eroakirkosta.fi

keskiviikko 30. toukokuuta 2007

Naiset ja asepalvelus

Jostain kumman syystä julkiseen keskusteluun nousee aika ajoin ajatus naisten pakollisesta asepalveluksesta tai ainakin pakollisista kutsunnoista. Monet tuntuvat kannattavan ajatusta koska sitä pidetään tasa-arvon edistämisenä. Ironista kyllä, tasa-arvoa ajavat feministit yleensä vastustavat naisten pakollista asepalvelusta. Tällä argumentilla voidaan osoittaa kivasti, etteivät feministit todellisuudessa tahdo tasa-arvoa, vaan naisten ylivaltaa. Mihinkään muuhun tämä argumentti ei tosin kelpaa.

Pohjimmiltaan argumentti naisten pakollisesta asepalveluksesta perustuu ajatukseen menetettyjen työelämävuosien kompensoinnista. Miesten pakollisten asepalveluksen puolustajien mielestä, miesten pitää antaa tasoitusta naisille, koska naiset kuitenkin synnyttävät lapsia, ja jokainen synnytetty lapsi on vähintään vuosi pois työelämästä. Naisten pakollisten asepalveluksen puolustajien mielestä, miehet antavat jo liikaa tasoitusta naisille, joiden ei ole edes pakko synnyttää ainuttakaan lasta, vaan tämä on naisille täysin vapaaehtoista.

Minua on aina ihmetyttänyt se, miksi miesten ja naisten välillä pitää vallita työelämävuosien tai epämiellyttävien vuosien tasa-arvo. Miksei kukaan mieti esimerkiksi ennemmin menetettyjen tulojen tasa-arvosta. Miesten tienaama päiväraha on naisten saamia tukia pienempi (olettaen lapsilisän menevän naisille). Tämän lisäksi miehiä pidetään (oikeutetusti) elatusvelvollisina, eli heidän tulee joko elättää lapsi suoraan elämällä lapsen kanssa samassa taloudessa, tai vaihtoehtoisesti heidän tulee maksaa elatusmaksuja (joskus harvoin myös naiset voivat päätyä maksamaan elatusmaksuja). Tuloja laskemalla pitäisi olla selvää, että miehet menettävät lapsen vuoksi jopa enemmän tuloja (pitkässä juoksussa) mitä naiset tekevät. Lisäksi on mielestäni varsin kyseenalaista kummalla on enemmän epämiellyttäviä vuosia elämässään. Peruskoulu on yleensä paljon kovempi pala miehille kuin naisille, mikä näkyy mm. itsemurhaluvuissa ja poikien huonommissa arvosanoissa. Lisäksi armeija on suurelle osalle varsin epämiellyttävä kokemus. Harva mies laskee päiviä asepalveluksen alkuun, mutta lähes kaikki naiset ovat iloisia lapsen saannista.

Pakollinen asepalvelus on orjuutta, sillä se pakottaa tietyn ihmisryhmän tekemään pakkotyötä (käytännössä palkatta) jollekin toiselle ihmisryhmälle. Tällaiset järjestelmät eivät (yleensä) muodostu vapaiden markkinoiden toimesta, vaan ne ovat käytännössä enemmän tai vähemmän valtioiden sponsoroimia järjestelmiä (mustien orjuus Yhdysvalloissa oli osavaltioiden sponsoroima, sillä se velvoitti osavaltioiden poliisivoimat orjajahtiin, jossa karanneet orjat vangittiin ja toimitettiin takaisin niiden ns. laillisille omistajille).

Ratkaisu miesten pakolliseen asepalvelukseen ei ole naisten pakollinen asepalvelus, vaan miesten pakollisen asepalveluksen poistaminen. Ajatus naisten pakollisesta asepalveluksesta lisää vääryyttä, koska se ulottaa orjuuden koskemaan kokonaista sukupolvea. Tämä yhdistäminen tasa-arvon kanssa on suunnilleen verrannollinen ajatukseen heittää koko sukupolvi vankilaan, koska jotkut kannabiksenpolttajat joutuvat vankilaan, tai siihen että koko sukupolvi sidotaan nuoruuden ajaksi rullatuoliin, koska muutama lapsi on ollut syntymästään tässä tilassa.

tiistai 29. toukokuuta 2007

Yliopistot ja Wikipedia

Yksi irrationaalisuuden huipentumia päivän yliopistomaailmassa on Wikipediaviha. Ymmärrän kyllä, ettei Wikipediaa tulisi käyttää, koska Wikipedia on tietosanakirja ja yliopistoissa lähteet tulevat yleensä akateemisista artikkeleista, joskus kirjoista ja harvemmin lehtiartikkeleista tai internetistä. Tietosanakirja ei yksinkertaisesti ole sopiva lähde akateemisessa tekstissä. Tämä ei kuitenkaan ole se syy, jota yliopistot tuntuvat käyttävän estääkseen Wikipedian käytön lähteenä. Yliopistoiden kanta tuntuu perustuvan kahteen kulmakiveen: Wikipedian käyttäjät ovat anonyymejä ja Wikipedian materiaali muuttuu kokoajan. Näiden argumenttien heikkous on siinä, että jokainen joka on ollut vähän enemmän tekemisissä Wikipedian kanssa ymmärtää, että jokainen sivunmuokkaus voidaan jäljittää, johonkin yksittäiseen käyttäjään tai IP-osoitteeseen. Lisäksi Wikipedian kaikentallentavan sivuhistorian ansiosta, on mahdollista etsiä juuri se sivu jota kyseisessä tekstissä on käytetty lähteenä, mikäli lähde on merkattu lähdeluetteloon selkeästi (esim. URL-osoite ja hakupäivä). Käytäntö on myös osoittanut, etteivät yliopistot oikeastaan ole edes kiinnostuneita näistä ominaisuuksista. Olen pienellä empiirisellä testillä yrittänyt etsiä, ja käyttää, mahdollisimman naurettavia lähteitä joihinkin kirjoituksiini, testatakseni tarkistaako kukaan käytettyjä lähteitä, tai välitetäänkö niiden laadusta. Olen saanut pahimmillaan läpi aineen, jossa käytin lähteenä anonyymin teinitytön blogia, niin että tämän tekstin URL oli selkeästi näkyvissä. Sain kyseisestä aineesta ihan hyvän arvosanan, eikä kukaan huomauttanut minua käyttämästäni lähteestä. Pahinta oli, että samalla kurssilla Wikipedian käytöstä olisi saanut välittömästi hylätyn arvosanan.

Epäilen ettei syy Wikipediavihaan ole siinä, että Wikipedia olisi anonyymi tai epäluotettava; syy on, ettei Wikipedia ole anonyymi tai epäluotettava. Yliopistoista alkaa tulla vanhahtavia (eng. obsolete) instituutioita. Viimeisenä viitenä vuotena länsimaalaiset peruskoulut ja lukiot eivät ole kyenneet antamaan sellaista tietoa, jota ei olisi saatavilla halvemmalla, paremmin ja lyhyemmässä ajassa esiin Googlella tai Wikipedialla. Peruskoulujen tehtävänä ei enää ole opetus, vaan lasten vahtiminen ja Puolueen ideologian levittäminen. Yliopistot ovat kovaa vauhtia ajautumassa samanlaiseen umpikujaan. Oman subjektiivisen testauksen (ja arvioinnin) mukaan, humanistisista ja yhteiskuntatieteellisistä kursseista 2/3 voidaan läpäistä pelkällä Googlen ja Wikipedian käytöllä (eli ts. vain syventävät kurssit on luettava kirjoista ja artikkeleista). Teknillisillä ja luonnontieteellisillä aloilla sama pätee lähinnä perusopintoihin, eli kolmannekseen kurssitarjonnasta.

Modernit yliopistot muotoutuivat kun aikansa oppineet kokoontuivat opettamaan saman katon alle. Yliopistoiden suosio kasvoi, koska kirjojen ostaminen oli varsin kallista, jolloin tuli halvemmaksi lähteä yliopistoon. Nykyään yhden professorin yhdellä kuukausipalkalla voi ostaa noin 50 aihetta käsittelevää kirjaa. Vastaavan informaation saa pian netistä, melko helpolla, ilmaiseksi. Ei ole ihme, että Wikipedian olemassaolo ärsyttää, siitä kun on muotoutumassa oppimisinstituutioiden pahin kilpailija. Nykyään yliopistot pysyvät pystyssä lähinnä valtiollisilla suorilla tuilla ja sellaisella politiikalla, joka kannustaa tai pakottaa suorittamaan tutkinnon (kuten esim. opintotuet, opintolainat ja tutkintopakko juristin tai lääkärin ammatinharjoittamista varten). Kun viimein yliopistoiden ja lehdistötalojen seinät murtuvat, pääsemme eroon niistä viimeisistä instituutioista, joissa meritokraattiset sosialistit pakoilevat markkinavoimia.

sunnuntai 27. toukokuuta 2007

Periaatteet ja kompromissit

Eräs itseäni mietityttänyt pulma liberalismin sisällä on periaatteellisten ratkaisujen ja kompromissiratkaisujen välinen ristiriita. Poliittisessa keskustelussa ongelmaksi usein nousee, ettei toinen osapuoli pysty hyväksymään (ymmärrettävästi) radikaalia liberaalia ratkaisua, jolloin tulee tehdä valinta kahden välillä: yrittääkö saada jonkun poliittisessa keskustelussa puolelleen, vai tyytyykö ennemmin sokeeraamaan siinä toivossa, että joku jossain nappaa kovemman argumentin. Nähdäkseni on olemassa neljä vaihtoehtoa. Voi joko tehdä kompromisseja tai sitten voi tehdä kompromisseja ohimennen mainiten, ettei kannata tällaista järjestelmää vaan vielä puhtaampaa markkinatalousratkaisua. Kolmas vaihtoehto on liputtaa radikaalimman markkinatalouden puolesta, suotuen kuitenkin kompromisseihin tarvittaessa. Neljäs ja viimeinen vaihtoehto on tinkimätön periaatteista kiinnipitäminen.

Itse inhoan kompromissien tekoa, koska se mielestäni altistaa vapauden poliittiselle pelille. Sen sijaan, että vapaus olisi ainut käypä periaate, siitä tulee ikään kuin kauppatavara tai jopa ns. erityisintressi, jota lobbataan eduskunnassa, kuin mitä tahansa muuta erityisintressiä (kuten vaikka maataloustukia). Häiritsevin esimerkki tulee (mielestäni) ruotsalaisilta Timbro-liberaaleilta. Vaikka olen esimerkiksi lukenut selkeästi yli puolet Johan Norbergin ja Johnny Munkhammarin kirjoista ja blogipostauksista, en siltikään ole perillä millaista yhteiskuntaa kyseiset henkilöt ajavat. Ymmärrän kyllä että molemmat heistä haluavat vapaamman yhteiskunnan, jossa on enemmän markkinaehtoisia vaihtoehtoja ja joissa yksilö saa määrätä omasta elämästä. Silti kumpikaan heistä ei koskaan kuvaile millainen tämä yhteiskunta olisi, tai miten vapaasti markkinavoimien annetaan lopulta toimia. Tämä ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että Norberg on karismaattinen ja taitava puhuja ja että Munkhammar taitava tilastojen käyttäjä. (Norberg on muuten kerran lauseella maininnut olevansa "periaatteellinen liberaali", utilitaristisen liberaalin sijaan, tarkentamatta kuitenkaan mitä tämä käytännössä katsoen sisältää. Munkhammar on puolestaan kerran, niin ikään lauseella, sanonut kannattavansa sellaista minimivaltiota, jonka tehtäviin kuuluu vankiloiden, maanpuolustuksen, poliisin, tuomioistuinten, palokunnan ja keskuspankin ylläpito. Lisäksi Munkhammar kannattaa jonkin sortin liittovaltiojärjestelmää, jossa yksittäiset mantereet perustavat jokainen oman liittovaltionsa).

Suosikkini Milton Friedman on toistuvasti - ja tehokkaasti - soveltanut taktiikkaa, jossa hän sitoutuu valmiiksi johonkin kompromissiin (kuten perustuloon) mutta huomauttaa aina, ettei hän todellisuudessa kannata perustuloa, vaan pitää sitä ainoastaan välillisesti järkevänä ratkaisuna. Friedmanin strategia on siksi älykäs, koska se samalla ehdottaa käytännön ratkaisuja tämän hetken ongelmiin, silti unohtamatta lopullista utopistista määränpäätä. Ongelmallista tässä ratkaisussa on se, että mikäli määränpäät on valittu huonosti (kuten Friedmanin koulutusseteliesimerkissä), päästään tilanteeseen, jossa epäsuositun tai huonon ratkaisun lobbaaminen muodostuu pääasialliseksi huoleksi. Tässä tapauksessa olisi ollut järkevämpää keskittyä itse olennaiseen (eli ainakin valtiollisten, ellei jopa kaikkien, koulujen lakkauttamiseen).

Itse olen pitkään puoltanut vaihtoehtoa, jossa periaate asettuu kompromissin edelle, mutta jossa kompromissikin voidaan hyväksyä. Esimerkiksi puollan kokonaan perustulon lakkauttamista ja nostan tämän esille käytännön poliittisessa keskustelussa. Silti kannatan esimerkiksi vihreiden perustulomallia toissijaisena vaihtoehtona, mutta vain ja ainoastaan mikäli sellainen lakiesitys korvaa välittömästi esim. opintotuen, kansaneläkkeen, työttömyyskorvauksen, kodinhoitotuen ja lapsilisät, nostamatta valtion menoja. En puolla mitään sellaista järjestelmää, jossa ensin asetetaan jokin menolisäys ja jota vasten luvataan vähentää valtion budjettia toisaalla. Syy tähän piilee siinä, että poliitikot ovat taitavia tekemään katteettomia lupauksia, joita rikotaan sittemmin surutta murheitta. Ihmettelen miksei tällainen asioiden esittely ole kovin yleistä liberaalien keskuudessa. Itse epäilen syyksi sitä, että poliitikot ja byrokraatit kaipaavat järkeviä kertaratkaisuja joita voi myydä kansalle, eivät mielipiteitäsi. Tämän vuoksi liberaalit tuntuvat jakautuvan pitkälti joko kompromissi- tai periaateratkaisuihin, kaikki välimuodot unohtaen.

Mises instituutti, ja sitä lähellä olevat tahot, kannattavat usein absoluuttista periaatteellista vapaudenpuolustusta. Tämä näkyy hyvin mm. Lew Rockwellin taannoisessa haastattelussa, jossa hän nuijii mielipiteitään vähät välittämättä siitä, millaisen mielikuvan lukija niistä saa. Tätä strategiaa voisi pitää myös älyllisenä röyhkeilynä, jossa varsinkin Hans Hoppe on hyvin kunnostautunut. Strategian ehdoton etu on siinä, että se on utopistinen joka tehoaa joihinkin nuoriin ihmisiin varsin tehokkaasti. Strategian ongelma on siinä, että se käytännössä katsoen poistaa kaikki kompromissintekomahdollisuudet, mikä tarkoittaa sitä, että liberalismin kannattajat leiriytyvät pienempiin piireihin vailla keskusteluyhteyttä toisiinsa. Suomenkokoisessa maassa tämä on vielä ongelmallisempaa, koska maan väkiluvustakin johtuen yhteistyö on välttämätöntä, mikäli asioiden aikaansaaminen kiinnostaa.

Huom. periaatteella tarkoitetaan tässä tekstissä omista periaatteista kiinnipitämistä (mitä ne sitten ikinä ovatkaan). Tämä teksti ei käsittele sitä, onko vapauden pohjan nojattava vapauden periaatteeseen vai vapauden tuomiin etuihin utilitaristiselta näkökannalta katsoen.

lauantai 26. toukokuuta 2007

Käytännönesimerkki demokratian pahimmasta ongelmasta

Vaikka itse en välttämättä kutsuisi itseäni anarkokapitalistiksi, niin silti demokratiassa on mielestäni muutama vakavanlaatuinen ongelma, joista kaikkein pahin on hätäisesti tehtyjen lakipykälien vyörytys. Eräs Free State Projektin jaosto on analysoinut New Hampshiren koko tähänastisen vuoden lainsäädännön. 25.05 mennessä on yhteensä analysoitu 1 021 lakia, joista 344 lisää New Hampshireläisten vapautta, 192 on täysin neutraalia ja 485 vähentää vapautta. Analyysi tapahtuu siten, että lakiteksti luetaan läpi ja se pisteytetään tarkan kaavan mukaan +35.0 ja -35.0 pisteen välillä, 0.3 pisteen tarkkuudella. Neutraalien lakien suhteellisen pieni määrä perustuu siihen, että ainoastaan 0.0 pisteen saaneet lait lasketaan neutraaleiksi. Niiden määrä nousee kuitenkin suurehkoksi, koska monet lakialoitteet saavat automaattisesti pisteen 0.0 (kuten esimerkiksi uuden tutkimuskomitean perustaminen). Lakialoitteet on jaoteltu erittäin hyviin (15-35 pts), todella hyviin (9-15 pts), hyviin (3-9 pts), positiivisiin (0-3 pts), neutraaleihin (0 pts), negatiivisiin (0- -3 pts), huonoihin (-3- -9 pts), todella huonoihin (-9- -15 pts) ja erittäin huonoihin (-15- -35 pts) ryhmiin.

Lait syntyvät New Hampshiressa kutakuinkin samoin miten Suomessa. Keskeisin ero on, että valiokuntatyö on kaikille avoin. Näissä komiteoissa lakitekstit luodaan kutakuinkin periaatteella "tämä kuulostaa hyvältä idealta". Niissä on mukana hyvin harvoin minkään alan asiantuntijoita ja jos sellaisia on, heitä ei yleensä kuunnella. Välillä lakialoitteet tulevat suoraan tuomioistuimilta, erityisryhmiltä tai vast. jolloin ne ovat yleensä erityisen huonoja (kuten esim. Suomessa tapaus Lex Karpela). Keskeinen ongelma kansanedustajilla on kuitenkin siinä, ettei heillä ole mitään käytännön mahdollisuutta lukea läpi kaikkea uutta lainsäädäntöä. He äänestävät lakeja läpi keskimäärin useita kertoja päivässä, täyttä ymmärrystä vaille siitä, mitä kyseiset lait sisältävät. Vertaus Suomen ja New Hampshiren välillä on sikäli hyvä, että molemmilla on suunnilleen yhtä paljon alueellista päätösvaltaa Euroopan Unionin versus Yhdysvaltojen sisällä.

Ero vapautta lisäävän ja sitä vähentävän lainsäädännön välillä on 141 lakia; valitettavasti ero on vapautta vähentävän lainsäädännön puolesta. Tämä on ensimmäinen ongelma. Toinen ongelma on siinä, että erittäin hyvien (29) ja todella hyvien (48) lakisäädösten summa on 77 lakia, kun taas erittäin huonojen (87) ja todella huonojen (97) summa on 187. Erotus näiden kahden ryhmän välillä on 107 lakia huonompaan suuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka suurin osa lainsäädännöstä on mitäänsanomatonta (tässä tapauksessa 74 %), läpäisee eduskunta kuitenkin tukun lakeja, mitkä vähentävät (18 %) vapautta ja vastapainoksi tulee ainoastaan pieni ryhmä lakeja jotka lisäävät (8 %) sitä. Kun tällainen lainsäädäntökoneisto on käynnissä vuosikymmeniä, valuu vapaus ulos yhteiskunnasta, kuin hiekka tiimalasissa. Ennen kuin kukaan ehtii reagoida, se saattaa jo olla liian myöhäistä.

perjantai 25. toukokuuta 2007

Vapauden uhkaajat

Olen aiemmin kirjoittanut fi-libissä vapauden edistämisestä. Tämä postaus tangeeraa aihetta ja käsittelee tämän päivän suurimpia vapauden uhkatekijöitä. Vaikka liberaalit ovat tästäkin asiasta osittain erimieltä, yhtä mieltä ollaan ainakin siitä, että taistelu sosialismia vastaan on jo voitettu ainakin tehokkuus- ja moraalisuusargumenteilla. Kommunismin romahtamisen jälkeen, juuri kukaan ei pidä sosialismia tehokkaana saati moraalisesti hyvänä järjestelmänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vapaus olisi voittanut: sosialistit ovat ainoastaan siirtyneet muille osa-alueille.

Mielestäni mielenkiintoisimman analyysin tarjoaa Virginia Postrel, joka kirjoittaa, että vapautta uhkaa yksi trendi: EU:n kaltaiset maailmanlaajuiset sääntelyorganisaatiot ovat kasvussa, joka johtaa valtioiden välisen kilpailun heikentymiseen, mikä johdattaa länsimaita kohti Orwelliläistä dystropiaa. Postrelin mielestä keskeinen argumentti vapautta vastaan on, että vapaa talous on aivan liian tehokas ja arvaamaton järjestelmä. Ja koska taloutta ei voi kontrolloida, eikä se luo toivottavia tuloksia, sitä tulee säännellä, jotta vapaa talous ei toimisi liian tehokkaasti, eikä siten olisi myöskään liian arvaamaton.

Hans Hoppe on pitkälti Postrelin kanssa samoilla linjoilla, sillä myös hän kokee [PDF-tiedosto] valtioiden välisten liittojen kasvun vapauden suurimpana uhkakuvana. Hoppe ja Postrel eroavat toisistaan kuitenkin siinä, että Hoppen mielestä uhka on nimenomaan maailman demokratisoitumisessa ja Yhdysvaltojen imperialismissa, kun taas Postrelin mielestä uhka tuntuu enemmän olevan muiden maiden (Yhdysvaltoja vastaan luomissa) keskinäisissä liitoissa. Myös Hoppen ja Postrelin ratkaisumallit eroavat hieman toisistaan. Hoppe kannattaa valtioiden pilkkomista ja demokratian korvaamista anarkialla, kun taas Postrel liputtaa demokraattisten perustuslaillisten kansallisvaltioiden puolesta.

Johan Norberg on ehkä kaikkein toiveikkain. Hänen mukaansa sosialismi on hävinnyt kaikki keskeiset argumentit, jolloin sosialistien on täytynyt turvautua yhä pienempiin yksityiskohtiin. Vapaa talous luo vaurautta sekä työntekijöille että kolmansien maiden asukkaille. Kaiken lisäksi vapaa talous on ympäristöystävällistä (toisin kuin sosialismi). Tällöin sosialistien viimeiseksi argumentiksi jää: "vaikka vapaa talous on kaikin puolin tehokkaampaa ja parempaa, niin ainakaan se ei tee sinua onnelliseksi". Paul Cantor on myös esittänyt samantapaisen idean. Vaikka sosialismi on kaikin puolin kapitalismia huonompi vaihtoehto, niin ainakin siinä on yksi plussa: sosialismilla on kauniimpi utopia (josta jo aikoinaan Hayek oli varoitellut).

Yksi keskeinen liberaalien kiistakysymys on enviromentalismin uhka. Jotkut, kuten yllämainituista Johan Norberg, väittävät tämän kiistakysymyksen olevan ohitse ja liberalismin voittaneen. Toiset taas pitävät enviromentalismia jopa suurimpana vapauden uhkana. Tällä hetkellä ilmastonmuutosta julistetaan universaalina totuutena ja päästörajoituslainsäädännöllä on poliitikkojen lähes yksimielinen tuki. Lisäksi kaikki varteenotettavat vaihtoehdot, kuten ydinvoima, pidetään poliittisen keskustelun ulkopuolella ympäristöjärjestöjen toimesta. Kyseisen kehityksen jatkuessa riittävän pitkälle, päästään tilanteeseen, jossa energian käyttö vähenee, mikä puolestaan heijastuu talouskasvuun, elintasoon ja vapauteen.

Kaiken kaikkiaan voidaan kuitenkin sanoa, että suurin ongelma vapaudelle ei ole omaisuuden kollektivoinnissa tai vastaavassa maailmankumoussosialismissa. Vapauden ongelma on pikkusäätelyssä. Ongelma on siinä huomaamattomassa näpertelyssä, joissa yksittäiset päätökset eivät vaikuta elämään juuri millään tavalla, mutta jotka vähitellen kaivavat alta vapaan yhteiskunnan perustan.

maanantai 21. toukokuuta 2007

Käytännönesimerkki viraston ja yrityksen välisestä erosta

Tarvitsen Yhdysvaltoihin menoa varten tietoja erinäisistä pitkäkestoisista sopimuksista, joita olen tehnyt ja jotka ovat yhä voimassa (syystä jota en jaksa selittää). Tällaisia sopimuksia ovat mm. vuokrasopimus, puhelinsopimus, ADSL-sopimus ja televisiolupamaksut sekä luottotiedot. Tiedot kaikista muista sopimuksista ovat helposti saatavilla yksityisiltä tahoilta, televisiolupamaksutiedot pois lukien.

Soitin yritykseltä toisille ja pyysin heiltä kaikilta kirjallisen englanninkielisen lapun, jossa kyseiset yritykset ilmoittavat, että he ovat tehneet sopimuksen minun kanssani, miten kauan sopimus on ollut voimassa, sekä sen että sopimus on yhä voimassa. Myöntävä vastaus tuli jokainen kerta, alle viiden minuutin pohtimisen jälkeen, ja jokainen yritys lupasi toimittaa minulle tällaisen lapun ilmaiseksi.

Viestintäviraston kanssa asiat eivät sujuneet yhtä helposti. Soitin ensin asiakaspalveluun, jossa vastattiin, etteivät he tiedä näistä asioista mitään, joten he edelleen ohjasivat minut TV-maksupuolelle (myönnettäköön, että tämä oli osittain oma vikani). TV-maksupuolella olin puhelinjonossa lähes puolituntia, ennen kuin pääsin edes esittämään asiani. Esitin asiani lyhyesti, selkeästi ja asiallisesti, mutta sain tyrmäävän vastauksen. Viestintävirasto ei lähetä mitään puhelimitse pyydettyjä tositteita. Kysyin, voinko jollain muulla tavalla saada tällaisen tositteen. Vastaus oli: ehkä, mikäli lähetät kirjallisen viestin osoitteeseen TV Maksut, PL 800, 00181 Helsinki. Tiedustelin tähän syytä ja vastaus oli että laki pakottaa Viestintäviraston vastaamaan kaikkiin kirjallisiin pyyntöihin jotain. Eli en siis voi pyytää puhelimitse yhtä alle A4-kokoista lappua, vaan minun on pakko esittää tämä pyyntö kirjallisesti, jolloin saan "ehkä" sellaisen. Jos mikä tahansa yllä olevista yrityksistä olisi kohdellut minua noin, olisin saman tien vaihtanut yritystä.

Ja tämä on vasta alkua. Lisäksi Viestintäviraston puhelintyöntekijä sanoi, että Viestintäviraston kieli on suomi tai ruotsi, eikä Viestintävirastolla ole mitään laillisia pakotteita tai intressejä toimittaa minulle minkään sortin tositetta englanninkielellä. Viestintäviraston ei kuulemma muutenkaan ole pakko toimittaa minulle minkäänlaisia tositteita yhtään mistään, jos he eivät niin tahdo tehdä. Kysyin vielä kauanko tällaisen lapun saaminen kestää, jos sen pyytää postitse, koska se on hieman kiireinen, ja vastaus oli että siihen menee helposti monta viikkoa. Mutta vastausta voi kuulemma nopeuttaa, mikäli viestiin kirjoittaa, että asia on kiireinen, ja että tahtoo vastauksen siihen ja siihen päivään mennessä. Kaiken kukkuraksi Viestintäviraston vastaus voi olla vielä maksullinen.

Totta kai ymmärrän, ettei kenenkään (yrityksen tai viraston) ole pakko toimittaa minulle yhtään mitään, mutta ihan omat intressinsä huomioon ottaen, jokainen yritys jossa asioin, lupasi toimittaa minulle tarvittavan tositteen huomiseen mennessä. Viestintävirastosta puolestaan painotettiin, että he luultavasti kieltäytyvät toimittamasta minulle yhtään mitään, mutta voin silti yrittää, lähettämällä heille kirjallisen pyynnön, johon heidän on lain mukaan vastattava, mutta tämä vastaus luultavasti viipyy monta viikkoa, jolloin sen saamisesta ei ole minulle enää mitään hyötyä. Mitä tapahtuisi Viestintävirastolle, jos se käyttäytyisi samoin yksityisenä yrityksenä? Miten on mahdollista, että maksettuani yhteensä lähes tuhat euroa TV-lupamaksuja, en voi saada maksuistani vastineeksi edes yhtä kuittia?

sunnuntai 20. toukokuuta 2007

Julkinen omaisuus ei ole sinun omaisuuttasi

Keskeisimpiä argumentteja julkisen omaisuuden puolesta on se, että se on kaikkien yhteistä omaisuutta. Koska kaikki eivät tietenkään voi hallita tätä omaisuutta samanaikaisesti, meidän on pakko valita demokraattisesti julkiselle omaisuudelle taloudenhoitajat eli poliitikot ja byrokraatit. Poliitikot ja byrokraatit puolestaan valitsevat julkiselle omaisuudelle budjetin ja työntekijät, ottaen huomioon kansalaismielipiteen (joka toimii tämän toiminnan suuruuden rajaajana). Julkisen omaisuuden osaomistajana sinä voit osallistua demokraattisiin vaaleihin, jolla valitaan omaisuudenhoitajat ja budjettikehys, ja sitä kautta sinunkin tahtosi omistajana tulee esiin.

Argumentissa on yksi keskeinen ongelma, nimittäin se, että julkinen omaisuus ei ole sinun omaisuuttasi, sinä et ole Oy Julkinen sektori AB:n osakeomistaja. Jos sinä olisit Oy Julkinen sektori AB:n osakeomistaja, pystyisit lahjoittamaan, myymään tai ostamaan, jonkun osuuden Oy Julkinen sektori AB:n osakkeista. Myymällä tai pois lahjoittamalla pääsisit eroon julkisen talouden verotaakasta, koska Oy Julkinen sektori AB tekee vuosittain valtavaa tappiota (joka kuitataan veroilla ja lainoilla).

Tointen mielenkiintoinen ajatus on, että julkinen sektori on "ei kenenkään" -omaisuutta. Tämän argumentin ongelma on siinä, että vaikka julkisen sektorin taloutta hoidetaan vähintään yhtä huonosti kuin "ei kenenkään" -omaisuutta, niin julkisella sektorilla on kuitenkin selkeästi joku omistaja. Mikäli julkisella sektorilla ei olisi omistajaa, tarkoittaisi tämä sitä, että kuka tahansa pystyisi anastamaan tai ostamaan alueen omaisuuden itselleen. Näin ei ole. Julkisen sektorin omaisuus ei ole myynnissä, eikä sen haltijoilla tunnu olevan intressejä omaisuuden myymiseen.

Julkisen sektorin omistajaa on tarkasti valitettavan vaikea määritellä, mikä on pääsyyllinen vallitseviin sekaannuksiin. Alun perin voidaan sanoa, että julkinen omaisuus kuuluu sille, kuka tämän projektin on käynnistänyt eli ns. poliittisille yrittäjille (fr. un politique entrepreneur). Tämä poliittinen yrittäjä on kerännyt varat kasaan vero- ja lainarahalla ja on sittemmin luovuttanut projektin omistuksen kasvottomalle valtiolle. Tämän jälkeen projekti on siirtynyt byrokraatti sukupolvelta seuraavalle, jossa jokainen byrokraatti on täysin tietoinen siitä, ettei hän voi luovuttaa julkisen sektorin omistusta biologisille jälkeläisilleen. Koska byrokraatti voi hyötyä omaisuudesta vaan sen aikaa kun hän sitä hallinnoi, hän yrittää maksimoida oman tulonsa, mikä johtaa julkisen omaisuuden holtittomaan hallinnointiin.

Valitettavasti julkinen omaisuus ei ole sinun omaisuuttasi, koska sinulla ei ole mitään käytännön mahdollisuutta luopua siitä. Julkisen omaisuuden todelliset omistajat ovat niitä hallinnoivat byrokraatit, joskin myös julkisen sektorin työntekijät hyötyvät taloudellisesti tästä omaisuudesta ja hekin luonnollisesti puoltavat kasvavaa ja laajenevaa julkista sektoria.

perjantai 18. toukokuuta 2007

Maahanmuuttodoktriinit

Liberalismin sisällä on käytännössä kolmea vallitsevaa maahanmuuttodoktriinia. Kutsun näitä nimellä "rajat auki" -doktriini, rajoitettu maahanmuuttodoktriini ja paleoliberaali maahanmuuttodoktriini. Vertailen näitä vielä varmuuden vuoksi ns. äärioikeistolaiseen maahanmuuttodoktriiniin, jotta väärinkäsitysten määrä vähenisi.

Rajat auki näkemyksen mukaan maahanmuuttoa ei saa rajoitta. Doktriinin mukaan jokaisella ulkomaalaisella on oltava mahdollisuus muuttaa vapaasti maahan. Tämän ajatuksen keskeisiä kulmakiviä on julkinen omaisuus, joka nähdään tavallaan "ei kenenkään" -omaisuutena. Vaikka julkista omaisuutta ei olisi ollenkaan, oletetaan että maahanmuuttajat pystyvät ostamaan tai vuokraamaan jonkin alueen maan sisältä asuinpaikakseen. Näkemyksen mukaan valtion rajat ovat keinotekoisia esteitä, jotka ehkäisevät ihmistenvälisen rauhanomaisen vuorovaikutuksen. Tätä näkemystä edustavat ainakin Ruotsalaiset Timbro-liberaalit sekä Yhdysvaltalaiset Randilaiset liberaalit.

Rajoitettu maahanmuuttodoktriini on oikeastaan "rajat auki" -doktriinin variaatio, hyvinvointivaltion vallitessa. Monien mielestä hyvinvointivaltion olemassaolo lisää sosiaalishoppailua köyhistä maista rikkaisiin, mikäli rajat avattaisiin kaikille. Esimerkiksi itärajan avaaminen toisi satojatuhansia venäläisiä Suomeen lähes yhdessä yössä. "Rajat auki" -doktriinin kannattajat vastaavat, että satojentuhansien venäläisten Suomeen tulo kaivaisi alta hyvinvointivaltion, jonka jälkeen siirtyminen vapaaseen markkinatalouteen tapahtuisi nopeasti ja kivuttomasti. Rajoitettua maahanmuuttoa kannattavat näkevät tämän uhkana, koska tukien (eli tulojen) poistuminen samanaikaisesti suurelta osalta maan asukkaista, toisi tullessaan Hobbeslaisen anarkian eli sodan kaikki kaikkia vastaan. Rajoitetun maahanmuuton kannattajilla ei yleensä ole tarkkoja määriä tai määritelmiä sille, miten monta maahanmuuttajaa voidaan maahan ottaa, mutta tyypillisesti maahanmuutto rajataan integroitumisajan mukaan. Hyvinvointivaltion puuttuessa, rajoitettua maahanmuuttoa kannattavat suosivat rajojen täydellistä avaamista. Tätä doktriinia kannattavat mm. Milton Friedman (1912-2006) sekä monet Cato-instituutin jäsenet.

Paleoliberaali maahanmuuttodoktriini on tiettävästi Rothbardin (1926-1995) alullepaneva ja Hoppen (s. 1949) viimeistelemä näkemys siitä, miksi ja miten maahanmuuttoa tulisi rajoittaa. Paleoliberaalin maahanmuuttodoktriinin mukaan valtio on kuin kansalaisten omistama yritys, eli Oy Suomi Ab, jota hallitaan sen mukaisesti. Koska kansa ei ikinä voi antaa täyttä 100 % tukea avoimelle maahanmuutolle julkiselle alueelle, on pakolaisuus ja muu avoin maahanmuutto ristiriidassa vapauden kanssa. Maahanmuutto on kuitenkin mahdollista yksityisten ihmisten omille maille, mikäli yksityiset ihmiset tämä sallivat. Tällöin puhutaan sponsoroidusta maahanmuutosta, jossa puolisot, vanhemmat, yliopistot ja yritykset vastaavat puolisoiden, adoptiolasten, opiskelijoiden ja työntekijöiden tekemisistä valtion alueen sisällä, siihen pisteeseen asti, kunnes näille tahoille luovutetaan alueen kansalaisuus. Keskeinen ero rajoitetun maahanmuuttodoktriinin ja paleoliberaalin maahanmuuttodoktriinin välillä, on siinä, että rajoitettu maahanmuuttodoktriini on tasapuolinen maahan haluaville, kun taas paleoliberaali maahanmuuttodoktriini on avoimesti diskriminoiva: sellaisia ihmisiä on helpompi sponsoroida, joilla on korkea koulutus, hyvä kielitaito ja samanlaiset tavat kuin jo maassa asuvilla. Rajoitettu maahanmuuttodoktriini ei näe eroa Ruotsalaisen ja Ruandalaisen välillä, kun taas paleoliberaali maahanmuuttodoktriini suosisi selkeästi Ruotsalaista.

Äärioikeistolaisuudella ei ole varsinaista maahanmuuttodoktriinia, koska äärioikeistolaisuus ei ole (liberalismin tavoin) tarkasti määritelty ideologia. Hypoteettisesti äärioikeistolaisuus tarkoittaisi sitä, ettei maahanmuuttoa sallita kenellekään "väärän väriselle", vaan maahanmuutto rajattaisiin ainoastaan kristittyihin/ateistisiin valkoihoisiin. Yleensä äärioikeistolaiset tuntuvat itse rajaavan maahanmuuton jopa kielen perusteella, jolloin Suomalaiset äärioikeistolaiset saattaisivat diskriminoida meitä ruotsinkielisiä vastaan (venäjänkielisistä puhumattakaan). Paleoliberaali maahanmuuttodoktriini ja äärioikeiston näkemys maahanmuutosta eivät siis ole yksi ja sama asia, vaan paleoliberaali maahanmuuttodoktriini on huomattavasti sofistikoituneempi ja sillä on selkeä taloustieteellinen pohja, joka ei perustu tunnekuohuun tai tarkoituksenhakuiseen diskriminointiin - ainoastaan sen lopputulos on usein tällainen.

torstai 17. toukokuuta 2007

Ateistit, uskovat ja vaaleanpunaiset elefantit

Yksi tavallisimpia ateistit vs. uskovat väittelyistä menee kutakuinkin näin:
Atte Ateisti: Jumalan olemassaolo on sama asia kuin vaaleanpunaisen elefantin olemassaolo.
Unto Uskova: Ei Jumalaa voi verrata vaaleanpunaiseen elefanttiin!

...ja kuitenkin, kumpikin on väärässä. Keskeinen syy miksi ateisti esittää argumentin vaaleanpunaisesta elefantista on se, että jumalan olemassaolo on epätodennäköisempää kuin vaaleanpunaisten elefanttien olemassaolo. Yleensä tämä argumentti kuitenkin käsitetään väärin kummaltakin taholta, koska kumpainenkin olettaa, että jumala ja vaaleanpunainen elefantti ovat suunnilleen ontologisesti verrannollisia. Tätä ne eivät ole. Vaaleanpunaiset elefantit, maahiset, menninkäiset, keijut ja tontut, ovat kaikki fyysisiä olentoja joiden 1) ulkomuoto on tiedossa ja 2) joihin sisältyy oletus, että niitä voi löytyä tältä maapallolta. Toisin sanoen, vaaleanpunaisen elefantin olemassaolo on testattavissa oleva hypoteesi, jumalan olemassa olo ei sellainen ole. Aivan samoin kuin Loch Ness-järvi on kaukoluodattu todeten, ettei siellä asu merihirviötä, voidaan maapallo tutkia läpikotaisin ja todeta onko siellä vaaleanpunaisia elefantteja. Jumalaa ei yleensä enää mielletä pilven päällä asuvaksi parrakkaaksi ukoksi, vaan henkiseksi olennoksi, joka asuu joko toisessa ulottuvuudessa, universumin ulkopuolella tai vähintään jossain kaukaisessa galaksissa.

Todennäköisyys jumalan olemassaoloon on toki yhä vaaleanpunaisen elefantin luokkaa, mutta ontologisessa mielessä jumalaa ei voi verrata vaaleanpunaiseen elefanttiin. Vaaleanpunaisen elefantin olemassaolo on testattavissa, jumalan olemassaolo ei ole.

Se ensimmäinen postaus

Tervetuloa blogiini. Ne jotka minut jo ennestään tuntevat, tietävät että olen aiemmin kirjoittanut mm. fi-libissä. Otin tietoisen pesäeron tähän blogiin, koska fi-lib kärsii julkisen vessan ongelmasta. Kun fi-libin postauspolitiikka sallii käytännössä mitä tahansa, on blogin taso tullut niin alas, ettei sitä voi pitää mitenkään vakavasti otettavana. Allekirjoittanut on myös sitä mieltä, että lukijoita on kunnioitettava ja puhuteltava ystävällisesti. Tämän lisäksi omat maahanmuuttonäkemykset eroavat sen verran pahasti joidenkin muiden kirjoittajien näkemyksistä, etten edes hyvällä tahdolla voi näitä mielipiteitä allekirjoittaa, jolloin on päästy siihen tilanteeseen, jossa näen parhaaksi hypätä pois tästä kelkasta (ainakin toistaiseksi).

Kuten aiemmin, keskityn tässä blogissa yhteiskunnallisten kysymysten pohdintaan liberaalista näkökulmasta. Fi-lib postauksista poiketen, aion myös satunnaisesti puhua mm. uskonnoista, kulttuurista ja filosofiasta. Samalla yritän epätoivoisesti harjoittaa suomenkieltäni (eli kakkoskieltäni), jossa on paljon parantamisen varaa. Toivottavasti viihdyt!