Kirja-arvostelu: The Economics and Ethics of Private Property

Sain vihdoin luettua Hans Hoppen kirjan The Economics and Ethics of Private Property. Teos ilmestyi alun perin 1993; lukemani toinen painos on vuodelta 2006. Kirja on tekijänsä näköinen. Hoppe on mielestäni paras (ja mahdollisesti myös kaikkein merkittävin) elossa oleva liberaali teoreetikko. Valitettavasti Hoppe ei ole kovin hyvä kirjailija. Hänen kirjansa ovat sekavia, kieli on vaikeaselkoista ja irrelevantteja alaviitteitä ja sulkuja on liikaa. Hoppen kirjat eivät myöskään koostu uudesta materiaalista, vaan ne ovat lähinnä best of -teoksia, jotka koostuvat Hoppen aiemmin julkaistuista tieteellisistä artikkeleista. Tämän vuoksi Hoppen kirjojen kappaleet (eli artikkelit) sopivat aika ajoin huonosti samojen kansien väliin tai toistavat samoja argumentteja yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. The Economics and Ethics of Private Property kärsii niin ikään näistä ongelmista.

Kirjan keskeinen argumentti on, että objektiivinen moraali on olemassa ja se on aksiomaattisesti johdateltavissa diskurssietiikan keinoin. Suomeksi tämä tarkoittaa, että lauseesta "Ihmiset argumentoivat" voidaan johtaa lause "Ihmisillä on absoluuttinen oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen". Hoppen mukaan absoluuttinen omistusoikeus muodostaa täten moraalifilosofian selkärangan ja tarkoittaa mm. että pakollinen asepalvelus ja verotus ovat moraalisesti väärin. Hoppen argumentti on vesitiivis koska sen hylkääminen tarkoittaisi joko, ettei vastapuoli voisi esittää vasta-argumentteja tai ettei vastapuoli vaihtoehtoisesti olisi elossa. Sosialisti ei esim. voi väittää, ettei ihminen omista itseään koska tällöin sosialisti ei omistaisi itse itseään eikä täten voisi argumentoida ilman omistajan (eli valtion) lupaa, koska tällöin hän kumoaisi oman argumenttinsa toiminnallaan (jos hän argumentoi hän myös olettaa omistavansa itse itsensä). Vastaavasti ne jotka argumentoivat omaisuuden absoluuttista omistusoikeutta vastaan joutuvat tilanteeseen jossa heidän on pakko myöntää, etteivät he olisi elossa, mikäli aiemmat sukupolvet olisivat kuvitelleet, ettei heillä ole absoluuttista omistusoikeutta (eli absoluuttista oikeutta käyttää omistamattoman ympäristön antimia). Kirjassa Hoppe todistaa myös hienosti, että moraalifilosofia on lähes hyödytöntä paratiisimaisessa ympäristössä missä mistään ei ole pulaa. Tämä osoittaa, että moraalifilosofian on nojattava taloustieteen todellisuuteen, niin kauan kun moraalifilosofialla yritetään ratkaista taloustieteellisiä kysymyksiä (mikä on varsin yleistä moraalifilosofiassa).

Hoppen argumentilla on myös rajansa. Vaikka Hoppe on kiistattomasti todistanut, että moraali on objektiivista ja moraalin objektiivisen perustan on oltava absoluuttisessa omistusoikeudessa, hän ei ole ratkaissut kaikkia moraalifilosofian ongelmia. Hoppen järjestelmä asettaa moraalifilosofialle vain luontaisen lähtöpisteen luokitellen ainoastaan murhan, orjuuden ja ryöstön moraalittomiksi teoiksi, muut teot ovat Hoppen järjestelmässä lähtökohtaisesti amoraalisia (eli asia x ei ole moraalista eli hyvää tai immoraalista eli pahaa, vaan yksinkertaisesti epämoraalista eli moraalisesti määrittelemätöntä).

Amoraalisuus tarkoittaa esim. sitä, että Hoppen järjestelmä ei sano mitään teoista kuten prostituutio tai päihtyminen. Mielestäni nämä teot ovat immoraalisia, mutta niiden immoraalisuus ei ole absoluuttista (kuten ryöstöjen ja murhien), joten niitä ei tule kieltää. Vaikka teko (kuten ryöstö) olisi aina absoluuttisesti väärin, se ei tarkoita sitä, että se olisi aina pahempi teko, kuin sellainen teko jota Hoppe pitää amoraalisena. Esim. yksilö A ei välttämättä ole paha jos hän ryöstää dollarin Bill Gatesilta säilyäkseen hengissä, vaikka teko on absoluuttisesti väärin. Yksilö A on sen sijaan paha, mikäli hän ampuu 15-vuotiaan, itsenäisen ja psyykkisesti terveen ihmisen, ainoastaan siksi koska tämä 15-vuotias halusi kuolla ilman mitään erityistä syytä, vaikka teko on amoraalista eli jossain määrin moraalisesti relatiivista. Hoppe ei myöskään ota kantaa tekojen keskinäisiin suhteisiin. Tästä huolimatta amoraalisia tekoja voi vertailla keskenään, esim. koiratappelun järjestäminen on tekona huonompi kuin hukkuvan lapsen pelastaminen jne.

Hoppea luetaan valitettavasti yhä varsin vähän varsinkin itävaltalaisen taloustieteen ulkopuolella mutta tästä Hoppe saa syyttää lähinnä itseään. Kaiken kaikkiaan The Economics and Ethics of Private Property on kelpo luettavaa ja suosittelen sitä kaikille moraalifilosofiasta kiinnostuneille. 433 sivua. Yleisarvosana: 80 %.