eroakirkosta.fi

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Elokuva-arvostelu: America - Freedom to Fascism

Valitettavasti kaikki eivät lue kirjoja. Tämän vuoksi päätin aloittaa kirja-arvostelujen ohella myös elokuva-arvostelujen tekemisen blogin aihealueeseen liittyvistä elokuvista. Elokuvilla tarkoitan tässä asianyhteydessä (ja tulevissa asianyhteyksissä) lähinnä dokumentteja mutta myös muunlaista tuotantoa saatan satunnaisesti arvostella. Arvostelut rajoittuvat elokuvateatterissa tai televisiossa esitettyyn, tai internetissä myytävään, tuotantoon. Ottaen huomioon, ettei minulla ole televisiota ja katson tietokoneelta korkeintaan yhden (yleensä aiheeseen liittymättömän) elokuvan viikossa, näiden arvostelujen määrä jäänee pieneksi. Joka tapauksessa, ensimmäinen elokuva-arvosteluni kohde on Aaron Russon dokumentti America - Freedom to Fascism (2006).

America - Freedom to Fascism jakaantuu kutakuinkin kolmeen osaan josta ensimmäinen kattaa puolet elokuvasta ja käsittelee Yhdysvaltain veroviraston (IRS:än) laittomuutta. Toinen osa (noin 1/4 elokuvasta) kritisoi Yhdysvaltain keskuspankin (FED:in) toimintaa ja viimeinen neljännes kattaa pitkän listan verrannollisesti pienempiä ongelmia kuten NATO:n, NAFTA:n ja PATRIOT actin. Dokumentin parhaisiin puoliin kuuluu IRS:n moraalittoman toiminnan kartoittaminen jossa mm. osoitetaan, että ihminen joka lahjoittaa kaiken rahansa välittömästi hyväntekeväisyyteen saattaa silti joutua maksamaan suuria summia IRS:lle. IRS:n strategioihin kuuluu myös pienituloisten, etnisten vähemmistöjen ja muiden huonossa puolustusasemassa olevien ihmisten vainonta. Myös FED:in ja fiat-rahan kritiikki on päälisin puolin asiallista vaikka siinä keskitytäänkin liikaa yksityispankkien matalaan kassavarantovelvoitteeseen.

Russon dokumentti ei kuitenkaan ole lopulta kovinkaan kummoinen. Lähes koko IRS-kritiikki perustuu Yhdysvaltain perustuslain ja verolainsäädännön millintarkkaan läpikäymiseen jonka tarkoituksena on osoittaa, ettei yhdysvaltalaisten tarvitse maksaa tuloveroa koska "tulo" määritellään yritysvoittoina eikä verolainsäädäntö myöskään missään kohtaa mainitse, että tavallisten ihmisten tulisi täyttää Yhdysvaltain verokaavaketta 1040 vuosittain. Tämän argumentin keskeinen ongelma on siinä, että se olettaa demokraattisten valtioiden olevan oikeusvaltioita vaikka demokratiat ovat jo pitkän aikaa liukuneet kohti poliisivaltiota (ks. tarvittaessa määritelmät). Todellisuudessa sillä ei ole mitään merkitystä mitä lakikirjassa sanotaan niin kauan kun viranomaiset toimivat ikään kuin siellä sanottaisiin jotain muuta. Niin moraalitonta kuin tuloverotus onkin, valtiota ei päihitetä sen omilla säännöillä: valtio omistaa lait, tuomioistuimet ja poliisin ja sillä on enemmän aseita kuin sinulla. Et voi voittaa. Lisäksi tämä argumentti kaatuu alta heti kun parlamentti lisää tarvittavat pykälät verolainsäädäntöön. Mitä sitten tehdään, annetaan periksi ja maksetaan kiltisti tuloveroa? Toinen dokumentin huonoista puolista on Novus Ordo Mundin (uusi maailmanjärjestys) puiminen. Vaikken sinänsä epäile, etteikö mm. Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin eliiteillä olisi hinkua maailmanlaajuisen valtion luomiseen epäilen suuresti tämän mahdollisuutta. Ensinäkin tämä on jo poliittisesti äärimmäisen vaikeaa (YK:n yli 60-vuotisten epäonnistumisten sarja on tästä hyvä esimerkki) ja toiseksi vaikka se olisikin poliittisesti mahdollista talouslaskun ongelma haraa pahasti hanketta vastaan. Mikäli maailmanlaajuinen valtio joskus luotaisiin, se luultavasti luhistuisi kasaan lyhyessä ajassa. Kolmas dokumentissa ärsyttävä asia on sen hyppiminen teemasta toiseen. Tästä ongelmasta tulee varsin ilmeinen loppupuolella jossa aiheet vaihtuvat tiuhaan tahtiin eikä mitään läpikäydä kunnolla. Kesto: 105 minuuttia. Yleisarvosana: 68 %.

maanantai 16. helmikuuta 2009

Tekijänoikeuksista ja kirja-arvosteluista

Creative Commons on yksi mielenkiintoisemmista tavoista taistella tekijänoikeuksia vastaan. Vielä 1980-luvulla kaikki mitä ei erikseen varustettu tekijänoikeuksilla kuului julkisen käyttöoikeuden (public domain) piiriin. Lainsäädäntö kuitenkin muuttui 1990-luvulla jonka jälkeen kaikki julkaistu materiaali oli automaattisesti tekijänoikeuksilla varustettu. Käytännössä tämä tarkoittaa esim. sitä, että lain mukaan tämän blogin tekstin ja grafiikan tekijänoikeudet ovat minulla (kaikki oikeudet pidättäen) ja niiden kopioiminen on kiellettyä ilman allekirjoittaneen lupaa. Aluksi kannatin Creative Commons lisensiointia juuri siitä syystä, että se antaa mahdollisuuden luopua joistain tekijänoikeuksista. Myöhemmin vastustin lisenssiä samasta syystä: CC-lisenssi ei anna sinun luopua kaikista tekijänoikeuksista. Toinen syy lisenssin hylkäämiselle oli, etten hyväksy minkään sortin tekijänoikeuksia joten miksi sitten tunnustaisin niiden olemassaolon kertomalla että sanoudun niistä irti? Jeffrey Tucker sai minut kuitenkin muuttamaan mieleni. Nykyisessä tekijänoikeushelvetissä on nimittäin tärkeää ymmärtää omat oikeutensa, mutta samalla on myös tärkeää informoida muita siitä miten he saavat käyttää tuotantoasi. Creative Commonssin CC-lisenssi on hyvin tunnettu brändi ja lisenssin teksti on lakiteknisesti tarkastettu. Siten CC-lisenssi on selkeämpi ja kopioijaystävällisempi vaihtoehto kuin oman lakitekstin kirjoittaminen jossa luovutan kaikki tekijänoikeudet julkisen käytön piiriin. Tuckeria lainaten CC-lisenssi ei ole ideaali mutta: "[O]le hyvä 'varasta' [...] Tämä koskee kaikkea mitä kirjoitan. Jos sinä voit myydä sen ja tienaat taalan, hyvä sinulle. Jos sinusta tulee miljonääri, oma häpeäni etten keksinyt sitä ensin." Blogini on siis tästä lähtien vähiten rajoittavan Creative Commons Nimeä -lisenssin varassa. Tekstejäni ja grafiikkaani saa vapaasti jakaa ja remixata (myös kaupalliseen käyttöön) niin kauan kun tekijä on nimetty (en tosin nosta meteliä vaikka jättäisit tekijänkin mainitsematta).

Immateriaalioikeuksien kritiikin yhteydessä Jeffrey Tucker mainitsee myös (allekirjoittaneelle) uuden tavan oppia: kirjojen liveblogaaminen. Tämän tavan kaksi etua ovat, että se opettaa kirjan argumentit samalla kirjoittajalle ja yleisölle, ja että se tekee käytännössä kirja-arvostelujen tekemisen mahdottomaksi, ellei kirjaa ole oikeasti lukenut. Näistä eduista huolimatta, en (ainakaan toistaiseksi) lähde livebloggamaan kirjoja koska yksi kyseisen tavan ehdoista on, että kirja luetaan ja arvostellaan suunnilleen kappale kappaleelta yhteen putkeen. Minä en lue kirjoja näin, vaan päinvastoin yleensä luen puolta tusinaa kirjaa samaan aikaan ja kirjoitan niistä arvostelut satunnaisesti puolen vuoden sisällä siitä kun sain kirjan päätökseen. Toinen ongelma on, että monien kirjojen livebloggaus tuntuu hieman turhalta jos itse kirjaa ei ole (toistaiseksi) saatavana suomenkielisenä jolloin saman ajan kuluttaminen itse kirjan kääntämiseen tuntuu tehokkaammalta työltä varsinkin kun huomioin hypoteesini yksittäisten blogipostausten suosion laskusta ajan kuluessa: niistä jotka lukevat postauksen suunnilleen 90 % lukee sen ensimmäisen kuukauden aikana, 99 % ensimmäisen vuoden aikana ja 1 % tämän jälkeen. Poikkeuksena mainittakoon ne kirjat, joita tuskin koskaan saadaan suomennettua tekijänoikeuksista johtuen. Yksi tällainen esimerkki on Henry Hazlittin teos Economics in One Lession jonka liveblogauksen Pasi Matilainen on ansiokkaasti aloittanut (ensimmäinen osa löytyy täältä).

perjantai 13. helmikuuta 2009

Uskonnollisuus ja kirkkoon kuuluminen New Hampshiressa

Charles Darwinin 200-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ajattelin hieman kirjoittaa tieteellisen evoluutioteorian ainoasta jäljelle jääneestä varteenotettavasta vastustajasta, uskonnosta. Aihe on sikäli tärkeä koska Yhdysvaltain uskonnollisuus on yksi keskeisempiä syitä miksi Eurooppalaiset vapauden etsijät tähyävät ennemmin Kanadan, Irlannin tai Australian suuntaan.

Kirkkoon kuulumisen kantilta katsottuna myös New Hampshire on varsin kristillinen osavaltio: 80 % osavaltion asukkaista on kristittyjä, 1 % juutalaisia, 2 % muita (lähinnä muslimeja ja buddhisteja) ja 17 % uskonnottomia. Suomessa tosin kristittyjä on vielä enemmän, 84 %, muita on 1 % ja uskonnottomia 15 %. Kaikista uskontokunnista katolisia on New Hampshiressa eniten (35 %) kuten alla oleva kartta osoittaa.



Jos pelkät kristilliset protestanttiset uskontokunnat huomioidaan, muodostavat metodistit (11 %) New Hampshiren suurimman vähemmistön. Alla olevan kartan mukaan Yhdysvallat jakautuvat suhteellisen tarkasti neljään protestanttiseen uskontokuntaan: baptisteihin, metodisteihin, luterilaisiin ja mormoneihin.



Uskontokuntiin kuuluminen ei kuitenkaan kerro koko totuutta sillä esimerkiksi Suomi on tunnetusti, korkeahkosta uskontokuntiin kuulumisesta huolimatta, erittäin maallistunut maa. Huomattavasti parempi uskonnollisuuden mittari on kuinka suuri osuus kansasta pitää uskontoa tärkeänä osana omaa päivittäistä elämää. Muutama päivä sitten julkaistun Gallup Internationalin -mielipidetutkimuksen mukaan New Hampshire on Yhdysvaltain toisiksi maallistunein osavaltio jonka asukkaista 46 % pitää uskontoa tärkeänä. Samalla listalla Yhdysvaltain keskiarvo on 65 %, Suomen luvun ollessa 29 % (Viro on maailman vähiten uskonnollinen maa 14 %:lla). Kuva alla kertonee miksi Yhdysvaltain eteläistä osaa kutsutaan raamattuvyöhykkeeksi.



Suomea korkeammasta uskonnollisuudesta huolimatta New Hampshiren uskonnollisuutta ei kannata pelästyä. Esimerkiksi Sveitsi ja Kanada ovat suunnilleen yhtä uskonnollisia joissa 42 % ja 45 % ihmisistä pitää uskontoa tärkeänä osana jokapäiväistä elämää. New Hampshire on myös onnellisesti Yhdysvaltojen vähiten uskonnollisten osavaltioiden ympäröimä sillä vähiten uskonnollisessa Vermontissa 42 %, ja jaetulla kolmannella sijalla olevissa Mainessa ja Massachusettissä 48 %, pitää uskontoa tärkeänä. Miltei puolentoista vuoden asumisen aikana minulla ei ole ollut kertaakaan tarvetta matkustaa Yhdysvalloissa näiden neljän osavaltion ulkopuolelle (sen sijaan Kanadassa on tullut käytyä). Lisäksi New Hampshiressa on yksi poikkeuksellisen positiivinen puoli: tämä on ainut osavaltio, jonka Republikaaninen puolue ei ole uskonnollisten konservatiivien vaan liberaalien (libertarians) hallussa.

P.S. Charles Darwinille parhaan syntymäpäiväonnittelun kirjoitti Richard Dawkins (via The Atheist News)

maanantai 9. helmikuuta 2009

Kirja-arvostelu: Capitalism and the Historians

Olin pitkään sitä mieltä, että ratkaisun avaimet vapaaseen yhteiskuntaan löytyvät taloustieteen ja filosofian saralta. Mielestäni on itsestään selvää, että jokainen joka esim. ymmärtää talouslaskun ongelman (2, 3) ja ihmisoikeudet niiden alkuperäisessä merkityksessä tulee vakuuttuneeksi, että valtio harvemmin - jos koskaan - on oikea vastaus yhteiskunnallisiin ongelmiin. Friedrich Hayek on eri mieltä. Hänen mukaansa ihmisten poliittiset näkemykset eivät pohjimmiltaan rakennu heidän taloustieteellisiin tai filosofisiin käsityksiin vaan heidän käsitykseen historiasta ja sosiologiasta. Valitettavasti en löytänyt mistään Hayekin tarkempaa perustelua miksi näin olisi, joten ostin lopulta ratkaisun toivossa kirjan Capitalism and the Historians (1954). Teos on kaksijakoinen ja sen ensimmäinen puoli käsittelee miten pohjoisamerikkalaiset ja eurooppalaiset historioitsijat kuvailevat kapitalismia kirjoituksissaan, toisen osan käsitellessä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun työolosuhteita isobritannialaisissa tehtaissa.

Hayekin teoksen ylivoimaisesti paras puoli on siinä, että sen historianosuus käsittelee aihetta josta harvemmin puhutaan markkinamyönteiseen sävyyn. Kirjan toisesta puolesta opimme mm. että tehtaissa työskentely oli maalla työskentelyä turvallisempaa ja terveellisempää, että lapsityövoimalait astuivat voimaan vasta lapsityövoiman jo loputtua, että työläiset pitivät tehdastyöskentelystä ja että perheiden elintaso ja sen mukana eliniänodote nousivat räjähdysmäisesti. Myös kirjan ensimmäinen puoli on informatiivinen, mutta se käsittelee lähinnä jo tutuksi tullutta aihetta siitä miten älymystö petkuttaa kansaa Julien Bendan teoksen La Trahison des Clercsin (1927) sävyyn.

Vaikken halua olla liian kriittinen, Capitalism and the Historiansissa on paljon parantamisen varaa. Valitettavasti kirja sortuu lähes alusta alkaen argumenttien toistoon, mikä on vastaavanlaisissa kokoelmakirjoissa tyypillistä (kirjassa on yhteensä kuusi esseetä viideltä eri kirjoittajalta) ellei niiden kokoajan (eli tässä tapauksessa Hayek) ole ollut erityisen tarkkaavainen. Hayekin oma essee on myös, noh, tyypillinen Hayek - vaikealukuinen ja paikoitellen epäselvä, höystettynä lähes toivottomilla lauseenrakenteilla. Lopulta tämä essee ei edes täysin anna vastausta kysymykseen, miksi Hayekin mielestä historia ja sosiologia ovat taloustiedettä ja filosofiaa tärkeämpiä tekijöitä ihmisten poliittisten näkemysten muovaajina. Hayek sanoo tämän johtuvan osittain siitä, että ihmiset perustelevat poliittiset näkemyksensä historiantulkinnoillaan ja osittain siitä, että kovinkaan monella ei ole mielipidettä taloustieteestä (kuten ei myöskään fysiikasta) muta lähes kaikilla on jokin mielipide historiasta. Siispä Hayekin ratkaisu on ihmisten historiantulkinnan muokkaaminen oikeanlaisella historiankirjoituksella joka oikoo virheellisiä käsityksiä varsinkin kapitalismin ensiaskelista mutta myös talouskriiseistä ja muista tapahtumista joista yleisesti syytetään vapaata markkinataloutta. Ongelmallista ratkaisussa on, että suurin osa (tuntemistani) liberaaleista perustaa poliittiset näkemyksensä joko taloustieteeseen tai filosofiaan. Silloin harvoin kun historian tuntemusta löytyy, alaan liittyvä tutkinto puuttuu joka tekee esim. Suomen teollistumisen historian uudelleenkirjoituksesta (historical revisionism) vaikeaa. 184 sivua. Yleisarvosana: 78 %.

P.S. Kirjoista puheen ollen, Taloudenperusteet.comista löytyy nyt käännettynä myös Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen sekä kasvava lista Frédéric Bastiatin esseitä.