.)

Anarchy in your head on muutenkin lukemisen arvoinen sarjakuva kaiken karvaisille anarkisteille ja liberaaleille.

Demokratia ja koulutus

Tasan kymmenen päivän kultua Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain presidentti. Valitettavasti Yhdysvaltain presidenttien taso on laskenut tappavan tasaisesti ainakin vuodesta 1913 alkaen (mahdollisesti kahta poikkeusta, Jimmy Carteria ja Ronald Reagania, lukuun ottamatta) jolloin William Taftin tilalle astui surullisen kuuluisa Woodrow Wilson. Obama tuskin poikkeaa tästä linjasta ja voidaankin suhteellisen turvallisin mielen todeta, niin vaikealta kuin ajatus George Bushin II jälkeen saattaakin tuntua, että Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain tähänastisen historian huonoin presidentti.

Viimeisen sadan vuoden aikana Yhdysvaltain presidentit ovat ansiokkaasti:
- Tuhonneet perustuslain
- Lakkauttaneet kultakannan
- Nostaneet Hitlerin valtaan
- Mahdollistaneet kommunismin nousun
- Luoneet tuloveron
- Ja viimeisempänä, vaan ei vähäisempänä, tuhonneet koko maailmantalouden

Tappioiden joukkoon voisi listata myös yleisen sivistystason katastrofaalisen romahtamisen. Tilastoiden mukaan keskiverto Yhdysvaltalaisella on tänään takanaan 13,5 vuoden koulutus - koulutusvuosien määrä on toiseksi korkein koko maailmassa Suomen jälkeen. Sata vuotta sitten keskiverto Yhdysvaltalainen kävi koulua 4,3 vuotta. Vaikka määrällisesti koulutusta on yli kolme kertaa enemmän, sen laadullinen taso on heikentynyt.

The Princeton Reviewin mukaan Lincoln-Douglas debateissa 1858 käytetyn kielen ymmärtämiseen vaadittiin lähes 12 vuotta koulutusta. Kennedyn ja Nixonin poliittisessa retoriikassa 1960 taso oli laskenut 10 vuoteen ja Clinton-Bush debateissa jo 7 vuoteen. Kun Warren Hardingin kiitospuheessa käytetty kieli vastasi 16.06 vuotta koulutusta, Barack Obaman ja John McCainin kiitospuheissa käytetyn kielen taso oli 9.64 ja 7.72 vuotta. Toisin sanoen: sata vuotta sitten yhdestä kouluvuodesta saadun sivistyksen taso vastaa tämän päivän koulussa 5.8 vuoden opiskelua!

Sivistyksen romahtamisesta kertoo myös anekdootti jonka mukaan tämän päivän Harvardin opiskelijoilla ei olisi mitään asiaa samaiseen laitokseen sata vuotta sitten. Myös lehtien väitetään jatkuvasti laskevan tekstiensä lukemiseen tarvittavaa sivistystasoa (tämä tosin, myönnettäköön, saattaa johtua myös toimittajien alati laskevasta kirjoitus- ja kielenkäyttötaidosta). Vertailun vuoksi voidaan ottaa esim. Kansasin 16-vuotiaille oppilaille suunnattu koe 1895 jossa kysytään mm. seuraavaa: "nimeä kaikki Euroopan tasavallat ja niiden pääkaupungit" (huom. aikaa tunti, kysymys on vain yksi vastaavan kymmenen joukossa, äläkä sekoita Euroopan tasavaltoja Euroopan kuningaskuntiin). Toinen hyvä vertailunkohde on esimerkiksi kiinalaisen ja eurooppalaisen koulujärjestelmän välillä, jossa kiinalaisessa järjestelmässä kysytään jotain sellaista jota en itsekkään osaa ratkaista kattavista talous- ja insinöörimatematiikan opinnoista huolimatta - Eurooppalaisessa testissä kysytään suppeata Pythagoraan lausetta jonka vastaus kuuluu sattumoisin Pythagoraan kolmikkoon ja on siten äärimmäisen helppo päässälaskutehtävä.

Väitän, että yksi keskeinen syy sivistyksen katoon on demokratian nousu. Demokratia valtiojärjestelmänä nimittäin perustuu poliittisten mahdollisuuksien tasa-arvon myyttiin jonka toteuttamiseksi vaaditaan tasapäistävää koulutusta eli sellaista koulutusta jossa edetään aineittain luokan huonoimman oppilaan tahtiin. Kun tähän vielä lisätään julkisen sektorin yleinen tehottomuus, crowding out -efekti, yksityiskouluille asetettu opetussuunnitelman noudattamispakko ja poliittisten päättäjien tiuhan vaihtuvuuden luoma vastuuttomuus, sivistys on tuhon oma. Raivostuttavinta tässä kaikessa on, että paremman ravinnon ja terveydenhuollon aikaansaama Flynnin ilmiö sekä tiedon määrän ja laadun halpuuden tulisi päinvastoin nostaa ihmisten tieto- ja ymmärryspohjaa.

Vasemmisto, oikeisto ja tieteellisyys

Törmäsin hetki sitten Juha Kettusen vanhahkoon postaukseen koulutuspolitiikasta joka kuulosti kovin tutulta:

Entä yliopisto sitten? Poliittista filosofiaa luettuani silmäilin Yhteiskuntapolitiikan opetussuunnitelmaa siinä toivossa, että mitäs jos vaikka kohdentaisinkin uudet kiinnostukseni opiskeluun. Järkytys oli suuri. Minulle tuli opetussuunnitelmasta nimittäin sellainen mielikuva, että oppiaineen nimi voisi aivan yhtä hyvin olla Sosialistinen yhteiskuntapolitiikka. [...] Sitä luulisi, että yhteiskuntapolitiikka tutkisi erilaisia vaihtoehtoja sille, miten yhteiskunta tulisi järjestää. Sain sellaisen kuvan, että Yhteiskuntapolitiikka oli päättänyt asian jo etukäteen ja keskittyy Totuuden julistamiseen opiskelijoilleen.

Pääasiassa yhteiskuntatieteitä lukeneena minulle jäi sellainen kuva, että yhteiskuntatieteissä on vain yksi oikea (tm) tapa ajatella joka tarjoillaan nenän eteen pyhänä kolminaisuutena: sosialismi, feminismi ja enviromentalismi.

Muistan pitäneeni vapaampia esitelmiä ainakin kansantaloustieteessä, sosiologiassa ja markkinoinnissa joissa opettaja/oppilas kritisoi esitelmääni epätieteellisyydestä. Kyse ei kuitenkaan ollut huonosta metodista vaan jotain mitä kritisoija kutsui "asian ideologisoinniksi" (eli propagandaa). Mieleenpainuvin esimerkki on muutaman vuoden takaa jolloin pidin esitelmää Saksojen yhdistymisen vaikutuksesta valtion rahapolitiikkaan sanoin (ulkomuistista): sosialismin vuoksi DDR:n elintaso oli paljon Länsi-Saksan elintasoa matalampi. Kritisoijani väitti, että vaikka tiedämme nyt DDR:n elintason olleen Länsi-Saksaa matalampi, me emme tiedä miksi se oli sitä. Sosialismin syyttäminen oli hänestä "asian ideologisoimista". Kysyin mistä muusta DDR:n heikko elintaso johtui ja sain vastaukseksi mm. huonomman viljelyilmaston, DDR:n pienemmän maa-alueen, ja DDR:n suuremmat tappiot toisessa maailmansodassa. Viimeisimpänä kriitikkoni vielä kuittasi, ettei DDR:n elintaso välttämättä ollut juuri Länsi-Saksaa heikompi, sillä DDR:ssä tuotettiin tuotteita joita ihmiset tarvitsivat kun taas Länsi-Saksassa tuotettiin tuotteita joita ihmiset halusivat. Tämä logiikka jätti tämän sanavalmiin blogaajan täysin sanattomaksi.

Mielenkiintoisen asiasta tekee, että jotkut opiskelijat ovat esittäneet räikeitä feministisiä/sosialistisia agendoja joissa on vaadittu mm. professuurien naiskiintiöitä/metsäteollisuuden sosialisointia. Yliopistossa näitä päiväunia kohdeltiin kuitenkin "mielenkiintoisina ideoina" sen sijaan, että ne leimattaisiin "epätieteelliseksi" tai "asian ideologisoinniksi".

Eräs toinen hauska esimerkki tapahtui pari päivää Ruotsin 2006 eduskuntavaalien jälkeen. Seminaarissa keskusteltiin miten porvarien vaalivoitto tulee vaikuttamaan Ruotsin työlainsäädäntöön. Alustavassa puheessaan opettaja sanoi Ruotsin työlainsäädännön huonontuvan. Tämä ei kuulosta kovin pahalta mutta se kertoo aika paljon yliopistoiden sisäisestä maailmasta. Miksi opettaja käytti sanaa "huonontuvan"? Eikö objektiivisempaa olisi ollut käyttää sanaa "muuttuvan"? Tai miksei opettaja saman tien käyttänyt sanaa "paranevan", koska poliitikot perustelevat omia lakialoitteitaan asioiden parantamisella?

Mitä enemmän pohdin yliopistokoulutusta, sitä varmentuneemmaksi olen tullut siitä, ettei yliopistoissa tehdä viisaita ihmisiä. Päinvastoin, yliopisto on laitos jonne hieman keskivertoa viisaammat hankkiutuvat koska he katselevat edeltävän sukupolven johtajia ja huomaavat, että lähes kaikilla heistä on yliopistotutkinto. Todellisuudessa nämä ihmiset ovat päätyneet johtoportaaseen pätevyytensä vuoksi, yleensä yliopistotutkinnosta huolimatta. Yliopistokoulutuksen suurin hyötyjä on valtio joka saa pidemmän indoktrinoimisajan myötä varmistettua myös maan viisaampien sopivan Puolueen ideologiseen muottiin. Tavallaan nämä ns. viisaammat ovat oikeastaan tyhmempiä: normaalille ihmiselle peruskoulun indoktrinointi on tarpeeksi, hieman tyhmempi tarvitsee vielä lukion indoktrinoinnin ja kaikkein kovapäisimmät saavat sitä yliopistollisella tasolla. Allekirjoittanut on muuten oppinut yli 95 % tässä blogissa esitetystä tiedosta yliopiston ulkopuolella kirjoja, artikkeleita ja blogeja lukemalla sekä erinäisten keskustelupalstojen toimintaan osallistumalla.

Pisa-testin kritiikkiä

Kansallissosialistien suureksi iloksi, Suomi oli jälleen ykkönen puoli vuotta sitten julkaistussa uudessa Pisa-tutkimuksessa. Nozick on aiemmin kritisoinut Pisa-testiä siitä, ettei testi itse asiassa mittaa sitä mitä se väittää mittaavansa vaan testistä muodostuu eräänlaisen älykkyystesti. Valkoisessa rodussa keskiverto älykkyysosamäärä on noin 100 maasta riippumatta, kun taas maahanmuuttajien älykkyysosamäärä on yleensä huomattavasti alempi. Täten Pisa-testi korreloi voimakkaasti maahanmuuttajien määrän kanssa, joka selittänee maahanmuuttajarunsaan Ruotsin heikon tuloksen ja maahanmuuttajavähäisen Suomen korkean sijan. Maahanmuuttajien keskivertoa alemman älykkyysosamäärän lisäksi voisin mainita, että maahanmuuttajien tulos heikkenee myös heikon opetuskielen taidon vuoksi joka entisestään kasvattaa tuloseroja. Toinen syy Suomen hyvään tulokseen on suomenkielen foneettisuus joka tekee jopa vieraiden sanojen tavaamisesta helppoa verrattuna esimerkiksi englanninkieleen.

En epäile kumpaakaan selitystä sinänsä mutta väitän, ettei kumpainenkaan selitys näe Pisa-testin todellista suurta ongelmaa. Vaikka Pisa-testi väittää vertailevansa opetusjärjestelmiä opetusjärjestelmiin, käytännössä se mittaa ainoastaan julkisia koulutusjärjestelmiä toisiin julkisiin koulutusjärjestelmiin. Toisin sanoen, Pisa-testin tuloksilla ei ole mitään käytännön merkitystä koulutuspolitiikan kannalta, koska testi ei koskaan vertaile kokonaan yksityistä koulutusjärjestelmää kokonaan julkiseen koulutusjärjestelmään. Yksityisten koulujen määrä, jopa sellaisissa maissa joissa niitä on verrattain paljon (kuten Yhdysvalloissa 11 %), jää myös niin pieneksi, ettei niiden vaikutus Pisa-testin tulokseen ole kovinkaan suuri. Kaiken lisäksi nämäkin vähäiset yksityiset koulut joutuvat toimimaan raskaan säätelyn alla aina opetussuunnitelmasta alkaen, minkä vuoksi markkinaehtoisesta yksityiskoulutuksesta jäädään hyvin kauas.

Länsimaissa käytännössä ainoa markkinaehtoisesti tapahtuva koulutus on kotikoulutus (home schooling), jolloin lapsia ei laiteta lainkaan kouluun. Yhdysvalloissa, joissa kotikoulutettuja on myös verrattain paljon (2 %), tällaiset lapset ovat keskimäärin neljä vuotta julkisten koulujen oppilaita edellä ja kaksi vuotta yksityisten koulujen oppilaita edellä. Pisa-testissä hyvin menestyminen tarkoittaa siis sitä, että muiden maiden julkisiin kouluihin verrattuna Suomen julkinen koulutusjärjestelmä toimii melko tehokkaasti. Pisa-tutkimuksen voittajan rinnastaminen markkinaehtoiseen koulutukseen on kuitenkin samalla viivalla kuin kuutosdivarin voittajan rinnastaminen liigatason joukkueeseen: kun oman sarjan kanssakilpailijat ovat riittävän huonoja, voittoon riittää muita hieman vähemmän surkea suoritus.

Opiskelutekniikoista ja niiden järjettömyydestä

Michael Halila kirjoitti hyvän postauksen yliopisto-opinnoista johon nyt omalta osaltani vastaan. Halila on täysin oikeassa opiskelun järjettömistä piirteistä joissa kikkojen hallinta, kuten pikaluvun ja tiedon oksentamisen, palkitaan. Itse menestyin opinnoissani hyvin siksi koska olen näiden kikkojen, noh, ammattilainen. Aloitin Halilan tavoin opintoni valtiotieteellisessä 2002, jonne pääsin sisään armeijan päättymisen jälkeen. Päätin olla ahkera alusta alkaen ja niinpä kävin käytännössä katsoen jokaisella tiedekunnan luennolla. Joululoman 2002 alkaessa kasassa oli 18 opintoviikkoa, joista olin varsin ylpeä. Olin kuitenkin jo tällöin huomannut, ettei luennoilla varsinaisesti kannata käydä, koska luennoitsija käy materiaalin hitaammin läpi tunneilla mitä luen sen itse kirjoista. Yliopistomaailma osoittautui tuolloin varsinaiseksi pettymykseksi - opettajat ja kanssaopiskelijat eivät olleet niin fiksuja kuin olisin toivonut ja meno oli muutenkin vähän kuin lukiossa. Minulle tuli pakonomainen tunne "täältä täytyy päästä pois".

Nappasin pääaineekseni valtio-opin koska se koostui lähes pelkistä kirjatenteistä ja isäni oli aikoinaan lukenut valtio-oppia vuoden, ennen kuin hänestä tuli juristi. Koko valtio-oppi koostui ensimmäisestä kurssista valmistumiseen asti noin 55. kirjasta ja neljästä aineesta (gradu, laudaturin aine, kandi ja approbaturin aine). Kirjatenttejä oli kerran kuussa (eli yhdeksän kertaa vuodessa) ja tällöin sai tenttiä lähes niin monta kirjaa kuin halusi (teoreettinen enimmäismäärä oli kai vähän alle 20). Jokaisen kirjan sai reputtaa loputtoman monta kertaa mutta jos sen reputti kolme kertaa peräkkäin, sai kyseisestä kirjasta kuukauden tenttikieltoon. Yhden kirjan sivumäärä vaihteli n. 150 ja 650 välillä. Strategiani: ilmoittauduin 4-6 kirjatenttiin täysin tietoinen siitä, etten koskaan ehdi lukemaan kaikkia kirjoja. Luin yhden kirjan kannesta kanteen, toisen melkein kannesta kanteen ja lopusta neljästä metsästelin tärppikysymyksiä (eli ts. opettelin muutaman hyvältä kuulostavan kappaleen ulkoa ja vähät välitin lopuista). Sain tällä menetelmällä läpi 2-4 kirjaa kuussa. Ensimmäisen vuoden jälkeen olin lukenut koko approbaturin ja miltei koko cum lauden eli puolet valtio-opin opinnoista. Toisena vuoden alussa aloin kyllästyä kirjojen lukemiseen, joten luin 2-3 kirjaa sieltä täältä ja metsästelin 2-3 muusta kirjasta tärppikysymyksiä. Tulokseni paranivat ja opintoihin kulunut aika puolittui. Toisen vuoden lopussa olin suorittanut koko valtio-opin oppimäärän.

Akateemiset aineet eivät oikeastaan ole kirjatenttejä vaikeampia. Tavallaan ne ovat helpompia, sillä aineeseen voi sohaista oikeastaan ihan mitä tahansa ja se menee silti läpi kunhan formaalia ja aineen pituus ovat kohdallaan. Kun aluksi aloitin kirjoittamisen, minulla kesti viikko neljäsivuisen aineen kasaamiseen. Yliopisto-opintojeni lopussa pystyin helposti kasaamaan 15-sivuisen aineen päivässä. Salaisuus piilee siinä, että osaa jakaa pitkän aineen lyhyempiin, helposti käsiteltäviin, kappaleisiin. Normaali allekirjoittaneen akateeminen aine näyttää kutakuinkin seuraavalta:
1: Johdanto - kertoo miksi aineeni on relevantti (lähteitä ei tarvita)
2: Päämäärä - kertoo mihin kysymykseen aine pyrkii vastaamaan
3: Metodi - kertoo onko aine kvalitatiivinen/kvantitatiivinen ja miksi
4: Muuttujat - kertoo mitkä x, y ja z -muuttujat ovat ja niiden suhteet toisiinsa. Tämä kappale ei aina ole tarpeellinen, mutta sillä saa helposti yhden tai useamman ylimääräisen sivun aineen pituudesta riippuen.
5: Teoria - kertoo mitä teoriaa käytän ja miksi. Lähes mikä tahansa teoria kelpaa lähes mihin tahansa, kunhan sen pysyy jotenkuten perustelemaan. Pidemmissä aineissa (kuten gradussa) teoriakappaleen koko pitenee eksponentiaalisesti suhteessa muuhun aineistoon.
6: Teorian implementointi - kertoo miten teoria soveltuu metodiini, muuttujiin ja päämäärään (eli ts. sovitan teoriani tutkimukseeni)
7: Tutkimustulos - kertoo mihin tulokseen päädyin ja miksi. Tämä on teorian ohella hieman pidempi kappale.
8: Loppusanat - kertoo miten onnistunut tutkimus oli, mitä aukkoja se jätti ja miten tutkimusta voi laajentaa tulevaisuudessa (kuten johdantokappaleessa, en käytä loppusanoissa koskaan lähteitä vaan se on ns. vapaampaa proosaa). Olen myös huomannut, että lisäpisteitä saa mikäli käyttää tilaa oman aineensa lyttyyn lyömiseen. Jostain syystä tämä todistaa opettajille, ettei egosi ole liian suuri, mikä on hyödyllistä varsinkin jos yksikään yliopistomaailman kolmesta ismistä (eli sosialismi, feminismi ja enviromentalismi) ei kuulu maailmankuvaasi.
9: Lähteet - olen nähnyt vain kahdesti kun akateeminen aine on hylätty (huonon arvosanan sijaan) ja molemmilla kerroilla hylkääminen on johtunut puutteellisista lähteistä (eli ts. plagioinnista). Kaikki lähteet on mainittava, muttei lähdeluettelon ulkomuodosta kannata välittää liikaa sillä jokaisella laitoksella on omat sääntönsä. En muista koskaan kirjoittaneeni akateemista ainetta, jossa opettaja ei olisi kritisoinut lähdeluetteloni esittämistapaa tavalla tai toisella.

Olen kirjoittanut yllä olevalla tavalla kaikki yliopistoaineeni; esim. 15-sivuisen aineen saa helposti kasaan, mikäli kirjoittaa 1-2 sivua jokaisesta kappaleesta. Gradu ei ole poikkeus. Gradussa ei oikeastaan ole mitään vaikeaa, se on ainoastaan tylsä poikkeuksellisen pituutensa tähden. Tosin gradua tehdessä on muistettava, ettei kukaan todellisuudessa auta ja ohjeista sinua, sillä nimetyllä graduohjaajallasi on n. 20 muuta ohjeistettavaa, luentoja sekä omat tutkimuksensa. Mikäli gradun teko tuntuu kuitenkin hankalalta, suosittelen "ihan sama kunhan se menee läpi" -mentaliteetin ottamista, sillä graduja ei käytännössä katsoen koskaan hylätä (ja mikäli oma gradusi saattaa joutua hylättävien gradujen joukkoon, graduohjaajasi varoittaa siitä hyvissä ajoin). Jos gradun pituus tuntuu kamalan pitkältä, kannattaa tähdätä vähintään viiden sivun kirjoittamiseen joka kuukausi jolloin gradu valmistuu vuodessa. Itsellä kului noin neljä kuukautta (kuukausien kirjoitustauot pois lukien) ensimmäisen gradun kirjoittamiseen, mutta tiedän myös sellaisia jotka ovat saaneet gradun kasaan 2-3 viikossa.

Kun aloitin opiskelun syksyllä 2002, alkuperäinen tavoitteeni oli valmistua syksyllä 2004. Vaikka olin muutoin valmis, en saanut tutkintoa ulos, sillä yksi vaikea kurssi oli suorittamatta jolle oli vaikea päästä ja jossa oli läsnäolovelvollisuus. Niinpä jäin yliopistolle vielä hetkeksi, kunnes sain viimein valtiotieteen maisterintutkintoni ulos syksyllä 2006. Tällöin olin tosin jo gradua ja kolmea kurssia vaille valmis kauppatieteen maisteri joten päätin opiskella toisen tutkinnon loppuun. Aikani yliopistolla venyi kuitenkin vielä vuodella, jonka kulutin filosofian kandin ja tekniikan kandin opinnoissa, Yhdysvaltain viisumia odotellessa.

Miksi sosialismi ei toimi (talouslaskun ongelma osa 1/3)

Nykyään suurin osa suomalaisista ymmärtää, ettei sosialismi toimi. Jos heidän tulisi perustella mielipidettään tunnin miettimisen jälkeen vastaus olisi suunnilleen seuraavanlainen: sosialismi olettaa ihmisen olevan pohjimmiltaan hyvä olento joka työskentelee yhtä innokkaasti muiden kuin itsensä eteen; valitettavasti ihminen on pohjimmiltaan paha ja omahyväinen, jonka seurauksena sosialismissa ihminen laiskistuu työnteon kannustimien puuttuessa. Jos sama kysymys kysyttäisiin minkä tahansa yliopiston kansantaloustieteellisen tiedekunnan tohtoreilta vastaus olisi, ettei ole olemassa mitään teoreettista syytä miksei sosialismi voisi toimia, mutta käytännössä sosialismi luo ympärilleen liian suuren byrokratian jonka vuoksi suunnitelmatalouden resurssikohdennuksia ei onnistuta tekemään riittävän nopeasti ja tehokkaasti. Kuten yleensä, tavallinen ihminen ymmärtää tietämättään asian akateemikkoa paremmin, vaikka akateemikko olisi kuinka vakuuttunut omasta ylemmyydestään.

Sosialismin toimimattomuus on kuitenkin kiistattomasti todistettu itävaltalaisen taloustieteen voimin. Friedrich Hayek esitteli jo pitkälle kehitetyn version tavallisen kaduntallaajan oikeasta olettamasta: Sosialismissa valtio omistaa kaiken, jolloin hintamekanismia ei ole olemassa. Hinnat puolestaan edustavat markkinainformaatiota ja kaiken tämän informaation kerääminen on käytännössä katsoen mahdotonta. Hayekin mukaan edes yksittäinen ihminen ei pysty täysin ymmärtämään omia halujaan, jolloin tuhansien kilometrien päässä toimiva valtion byrokraatti on kahta pahemmin pihalla. Tämä johtaa lopulta siihen, että valtio tekee jatkuvasti huonoja tuotantopäätöksiä tavallisen ihmisen puolesta joka puolestaan johtaa massiivisiin virheellisiin sijoituksiin ja väärien tuotteiden tuotantoon.

Valitettavasti Hayekin kritiikki ei ollut vedenpitävä vaan jätti teoreettisen mahdollisuuden sosialismin toiminnalle, sillä voimme kuvitella nykyajan supertietokoneiden kykenevän tarvittavaan tiedonkeruuseen ja taloudelliseen laskelmointiin erityisesti pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa joissa valtio omaa kaiken kattavan tietopankin maan asukkaista. Ludwig von Mises oli kuitenkin ratkaissut arvoituksen jo ennen Hayekin artikkelia. Misesin mukaan ongelma on, ettei valtio pysty päättämään mitä tuotteita tuotetaan, miten paljon niitä tuotetaan ja millä teknologialla tuotanto suoritetaan - tämä on mahdotonta vaikka valtio tietäisi kaiken, ja valtion virkamiehet ja insinöörit olisivat yli-ihmisiä.

Mikäli argumentti tuntuu oudolta kuvitellaan asia toisinpäin kuluttajan silmistä. Jos valtio tietäisi kaiken esimerkiksi allekirjoittaneen toiveista, listalla olisi mm. taivaansininen BMW, yli 1 000 nelijöinen moderni talo kymmenen hektaarin rantatontilla jolla olisi koiria, vuohia ja kaksi shiren hevosta. Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole edes sänkyä (nukun 180cm pitkällä sohvalla), saati tietokonetta, koska pidän varojeni säästämistä toistaiseksi tärkeämpänä. Vaikka sosialistinen valtio onnistuisi keräämään kaiken markkinainformaation edessä olisi miljardien ihmisten toivelistat, eikä valtiolla olisi harmainta aavistusta miten rajalliset resurssit tulisi kohdentaa oikein. Talouslasku on Misesin mukaan mahdollista ainoastaan silloin kun jokainen hyödyke (good) on jonkun yksityisomistuksessa, jokaisella on vapaus käydä kauppaa, ja yhteiskunta elää rahataloudessa (vaihtotalouden vastakohta). Sosialismi ei siis ole mahdotonta tiedonpuutteen tai teknologisen osaamattomuuden vuoksi, vaan se on siltikin mahdotonta vaikka sosialistien tiedonkeruu ja teknologinen osaaminen olisi maailman huippua.

Uskonnonopetus ja myytti neutraalista opetuksesta

Edellisessä postauksessa tarkastelin pakkoruotsia ja totesin varsinaisen ongelman piilevän lakisääteisessä opetussuunnitelmassa, ei pakkoruotsissa. Laajennan tämän analyysin nyt toiseen ongelmaan, pakolliseen uskonnon opetukseen, ja myöhemmin sen loogiseen ääripäähän eli verovaroin rahoitetun opetuksen lakkauttamiseen. Uskonnon opetuksen ilmeinen ongelma on, että valtio tällöin asettaa tietyn elämänkatsomuksen (luterilaisuuden) muiden elämänkatsomusten edelle. Käytännössä nykyinen laki on neutraalimpi ja sen mukaan kaikki lapset joiden uskontokunta ei ole tiedossa tulisi sijoittaa neutraalimpaan elämänkatsomustietoon (ET). Vaikka tämä ihanne toteutuisi, ongelma ei poistuisi koska Suomen kouluissa harjoitettaisiin yhä ev.lut. aamuhartauksia ja ev.lut. kouluvuoden avauksia ja luterilaissävytteisiä kevät- ja joulujuhlia. Ongelma on käytännössä pahempi, sillä noin 83 % suomalaisista kuuluu johonkin protestanttiseen kirkkoon (ev.lut. suurin 81,6 %) mutta peräti 94,0 % saa ev.lut. uskonnon opetusta kouluissa - ET opetus jää kauas 2,6 %.

Teoksessa Capitalism and Freedom Milton Friedman esitti seuraavanlaisen ajatuskokeen (ger. Gedankenversuch): kuvitellaan kaksi järjestelmää kapitalismi ja sosialismi. Sosialismissa kapitalisti yrittää kaataa sosialismia sosialistisilla tiedonvälityskeinoilla ja kapitalismissa sosialisti yrittää kaataa kapitalismia kapitalistisilla tiedonvälityskeinoilla. Sosialisti voittaa, koska kapitalismissa sosialistilla on mahdollisuus anonyymiin (valtiosta riippumattomaan) toimeentuloon sekä hän voi ostaa tai teettää sosialistista materiaalia ilman kenenkään toisen ihmisen hyväksyntää markkinavoimia hyödyntäen. Mutta sosialismissa kapitalistin mahdollisuudet ovat varsin rajatut. Ensinäkin internet, sanomalehdet, kirjapainot, koulut, kirjastot, radio ja televisio ovat kaikki sosialistisen valtion omistamia. Jos tämä sosialistinen valtio antaisi kenen tahansa julkaista mitä tahansa missä tahansa tiedotusvälineessä, ylittyisi näiden tiedotusvälineiden kapasiteetti nopeasti, jonka seurauksena jonkun byrokraatin olisi pakko päättää tiedotusvälineiden sisällöstä. Kyseinen byrokraatti olisi tietenkin töissä valtiolla (kuten kaikki muutkin ovat) ja siten valvoisi erityisesti tiedotusvälineiden omistajan (eli valtion) etua. Kaiken pahan lisäksi kapitalistin oma toimeentulo ei edes ole taattu vaan täysin valtiosta riippuvainen, jonka vuoksi hän ei koskaan pääse eroon siitä häiritsevästä ajatuksesta, että joku byrokraatti jossain virastossa tietää missä sankarimme asuu. Tämän esimerkin tarkoitus on osoittaa, että sosialismissa tiedonvälitys on suppeaa ja puolueellista, kun taas kapitalismissa (vaikka mikään yksittäinen tiedonvälityskanava ei olisikaan puolueeton) tiedonvälitys on laajaa ja monipuolista.

Joku saattaa pohtia, mitä tekemistä yllämainitulla esimerkillä on puolueettoman perusopetuksen kanssa. Eikö olisi riittävää jos ev.lut. kirkon erityisasema lakkautettaisiin ja nykyistä uskonnonopetusta valvottaisiin paremmin, tai vaihtoehtoisesti siirryttäisiin yhteen yhtenäiseen katsomusaineeseen kuten Vihreät - de Röda ehdottavat, tai jos koko uskonnonopetus lakkautettaisiin täysin jolloin Suomi siirtyisi Ranskan/Yhdysvaltojen malliin? Mikä tahansa ylläolevasta kolmesta mallista olisi luultavasti (objektiivisesti ajateltuna) nykyistä mallia katsomusneutraalimpi, mutta opetuksesta ei siltikään voida saada täysin katsomusneutraalia, koska maailmankatsomuksiin sisältyy usein sellaista "tietoa" jota opetetaan myös varsinainen katsomusopetuksen ulkopuolella. Kuten viime kirjoituksessa mainitsin, esimerkiksi evoluutionopetus biologiassa tai seksuaalivalistus terveystiedossa kuuluvat tällaisiin ristiriitaisiin aiheisiin. Tämän lisäksi muslimeille ei kelpaa liikunnan- eikä musiikinopetus ja jotkut fundamentalistit valittavat fysiikanopetuksen big bang teoriasta tai maapallon iän arvioinnista maantiedonopetuksessa. Vasta-argumentti on, että yllä mainitut asiat ovat tieteellisiä faktoja - piditpä niistä tai et - ja siten tieteellisesti katsottuna arvovapaita, jotka tulee täten opettaa kaikille. Tämän vasta-argumentin heikkous piilee siinä, että se määrittelee neutraalin yhdestä näkökulmasta - eli tieteellisestä näkökulmasta. En kiistä sitä, etteivätkö big bang tai evoluutio olisi kiistämättömiä faktoja, kiistän sen, että näiden faktojen opettamista pidetään neutraalina. Muka katsomusvapaassa peruskoulussa fundamentalistinen kristitty voi oikeutetusti kysyä, miksi asioihiin x, y ja z otetaan juuri tieteellinen näkökulma eikä raamatullinen näkökulma - miksei sekä tieteellistä että raamatullista näkemystä voitaisi opettaa rinnakkain tai miksei esimerkiksi biologiaa opetata raamatullisesti jos fysiikkaa opetetaan tieteellisesti ja kemia vaihdetaan vaikkapa alkemiaan? Fundamentalistikristityn näkökulmasta tälläinen opetus olisi neutraalimpaa.

En varsinaisesti ole kuitenkaan huolissani millaista tieteellistä opetusta kristittyjen lapsille annetaan, vaan siitä onko tiede nykypäivänä enää neutraalia ja millainen tiede päätyy lopulta opetussuunnitelmaan. Yli 50 vuotta vanha luonnontiede (opetussuunnitelmassa biologia, maantieto, kemia ja fysiikka) on jo sen verran vakiintunut, että sitä voidaan pitää tieteellisesti objektiivisena. Valitettavasti nykyään tieteen pääasiallinen rahoittaja on valtio ja valtio ei suinkaan rahoita tiedettä neutraalisti vaan tarkoitushakuisesti. Tästä syystä ei liene ihme, että esim. ihmisen aikaansaamaa ilmastonmuutosta pidetään tieteellisenä tosiasiana, eikä siten kestäne enää kauaa kunnes tämä päätyy kiistattomana totuutena peruskoululaisten oppikirjoihin.

Opetuksen suurin ongelma ei kuitenkaan piile luonnontieteissä vaan sellaisissa helposti politisoitavissa humanistisissa oppiaineissa kuten historia tai yhteiskuntaoppi. Esim. historiassa Suomessa käyty sota 1918, jota itse kutsun nimellä vapaussota tai itsenäisyyssota, voi myös ottaa muodon sisällissota, veljessota, vallankumous tai peräti luokkasota ja se tapa miten tästä sodasta keskustellaan vaikuttaa olennaisesti siihen, nähdäänkö sosialismi hyvänä vai pahana ilmiönä. Vastaavasti yhteiskuntaopissa olisi mielestäni objektiivista mainita taloustieteellisenä tosiasiana, ettei valtio koskaan onnistu missään yhtä hyvin kuin vapaa markkinatalous. Samalla voitaisiin myös mainita, että valistusajan filosofit pitivät absoluuttista vapautta yhteiskuntafilosofian perustana ja että Lord Acton sanoi vallan korruptoivan, joka on ylitsepääsemätön ongelma myös demokratiassa jonka vuoksi julkisella sektorilla työskentely tulisi rajoittaa esim. max. kahteen vuoteen per henkilö. Tämän kaiken sijaan yhteiskuntaopissa opetetaan että jokaisella on oikeus ilmaiseen koulutukseen, ilmaiseen terveydenhuoltoon, työttömyysturvaan, kansaneläkkeisiin jne, ja tämän seurauksena jokaisella on myös velvollisuus osallistua pakolliseen asepalvelukseen, noudattamaan valtion nippelisäännöstelyjä ja maksaa maailman lähes korkeimpia veroja.

Neutraali opetus on mahdottomuus jopa teoriassa, koska se mitä yksilö A pitää neutraalina, yksilö B pitää propagandana. Näiden kahden välille voidaan tietysti luoda kompromissi, mutta tällöin lopputuloksena on vain näennäinen neutraalisuus. Koska puhumme valtion kouluista jokainen tällainen kompromissi kallistuu todennäköisesti sosialismin puolelle, sillä valtion byrokraatit ja opettajat saavat varman toimeentulon ainoastaan niin kauan kuin nykyinen järjestelmä säilyy. Loppujen lopuksi yksityiset koulut eivät ole paljon parempia, sillä niissäkin noudatetaan lakisääteistä opetussuunnitelmaa jonka piilo-opetussuunnitelmaan on aina kuulunut seuraava perusajatus: kouluissa ihmiset sosialisoidaan ajattelemaan tietyn vallitsevan kaavan mukaisesti, eikä heidän tulisi kysellä tyhmiä vääränlaisia kysymyksiä kuten "onko hyvinvointivaltio todella tarpeellinen?".

Ongelmallinen pakkoruotsi ja pakkoruotsin ongelma

Jos alle kaksikymppisten tulisi nimetä Suomen suurin vääryys, pakkoruotsi veisi kärkipaikan suurella todennäköisyydellä. Valitettavasti pakkoruotsin kritisoijat missaavat yleensä itse ongelman ytimen, eli lakisääteisen opetussuunnitelman, jonka yksi ilmentymä pakkoruotsi on. Pakollisen opetussuunitelman ongelma tulee esille varsinkin Vapaa-ajattelijoiden tai tosi kristittyjen™ toiminnassa. Vapaa-ajattelijat kritisoivat pakollista uskonnon opetusta, tosi kristityt pakollista biologiaa ja terveystietoa, jotka tuovat heidän kannaltaan ikäviä tosiasioita esille kuten evoluution ja avioliiton ulkopuolisen seksin. Tämän lisäksi suvaitsevaisto on kritisoinut pakkoliikuntaa, koska se on epäreilua vammaisia ja lihavia lapsia kohtaan, ja samalla se sotii muslimien ahdasmielistä sukupuolisiveysmääritelmää vastaan.

Pakollisen opetussuunnitelman kannattajat puolustautuvat sillä, että opetussuunnitelma on valittu aineiden hyödyllisyyttä ja yleissivistävää vaikutusta ajatellen, ja tämän vuoksi opetussuunnitelma on sellainen kuin se on. Tämä argumentti lepää varsin huteralla pohjalla. Kävin itse yksityisen peruskoulun 80-luvun lopusta 90-luvun lopulle ja tällöin minun tuli valita puutyötöiden ja ompelutöiden väliltä, joista toinen oli pakollinen. En ole peruskoulun jälkeen tarvinnut kumpaakaan (en edes armeijassa). Myös biologia, liikunta, musiikki, kuvaamataide ja uskonto ovat olleet varsin hyödyttömiä oppiaineita. Sen sijaan oikeasti hyödyllisten oppiaineiden, kuten tietotekniikan ja taloustiedon, pakollinen opetus loistaa opetussuunnitelmassa poissaolollaan. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska suomalainen opetussuunnitelma on noudattanut kutakuinkin samaa kaavaa vuodesta 1985. Koska valtio on hidas muuttumaan, olemme tänään tilanteessa jossa peruskouluissa opetetaan satojen sienten, kasvien ja lintujen nimiä, mutta jonka päätyttyä 44 % suomalaisista ei osaa antaa oikeaa määritelmää korolle. Yritysmaailma puolestaan kaipaa jatkuvasti kovempaa tietoteknistä perusosaamista Wordistä ja Excelistä aina Javaohjelmointiin saakka - valtion peruskoulu tarjoaa vastineeksi pannulappuja ja kynätelineitä.

Ruotsinopetuksen kohdalla opetussuunnitelman yleissivistävä vaikutus saa tragikoomisia piirteitä. Ensinäkin noin kolmannes ruotsia opiskelevista ei opi sitä käytännössä katsoen lainkaan. Toiseksi suomenruotsalaisista noin 2/3 osaa hyvin suomea, joten suomenkielinen ja ruotsinkielinen puhuvat keskenään käytännössä aina suomea - tai englantia - eivät ruotsia. Kolmanneksi ruotsinkielen osaaminen ei auta muiden kielten oppimisessa, ellei ruotsia opi kunnolla, käytännössä lähes äidinkielen tasolla. Näin suomenruotsalaisena minun on tietysti helppo sanoa, että ruotsin ansiosta pystyn lukemaan helposti mm. tanskaa ja norjaa, sekä saksankielen opiskelu oli helppoa, mutta ei ruotsinkielestä ole ollut juurikaan hyötyä italian tai espanjan opiskelussa. Pitäisikö kaikille suomenkielisille opettaa ruotsia siinä toivossa, että he myöhemmin opiskelisivat saksaa ja jos saksa on niin tärkeää, miksemme vaihda ennemmin pakkoruotsia pakkosaksaan (näistä kahdesta muuten saksankieli on kieliopillisesti paljon vaikeampi)? Ruotsinkielen pakollisuus ei kuitenkaan ole suomenruotsalaisten vika, sillä meitä on vain 5,5 % eli varsin vähän. Pieni vähemmistö ei voi jyrätä enemmistön oikeuksien yli, ellei enemmistö itse suostu tähän. Suomalaisista 56-34 % kannattaa pakkoruotsia, siispä pakollinen ruotsinkielen opetus on ja pysyy. Järkevien muutosten nopeuttamiseksi suosittelenkin lakisääteisen opetussuunnitelman poistamista, sillä jos vanhentuneita oppiaineita yritetään lobbata pois opetussuunnitelmasta tätä Sisyfoksen työtä tehdään maailmanloppuun asti.

Vähän Kokoomuksesta

Myönnän, olen kuulunut puolueeseen nimeltä Kokoomus (muistaakseni) alkuvuodesta 2004 lähtien. Liityin alun perin Kokoomukseen koska olin EU- ja NATO-myönteinen, kannatin vapaata kauppaa ja modernia elämää sekä kuvittelin puoluepolitiikan olevan paras tapa vaikuttaa. Kokoomus on aina ollut Suomen modernein ja kansainvälisin puolue joten Kokoomukseen liittyminen tuntui silloin luonnolliselta ja järkevältä valinnalta. Olen sittemmin katunut päätöstäni ja olen harkinnut Kokoomuksen (ja puoluepolitiikan) jättämistä viimeiset kaksi vuotta.

Yleisesti ottaen kaiken puoluepolitiikan vika on siinä, että (hyviä) muutoksia saadaan aikaan ainoastaan silloin kun tuuli puhaltaa oikeasta suunnasta (kuten nyt). Muu aika on asemasotaa ja voimatonta sivustakatsomista yhteiskunnan tuhoutuessa pala palalta omien silmien edessä. Keskeistä puoluepolitiikassa on klaaniajattelu. Omaa puoluetta pitää propagoida jatkuvasti ja sen kritisointi on kiellettyä. Koska olen aika ajoin suhtautunut Kokoomukseen ja sen politiikkaan skeptisesti (mm. fi-libissä ja tässä blogissa), olen saanut osani varoittelevista sähköposteista paikallisilta ja pienemmiltä kokoomusvaikuttajilta (osan anonyymeinä kotisivujeni palautelaatikon kautta). Tämä ei toki ole mikään Kokoomusilmiö vaan sama pätee myös muualla; varsinkin pienpuolueissa - kuten Vasemmistoliitossa - näytetään nopeasti ovea erimielisyyksien kohdatessa. Kolmas puoluepolitiikan raivostuttava piirre on jatkuva selkään puukotus. Itse en ole tätä kokenut Kokoomusvuoren juurella, mutta huhujen mukaan huipulla on tuulista (varsinkin jos tunturisi nimi on SDP).

Kokoomuksen politiikassa on kolme keskeistä vikaa: 1) kansainvälisyys, 2) moraalinvartiointi ja 3) eturyhmäintressit. Kokoomus on eittämättä Suomen kansainvälisin puolue, jonka kautta voi saada paljon hyödyllisiä kansainvälisiä kontakteja ja jonka pääideologia (pehmokonservatismi) ulottuu Suomen rajojen ulkopuolelle. Merkittävä osa Kokoomuksen kansainvälisyyspolitiikasta koostuu hyvistä asioista, kuten vapaakaupan esteiden purkamisesta ja ihmisten liikkuvuuden helpottamisesta. Valitettavasti vielä suurempi osa Kokoomuksen politiikasta koostuu ylikansallisten järjestöjen kuten EU:n, NATO:n, YK:n ja WTO:n propagoimisesta, siitä huolimatta että suurin osa Suomalaisista vastustaa näiden järjestöjen toimintaa. Kokoomuksen moraalivartioinnissa ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä alkoholismi, ketjutupakointi, huumeiden käyttö ja prostituutio ovat moraalisesti arveluttavia tekoja. Vika on siinä, että Kokoomukselle ainut ratkaisu näihin ongelmiin on totaalikielto ja moraaliverojen nosto. On olemassa monta asiaa joita voimme pitää moraalittomina mutta niin kauan kun ne eivät loukkaa muiden oikeuksia, kieltävästä lainsäädännöstä on ainoastaan haittaa - totaalikielto ei toimi. Vaikka Kokoomus harjoittaa vähän eturyhmäpolitiikkaa verrattuna SDP:hen tai Keskustaan, on Akavan ja korkeakouluopiskelijoiden eturyhmäasema puolueessa ilmeinen. Korkeakouluopiskelijoiden hyysäys on ymmärrettävää, sillä Kokoomuksen kannatus on suurin korkeasti koulutettujen keskuudessa. Ilmainen korkeakoulutus on silti yksi kaikkein raukkamaisimmista tulonsiirroista, sillä se on tulonsiirto köyhiltä rikkaille, jonka ansiosta korkeasti koulutettujen lapsilla on kahdeksankertainen mahdollisuus opiskella yliopistossa - täysin ilmaiseksi - heikommin koulutettujen lapsiin verrattuna. Ilmaisen korkeakoulutuksen (ja korkeiden verojen) ansiosta Suomalaisessa yhteiskunnassa sosiaaliluokkien välinen liikkuvuus on jatkossakin pientä (kahden alimman sosiaaliluokkaa välistä liikkuvuutta lukuun ottamatta).

Kritiikistä huolimatta olen yhä sitä mieltä, että Kokoomus on Suomen paras eduskuntapuolue. Oma kokoomuslaisuuteni tulee ilmi lähinnä vaalien alla, jolloin koen Kokoomuksen puolustamisen velvollisuudeksi Liberaalit minipuolueen hyökkäyksiltä. Tämä ei niinkään johdu Kokoomuksen hyvyydestä (en ole aina edes äänestänyt Kokoomusta) vaan Liberaalien huonoudesta. Liberaalipuolueen politiikka koostuu Kokoomuksen talouspolitiikasta, Vihreiden sosiaalipolitiikasta ja räikeästä homoagendasta. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ongelma on siinä, ettei tällaisella agendalla läpäistä järjestelmän (eng. establishment) seulaa. Puolueessa toimiminen kuluttaa ainoastaan arvokasta aikaa: pitkällä tähtäimellä blogaus on allekirjoitusten (kannattajakortit) ja ehdokasesitteiden jakoa tehokkaampaa.

Hyvinvointivaltio ja kontrollin illuusio

Hyvinvointivaltiolla on kolme pyhää lehmää: ilmainen koulutus, ilmainen terveydenhuolto ja ilmainen perustulo. Jokainen näiden kritisoija saa kaikkien vihat niskoilleen, siitä huolimatta että on monelle ilmeisen selvää, että ilmainen koulutus on tulonsiirto köyhiltä rikkaille, ilmainen terveydenhuolto eriarvoistaa ihmiset hoidon saajiin ja hoitoa saamattomiin, ja ilmainen perustulo heikentää työntekohalukkuutta. Kaikilla kolmella poliittisella vaihtoehdolla on selkeä kääntöpuolensa, joka ylittää näistä poliittisista ohjelmista saadut edut.

En pitkään ymmärtänyt miksi juuri näitä kolmea pidetään niin keskeisinä. Vastaus selvisi juteltuani Tonin kanssa ja luettuani tämän Pär Bylundin artikkelin. Meidän kaikkien yhteinen ongelma on tulevaisuuden epävarmuus, kukaan ei tiedä eikä näe tulevaisuuteen, joten nykyhetkestä katsottuna tulevaisuus näyttää lähinnä arpapeliltä. Toisin sanoen kellään ei ole kontrollia tulevaisuuden tapahtumista ja epävarma olo muodostuu kontrollin puutteesta. Jotta tästä ikävästä tunteesta päästäisiin eroon, kutsutaan paikalle julkinen sektori, joka esittelee erilaisia varmistusmekanismeja, jotka varmistavat, ettei mikään epäonnistumisten sarja voi tuhota yksilöä täydellisesti. Toisin sanoen, valtiollinen turvaverkko on loputon. Julkinen sektori ei voi, kuten ei mikään muukaan, hallita tulevaisuutta, mutta sen kautta yksilöille muodostuu kontrollin illuusio, eli he kuvittelevat hallitsevansa tulevaisuuden julkisen sektorin kautta, vaikkeivät sitä tee. Vapaassa yhteiskunnassa yksityiseltä sektorilta löytyvät vähintään yhtä kattavat koulutuspalvelut, terveyspalvelut ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta katettu perustulo, mutta tällaisia ratkaisuja ei nähdä yhtä turvallisina, koska niiden tekijät ja rahoittajat eivät ole ennalta tiedossa.

Julkista sektoria ylläpidetään pitkälti tulevaisuuden pelon varjolla, eikä epävarmuus tulevaisuudesta tunnu poistuvan siitä tosiasiasta huolimatta, että elämme varakkaammassa yhteiskunnassa kuin koskaan ennen. Vapaan yhteiskunnan takaama turva, jossa peruspalvelut katetaan hyväntekeväisyyden kautta kaikille tarvitseville, ei lohduta koska sen tekijät ja rahoittajat eivät ole ennalta arvattavissa. Se ei toisin sanoen luo, julkisen sektorin tavoin, kontrollin illuusioita.

Yliopistot ja Wikipedia

Yksi irrationaalisuuden huipentumia päivän yliopistomaailmassa on Wikipediaviha. Ymmärrän kyllä, ettei Wikipediaa tulisi käyttää, koska Wikipedia on tietosanakirja ja yliopistoissa lähteet tulevat yleensä akateemisista artikkeleista, joskus kirjoista ja harvemmin lehtiartikkeleista tai internetistä. Tietosanakirja ei yksinkertaisesti ole sopiva lähde akateemisessa tekstissä. Tämä ei kuitenkaan ole se syy, jota yliopistot tuntuvat käyttävän estääkseen Wikipedian käytön lähteenä. Yliopistoiden kanta tuntuu perustuvan kahteen kulmakiveen: Wikipedian käyttäjät ovat anonyymejä ja Wikipedian materiaali muuttuu kokoajan. Näiden argumenttien heikkous on siinä, että jokainen joka on ollut vähän enemmän tekemisissä Wikipedian kanssa ymmärtää, että jokainen sivunmuokkaus voidaan jäljittää, johonkin yksittäiseen käyttäjään tai IP-osoitteeseen. Lisäksi Wikipedian kaikentallentavan sivuhistorian ansiosta, on mahdollista etsiä juuri se sivu jota kyseisessä tekstissä on käytetty lähteenä, mikäli lähde on merkattu lähdeluetteloon selkeästi (esim. URL-osoite ja hakupäivä). Käytäntö on myös osoittanut, etteivät yliopistot oikeastaan ole edes kiinnostuneita näistä ominaisuuksista. Olen pienellä empiirisellä testillä yrittänyt etsiä, ja käyttää, mahdollisimman naurettavia lähteitä joihinkin kirjoituksiini, testatakseni tarkistaako kukaan käytettyjä lähteitä, tai välitetäänkö niiden laadusta. Olen saanut pahimmillaan läpi aineen, jossa käytin lähteenä anonyymin teinitytön blogia, niin että tämän tekstin URL oli selkeästi näkyvissä. Sain kyseisestä aineesta ihan hyvän arvosanan, eikä kukaan huomauttanut minua käyttämästäni lähteestä. Pahinta oli, että samalla kurssilla Wikipedian käytöstä olisi saanut välittömästi hylätyn arvosanan.

Epäilen ettei syy Wikipediavihaan ole siinä, että Wikipedia olisi anonyymi tai epäluotettava; syy on, ettei Wikipedia ole anonyymi tai epäluotettava. Yliopistoista alkaa tulla vanhahtavia (eng. obsolete) instituutioita. Viimeisenä viitenä vuotena länsimaalaiset peruskoulut ja lukiot eivät ole kyenneet antamaan sellaista tietoa, jota ei olisi saatavilla halvemmalla, paremmin ja lyhyemmässä ajassa esiin Googlella tai Wikipedialla. Peruskoulujen tehtävänä ei enää ole opetus, vaan lasten vahtiminen ja Puolueen ideologian levittäminen. Yliopistot ovat kovaa vauhtia ajautumassa samanlaiseen umpikujaan. Oman subjektiivisen testauksen (ja arvioinnin) mukaan, humanistisista ja yhteiskuntatieteellisistä kursseista 2/3 voidaan läpäistä pelkällä Googlen ja Wikipedian käytöllä (eli ts. vain syventävät kurssit on luettava kirjoista ja artikkeleista). Teknillisillä ja luonnontieteellisillä aloilla sama pätee lähinnä perusopintoihin, eli kolmannekseen kurssitarjonnasta.

Modernit yliopistot muotoutuivat kun aikansa oppineet kokoontuivat opettamaan saman katon alle. Yliopistoiden suosio kasvoi, koska kirjojen ostaminen oli varsin kallista, jolloin tuli halvemmaksi lähteä yliopistoon. Nykyään yhden professorin yhdellä kuukausipalkalla voi ostaa noin 50 aihetta käsittelevää kirjaa. Vastaavan informaation saa pian netistä, melko helpolla, ilmaiseksi. Ei ole ihme, että Wikipedian olemassaolo ärsyttää, siitä kun on muotoutumassa oppimisinstituutioiden pahin kilpailija. Nykyään yliopistot pysyvät pystyssä lähinnä valtiollisilla suorilla tuilla ja sellaisella politiikalla, joka kannustaa tai pakottaa suorittamaan tutkinnon (kuten esim. opintotuet, opintolainat ja tutkintopakko juristin tai lääkärin ammatinharjoittamista varten). Kun viimein yliopistoiden ja lehdistötalojen seinät murtuvat, pääsemme eroon niistä viimeisistä instituutioista, joissa meritokraattiset sosialistit pakoilevat markkinavoimia.