Sarjakuvakommentti - Huxley vastaan Orwell

Stuart McMillen on piirtänyt mielenkiintoisen sarjakuvan Huxleyn ja Orwellin maailmojen välisistä eroista:











McMillen mielestä Huxley saattoi sittenkin olla Orwellia enemmän oikeassa. Mielestäni nykymaailma on ehkä enemmänkin surullinen sekoitus Huxleyn ja Orwellin dystopioita, jossa suurin osa keskittyy epäolennaisiin asioihin (Huxley) ja ne jotka eivät keskity saavat kaiken informaationsa massamedialta valtion värittämässä muodossa (Orwell).

P.S. Tiedän kyllä, että olen blogannut tavallista vähemmän työkiireiden ja kesäloman vieton vuoksi. Olen ottanut tavoitteekseni blogata hieman enemmän muutaman kuukauden päästä. Sillä välin suosittelen lämpimästi Santun ja Pasin blogeja (erityisesti niiden rahateoria-postauksia).

Edit: Sarjakuva korjattu ja nyt sen pitäisi näkyä alkuperäiskoossa.

Laulu 20 perheestä

Alla on hetki sitten löytämäni Kristiina Halkolan kappale Laulu 20 perheestä:



Syy miksi postaan kommunistisen kappaleen blogiini johtuu siitä, että tämä kappale kuuluu niihin esimerkkitapauksiin joissa kommunistit kumoavat itse oman teoriansa. Alkuperäinen kappale on vuodelta 1969 ja sen ensimmäinen säkeistö kuuluu:

Silloin tällöin tuntee kansa vallan mahdin suonissaan,
vallan mahdin jonka kansa käyttää vaaliuurnilla.
Mutta kuinka ollakaan tuo valta kulkee narussa,
josta se ei pääse suuren rahan voimaa puremaan.
Missä on se mahti joka puuttuu eduskunnalta?

Tämän jälkeen seuraa 20 sukunimen lista. Mielenkiintoista on, että vaikka kappale on vuodelta 1969, nimistä ainoastaan noin kolmannes ovat helposti nykyään tunnistettavissa (eli on ns. household name). Päivittämistarpeen vuoksi kappaleesta tehtiinkin uusi versio 2000-luvun alussa. Ainostaan viisi nimeä löytyy sekä vuoden 1969 että 2000-luvun listoilta (Ahlström, Ehrnrooth, Erkko, Rettig ja Serlachius). Toinen säkeistö kuuluu:

On suomessa pankkeja, tehtaita ja muita,
näiden tarkoituskin (väitetään) on kansaa palvella.
Mutta kuinka ollakaan joutuu kansa huomaamaan,
että se on näiden palvelijoiden armoilla.
Missä on se rahanmahti joka puuttuu kansalta?

On melko ristiriitaista, että se sama kansa joka ei voi purra rahan voimaa, joka on tehtaiden ja pankkien armoilla, ja jolta puuttuu rahanmahti, onnistuu syrjäyttämään 15/20 hallitsevasta suvusta 30 vuodessa. Tähän kun vielä lisätään se tosiasia, että hyvinvointivaltion nousun ansiosta vanhoista suvuista tulee oligarkkisempia uusien yritysten perustamisen vaikeutuessa. Kommunistit voivat toki väittää, että syy miksi edes 15/20 perheestä on syrjäytetty, johtuu juuri hyvinvointivaltion olemassaolosta. Näille suosittelen katseen kääntämistä kohti Pohjois-Koreaa jossa Kimit ovat hallinneet liki 60 vuotta tai Kuubaa jossa Castrot ovat hallinneet jo 50 vuoden ajan. Suomessa valtio on onneksi vielä niin pieni, että meille annetaan nominaalinen mahdollisuus valita seitsemän, lähes identtisen, sosialidemokraattisen puolueen väliltä neljän vuoden välein.

Esimerkki sosialismin vaikutuksesta poliittiseen kulttuurin

Olen pitkään hypotetisoinut, että yhdysvaltalaiset liberaalit ovat selvästi suomalaisia liberaaleja periaatteellisempia (tai ns. puhdasoppisempia) ja pitävät täten valtiota absoluuttisena pahana kun taas suomalaiset ovat kompromissinhaluisia varsinkin julkisen koulutuksen, julkisen terveydenhuollon ja perustuloon liittyvissä kysymyksissä. Paras tapa hypoteesin testaamiseen olisi kyselyn teettäminen, mutta ongelmaksi muodostuisi suomalaisten liberaalien pieni lukumäärä jolloin kyselyn virhemarginaali nousisi varsin korkeaksi. Joka tapauksessa laskin epätieteellisen tuloksen vertaamalla suomalaisia liberaaleja tuttujani yhdysvaltalaisiin liberaaleihin tuttuihini Facebookin World's Smallest Political Quizissä. Otannat olivat yhtä suuria.

Yhdysvaltalaiset liberaalit saivat yksilönvapauksissa keskiarvoksi 96 ja taloudellisissa vapauksissa keskiarvoksi 95, suomalaisten liberaalien jäädessä 84. ja 89. Yhdysvaltalaisten liberaalien modukset olivat 100 ja 100, ja heidän mediaani 100 ja 100. Suomalaisilla modukset jäivät 70 yksilönvapauksissa ja 90 taloudellisissa vapauksissa ja heidän mediaani oli 90/90.

Koska otanta on kaukana sattumanvaraisesta ja testi oli epätieteellinen on tulos varsin kyseenalainen. Free State Projectin ansiosta on tavallaan luonnollista olettaa, että tuntemani yhdysvaltalaiset liberaalit saivat korkeamman keskiarvon. Vasta-argumentti on kuitenkin huono, sillä yli 40 % otannan yhdysvaltalaisista liberaaleista ei kuulu FSP:hen (tosin loput saivat kaikki tulokseksi 100/100). Tämän lisäksi tasoitin eroja luokittelemalla kaksi ruotsalaista liberaalia suomalaisiksi (jotka molemmat saivat tulokseksi 100/100) ja poistamalla suomalaisesta otannasta yhden liberaalin joka sai testissä 70/50 (eli testi luokitteli hänet keskitien kulkijaksi). Lisäksi epäilen, että tuntemistani suomalaisista liberaaleista suurin osa edustaa ääripäätä - yhdysvaltalaisista tutuistani ainoastaan osa FSP:n jäsenistä kuuluu tähän luokkaan.

Väitän että hyvinvointivaltion raskaan varjon alla eläminen muokkaa mielikuvaamme vapaasta yhteiskunnasta ja vapaan yhteiskunnan tuomista mahdollisuuksista. Kun lähes jokainen meistä on käynty julkisen peruskoulutuksen (yliopisto mukaan lukien), käyttänyt julkista terveydenhuoltoa ja luottanut julkiseen sosiaaliturvaan - nauttien työttömyyskorvauksista ja opintotuista - emme enää usko vapaan markkinatalouden kykenevän näihin tehtäviin. Ja jos taloustiedettä ymmärtävät liberaalit eivät luota täysin vapaaseen markkinatalouteen, silloin myös sosialismin kannatus taitaa istua vankasti tavallisen ihmisen mielessä.

Harry Potter ja taloustiede

Harry Potter-kirjasarja koostuu tällä hetkellä seitsemästä kirjasta ja kahdesta kirjasesta. Kirjojen perusjuoni on aina kutakuinkin sama: kolme velhoa, Harry, Ron ja Hermoine, ratkovat dekkarien tavoin maagisia mysteereitä. Osa juonesta on ennalta-arvattavissa, osa on muuta miltä se näyttää, mutta lopulta mysteeri toisensa jälkeen kietoutuu Harryn päävastustajan Lord Voldemortin ympärille.

Parasta Harry Potterissa on valtionpilkka. Taikaministeriö (Ministry of Magic) käyttäytyy pitkälti Orwelin Totuusministeriön (Ministry of Truth) tavoin, sellaisella pätemättömyydellä jota voi vain verrata paikalliseen Kotimaan Turvallisuus Osastoon (Department of Homeland Security [DHS]). Kirjasarjan kruunaa Harry Potterin murtautuminen Taikaministeriön pääkonttorin, jonka jälkeen ministeriö on kykenemätön löytämään Harryä puoleen vuoteen.

Plussista huolimatta, Harry Potterissa on monta taloustieteellistä ongelmaa. Ensinäkin Ronin perhe (eli Weasleyt) on niin köyhä, ettei heillä ole aina varaa edes ruokaan. Tämä siitä huolimatta, että kaksi perheen yhdeksästä jäsenestä on vakituisessa työsuhteessa ja vaikka taikomalla ei voikkaan tehdä ruokaa, taikomalla voi monistaa ruokaa lähes loputtomiin (vrt. Jeesus, kolme leipää ja kaksi kalaa). Lisäksi Weasleyt elävät 1990-luvun Britanniassa, eli modernissa teollisuusmaassa jossa ruoka on halpaa, varsinkin jos sitä monistaa. Toinen mielenkiintoinen ongelma koskee ns. huoltosuhdetta. Velhoista vain aniharva työskentelee yksityisellä sektorilla ja yleensä silloinkin velhokauppojen pitäjinä tai taikaesineiden käsityöläisinä. Massatuotantoa tai suuria yrityksiä ei ole lainkaan, ja selkeästi yli puolet velhoista työskentelee joko taikaministeriössä tai jossain sen osa-alueessa. Tämän lisäksi monet velhot eivät työskentele lainkaan, vaan käyttävät aikaansa taikaministeriön lahjontaan tai politikointiin. Myönnettäkööt, että työttömiä vanhuksia (saati eläkeläisiä) ei ole käytännössä ollenkaan, mutta tämä ei pelasta katastrofaalista huoltosuhdetta.

Velhomaailman käyttämä valuutta on tietenkin kulta (pienemmät ostokset maksetaan hopeassa/pronssissa). Valitettavasti Rowlingin käsitys kultakannasta on täysin virheellinen. Ensinäkin metallien välinen suhde on lyöty mielivaltaisesti lukkoon: yksi pronssiraha (eli knut) vastaa 29. hoperahaa (eli sicle) joka puolestaan vastaa 19. kultakolikkoa. Mikäli esimerkiksi tämän päivän markkinahinnat vallitsisivat vastaisi yksi pronssiraha noin viittä hopearahaa, joka vastaisi 48. kultarahaa. Harry Potterin maailmassa kulta ja pronssi katoaisivat pikaisesti markkinoilta, mutta jostain syystä Greshamin laki ei toteudu. Toiseksi Rowlingia lukemalla selviää, että yksi kultaraha vastaa tällä hetkellä noin 4,81 dollaria, jolloin kultaa per kolikko olisi enintään 1/60 unssi (0,47 grammaa) ja vähintään 1/230 unssi (0,12 grammaa). Tällöin kultakannan kaksi keskeistä hyötytekijää poistuisivat, koska kultaa olisi mahdoton erottaa kolikon muusta massasta ja kolikoita monien ostosten tekemiseen tarvittaisi useita satoja (esim. parhaat luudat Harry Potterissa maksavat 4 000 kultakolikkoa joka vastaa painoltaan noin 113 kiloa). Kolmanneksi Britannian velhot kärsivät vuotuisesta 1,3 % inflaatiosta, joka on mahdotonta koska Potterissa ei ole keskuspankkia, eikä rahaa voi taikoa ja goblinien pankkiholvijärjestelmä (vrt. tallelokerot) täyttää 100 % reservivaatimuksen. Tällöin rahamäärä kasvaisi vain kultakaivostoiminnan kautta, joka loisi suhteellisen vakaan 2-3 % vuosittaisen deflaation. Vaikka Rowling ei ymmärrä kultakantaa, on varsin myönteistä että hän kuvaa sen vakaaksi järjestelmäksi hyvin myyvässä lastenkirjasarjassa.

Immateriaalioikeudet ja vapaa markkinatalous pähkinänkuoressa

Patentit, tekijänoikeudet ja tavaramerkit ovat kaikki immateriaalioikeuksia (tai immateriaalietuoikeuksia), eivätkä ne kuulu vapaaseen markkinatalouteen. Vapaa markkinatalous perustuu absoluuttisen omistusoikeuden periaatteeseen, joka puolestaan juontaa juurensa materiaalisten resurssien niukkuudesta. Immateriaalioikeudet ovat valtion luomia etuoikeuksia, joiden avulla runsaista (abundance) resursseista tehdään keinotekoisesti niukkoja resursseja. Runsaiden resurssien, kuten hapen tai musiikkikappaleiden, yksikköhinta on olemattoman pieni, niukkojen resurssien hinta on (niukkuudesta ja kysynnästä riippuen) korkea. Täten runsaiden resurssien tuottajat (kuten levy-yhtiöt) hyötyvät immateriaalietuoikeuksista, jotka sotivat vastoin vapaan markkinatalouden toimintaperiaatteita.

Patentit ovat valtion myöntämiä monopolietuoikeuksia, joiden avulla tietty yritys saa yksinoikeuden jonkun tietyn tuotteen tuottamiseen. Ymmärrettävästi tällaisia tietoon perustuvia monopolietuoikeuksia ei voi syntyä vapaassa markkinataloudessa. On toki mahdollista, ettei kilpailijalla ole riittävästi tietoa vastaavan tuotteen valmistukseen mutta sellaisen patenttijärjestön syntyminen on mahdottomuus, joka jakaisi patenttietuoikeuksia rahaa ja tietoa vastaan jonka kaikki muut markkinataloudessa toimivat yritykset hyväksyisivät (tämä on verrattavissa pysyvän kartellin muodostumisen mahdottomuuteen).

Tekijänoikeudet (copyright) ovat niin ikään valtion myöntämiä etuoikeuksia ja niiden olemassaolo perustellaan pitkälti patenttilainsäädännön kaltaisesti. Tekijänoikeuksien avulla tekijä saa etuoikeuden kieltää muita tahoja levittämästä tai kopioimasta hänen teostaan. Tällainen kielto voi muodostua vapaassa markkinataloudessa tuotteenoston yhteydessä (esim. A ostaa B:n tuotteen ja B asettaa oston ehdoksi, ettei A saa levittää tai kopioida B:n tuotetta eteenpäin). Kielto ei kuitenkaan velvoita kolmatta osapuolta mikäli kolmas osapuoli saa tuotteen käsiinsä jotain sellaista kautta missä hän ei joudu allekirjoittamaan kopiointikieltoa (esim. radiossa soitetun kappaleen taltioiminen). Kopiointikielto ei myöskään koske tuotteen ostanutta osapuolta ikuisesti, koska ihmisen vapaata tahtoa ei voi omistaa. Täten yksilö voi halutessaan rikkoa minkä tahansa sopimuksen rangaistuksetta, elleivät sopimukset velvoita yksilöltä jonkun jo maksetun tuotteen toimittamista (käytännössä katsoen markkinat rankaisevat sopimusten toistuvia rikkojia muodostamalla mm. mustia listoja).

Tavaramerkit ovat monimutkaisempi juttu. Nykyään tavaramerkin kopiointi on kielletty ja yritykset voivat haastaa lainrikkojat oikeuteen. Tavaramerkkioikeudet perustellaan sillä, että niiden puute aiheuttaisi sekaannuksia kuluttajien valinnoissa. Tässä mielessä yritys joka kopioi toisen tavaramerkkiä, syyllistyy petokseen kuluttajaa kohtaan, jolloin kuluttajalla - ei toisella yrityksellä - on oikeus haastaa petollinen taho oikeuteen. Käytännössä katsoen tämä tarkoittaisi myös sitä, että yritykset suojelisivat omia tavaramerkkejään haastamalla toisiaan oikeuteen kuluttajan - ei yrityksen - asemassa. Tämä pieni muutos tavaranmerkkilainsäädäntöön aikaansaisi kuitenkin sen, että kaksi Coca-Cola nimistä yritystä voisivat kilpailla keskenään samoilla markkinoilla, mikäli molemmat yritykset tuottaisivat samaa Coca-Colaa, samalla kemiallisella koostumuksella ja samalla tuotemuotoilulla. Tämä parantaisi myös kuluttajan asemaa.

Patentit ja tekijänoikeudet eivät kuulu lainkaan vapaaseen markkinatalouteen. Myös tavaramerkkioikeuksissa on parantamisen varaa. Parempi ja tarkempi analyysi immateriaalioikeuksista on Stephan Kinsellan kirjoittama Against Intellectual Property [PDF-tiedosto]. Hyvä lista suomalaisista anti-kapitalistisista tekijänoikeusjärjestöistä löytyy (jostain käsittämättömästä syystä) Tuhatkunnan linkkisivulta kohdasta "Opiskelijalle muuta". Vapaan markkinatalouden puolustajille suosittelen effiä ja piraattiliittoa.

Richard Dawkinsin kirjakauppatesti

Kävin tänään sattumalta Turun keskustan suurimmassa kirjakaupassa ja menin tapani mukaan katsomaan kauppa- ja yhteiskuntatieteellisten hyllyjen tarjontaa. Yleensä näistä hyllystä ei löydy juuri mitään mielenkiintoista, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Impulsiivisesti aloin laskea niitä kirjoja joiden tittelissä on joko Marx tai sana pääoma jossain ilmeisen marxilaisessa muodossa. Lopulta päädyin tekemään lyhyehkön Richard Dawkinsin kirjakauppatestin jakaen kirjat markkinatalousmyönteisiin ja -vastaisiin teoksiin.

Kansantaloustieteellinen hylly oli valtava pettymys. Koko hyllyssä oli ainoastaan kahdeksan kirjaa. Kirjoista yksikään ei ollut markkinatalousmyönteinen tai edes kansantaloustieteellinen perusteos. Kaksi kirjaa sisälsi marxilaisen tittelin. Ei liene mikään ihme, ettei kukaan ymmärrä mitään taloustieteestä koska järkeviä kansantaloustieteellisiä kirjoja on mahdoton löytää kirjakaupoista ja julkisista kirjastoista. Liiketaloustiede oli tosin hyvin edustettuna reippaalla sadalla teoksella, joista suurin osa käsitteli markkinointia ja johtamista. Nämä teokset ovat valitettavasti hyödyttömiä taloustieteen ymmärtämiseen.

Sosiologia oli niin ikään valtava pettymys. Lähes 50. kirjan joukossa oli ainoastaan kolme markkinatalousmyönteistä kirjaa. Nämä kolme olivat Thomas Friedmanin Maailma on litteä, Steven Levittin Freakonomics sekä Niemelän & Tammisalon Keisarinnan uudet (v)aatteet. Nämäkin kolme kirjaa ovat lähinnä järjenpuolustusteoksia, eivät puhtaan markkinatalouden puolestapuhujia.

Filosofiahyllystä löytyi vain noin 25 teosta, joista kolmannes käsitteli uskonnonfilosofiaa. Siellä oli myös kolme Marxia mm. Marxia jokamiehelle. Filosofiahyllystä löytyi kuitenkin myös proto-anarkokapitalistinen Henry Thoreau, Alexis de Tocquvillen demokratiateos, Nietzschen Ecce Homo sekä iso rivi Aristotelesta. Nämä teokset eivät puolusta markkinataloutta, mutta ainakin niistä löytyy länsimaista individualistista filosofiaa.

Kävin lyhyesti läpi myös valtio-opin, oikeustieteen ja historian osastot. Valtio-opin kohdalla en jäänyt analysoimaan kirjoja, oikeustiede ja historia ovat puolestaan tieteenhaaroja joissa en ole kovin hyvä. Tieteelliseksi Dawkinsin kirjakauppatestiä ei voi kutsua, mutta joka tapauksessa sen lopputulos oli huono. Kirjakauppojen kauppa- ja yhteiskuntatieteelliset hyllyt pursuavat marxismia ja sen johdannaisia. Edes Lockea ei löydy. En usko että kirjakaupat ovat mitenkään tarkoituksellisesti vasemmalle kallellaan. Kyse on siitä, että vasemmistokirjat myyvät (varsinkin vanhemmalle väelle) ja siitä, ettei muunlaisia suomenkielisiä kirjoja ole saatavilla. Kurssin on muututtava mikäli haluamme suomalaisen politiikan koostuvan tulevaisuudessa muustakin kuin kahdeksasta erilaisesta sosialidemokraattisesta vaihtoehdosta.

Eurooppalaisen kulttuurin ongelmista

Vapaa yhteiskunta vaatii ennen kaikkea liberaalin kulttuurin, jonka kulmakiviä ovat individualismi, vastuuntuntoisuus ja päätöksentekokyky. Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on tällaiselle kulttuurille Troijan hevonen. Ulkonäön avulla se livahtaa vaivihkaa sisään ja muutamassa sukupolvessa se tuhoaa vapaan yhteiskunnan kulttuurin pala palalta, kunnes mitään ei jää jäljelle. Yli 60-vuotta hyvinvointivaltiota ja 30-vuotta tehohyysääystä on jättänyt eurooppalaiseen kulttuuriin syvät arvet. Tämän päivän Euroopalla ei ole kulttuuria. Eurooppalaisuus koostuu pikemminkin sen kulttuurin ongelmista, johon voidaan lukea atomisoitunut individualismi, muutoksen pelko, elämänhallinnan kyvyttömyys, libertinismi, liiallinen mediaan luottaminen ja sokea usko poliitikkoihin ja poliittisiin päätöksentekoprosesseihin. Näistä viimeinen on mielestäni kaikkein ongelmallisin, sillä se hidastaa kurssinmuutosta kohti parempaa.

Yhdysvaltalainen kulttuuri kärsii pitkälti samoista ongelmista eurooppalaisen kulttuurin kanssa. Mutta toisin kuin Euroopassa, Yhdysvalloissa hyvinvointivaltion limaiset lonkerot, eivät ole tunkeutuneet kaikille kulttuurin osa-alueille. Yhdysvalloissa ihmiset suhtautuvat yhä skeptisesti poliitikkoihin ja väliinpitämättömästi poliittisiin päätöksentekoprosesseihin. Jos Yhdysvalloissa säädetään huono laki, ensireaktio on protesti tätä lakia kohtaan, jota seuraa vihamielisyys lainsäätäneitä poliitikkoja kohtaan. Suomessa (ja Euroopassa) huonot lait otetaan vastaan rauhallisesti ja huonon lain kritisoijat vaimennetaan. Kritiikki Puolueen lakeja kohtaan vaimennetaan kahdella tavalla. Parhaassa tapauksessa todetaan: laki on vähän hassu, eikä kansa pidä siitä nyt, mutta Ruotsin esimerkki osoittaan, että laki saa viiden vuoden päästä hyvän vastaanoton. Valitettavasti tyypillinen reaktion on: Puolueen poliitikot ovat hyväsydämisiä ja oikeamielisiä, he ovat säätäneet tämänkin lain ainoastaan sinun parhaaksesi. Oli laki miten järjetön tahansa, sille luodaan syvempi tarkoitus tai ainakin joku looginen selitys. Jos Puolue esimerkiksi säätää lain, jonka mukaan kaikkien työikäisten tulee suorittaa kauppareissut yhdellä jalalla hyppien, jokaisena parittomana tiistaina, media perustelisi lakia seuraavasti: yhdellä jalalla hyppiminen lisää ääreisverenkiertoa ja parantaa sydämen toimintaa ja tuottaa siten kansantaloudelle myönteisiä sivuvaikutuksia - kansa hyväksyy ja toistaa tämän selityksen.

Tämän päivän eurooppalaiset tuntevat olonsa voimattomiksi median ja poliittisten päättäjien edessä. Sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion palvonta on muodostunut eurooppalaiselle pakolliseksi selviytymisstrategiaksi, samoin kuin väliinpitämättömyys ja tietämättömyys olivat (ja ovat yhä) pakollisia selviytymisstrategioita kommunismin alaisuudessa eläville. Marxin ainut todellinen lahja filosofialle oli se ymmärrys, että asioille voi tehdä jotain. Ironista on, että tämän päivän marxismin varjossa elävät eurooppalaiset uskovat, ettei asioille voi tehdä mitään.

Ihailenko Yhdysvaltoja?

Tavanomaisin minua kohtaan kohdistettu syytös on "objektiiviton/loputon Yhdysvaltojen ihailu". Sen lisäksi, että suuhuni asetetaan sanoja, mielipiteitä ja näkemyksiä joihin en yhdy, saan kuulla toistuvasti, että minulta puuttuu joko objektiivinen analyysikyky tai etten muuten vaan elä reaalimaailmassa. En ihaile Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, en ihaile yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa, enkä ihaile amerikkalaisen kulttuurin kaikkia osia, mutta ihailen amerikkalaisen kulttuurin pääpiirteitä.

Yhdysvallat tunnetaan Suomessa yhä enemmän valtion ulkopolitiikan perusteella, jonka media maalaa kapitalistien ristiretkeilyksi, jossa vannotaan öljyn ja kristinusko nimeen. See mikä ei tämän kattokäsitteen alle mahdu, on joko köyhien tai ympäristön armotonta sortamista ja tuhoamista. Yllätyksellisesti olen median kanssa tästä jokseenkin samaa mieltä. Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa on merkittäviä elementtejä amerikkalaisten suuryritysten suojelusta. Kapitalismia tämä ei tosin ole, vaan lähinnä merkantilismia joka johtaa sosialismiin. Yrityksen etujen ajon seuraava askel on yrityksen sosiaalisoiminen Oy Valtionyhtiö AB:ksi ja siitä seuraava askel on yrityksen virastoiminen. Suomessa trendi kulkee onneksi (tilapäisesti) toiseen suuntaan; tieliikennelaitos yhtiöitiin Oy Destia AB:ksi. En kannata, enkä varsinkaan ihaile tällaista ulkopolitiikkaa. Vaikka aluksi kannatin Irakin sotaa, vastustan sitä nyt. Vastaisuudessa tulen vastustamaan kaikkia sotia, talouspakotteita ja muuta agressiivista ulkopolitiikkaa.

Yhdysvaltojen sisäpolitiikka on jopa sen ulkopolitiikkaa kauheampaa. Lentämisestä on tullut suoriutumista. Ennen koneeseen nousua on suoriuduttava turvatarkastuksesta ja törkeästä kyselystä, maahantullessa on suoriuduttava toisesta kyselystä ja viimeiseksi on suoriuduttava tullista. Ja tällöin olet suoriutunut vasta amerikkalaisen terminaalin läpi. Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa näkyy se sama vallan- ja väkivallan palvonta, joka on varsin ilmeinen valtion ulkopolitiikassa. Esimerkiksi paikallisen vedenottopaikan ympärillä on viisi metriä korkea piikkilanka-aita, kameravalvonta ja aluetta kiertävä aseistettu vartiosto. Suomalaista vedenottopaikkaa kuvastaa parhaiten kyltti "pohjavesialue, teiden suolausta vähennetty". Laittomien huumeiden käyttö rinnastetaan Yhdysvalloissa yhä pahoinpitelyyn tai ryöstöön, Suomessa parkkisakkoon.

Vaikka Yhdysvaltojen politiikka on pitkälti epämiellyttävää, on sen positiivinen puoli siinä, ettei politiikka ole tunkeutunut yhteiskunnan jokaiselle osa-alueelle. Kuten Suomessa, sääntelyitä on kaikkialla, mutta toisin kuin Suomessa, sääntely ei ole tappanut puolta kansantaloutta. Suomesta on tullut maa, jossa yrittämisestä rangaistaan, jossa menestyminen on vaikeaa ja jossa yhteiskuntaluokasta kapuaminen toiseen on mahdotonta.

Yhdysvaltalaisen kulttuurin pääpiirteisiin kuuluu yhä vapauden arvostus. Valtiollisiin projekteihin suhtaudutaan skeptisesti. Presidentinvaaleissa ei voi pärjätä ilman markkinatalousmyönteistä retoriikkaa. Yhdysvaltalaiset arvostavat yrittämistä ja toisin kuin Länsi-Eurooppalaiset, he ymmärtävät, ettei bisneksissä menestynyt yrittäjä ole rikollinen tai paha ihminen, vaan hän on omalla menestyksellään hyödyttänyt koko yhteiskuntaa. Yhdysvaltalaiset tietävät, että rikkaaksi tuleminen vaatii kovaa ja pitkäkestoista työtä ja että rikkaiden rankaisu kovilla veroilla on yksinkertaisesti väärin. Tämä ei toki tarkoita, etteikö yhdysvaltalaisessa kulttuurissa olisi ongelmia. Esimerkiksi yllä mainittu väkivallan ihannointi ja fundamentalistinen kristinusko ovat tällaisia. Kulttuuria ei kuitenkaan tule tuomita tai ylistää sen yksittäisten vikojen tai hyveiden tähden. Se on nähtävä yhtenä kokonaisuutena; ja kokonaisuutena yhdysvaltalainen kulttuuri saattaa hyvinkin olla maailman paras.