Lisää taloussykliteorioita

Puolisen vuotta sitten esittelin erilaisia taloussykliteorioita. Kyseinen artikkeli ei ollut kaiken kattava, eikä se ollut sen tarkoitus. Tarkoitukseni oli esitellä (käsittääkseni) neljä maailman tunnetuinta taloussykliteoriaa. Kuten jo viimeksi ennustin, vaihtoehtoisia selitysmalleja on putkahtanut esiin kiihtyvällä vauhdilla, joten pieni kommentointi lienee paikallaan (teoriat esitellään vanhimmasta uusimpaan).

Valuuttakoulukunnan taloussykliteoria (1840-luku) on vanhin tuntemani taloussykliteoria, joka perustuu kahteen olettamaan: ylikaupankäyntiin ja yli-investointeihin. Koulukunnan jäsenet kuvailivat kuplien kulkua ällistyttävän tarkasti, mutta he eivät koskaan keksineet kuplien todellista syytä. Mikä pahinta, he jopa hylkäsivät ajatuksen rahamäärän ja kuplien välisestä yhteydestä.

Marxin taloussykliteoriat (1860-1880-luvut) ovat yksi osoitus siitä miten hataralla pohjalla marxilainen taloustiede lepää. Marxin ensimmäinen taloussykliteoria oli nykyään kaikille tuttu alikulutus (underconsumption), käsite jonka Marx oli lainannut Thomas Malthusilta ja jonka Keynes myöhemmin lainasi Marxilta. Marxin alikulutussykliteorian idea on, että työläiset tienaavat vähemmän palkkaa kuin mitä tuotteiden takaisinosto edellyttäisi ja siten lopulta kapitalismi romahtaa. Keynesistä poiketen Marx odotti tilanteen muuttuvan pysyväksi jolle valtio ei voinut lopulta mitään. Toinen marxin taloussykliteorioista on liikevoittojen putoaminen, jonka mukaan yritysten välinen kova kilpailu johtaa voittomarginaalien supistumiseen alle pääoman uusiutumistason ja talouskriisi syntyy. Marxin kolmas taloussykliteoria on epäsuhteellisuusteoria, joka väittää kapitalismia kaoottiseksi järjestelmäksi. Marxin mukaan klassiset taloustieteilijät olivat väärässä tasapaino-oletuksillaan ja hän väittää kapitalismin suunnittelemattomuuden ajavan talouden ajoittain epätasapainoiseen tilaan joka laukaisee talouskriisin.

Poliittinen taloussykliteoria (1930-luku) on mitä ilmeisimmin Michal Kaleckin kehittämä. Hänen mukaansa markkinataloudessa toimivat demokraattiset valtiot suorittavat luotonlaajennuksen vaalien alla, mikä johtaa talouden ylikuumentumiseen. Vaalien jälkeen voittajan on pakko hidastaa vauhtia ja kupla puhkeaa. Kaleckin mielestä taloussyklit johtuvat yksinomaan poliittisista päätöksistä. Vaikka teoria on tavallaan täysin oikea (taloussyklit johtuvat fiat-rahasta ja alle 100 % kassavarantovelvoitteesta, joiden olemassaolon menneet poliittiset päätökset mahdollistavat) sen ongelma on siinä, etteivät taloussyklit ole vaalisyklien tapaan säännöllisiä.

Keynesiläinen taloussykliteorialla (1940-1960-luvut) en tarkoita Keynesin versiota Marxin alikulutusteoriasta (underconsumption) vaan sitä taloussykliteoriaa jonka Keynesin seuraajat myöhemmin kehittivät. Tämän teorian perustuu empiiriseen havaintoon jossa rikkaimpien ja köyhimpien tuloerot kasvavat sietämättömäksi kuplaksi joka myöhemmin puhkeaa. Teorian ongelma on siinä, että se sekoittaa syy- ja seuraussuhteen. Kuplan seuraus on tuloerojen kasvu (koska rikkaat omistavat enemmän pääomaa, jonka arvo kuplan vuoksi nousee palkkoja nopeammin) ja kuplan puhkeamisen seuraus on tuloerojen kaventuminen (koska rikkaat, jälleen kerran, omistavat enemmän pääomaa jonka arvo laskee), mutta kuplan syy on edelleen rahapoliittinen. Valitettavasti tämä teoria on erittäin suosittu historioitsijoiden keskuudessa, ja siihen törmää erityisesti silloin kun 1930-luvun lamaa verrataan vallitsevaan talouskriisiin.

Milton Friedmanilla oli myös taloussykliteoriansa (1970-luku?), mutta sen kuvaileminen on vaikeahkoa koska Friedman muutti asteittain mielipidettään, eikä aina edes kutsunut taloussykliteoriaa taloussykliksi vaan suhdannevaihteluksi. Friedman perusteli määritelmän sillä, ettei taloussykli ole varsinaisesti syklinen, koska taloussykli ei ole vuodenaikojen tai auringonpilkkujen tapainen ennalta arvattava alati toistuva ilmiö. Friedman mitä ilmeisimmin ajatteli, että talous on normaalisti lähellä yleistä tasapainoa (tai yleisessä tasapainossa), mutta aika ajoin talous kohtaa shokin joka luo kuplan. Eli ts. Friedman ei ajatellut, että fiat-rahajärjestelmässä jokaista taloussyklin puhkeamista seuraa väistämättä uuden taloussyklin aloittaminen uusilla halvasta rahasta johtuvilla virheinvestoinneilla. Tässä mielessä Friedman on suhteellisen lähellä neoklassista taloussykliteoriaa (eli RBC:tä), mutta poikkeaa siitä koska hän, neoklassisesta taloustieteestä poiketen, pohjimmiltaan pitää kuplia rahapoliittisena ilmiönä joka johtuu yleensä liian matalasta inflaatiosta.

Kiina-ilmiö taloussykliteoriana (2000-luku) on suhteellisen uusi keksintö ja tiettyjen keynesiläisten (kuten Paul Krugman) ja liberaalien (libertarian) taloustieteilijöiden (kuten Arnold Kling) mukaan selitys tämän päivän talouskriisiin. Teorian pohjalla on, ehkä yllätyksellisesti, yllämainittujen tahojen kritisoima itävaltalainen taloussykliteoria. Keskeinen ero on siinä, että tällä kertaa halvasta rahasta syytetään ahneita kiinalaisia. Ratkaisuksi keynesiläiset tarjoavat protektionistisia tulleja tai jopa kauppasaartoa Kiinaa kohtaan ja markkinoiden huuhtomista massiivisella fiat-rahainflaatiolla. Liberaalien ratkaisu on järkevämpi: jyrkkä ei elvytyspolitiikalle ja kyllä valtioiden budjettileikkauksille.

Bull-taloussykliteoria (2000-luku?) on luultavasti vanha populistinen taloussykliteoria nyt puettuna uusiin vaatteisiin. Mielenkiintoista kyllä tämä taloussykliteoria on kuin suoraan uusimmasta South Parkista repäisty. Teorian mukaan markkinoiden noususuhdanne (bull market) on normaali tila ja markkinoiden laskusuhdanteen (bear market) estämiseksi ihmisten velat on nollattava aika ajoin, jotta usko markkinoihin säilyisi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset ensin ylivelkaantuvat kymmenen vuotta, velat nollataan ja ihmiset ylivelkaantuvat taas kymmenen vuotta. Tämä teoria ei missään vaiheessa vastaa kysymyksiin 1) kuka lainaa meille rahaa näillä ehdoilla ja 2) kuka kustantaa kulutusta edellyttävän tuotannon.

Olen varsin tietoinen, ettei tämäkään lista ole täydellinen. Haluan kuitenkin painottaa, että vaikka olen tietoinen monista taloussykliteorioista, pidän itävaltalaista taloussykliteoriaa kaikkein selitysvoimaisimpana. Jotta taloussykliteoriaa voidaan pitää varteenotettavana, sen on kyettävä selittämään miksi yritykset kokevat kolhuja samanaikaisesti vaikka niitä hallinnoivilla menestyksekkäillä yrittäjillä on pitkäkestoinen kokemus onnistuneesta markkinatalouden ennustamisesta. Itävaltalainen taloustiede pystyy selittämään taloussyklit lähes aina muutamia epätavallisia (extraordinary) poikkeuksia lukuun ottamatta. Muista taloussykliteorioista ainoastaan Schumpeteriläinen ja Neoklassinen teoria saattavat joskus olla oikeassa (tästä myöhemmin lisää).

Talousdemokratia ja luottojonot (nollakoroista osa 2/2)

Nollakorkojen ei kuitenkaan aina tarvitse johtaa hyperinflaatioon, kuten viimeksi jo sanoin. Toinen mahdollinen, mutta epätodennäköisempi, vaihtoehto on luottojonojen syntyminen. Ainakin määritelmällisesti luottojonot ovat verrattavissa leipäjonoihin sillä erolla että leivän sijaan jonotetaan lainan saamista. Myös taloustieteellisesti luottojonot syntyvät leipäjonojen tapaa: luottojen kysyntä on liian suurta, tarjonta liian pientä. Tämä tarjonnan ja kysynnän kohtaamattomuus johtuu aina joko valtion hintasäännöstelystä (ts. hinta on keinotekoisesti asetettu liian matalalle) tai valtion tuotantosäännöstelyistä (ts. vaikka hinta onkin oikea, tuotannolle on asetettu keinotekoinen yläraja).

Leipäjonojen muodostuessa yleisen ruoanpuutteen merkityksessä tuotantorakenne on hajotettu jo niin pitkälle että koko talousjärjestelmä on vaarassa romahtaa. Mutta jos puute rajoittuu vain yhteen tuotteeseen, kuten leipään ja vain ja ainoastaan siihen, sen osuminen juuri luottoon aiheuttaa tuotannon kannalta kaikkein katastrofaalisimmat olosuhteet. Tämä siksi koska rahoitusjärjestelmä toimii ikään kuin öljynä markkinatalouden moottorissa ja ilman sitä moottori yskii. Luottoa ei käytetä pelkästään uusiin investointeihin vaan myös korjauksiin, huoltoihin ja muihin tilapäisiin menoihin.

Jos yrityksen on mahdotonta saada helppoa ja nopeaa lainaa sen maksuvalmius (liquidity) kärsii ja siten juoksevat kulut saattavat ajaa monet suuretkin firmat lyhyessä ajassa konkurssin partaalle (kuten kävi esimerkiksi IBM:lle 1980-luvulla) koska kiinteän omaisuuden hätäinen myynti on hidasta ja epätuottoisaa erityisesti pitkällä tähtäimellä. Luoton saamisen takkuillessa yritykset joutuvat joko ylläpitämään valtavia kassavarantoja (cash reserve), kannattamattomasti myymään omaisuuttaan tai vuokraavan valtaosan toimitiloistaan, koneistostaan ja työvoimastaan. Jos tässä ei olisi jo kylliksi ongelmia, investoinnit kärsivät entisestään sekä yritysten minimikassavarannon nousemisen että investointeihin tarvittavan luoton saamisvaikeuden vuoksi.

Nollakoron ja luottorajoitteiden alla markkinoilla vallitsisi lähes täysi kaaos pimeän luototuksen jyllätessä. Kuvitellaan esim. seuraavanlainen esimerkki: vapailla luottomarkkinoilla on 100 projektia jotka tuottavat (pois lukien inflaation/deflaation) 10,0; 9,9; 9,8 ... 0,2; 0,1 ja 0,0 % voittoa. Jos markkinoilla olisi käytössä miljoona euroa ja jokainen projekti haluaisi 20 000 euron lainan, luotto menisi kaikkiin projekteihin jotka tuottavat vähintään 5,1 %. Heikommin tuottavat projektit hyllytettäisiin. Tämä saattaa tuntua ikävältä esim. 1,2 % tuottoa odottavalla yrittäjälle, mutta rajallisten resurssien vallitessa markkinat eivät halua luotottaa heikkotuottoisaa yrittäjää, eikä yrittäjä myöskään halua ottaa korkeakorkoisempaa lainaa. Nollakorkojen vallitessa ilman luottorajoitteita jokainen yrittäjä saisi haluamansa lainan ja rahakanta paisuisi mikä johtaisi lopulta inflaatioon ja kuplan puhkeamiseen (mahdollisesti hyperinflaation kautta). Nollakorkojen vallitessa luottorajoitteilla jonkun poliitikon/byrokraatin olisi pakko valita mille projekteille luottoa annetaan. Tämä saattaisi esim. johtaa siihen, että 9,8 % tuottava projekti jäisi rahoittamatta mutta 0,5 % projekti rahoitettaisiin byrokraattien kohtaaman talouslaskuongelman vuoksi. Tietysti 9,8 % tuottavan projektin vetäjä haluaa muiden korkeatuottoisten projektien ohella rahoitusta ja kääntyykin siten pimeiden markkinoiden puoleen. Tämä aikaansaa mm. yritysten väliset, teoriassa laittomat, lainajärjestelyt sekä lainojen oton ulkomailta tai jopa mafialta.

Yllä oleva skenaario saattaa kuulostaa kaukaa haetulta. Tällainen rahapolitiikka oli kuitenkin käytössä Suomessa sotakorvauksien loppumisen jälkeen ja ennen markan kellumisen alkua, jolloin valtio piti keinotekoisesti korkoja liian matalalla mutta samalla kieltäytyi lainaamasta pankeille matalan korkoperäisen kysynnän edellyttämää rahamäärää (tämä oli tosin hyvä asia sillä rahajärjestelmän ollessa matalakassavarantovelvoitteinen fiat-raha inflaatio olisi helposti noussut vieläkin korkeammaksi). Onneksi markkinat kuitenkin veivät jälleen kerran voiton ja 1980-luvun alkupuolella järjestelmä oli käytännössä katsoen purkautunut yritysten lainatessa rahaa sekä pankeille että toisilleen. Huomattavasti parempi vaihtoehto olisi ollut - ja on - korkojen jättäminen rauhaan niiden korkeammalle tasolle joka mahdollistaisi ainoastaan korkeatuottoisten projektien rahoittamisen.

Talousdemokratia ja hyperinflaatio (nollakoroista osa 1/2)

Viime Yhdysvaltain presidentinesivaalien alla John McCain sanoi "olen iloinen kun he [keskuspankki] leikkaavat korkojaan, toivoisin koron olevan 0 %". McCainin toteamus herätti allekirjoittaneessa lähes hysteeristä naurua sekä kommentin järjettömyyden vuoksi, että kauhusta, sillä mitä jos keskuspankki laskeekin ohjauskorkonsa 0 %. Tällä hetkellä pelko näyttää jo toteutuneen, sillä Fed:in ohjauskorko laski 1 %:sta peräti 0-0.25 %:n väliselle alueelle (tarkempaa ohjauskorkoa ei ole virallisesti määritelty). McCain ei valitettavasti ole yksin vaan hänen 0 % korko on yksi koko talousdemokraattisen aatteen määränpäistä.

Käytännössä katsoen 0 % korolla on kaksi erilaista vaikutusta: se aiheuttaa joko massiivista inflaatiota tai vaihtoehtoisesti luottojonoja. Käsittelen inflaatiota tässä kirjoituksessa ja tarkoitukseni on osoittaa, ettei sillä ole mitään merkitystä miten raha lasketaan markkinoille sillä sen vaikutus näkyy lopulta aina hinnoissa. Raha voidaan laskea markkinoille kolmella tavalla: 1) lainoina yksityishenkilöille/yrityksille, 2) lahjoituksina yksityishenkilöille/yrityksille ja 3) julkisen (eli valtiollisen) kulutuksen kautta (julkisia lainoja ei tässä tapauksessa oteta huomioon koska talousdemokratian yksi päämääristä on julkisen velan eli lainanoton lakkauttaminen).

Yksityishenkilöille tai yrityksille annettavat lainat päätyvät yleensä sijoituksiin kuten asuntojen, ajoneuvojen, koneiden tai tehtaiden ostoihin tai laajennuksiin. Vaihtoehtoisesti rahat voivat päätyä suoraan tuotteiden tai raaka-aineiden kulutukseen. Kummassakin tapauksessa rahan määrä lisääntyy suhteessa teollistuotteiden ja kulutustuotteiden määrään josta hintojen nousu eli hintainflaatio (neoklassinen inflaatio) on välttämätön seuraus. Jos rahat puolestaan annetaan yksityishenkilöille tai yrityksille, ne voivat joko sijoittaa summan teollistuotteisiin, kulutustuotteisiin tai vaihtoehtoisesti tallettaa rahat pankkiin. Mikäli rahat päätyvät teollis- tai kulutustuotteisiin hinnat nousevat yllämainitun skenaarion mukaisesti, mikäli rahat päätyvät pankkeihin, pankkien yksityinen lainatoiminta (vaikkakin valtion tukemalla 0 % korolla) päätyvät takaisin teollis- ja kulutustuotteisiin joko pankin tai rahan lainanneen yksityishenkilön tai yrityksen toimesta. Inflaatio ja taloussyklit ovat 0 % rahan väistämättömiä seurauksia.

Kolmas vaihtoehto, eli julkinen kulutus, on hieman monimutkaisempi sillä se ei kahden yllämainitun skenaarion mukaisesti aiheuta suoria taloussyklejä siitä huolimatta, että valtiollisia sijoituksia (tai "sijoituksia") voidaan määritelmällisesti pitää virhesijoituksina. Tämä siksi, koska valtio ei yleensä salli projekteidensa (kuten huumeiden vastaisen sodan, julkisen koulutuksen, tieverkoston, valtiollisten yritysten jne.) päätymistä konkurssiin vaikka ne tekisivät suurta tappiota vuodesta toiseen. Sen sijaan valtio kaataa näihin projekteihin sekä verotuloja että keskuspankin luomaa rahaa siihen pisteeseen asti kunnes miltei koko julkinen sektori romahtaa (kuten kävi esim. Neuvostoliitossa). Tästä huolimatta julkisiin projekteihin kaadettu fiat-raha ei estä inflaation taikka taloussyklien muodostumisen kahdesta syystä. Ensinäkin valtio maksaa palkkaa työntekijöille (ja joskus yrityksille) jotka voivat ostaa sillä teollistuotteita, kulutustuotteita tai pistää rahat takaisin pankkiin - jokainen vaihtoehto johtaa inflaatioon. Toiseksi valtio käyttää teollis- ja kulutustuotteita mm. teiden rakentamiseen ja koulukirjojen ostoon, mitkä lopulta päätyvät rahainflaation muodossa hintoihin.

Tietysti voidaan argumentoida, ettei talousdemokratian alla yksityistä pankkitoimintaa sallittaisi lainkaan (kuten joissain talousdemokraattisissa malleissa esitetään). Valitettavasti kritiikki menee metsään, sillä yksityisellä pankkitoiminnalla ei juuri ole merkitystä. Koron lähestyessä 0 % tuntumaa, rahan talletus pankkeihin on lähes hyödytöntä - sitä paitsi miksi kukaan tallettaisi rahojaan pankkiin tai lainaisi niitä eteenpäin kun valtiolta saa lainaksi ilmasta rahaa loputtomissa määrissä? Mikäli korko pysyisi 0 % tuntumassa riittävän kauan, eikä valtio rajoittaisi rahan lahjoittamista/lainaamista lainkaan, seurauksena olisi vääjäämättä hyperinflaatio ja rahatalouden romahtaminen vaihtotaloudeksi.

Korko ja koron tärkeys

Rahataloudessa tuotteet voidaan jakaa kahteen luokkaan: tavallisiin tuotteisiin ja rahaan. Tavallisten tuotteiden arvo perustuu niiden käyttöarvoon, rahan arvo perustuu sen vaihtoarvoon. Tavallisista tuotteista poiketen, rahan hintaa ei voida maksaa rahassa. Jos tietokoneen hinta on 2 000 euroa, se voidaan maksaa välittömästi käteisellä mutta 2 000 euron lainaa ei voida välittömästi maksaa 2 000 euron käteissiirrolla siitä yksinkertaisesta syystä, että se tekisi lainan hyödyttömäksi. Onneksi korko on keksitty joka on yksinkertaisesti rahan hinta. Täten 2 000 euron laina voidaan antaa tänään takaisinmaksua + 5 % hintaa (eli korkoa) vastaan: tänään 2 000 euroa lainannut tienaa myöhemmin 2 100 euroa.

Yksinkertaistettuna korko tarkoittaa sitä, että jotkut yksilöt pidättäytyvät kuluttamasta rahojaan nyt ja säästämisen sijaan antavat rahat sijoitettaviksi niille jotka haluavat kuluttaa enemmän tänään, myöhemmän edun toivossa. Korko ei ole kiristys, huijaus, eikä rikos. Korko on ikään kuin maksu toisten ihmisten ajasta. Tavallaan kyse on samasta ilmiöstä kuin autovuokrauksessa. Yksilö joka ei tarvitse autoaan tänään voi vuokrata sen autoa tarvitsevalle sillä ehdolla, että käyttäjä palauttaa auton suunnilleen samankuntoisena sekä maksaa vuokrastaan pienen hinnan.

Koron hinta (eli korkeus) määräytyy vapailla markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan. Mitä enemmän ihmiset lainaavat ja mitä vähemmän lainoja halutaan, sitä matalammaksi korko jää. Valitettavasti korot eivät tänä päivänä määräydy markkinaehtoisesti vaan valtiollisten keskuspankkien kautta joiden intresseihin kuuluu koron laskeminen luontaista matalammaksi. Jos korkoa ei laskettaisi, yksityiset pankit eivät lainaisi keskuspankilta ja siten rahan tyhjästä luominen muuttuisi nykyistä vaikeammaksi (ei kuitenkaan mahdottomaksi). Myös yksityisillä pankeilla on näppinsä pelissä, sillä alle 100 % kassavarantovelvoitteen puuttuminen antaa heille mahdollisuuden pienehköön rahanluontiin - ja jos yksityiset pankit eivät laskisi korkojaan, yksilöt eivät lainaisi rahaa luontaista hanakammin.

Matalan koron kannattajat (keskuspankit mukaan lukien) perustelevat kantansa rahan kasvavalla kysynnällä. Tämä on huono argumentti sillä niin kauan kun elämme rahataloudessa, rahalla on loputon kysyntä - varsinkin halvalla sellaisella. Tätä argumenttia käyttäen keskuspankit voisivat laskea loputtoman suuren määrän halpaa rahaa markkinoille. Juuri tämän rahapolitiikan vuoksi koemme tänään historian suurimman talouskriisin sitten 1930-luvun. Korot ovat olleet aivan liian matalat aivan liian kauan mikä on vääristänyt tuotantorakennetta suuresti. Markkinoiden on annettava suorittaa kauan kaivattu korjausliike - korkojen on noustava.

Talouslaskun toiminnan kannalta korot ovat elintärkeitä ja juuri tämän vuoksi julkisen vallan tulisi pysyä erossa korkomanipuloinnista. Korkomanipuloinnin lopettaminen olisi myös tärkeä askel ikuisen taloussyklikierteen pysäyttämiseksi.

Miten valtio kaappasi rahan

Edellisessä postauksessa perustelin miksi raha syntyy alun perin aina markkinaehtoisesti. Koska valtiot eivät voi luoda minkäänlaista toimivaa rahayksikköä tyhjästä, on mielenkiintoista seurata miten arvoton fiat-raha on onnistunut valtaamaan kaikki maailman rahataloudet. Taloustieteellisesti katsottuna tuotteiden arvo perustuu niiden käyttöarvoon, rahan arvon perustuessa sen vaihtoarvoon. Rahan erikoisominaisuuden vuoksi maailmanlaajuinen kultakanta on onnistuttu vaihtamaan askel kerrallaan alun perin arvottomaan fiat-rahaan. Kyseinen rahankaappausprosessi on kutakuinkin noudattanut seuraavia askelia suunnilleen alla esitetyssä järjestyksessä.

Rahanlyönnin monopolisointi on prosessin ensimmäinen askel jossa valtio kieltää yksityisiltä firmoilta rahanlyömisen ja siten totuttavat yksilöt käymään kauppaa ainoastaan tietynlaisilla ennalta määrätyn näköisillä kolikoilla.

Rahan nimen muuttaminen on suhteellisen nopea ja valtiolle tärkeä askel, jossa luontaisten rahayksiköiden nimet kuten muru, gramma, unssi ja kilo muutetaan markoiksi, dollareiksi ja kruunuksi.

Metallipitoisuuden alentaminen on vaikeaa sellaisilla markkinoilla joissa erilaiset kolikot kilpailevat keskenään ja jossa kolikot tunnistetaan niiden painoarvon, ei niiden nimen, mukaan. Kun kolikoita on vain yhdenlaisia eikä niiden painoa punnita voi valtio alkaa säännöllisesti pienentämään niiden metallipitoisuutta. Aiemmin tämä tehtiin lyömällä reikä kolikon keskustaan (tämän historiallinen jäänne löytyy vieläkin monien maiden fiat-rahakolikoista), tänään se tehtäisiin korvaamalla kolikon sisus jollain halpametallilla kuten nikkelillä, raudalla tai alumiinilla.

Pienemmän kassavarantovelvoitteen salliminen voi aluksi tuntua ainoastaan yksityisten pankkien suosimiselta mutta valtiollakin on näppinsä pelissä. Kultakannan alla, jossa vallitsee 100 % kassavarantovelvoite, valtion on vaikea saada lainoja sotaretkiin ja muihin julkisiin projekteihin. Tämän ongelman ratkaisemiseksi monet valtiot antoivat yksityisille pankeille oikeuden kassavarantovelvoitteen pienentämiseksi halvan lainan vastineeksi.

Keskuspankin luominen on valtion kannalta ehkä prosessin tärkein askel sillä sen jälkeen koko yksityinen pankkijärjestelmä sidotaan lopullisesti valtioon. Yksityiset pankit saavat oikeuden valtion takaamiin (eli käytännössä riskittömiin) massiivisten katteettomien lainojen antoon, valtio puolestaan saa koko rahajärjestelmän haltuunsa.

Paperirahan painaminen myydään aluksi takeena siitä, ettei luottopakoja ja muita suurempia talouskriisejä enää synny. Todellisuudessa paperisen fiat-rahan painaminen ainoastaan pahentaa taloussyklejä ja lisää inflaatiota.

Kullan takavarikointi on joskus suoritettava paperirahan varjelemiseksi, sillä huonoina aikoina kansalaiset turvautuvat yhä herkästi kultaan vaihtokaupan välineenä mikäli sitä on helposti saatavilla. Tämän vuoksi kulta oli mm. Yhdysvalloissa kielletty lähes koko 1900-luvun.

Kultavaluuttakannan luominen on suhteellisen tarpeeton, mutta joskus käytetty, välietappi jossa takavarikoitua kultaa käytetään ikään kuin koko rahajärjestelmän takeena. Toisin sanoen valtio luo illuusion siitä, että elämme yhä kultakannan alla vaikka fiat-raha hallitsee jo käytännössä kaikkea kaupankäyntiä.

Kultakannan lopullinen jättäminen on ennemmin tai myöhemmin suoritettava prosessi, mikäli valtio haluaa luoda rahaa tyhjästä loputtomissa määrissä. Teoreettisesti kultaan sidottu valuutta toimii tavallaan viimeisenä valtion inflaatioesteenä mutta siitä luovutaan koska kullan teennäisen matalan hinnan ylläpitämisestä muodostuu liian kallista valtion jatkaessa rahan luomista.

Miten raha syntyi

Autiolla saarella asuva Robinson Crusoe ei tarvitse rahaa. Myöskään Perjantain saapuessa rahaa ei tarvita, sillä esimerkiksi lihaa voidaan vaihtaa suoraan marjoihin. Samasta syystä pienessä kyläyhteisössä rahaa ei tarvita. Yhteisön kasvaessa vaihtotalousverkosto kuitenkin monimutkaistuu: jos kanafarmari haluaa uudet kengät mutta suutarilla ei ole käyttöä kanoille, suutari voi joko kieltäytyä vaihtokaupasta tai etsiä jonkun joka voi vaihtaa kanoja suutarin haluamiin työkaluihin.

Vaihtotalousverkoston kehittyessä tietyistä tuotteista tulee muita tuotteita halutumpia vaihtokappaleita yksilöiden huomatessa, että suurin osa tuottajista vastaanottaa näitä tuotteita vaihdossa. Tällaisia tuotteita voivat olla esim. oravannahat, näkinkengät ja valkosipulit. Tällöin harvemmin halutuiden tuotteiden tuottajat alkavat harjoittaa epäsuoraa vaihtokauppaa. Kanafarmari voi esimerkiksi tarjota valkosipuliviljelijälle kanoja ja myöhemmin vaihtaa valkosipuleita suutarille jotka suutari ilomielin vastaanottaa tietäen, että hän voi tulevaisuudessa tarjota valkosipuleita vaihtokauppana muille tuottajille. Tästä huolimatta, valkosipuleita ei voida vielä pitää rahana (vaan ainoastaan meta-rahana) jos vain 3/4 osaa tuottajista suostuu vastaanottamaan valkosipuleita. Lopulta vaihtotalousverkostossa yhdestä (tai harvemmin kahdesta) tuotteesta tulee niin suosittu, että käytännössä katsoen kaikki tuottajat suostuvat vastaanottamaan sen.

Rahan määritelmä on yksinkertaisesti "tuote joka on suosituin kaupankäynnin väline". Jos esim. yllämainitussa kyläyhteisössä oravannahasta tulee suosituin kaupankäynnin väline, oravannahka toimii paikallisena rahana. Se, että esim. kylän seppä ei hyväksy oravannahkaa vaihtokauppana on yhdentekevää niin kauan kun kaikki muut n. 1000 kyläläistä vastaanottavat mielellään oravannahkoja. Jos kylään rakennetaan tie, mikä yhdistää kolme kylää keskenään käydään samanlainen rahanmäärittämisprosessi koko alueelle esim. oravannahkojen, ketunnahkojen ja minkinnahkojen välillä. Näiden kylien yhdistyessä muihin kyläverkostoihin prosessi uusiutuu jälleen kerran esim. ketunnahkojen, helmien ja kvartsin välillä, jne. kunnes lopulta pystyssä on maailmanlaajuinen vaihtokauppaverkosto jossa rahayksikkönä käytetään kultaa ja/tai hopeaa. Kulta on siis tuotteena suosituin kaupankäynnin väline maailmanlaajuisesti ja siksi sillä oli myös rooli maailmanlaajuisena rahana.

Vaikka yllä oleva teoria on oikea, se ei valitettavasti riitä perustelemaan rahan arvoa (esim. valkosipulin vaihtoarvo ei taloustieteellisesti selity valkosipulin evolutiivisella historialla). Ratkaisuksi ongelmaan Ludwig von Mises kehitti rahan regressioteorian. Regressioteorian mukaan yksilöt eivät arvosta rahaa sen käyttöarvon vuoksi (rahaa ei tunnetusti voi syödä) vaan sen vaihtoarvon vuoksi. Tästä huolimatta regressioteoria ei ole kehäpäätelmä joka selittäisi rahan arvon rahan arvolla, vaan ajan kulumisen vuoksi huomisen rahan arvo selitetään tämän päivän rahan arvolla ja tämän päivän rahan arvo selitetään eilispäivän rahan arvolla jne. Tästä huolimatta teoria ei edellytä loputonta regressiota. Kun menemme riittävän kauan ajassa taaksepäin, palaamme takaisin yhteiskuntaan jossa kultaa, oravannahkoja ja helmiä ei käytetty rahana. Tällöin niiden arvo ei perustu lainkaan vaihtoarvoon vaan ainoastaan käyttöarvoon. Kullan, oravannahkojen ja helmien arvo perustui siis yksinkertaisesti niiden kauneuteen, statukseen tai lämpimyyteen.

Vaihtotaloudesta siirtyminen rahatalouteen on siksi tärkeää, koska se lyhentää vaihtokauppaan kuluvaa aikaa sekä tasoittaa hintoja (rahatalouteen siirtymisen jälkeen huomisen hinnat ovat käytännössä tämän päivän hintoja pienillä vaihteluilla ja ylihuomisen hinnat ovat käytännössä huomisen hintoja pienillä vaihteluilla jne.). Mutta ennen kaikkea rahatalous mahdollistaa talouslaskun ja sitä kautta tarkemman tuotannon suunnittelemisen. Tämä prosessi puolestaan pidentää tuotantorakennetta pikkuhiljaa, lopulta aikaansaaden räjähdysmäisen hyvinvoinnin kasvun ja maailmanlaajuisten tuloerojen tasoittumisen.

Rahajärjestelmät: 100 % kultakanta

Kuten esittelypostauksessa mainitsin, kultakanta 100 % reservivaatimuksella/kassavarantovelvoitteella on ainut rahajärjestelmä jossa ei ole julkista eikä yksityistä inflaatiota ja täten järjestelmä ei myöskään kärsi taloussykleistä. Valitettavasti 100 %:sta kultakannasta on usein luovuttu valtion sallittua yksityisten pankkien reservivaatimusten laskun. Toistaiseksi viimeinen 100 % kultakantaa noudattanut maa oli Alankomaat Amsterdamsche Wisselbankin alaisuudessa joka luopui järjestelmästä 1780-luvulla.

Koska 100 % kultakannassa ei ole inflaatiota eikä taloussyklejä, keskityn pankkitoiminnan kuvaamiseen tämän rahajärjestelmän alla. Niin kauan kun reservivaatimus on alle 100 % (kuten nykyjärjestelmässä), pankkien toiminta on aika yksiselitteistä. Pankkiin talletetaan rahaa turvallisuussyistä ja tämän rahan pankit lainaavat lähes kokonaan eteenpäin yksityishenkilöille ja yrityksille korkoa vastaan. Pankkien voitto koostuu lähes yksinomaan näistä koroista. Yleisen luulon vastaisesti rahasi eivät oikeasti ole "turvassa" pankissa - itse asiassa ne eivät ole siellä lainkaan vaan ne on lainattu eteenpäin jollekin toiselle. Saat rahasi pankista ulos ainoastaan niin kauan kun luottopakoa (eli ryntäystä konttoreihin tilejä tyhjentämään) ei synny. Tämän jälkeen peli on menetetty.

Kultakanta 100 % reservivaatimuksella toimii toisin, sillä järjestelmässä pankki ei saa lainata talletettua rahaa eteenpäin ilman omistajan lupaa (muuten 100 % reservivaatimus rikkoontuisi). Tämän vuoksi pankkeihin muodostuu kaksi erillistä tiskiä, lainaustiski ja talletustiski. Lainaustiskillä yksilö lainaa rahansa eteenpäin pankille joka kohdentaa (allocate) lainat eteenpäin niille yksityishenkilöille ja yrityksille jotka ovat valmiita maksamaan korkeinta korkoa. Pankille lainan antaneella yksilöllä ei ole oikeutta rahoihinsa ennen lainan määräajan umpeutumista (toiminta vastaa nykypankkien määräaikaisia sijoitustilejä joista rahojen ennenaikainen ulosottaminen johtaa rangaistusmaksuun). Talletustiskillä yksilö siirtää rahansa pankin suojaan mutta rahat pysyvät kuitenkin aina yksilön hallussa (hän voi siis nostaa rahat pankista koska tahansa). Nykyjärjestelmästä poiketen, yksilö ei saa talletuksistaan korkoa vaan joutuu maksamaan näistä pienen varastointimaksun (esim. 100 euron talletuksesta pankki perii 0,10 euroa). Pankkiin tallettaminen kannattaa kuitenkin yhä, varsinkin suurempien summien osalta, sillä pankki pitää rahasi varkailta turvassa ja hintadeflaation (neoklassinen deflaatio) ansiosta rahan todellinen arvo (real value) nousee sen nimellisarvon (nominal value) laskusta huolimatta. Pankkitoiminta 100 % kultakannassa näyttää siis kutakuinkin seuraavalta:

Rahajärjestelmät: Velvoitteeton kultakanta

Kultakanta ilman reservivaatimusta/kassavarantovelvoitetta, eli klassinen kultakanta, on rahajärjestelmä joka oli käytössä lähes kaikkialla ennen vuotta 1913. Keskuspankkia ei tässä järjestelmässä ole, tai sen rooli on mitätön. Vaikka tämä pitää julkisen inflaation kurissa, yksityinen inflaatio jää ongelmaksi. Taloussyklien ja inflaation kannalta katsottuna tämä rahajärjestelmä on kuitenkin jo erittäin hyvä sillä markkinat asettavat tälle yksityiselle inflaatiolle tiukat rajoitteet.

Koska tämä rahajärjestelmä perustuu kultakantaan, pankit toimivat ikään kuin kultavarastoina. Muista varastoista poiketen, valtio on kuitenkin antanut yksityisille pankeille oikeuden inflaation luomiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei valtio pidätä pankkiireja jotka lainaavat rahaa yli talletusten määrän vaan päinvastoin antaa heille mahdollisuuden kieltäytyä maksamasta talletuksia takaisin (suspension of specie payments) konkurssin uhatessa. Toisin sanoen klassisessa kultakannassa pankit saivat kieltäytyä velkojiensa vaatimuksista mutta samalla pankit pystyivät kuitenkin jatkamaan toimintaansa velkojina. Vastaavassa tilanteessa mikä tahansa muu yritys olisi pakotettu konkurssiin.

Pankkien erityisoikeuksista huolimatta markkinat asettavat taloussykleille ja rahainflaatiolle (itävaltalainen inflaatio) kolme tiukkaa rajoitetta joiden vuoksi rahainflaatio jää matalaksi ja taloussyklit lyhyiksi. Ensimmäinen rajoite on kullan käyttö suorana maksuvälineenä pankkitositteiden (eli setelien) sijaan. Toisin sanoen pankkijärjestelmä ei pysty inflatoimaan sellaista kultaa joka ei ole heidän hallussa. Toinen rajoite on yksittäisen pankin asiakkaiden vähyys. Jos esim. pankki A inflatoi muita pankkeja enemmän, muut pankit (B, C jne.) alkavat ennemmin tai myöhemmin vaihtaa kyseisen pankin tositteita suoraan kultaan. Kolmas rajoite on koko pankkijärjestelmän luotettavuus. Jos kaikki pankit luovat yhtä paljon rahaa tyhjästä samanaikaisesti, kohdistuu järjestelmää kohtaan suuri paine joka purkautuu luottopaoksi. Tällöin ihmiset ryntäävät kilpaa pankkeihin tyhjentämään tilejään ja varastoivat sen sijaan omaisuutensa muualla kuten asunnoissaan, kultaseppien luona tai muissa varastoissa.

Vaikka valtio yritti moneen otteeseen estää näiden rajoitteiden toiminnan, ne olivat lopulta aina niin tehokkaita, että Friedrich Hayek vielä 1970-luvun lopulla sanoi odottaneensa silloisenkin taloussyklin kestäneen 5-6 vuotta, kuten se oli aina aiemmin kestänyt. Myöhemmin hän kuitenkin muisti, että 70-luvun lopulla elettiin fiat-rahan aikaa jolloin taloussykleistä saattoi muodostua erittäin pitkäkestoisia ja vahingollisia - aiempien taloussyklien 5-6-vuotinen kesto johtui kultakannan luomista ylitsepääsemättömistä rajoitteista. Juuri näiden yllämainittujen rajoitteiden vuoksi kultakanta ilman reservivaatimusta on paljon parempi rahajärjestelmä kuin 100 % fiat-raha (puhumattakaan sellaisesta fiat-rahasta josta reservivaatimus kokonaan puuttuu).

Rahajärjestelmät: Velvoitteeton fiat-raha

Kassavarantovelvoitteeton fiat-raha eli fiat-raha ilman reservivaatimusta on tällä hetkellä maailman ylivoimaisesti suosituin rahajärjestelmä. Valitettavasti tämä rahajärjestelmä on myös kaikkein huonoin sillä se mahdollistaa sekä julkisen että yksityisen inflaation. Tämän vuoksi järjestelmä on arvaamaton, epävakaa ja se kärsii syvistä pitkäkestoisista taloussykleistä. Täten ei liene ihme, että järjestelmä on kaatunut yleensä melko nopeasti omaan mahdottomuuteensa. Nykymuodossa järjestelmä on ollut käytössä vasta vuodesta 1973 alkaen.

Järjestelmä toimii käytännössä seuraavasti. Keskuspankki painaa katteetonta fiat-rahaa. Tämän fiat-rahan määrä määräytyy lähes mielivaltaisesti keskuspankin inflaatiotavoitteen mukaan. Inflaatiotavoite ei edusta edes rahainflaatiota (itävaltalainen inflaatio) vaan erästä hintainflaation (neoklassinen inflaatio) muotoa joka nojaa lähes mielivaltaisesti luotuun kuluttajain hintaindeksiin. Tämä hintaindeksi sisältää usein mm. standardisoidun ruokakorin, listan kulutustuotteita ja vuokran mutta se harvemmin sisältää energian tai asuntojen hintoja. Lopputuloksena keskuspankki saattaa kasvattaa rahamäärää 10 % vuodessa, josta vähennetään talouskasvusta ja ulkomaankaupasta koituvat hyödyt, ja joka lopulta näkyy 2 % hintainflaationa hintaindeksissä (joka on siis keskuspankin tavoite). Syy miksi energia ja asuminen eivät näy hintaindeksissä johtuvat siitä, että näiden hinnannousut ovat olleet liian korkeita - raaka-aineiden hinta kun ei oikein laske talouskasvun tai ulkomaankaupan seurauksena (esim. halvat kulutustuotteet Itä-Euroopasta ja Aasiasta). Keskuspankin hintainflaatiotavoite on myös vuotuinen - ei pitkäkestoinen - ja eikä se siten ota huomioon taloussyklien loppuvaiheissa tapahtuvaa massiivista hintainflaatiota. Ja ikään kuin tässä ei olisi jo harmia tarpeeksi, ongelma kasvaa keskuspankkien lainatessa rahat eteenpäin yksityisille pankeille jotka puolestaan kymmenkertaistavat olemassa olevan rahamäärän. Täten päästään tilanteeseen jossa yksilöiden reaalitulot ovat polkeneet paikallaan tai jopa pienentyneet sitten 1970-luvun. Ainut asia joka pitää elintasomme ylhäällä on Itä-Euroopan ja Aasian liittyminen maailmankauppaan joka on laskenut kustannuksia tuntuvasti sekä mahdollistanut teknologiset edistysaskeleet tuotantorakenteen pitenemisen kautta.

Jos yllä oleva menee yli hilseen, otetaan hieman konkreettisempi esimerkki. Euroalueella on käytössä euroksi kutsuttu fiat-raha. Tämä raha on lähtöisin Euroopan keskuspankista (EKP). Kuvitellaan, että EKP luo 1 000 euroa joka päätyy lopulta yksityisiin pankkeihin. Nämä pankit puolestaan lainaavat talletetut rahat kymmenkertaisena (euroalueen reservivaatimus on käytännössä 10 %) jolloin 1 000 euron alkupotista tulee 10 000 euron potti. Rahapyramidi näyttää seuraavanlaiselta:



Kuten lukijat varmasti tietävät, ainoastaan keskuspankilla (euroalueen tapauksessa EKP:llä) on oikeus painaa seteleitä ja kolikoita jolloin rahapyramidin päässä olevien pankkien reserveissä ei ikinä ole tarvittavaa rahamäärää - luottopaon riski on ilmeinen. Juuri tämän riskin vuoksi suurin osa kansantaloustieteilijöistä pelkää pienintäkin hintadeflaatiota (neoklassinen deflaatio) sillä se on usein merkki rahadeflaatiosta (itävaltalainen deflaatio). Mikäli luottopaonriski laukeaa luottopaoksi, fiat-rahajärjestelmä ilman reservivaatimusta on pelastettavissa ainoastaan keskuspankin massiivisella rahainflaatiolla (itävaltalainen inflaatio) joka synnyttää helposti hyperinflaation mikä niin ikään saattaa kaataa kyseisen rahajärjestelmän. Pidemmällä tähtäimellä tämä rahajärjestelmä ei siis ole pelastettavissa.

Talousdemokratian kritiikkiä

Suurin osa rahajärjestelmäreformin kannattajista haluaa palata kultakantaan muodossa tai toisessa. Eräs ideologia haluaa kuitenkin ylläpitää fiat-rahan mutta poistaa yksityiseltä pankeilta rahanluomisen etuoikeuden (pankit tunnetusti moninkertaistavat talletetun rahan määrän koska he tietävät, etteivät kaikki talletuksen tehneet asiakkaat halua rahojaan samanaikaisesti ulos - näin rahaa luodaan tyhjästä). Tätä aatetta kutsutaan talousdemokratiaksi ja se on erityisen suosittu Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa osana laajempaa vasemmistoideologia (kaikki aatteen kannattajat eivät kuitenkaan ole vasemmistolaisia). Toinen talousdemokratian kulmakivi on valtion velanoton lakkauttaminen jonka sijaan valtion keskuspankki yksinkertaisesti painaisi tarvittavat rahat. Talousdemokratian mielestä järjestelmä poistaisi myös hintainflaation (eli neoklassisen inflaation) sekä taloussyklit.

Talousdemokratia pohjautuu erääseen naiiviin taloussykliteoria josta aatteen kannattajat tuntuvat olevan tietämättömiä mutta joka siitä huolimatta toimii heidän teoreettisena kehyksenään:
1) Vain hintainflaatio (eli neoklassinen inflaatio) on ongelma.
2) Tuotantorakenne on yksivaiheinen.
3) Yksityisten pankkien luoma inflaatio aiheuttaa ylituotantoa.
4) Yksityiset pankit joutuvat nostamaan korkojaan luottopaon pelossa.
5) Koronnosto aikaansaa rahadeflaation (eli itävaltalaisen deflaation) jolloin ylituotanto purkautuu alituotannoksi.

Tämän naiivin taloussykliteorian ansiosta talousdemokraatit päätyvät eriskummalliseen (bizarre) lopputulokseen jossa korko tulee laskea 0 %:n tuntumaan (eihän ylituotanto voi olla ongelma) ja jossa kultakantaa vastustaa deflaation pelossa. Valitettavasti yllä oleva taloussykliteoria on vain puoliksi oikein - eli sen on myös puoliksi väärin:
1) Hintainflaatio on aina ongelmallinen ja johtuu joko nousevista tuotantokustannuksista tai kasvavasta rahamäärästä. Mutta myös rahainflaatio (eli itävaltalainen inflaatio) - joka on lähes aina syyllinen hintainflaatioon - on ongelmallinen. Taloussyklien kannalta sillä ei ole merkitystä pohjautuuko tämä rahainflaatio yksityisten pankkien luomaan katteettomaan rahaan vai valtion luomaan katteettomaan rahaan (eli fiat-rahaan).
2) Tuotantorakenne on monivaiheinen.
3) Yksityisten pankkien luoma inflaatio ja valtion luoma inflaatio aiheuttavat molemmat virhetuotantoa. Kyse ei siis ole liikatuotannosta (eli taloudessa tuotetaan liikaa tuotteita kautta linjan) vaan virhetuotannosta (eli taloudessa tuotetaan vääriä tuotteita väärässä suhteessa, kuten esim. 1990-luvulla tietotekniikkaa tai 2000-luvulla asuntoja). Virhetuotanto on talouden monivaiheisen tuotantorakenteen mahdollistama, jos talouden tuotantorakenne olisi yksivaiheinen, virhetuotantoa ei syntyisi vaan ainoastaan liikatuotantoa.
4) Korot toki nousevat mutta korkojen nousu ei itsessään aiheuta kuplan puhkeamista - tämä prosessi alkaa jo paljon aiemmin. Kuvitellaan kuitenkin, että talousdemokratiaa noudattava valtio pystyisi pitämään korot nollissa tai hyvin matalalla ikuisesti. Jos korot olisivat ikuisesti nollissa, ihmiset lainaisivat rahaa loputtomiin aina vain kiihtyvällä tahdilla kunnes rahatalous muuttuisi hyperinflaation kautta vaihtotaloudeksi. Jos taas korot pysyisivät ikuisesti nollan yläpuolella - mutta luontaista korkotasoa matalampana - seurauksena olisi lopulta joko hyperinflaatio, inflaation kiihtymisen pysähtyminen tai disinflaatio (eli inflaation väheneminen) jolloin kupla puhkeaisi tutulla tavalla: raaka-aineiden ja työvoiman hinta nousee, kulutustuotteiden hinnat nousevat, kuluttajista lähinnä olevien tuottajien voitot kasvavat, Richardo efekti, ja kuluttajista kauimpana olevien tuottajien voitot romahtaisivat.
5) Kupla voi puhjeta myös ilman rahadeflaatiota (eli itävaltalaista deflaatiota) mutta tämä on harvinaista. Koska kyse ei ole ylituotannosta vaan virhetuotannosta, tämä virheellinen tuotanto lopulta purkautuu. On toki totta, että jonkun aikaa jotkut resurssit lojuvat hyödyntämättöminä mutta kyse ei ole varsinaisesta alituotannosta (eli taloudessa tuotetaan liian vähän tuotteita kautta linjan) vaan siirtymäjaksosta jossa virhetuotannosta siirrytään hyödylliseen tuotantoon.

Viimeisimpänä voisin vielä mainita valtion velanoton lakkauttamisen. Valtion velkahan koostuu pääasiassa keskuspankilta lainatusta rahasta - eli ts. valtio lainaa rahaa oikealta taskulta vasemmalle taskulle. Valtion velanoton lakkauttamisen hyöty olisi kuitenkin siinä, että se paljastaisi valtion rahanluomiskoneiston (nyt keskuspankin toiminta on pitkälle piilotettu kirjanpitokikkojen taakse).

Rahajärjestelmät: 100 % fiat-raha

Fiat-raha 100 % reservivaatimuksella/kassavarantovelvoitteella on rahajärjestelmä jossa valtio luo markkina-arvoltaan arvotonta fiat-rahaa joka laillisen pakotteen avulla ylläpitää osan arvostaan. Järjestelmässä myös yksityiset pankit pakotetaan käyttämään tätä fiat-rahaa, mutta niille ei anneta etuoikeutta rahan luomiseen tyhjästä lainatoiminnan kautta. Tämä rahajärjestelmä on erittäin harvinainen poliittisista syistä, sillä valtio aloitti pankkitoiminnan sosialisoimisen antamalla yksityispankeille oikeuden katteettoman rahan luomiseen, jota seurasi valtiollisen keskuspankin perustaminen ja viimeisempänä paperirahan irrottaminen kultakannasta. Valtion toimintaperiaatteet tuntien näitä vanhoja etuoikeuksia ei ole purettu ja tuskin niitä koskaan puretaankaan, ellei keskuspankista kokonaan luovuta. Tämän vuoksi fiat-raha 100 % reservivaatimuksella esiintyy lähes ainoastaan maissa joissa pankkitoiminta on kokonaan sosialisoitu kaiken muun liiketoiminnan ohella (esim. Kuuba ja Pohjois-Korea).

Inflaation ja taloussyklien kannalta katsottuna fiat-rahajärjestelmä 100 % reservivaatimuksella eroaa hyvin vähän fiat-rahajärjestelmästä ilman tätä velvoitetta. Teoreettisesti ajateltuna inflaation ja taloussyklien pitäisi 100 % reservivaatimuksen alla kutistua noin 90 %. Tämä johtuu siitä, että tyypillisimmin reservivaatimus on 10 % jossa keskuspankin luoma 100 000 dollaria kymmenkertaistuu miljoonaksi yksityisen pankkitoiminnan kautta. Käytännössä näin ei kuitenkaan käy sillä inflaation perusta ei ole yksityisten pankkien rahanluonnissa vaan julkisen keskuspankin fiat-rahassa. On toki totta, että 10 % reservivaatimuksella (tai ilman reservivaatimusta) yksityinen pankki pystyy teoriassa kymmenkertaistamaan olemassa olevan rahamäärän lainatoiminnan kautta, mutta tämän kertoimen pohjalla oleva raha on aina keskuspankista lähtöisin. Keskuspankki voi siis päättää onko maan rahamäärä 10 dollaria, 1000 dollaria, miljardi dollaria, biljoona dollaria, triljoona dollaria vai 100 miljoonaa triljoonaa dollaria. Tämän jälkeen yksityinen pankkijärjestelmä lisää yhden nollan luvun perään. Fiat-rahajärjestelmä 100 % reservivaatimuksella vähentää parhaillaan hiukan inflaatiota ja lieventää taloussyklejä. Yleensä keskuspankki kuitenkin kuittaa haitan vähennyksen itselleen luomalla aiempaa enemmän rahaa tyhjästä.

Kritiikistä huolimatta tässä 100 % fiat-rahajärjestelmässä on muutama etu verrattuna fiat-rahajärjestelmään ilman reservivaatimusta. Ensinäkin yksityiset pankit eivät ole täysin sidottuja valtioon sillä he eivät tarvitse keskuspankin tukea toimintansa jatkamiseen. Toiseksi yksityispankeilla on teoreettinen mahdollisuus kilpailla valtiollista valuuttaa vastaan esimerkiksi kultakannalla ja siten myös kaataa valtiollinen valuuttajärjestelmä. Tämä siksi, että fiat-raha 100 % reservivaatimuksella tekee rahan tyhjästä luonnin mahdottomaksi lainatoiminnan kautta, jonka vuoksi sillä ei ole merkitystä onko pankkitoiminnan perustana fiat-raha vai kultakanta. Vaihtoehdon edessä kansalaiset suosisivat säästötoiminnassaan kultakantaa sillä kullan arvo ei fiat-rahan tavoin laske. Kolmanneksi valtion rahakontrolli heikkenee. Ensisilmäyksellä tämä saattaa kuulostaa epäuskottavalta, sillä 100 % fiat-rahajärjestelmässä valtio luo jokaisen uuden kolikon ja siten hallitsee teoriassa koko talouden rahanluontia. Käytännössä tämä hallinta kuitenkin heikkenee yllämainituista syistä.

Lyhyellä tähtäimellä fiat-rahajärjestelmä 100 % reservivaatimuksella saattaa kuulostaa paremmalta vaihtoehdolta verrattuna fiat-rahajärjestelmään ilman reservivaatimusta. Keskuspankin toiminnan myötä nämä edut kuitenkin heikkenevät lähes olemattomiin. Keskuspankin lakkauttaminen on siten paljon tärkeämpää verrattuna 100 % reservivaatimukseen siirtymiseen.

Inflaatio, taloussyklit ja rahajärjestelmät

Maailma on täynnä mitä merkillisimpiä rahajärjestelmiä. Inflaation ja taloussyklien kannalta keskeisintä näissä rahajärjestelmissä on 1) mihin rahan arvo perustuu ja 2) miten suurelta osin pankit ovat vastuussa rahan olemassaolosta pankkiholveissa. Vapailla rahoitusmarkkinoilla rahajärjestelmällä on tapana kallistua hyvin lähelle kulta- tai hopeakantaa 100 % reservivaatimuksella (tai suomalaisemmin kassavarantovelvoitteella), sillä se on rahajärjestelmistä kaikkein vakain. Riittävän vahva valtio pystyy kuitenkin poistamaan sekä reservivaatimuksen että rahan arvon perustan. Rahan arvon perustan poistamisen seuraus on fiat-raha, eli raha jonka todellinen markkina-arvo on nolla mutta joka laillisen pakotteen ansiosta pystyy ylläpitämään osan vanhasta arvostaan. Inflaation ja rahajärjestelmän välinen suhde näkyy alla olevassa kuvassa:



Vasemmassa yläkulmassa sijaitseva fiat-raha 100 % reservivaatimuksella tarkoittaa valtion luomaa katteetonta rahaa yhdistettynä pankkien velvoitteeseen pitää tileillä näkyvän rahan määrä yhtä suurena pankissa olevan rahamäärän kanssa. Tässä rahajärjestelmässä valtion luoma inflaatio on ongelma, mutta yksityiset pankit eivät pysty pahentamaan tilannetta omalla inflaatiollaan. Tällainen järjestelmä on käytössä vain muutamassa maassa, kuten (käsittääkseni) Kuubassa ja Pohjois-Koreassa - järjestelmää voisi kutsua myös rahasosialismiksi.

Jos fiat-raha 100 % reservivaatimuksella on rahasosialismia, niin fiat-raha ilman reservivaatimusta on rahafasismia. Tällöin sekä valtio että yksityiset pankit pystyvät paisuttamaan rahan määrää jonka seurauksena inflaatio-ongelma on ilmeinen. Valitettavasti tämä järjestelmä on erittäin laajalti levinnyt ja on käytännössä katsoen käytössä koko maailmassa (Yhdysvallat ja Euroopan Unioni mukaan lukien).

Kellon suuntaan kulkien oikeassa alakulmassa sijaitseva kultakanta ilman reservivaatimusta oli käytössä lähes koko maailmassa ennen vuotta 1913. Tämän vuoksi tätä rahajärjestelmää kutsutaankin usein klassiseksi kultakannaksi. Klassisessa kultakannassa valtio sallii yksityisten pankkien velanannon yli sen määrän mitä pankeilla on rahaa tileillään jonka vuoksi myös klassinen kultakanta kärsii inflaatiosta ja taloussykleistä. Onneksi klassisessa kultakannassa mikään ei pakota pankkeja toimimaan näin jolloin kilpailu pitää inflaation kurissa jättäen taloussyklit lyhyiksi ja melko harmittomiksi.

Kultakanta 100 % reservivaatimuksella on ainut järjestelmä jossa kumpaakaan - julkista taikka yksityistä – inflaatiota ei ole. Valitettavasti tätä puhtaaksi kultakannaksi kutsuttua järjestelmää ei ole ollut käytössä missään sitten 1780-luvun jolloin hollantilainen Amsterdamsche Wisselbank pakotettiin rahakannan paisuttamiseen (eli reservivaatimuksesta luopumiseen). Puhtaan kultakannan alla myös taloussyklit olisivat käytännössä katsoen kokonaan eliminoituja.

Seuraavissa postauksissa perustelen tarkemmin miten inflaatio, taloussyklit ja pankkijärjestelmän toiminta poikkeavat toisistaan näissä neljässä rahajärjestelmässä.

Kun kupla puhkeaa

Tähän asti olen vasta perustellut miksi kuplia muodostuu ja puhkeaa, mutten vielä ole vastannut kysymykseen miten kupla puhkeaa. Olennaisinta tässä vaiheessa on ymmärtää, ettei kuplan puhkeaminen pohjimmaltaan johdu koron noususta vaan kupla puhkeaa siitä huolimatta. Kuplan puhkeaminen noudattaa kuutta seuraavaa vaihetta:

1) Raaka-aineiden ja työvoiman hinta nousee. Kuten aiemmin perustelin, säästäminen vapautta resursseja tuotantorakenteen loppupäästä ja mahdollistaan niiden sujuvan siirtymisen tuotantorakenteen alkupäähän. Fiat-rahan aikaansaamien virhesijoitusten vuoksi näin ei kuitenkaan kuplataloudessa tapahdu. Tällöin tuottajat joutuvat kilpailemaan keskenään raaka-aineista ja työvoimasta joka nostaa niiden hintoja.

2) Kulutustuotteiden hinnat nousevat. Työvoiman hinnannousu, sekä fiat-rahan aikaansaamat voitot tuotantorakenteen alkupäässä, yhdistettynä resurssien suhteelliseen vähenemiseen tuotantorakenteen keski- ja loppupäässä (johtuen resurssien kallistumisesta, joka siirtää osan resursseista tuotantorakenteen alkupäähän) johtavat lopulta kulutustuotteiden hintojen kallistumiseen.

3) Kuluttajista lähinnä olevien tuottajien voitot kasvavat. Kulutustuotteiden hinnannousu nostaa niiden tuotteiden hintoja, jotka ovat jo markkinoilla (eli ts. joiden tuotantorakenne on lyhyt) mikä puolestaan kasvattaa näiden tuottajien voittoja suhteessa tuotantorakenteen alkupään tuottajien voittoihin. Tässä vaiheessa kuplan olemassaolo näyttää todennäköiseltä, mikä saa monet sijoittajat vetäytymään kuplan vaivaamilta markkinoilta.

4) Ricardo efekti. Tavallistesti Ricardo efekti tarkoittaa työntekijöiden korvaamista koneilla joka säästää resursseja ja nostaa työntekijöiden reaalipalkkoja. Hintojennousun ansiosta työntekijöiden reaalipalkka kuitenkin laskee (vaikka heidän numeraalinen palkka onkin kasvanut fiat-rahan vuoksi) jolloin työntekijöiden palkkaaminen koneiden sijaan käy halvemmaksi. Spiraali tehottomampaan tuotantoon käynnistyy.

5) Lainakorko nousee. Luottoekspansion, eli itävaltalaisen inflaation, kiihtymisen hidastuttua (ts. kupla puhkeaa ilman luottopuristusta [credit crunch]) lainakorot nousevat alkuperäisten lainanantajien vaatiessa lainakoron korjausta (neoklassisen) inflaation määrällä. Vaikka tämä tekee lainanotosta kannattamattomampaa, konkurssin partaalla sinnittelevät tuotantorakenteen alkupään yrittäjät ovat valmiita hyväksymään korkeamman koron, sillä tuotteiden tuominen markkinoille on heille valtavien tappioiden välitöntä realisoimista kannattavampaa. Tämän vuoksi lainakorko saattaa nousta jopa alkuperäistä (luottoekspansiota edeltävää) korkoa suuremmaksi. Korot nousevat siis yleensä kauan ennen luottopaon uhan olemassaoloa. Luottopako ei siis ole syy kuplaan taikka sen puhkeamiseen - se on kuplan seuraus. Valitettavasti tämä tosiasia pääsee usein unohtumaan, sillä kuplien puhkeaminen on helpompi selittää yksinkertaisella suht. tarkalla rautalankamallilla, kuin mitä sen perusteleminen askel askeleelta on (tähän syyllistyn usein myös itse).

6) Kuluttajista kauimpana olevien tuottajien voitot romahtavat. Lopulta virheellisten kuplasijoitusten olemassaolosta tulee itsestäänselvyys kaikille osallisille, jonka seurauksena tuotantoketjun alkupään sijoitukset likvidoidaan ja vapautuneet resurssit siirtyvät tuotantoketjun loppupäähän. Siirtymäjakson aikana työttömyyden nousu, pankkien kaatuminen ja suuri (neoklassinen) inflaatio ovat kaikkien nähtävillä. Näitä ongelmia voidaan kuitenkin pienentää säätelyä vähentämällä, veroja laskemalla sekä luottoekspansion tyrehdyttämisellä.

Taloussykliteorioista

Taantumien ja lamojen aikoihin maailma täyttyy mitä kummallisimmista taloussykliteorioista. Taloustieteellisesti katsottuna neljä alla olevaa teoriaa ovat kutakuinkin ne kaikkein yleisimmät. Mainitsen nämä teoriat lähinnä perustellakseni miksi nojaan itse tiettyyn taloussykliteoriaan ja miksi monet taloustieteilijät ovat niin hämmentyneitä vallitsevasta talouden tilasta. Esittelen teoriat huonoimmasta parhaimpaan:

Luonnollinen taloussykliteoria kuvittelee nimensä mukaisesti, että taloussyklit ovat markkinatalouteen kuuluva luonnollinen väistämätön ilmiö. Tämän teorian mukaan luonnollisia taloussyklejä on kolme: noin kolmevuotinen Kitchin sykli, noin yhdeksänvuotinen Juglar sykli ja noin 50-vuotinen Kondratieff sykli. Tuotannon vaihtelut selitetään näiden kolmen syklien törmäilyillä, jos esim. Kitchin ja Juglar syklit ovat laskusuhdanteessa mutta Kondratieff sykli on nousussa, seurauksena on keskivertokestoinen lama. Jos sekä Kitchin, Juglar ja Kondratieff syklit ovat laskussa, seurauksena on 1930-luvun tai 1990-luvun kaltainen lama. Tämän teorian keskeinen ongelma on siinä, ettei talous ihmisten välisenä vaihtokauppaverkostona ole mikään luonnonilmiö vuorovesien tavoin. Mielenkiintoisinta luonnollisessa taloussykliteoriassa on, että se lojuu unohdettuna kunnes suuri lama yllättää. Täten ei liene ihme jos se löydetään taas uudelleen 2010-luvulla.

Neoklassinen taloussykliteoria on tämän päivän yleisin taloussykliteoria, jota usein myös kutsutaan nimellä Real Business Cycle [RBC]. RBC:n mukaan taloussyklit johtuvat kahdesta eri shokista eli julkisen sektorin kulutusshokista tai yksityisen sektorin teknologiashokista. Toisin sanoen, julkisen sektorin kulutuksen äkillinen nousu tai lasku, tai uuden teknologian käyttöönotto yksityisellä sektorilla voi aikaansaada taloussyklin. RBC:n ainut positiivinen asia on, ettei se oleta taloussyklien olevan mikään luonnon ilmiö luonnollisen taloussykliteorian tavoin. Valitettavasti myös RBC on erittäin huono teoria, sillä se väittää taloussyklien johtuvan finanssipolitiikasta (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee julkista kulutusta, investointeja ja näiden kahden rahoitusta) rahapolitiikan (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee rahan painamista, inflaatiota ja korkoja) sijaan.

Schumpeterin taloussykliteoria on jo yllättävän hyvä taloussykliteoria, sillä teoria ymmärtää taloussyklien johtuvan yrittäjien massiivisista virhesijoituksista. Nämä virhesijoitukset johtuvat Schumpeterin mukaan yrittäjien käyttöön ottamasta uudesta teknologiasta (RBC siis lainasi osan teoriastaan suoraan Schumpeteriltä mutta huononsi sitä samalla tuntuvasti) joka rikkoo yleisen tasapainon ja syöksee yrittäjät massiivisiin virhesijoituksiin (Schumpeterille yrittäjä ei ole kuka tahansa kukkakaupan tai etnoravintolan perustaja, vaan sellainen yksilö jonka yritys käyttää vallankumouksellista uutta teknologiaa). Teorian ongelma on, ettei se selitä miksi massiivisia virhesijoituksia tapahtuu kuplan aikana jokaisella sektorilla samanaikaisesti, sillä ei liene vaikea ymmärtää, etteivät suuret teknologiset edistysaskeleet (kuten autot ja tietokoneet) käynnistä teknologista vallankumousta joka sektorilla samanaikaisesti.

Itävaltalainen taloussykliteoria eli Austrian Business Cycle Theory [ABC] on mielestäni selvästi pätevin taloussykliteoria ja ainut teoria joka osaa tyydyttävästi selittää syklin melko täydellisesti alusta loppuun saakka. ABC:n mukaan taloussyklit johtuvat katteettoman rahan painamisesta joka alentaa ensin korkoja ja siten huijaa sijoittajat luulemaan tietyt kannattamattomat projektit kannattaviksi. Tämä puolestaan aiheuttaa tuotantorakenteen vääristymisen mikä johtaa palkkojen ja raaka-aineiden kallistumiseen jolloin kannattamattomien projektien kannattamattomuus paljastuu.

Tuotantorakenne ja taloussyklit

Kaikki tuotanto voidaan jakaa teollisuustuotteisiin ja kulutustuotteisiin, joista edellä mainitut tähtäävät lopulta kulutukseen. Kapitalismissa pääoma (eli kapitaali) kasaantuu joka mahdollistaa pitkän tuotantorakenteen. Syy miksi afrikkalaiset ovat köyhiä ja länsimaalaiset rikkaita johtuu siitä, että afrikkalaisten tuotantorakenne on lyhyt ja länsimaalaisten tuotantorakenne on pitkä. Esimerkki lyhyestä tuotantorakenteesta: 1) viljelijä viljelee viljan, 2) mylläri tekee viljasta jauhoa, 3) leipuri leipoo jauhoista leivän ja 4) kuluttaja ostaa leivän. Tuotantorakennetta voidaan kuitenkin pidentää. Tämä pidennys tapahtuu säästöjen avulla, jolloin kuluttaja jättää osan leivästä ostamatta, jonka seurauksena leipuri leipoo vähemmän leipää ja mylläri tekee viljasta vähemmän jauhoja. Säästöt tapahtuvat pääsääntöisesti tuotantorakenteen lopussa, sillä tuotantorakenteen alussa teollisuustuotteet ovat helpommin muokattavissa (koska viljaa voidaan muuttaa jauhoiksi, muttei jauhoa takaisin viljaksi). Säästöjen jälkeen pidennetty tuotantorakenne voisi näyttää esimerkiksi seuraavanlaiselta: 1) kaivosyhtiö louhii malmia, 2) autotehdas tekee malmista traktorin, 3) viljelijä viljelee viljan traktorilla, 4) mylläri tekee viljasta jauhoa, 5) leipuri leipoo jauhoista leivän ja 6) kuluttaja ostaa leivän.



Vaikka säästöt eivät sinänsä muodosta mitään yhteenliittymää (aggregate), olen lyönyt ne yhteen yhden väärinkäsityksen välttämiseksi: yhden tuotantovaiheen säästöt siirtyvät melko satunnaisesti toiseen tuotantovaiheeseen, esimerkiksi neljännen tuotantovaiheen säästöistä ei automaattisesti tule toisen tuotantovaiheen pääomaa jne.. Alla olevassa kuvassa tuotantorakenteet on sijoitettu päällekkäin, jolloin myöhempien tuotantovaiheiden kapeneminen, aikaisempien tuotantovaiheiden leveneminen ja tuotantorakenteen piteneminen tulevat paremmin esille:



Markkinataloudessa virheelliset sijoitukset ovat arkipäiväinen ilmiö. Onneksi markkinatalousmekanismi palkitsee menestyksekkäät sijoittajat ja rankaisee huonoja sijoittajia jolloin huonot sijoittajat katoavat pian markkinoilta. Silloin kun tämä mekanismi on syösty raiteiltaan aiemmin menestyksekkäät sijoittajat tekevät massiivisia virheellisiä kuplasijoituksia. Massiiviset virhesijoitukset ovat mahdollisia, koska (itävaltalainen) inflaatio on alentanut korkoja, joka on tilapäisesti tehnyt aiemmin kannattamattomat sijoitukset kannattaviksi.



Kun nämä tuotantorakenteet asetetaan päällekkäin, huomaamme, että aikaisemmat tuotantovaiheet ovat leventyneet ja tuotantorakenne on pidentynyt, ilman myöhempien tuotantovaiheiden kapenemista (kuvassa käytettään 35:n prosenttiyksikön inflaatiota, joka vastaa kolme ja puoli vuotta jatkunutta 10:n prosenttiyksikön inflaatiota):



Kuten arvata saattaa, (itävaltalaisella) inflaatiolla luotu talouskasvu ei ole kestävä, vaan ennemmin tai myöhemmin seurauksena on luottopaon uhka, jolloin pankit joutuvat nostamaan korkojaan. Tämä johtaa aluksi luottopuristukseen (credit crunch) ja myöhemmin (itävaltalaiseen) deflaatioon, jonka aikana virheelliset sijoitukset likvidoidaan.



Alla olevasta kuvasta näkyy, miten (itävaltalainen) deflaatio on lyhentänyt ja kaventanut tuotantorakennetta. Tuotantorakenteen lyheneminen ja kaventuminen aiheuttaa myös massatyöttömyyttä. Onneksi alemmat tuotantovaiheet koostuvat usein raaka-aineista, jotka voidaan siirtää muuhun tuotantoon. Valitettavasti alempiin tuotantovaiheisiin kuuluu yleensä myös tehtaita ja kiinteistöjä, jotka soveltuvat usein huonosti muuhun kuin niiden alkuperäiseen tarkoitukseen.

Inflaatio- ja deflaatiokäsitteistä

Jos joku on ihmetellyt miksi käytän käsitteitä (neoklassinen) inflaatio ja (itävaltalainen) inflaatio johtuu tämä näiden käsitteiden merkittävästä erosta. Talousuutisissa inflaatio tarkoittaa aina neoklassista inflaatiota, mutta taloustieteellisessä ja poliittisessa kirjallisuudessa sanan merkitys vaihtelee (eikä tätä käsitettä usein erikseen määritellä). Ennen ensimmäistä maailmansotaa inflaatio tarkoitti lähes aina itävaltalaista inflaatiota, nykyään se tarkoittaa yleensä neoklassista inflaatiota. Tarkat määritelmät ovat kutakuinkin seuraavanlaiset:
Neoklassinen inflaatio = hintojen nousu
Neoklassinen deflaatio = hintojen lasku
Itävaltalainen inflaatio = rahakannan paisuttaminen (neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ekspansioksi)
Itävaltalainen deflaatio = rahakannan supistaminen (neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä kontraktioksi)

Jotta nämä käsitteet tulisivat paremmin selviksi, käyn niiden eron (ja suhteen toisiinsa) läpi yksinkertaisen taloussykliesimerkin avulla. Kuvitellaan että on olemassa pieni kaupunki jonka kokonaisrahamäärä koostuu yhteensä 10 000 kultarahasta (kuten sanottu, tämän kannan ei ole pakko olla kultaa se voi yhtä hyvin olla hopeaa, simpukoita, oravannahkoja, valkosipulia jne. kunhan sillä on jokin kanta). Kaupungin kolmanneksi suurin pankki omaa (ei omista) tästä kannasta 10 % eli 1 000 kultarahaa. Pankki päättää luopua 100 % reservikannasta (jolloin kaikki 1 000 kultarahaa olisivat pankissa) ja lainaa rahat eteenpäin samalla väittäen, ettei rahoja ole lainattu. Pankki onnistuu tässä painamalla 1 000 uutta tositetta, joista jokainen tosite vastaa yhtä kultarahaa jonka pankki lupaa tositetta vastaan. Pankin toiminnan seurauksena kaupungin rahamäärä kasvaa 1 000 kultarahatositteella, jolloin kokonaisrahamäärä on 10 000 kultarahaa + 1 000 kultarahatositetta = 11 000 kultarahayksikköä. Koska kullan määrä pysyy samana kuin ennen, on rahakantaa paisutettu. Itävaltalaiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ilmiötä inflaatioksi, neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat sitä ekspansioksi. Alla olevan kuvan ilmapallot symboloivat rahakantaa, kun ilmapalloon lisätään ilmaa sen koko kasvaa, samoin käy rahakannalle - tästä käsite inflaatio.



Ylimääräinen 1 000 rahan rahamäärä ei kuitenkaan jää lojumaan kuluttajien taskuun vaan päätyy ennemmin tai myöhemmin joko pankkiin tai markkinoille (yksinkertaistamisen vuoksi oletamme koko summan päätyvän markkinoille). Tällöin hinnat nousevat tuote kerrallaan, kunnes kaikkien tuotteiden hinnat ovat nousseet. Tätä ilmiötä neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat inflaatioksi. Alla oleva kuva näyttää hintatasoindeksin nousseen 10 % joka on looginen seuraus siitä, että rahakanta kasvoi kymmenellä prosentilla (1 000 kultarahatositetta on 10 % 10 000 kultarahasta).



Ennemmin tai myöhemmin rahakantaa lisänneen pankin asiakkaat haluavat rahansa takaisin pankilta. Mutta koska pankki on lainannut rahat eteenpäin, se ei voi palauttaa asiakkaille heidän rahojaan. Tällöin syntyy luottopako, pankin asiakkaiden rynnätessä pankkiin talletustensa perässä. Pankki tivaa tällöin lainojansa takaisin mutta mikäli tämä epäonnistuu, ajautuu pankki lopulta konkurssiin ja pankin kultarahatositteet mitätöidään katteettomina. Rahamäärä laskee takaisin 10 000 kultarahaan (11 000 kultarahayksikköä - 1 000 katteetonta kultarahatositetta = 10 000 kultarahayksikköä). Itävaltalaiset taloustieteilijät kutsuvat ilmiötä deflaatioksi, neoklassiset kutsuvat sitä kontraktioksi. Ilmapallo tyhjenee.



Viimeinen vaihe taloussyklissä on hintojen romahtaminen, joka puolestaan johtuu siitä, ettei taloudessa ole enää tarpeeksi rahaa nykyisen hintatason ylläpitämiseen (joka oli seuraus rahakannan äkillisestä kasvusta eli paisuttamisesta). Neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ilmiötä deflaatioksi. Kuten kuvasta näkyy, tyhjentyneen ilmapallon korkeus laskee.



Itävaltalaisten ja neoklassisten inflaatio/deflaatio -käsitteiden suurin ero on siinä, että itävaltalaiset pitävät inflaationa/deflaationa ilmiön syytä, kun taas neoklassiset kutsuvat ilmiön seurausta inflaatioksi/deflaatioksi. Neoklassinen termistö on mielestäni huonompi sillä se aiheuttaa sekaannusta. Esimerkiksi korkean tuottavuuden omaavissa valtioissa (kuten Viro, Slovenia, Kiina tai Intia) rahakannan paisuttaminen (itävaltalainen inflaatio) voi olla suurta, ilman että neoklassista inflaatiota tapahtuu. Vastaavasti kultakannan alla vuotuinen neoklassinen deflaatio on 2-3 %, muttei siitä koidu järjestelmälle mitään haittaa, koska rahakanta ei lainkaan supistu vaan päinvastoin se kokee hienoisen itävaltalaisen inflaation (rahakannan paisumisen).

Kulta on tärkeää

Lukijoiden pyynnöstä, ja Lars Östermanin blogin suosion innoittamana, kirjoitan vastedes enemmän rahasta ja taloussykleistä "rahateoria"-tunnisteen alla. Niille jotka eivät ole vielä tutustuneet Lars Östermanin blogiin, kerrottakoon että Lars näkee aivan oikein inflaation ongelman ja ehdottaa ratkaisuksi keskuspankin luomaa fiat rahaa 100 % reservivaatimuksella. Tämä ratkaisu poistaisi lyhyellä aikavälillä teoriassa noin 9/10 osaa (90 %) ja käytännössä noin 2/3 (67 %) - 5/6 (83 %) osaa vuosittaisesta inflaatiosta (Palaan tähän...). Pitkällä aikavälillä inflaation ongelma olisi puolestaan riippuvainen siitä miten valtiollinen keskuspankki jatkossa toimisi (...ja tähän...). Mielestäni kuitenkin kultakanta 100 % reservivaatimuksella olisi vielä parempi ratkaisu, sillä se poistaisi inflaation ongelman kokonaan. Syy miksi Lars näkee asian toisin, johtunee siitä, että hänen ja minun käyttämät inflaatiomääritelmät poikkeavat hieman toisistaan (...ja tähän myöhemmin.).

Valitettavan harvat kaduntallaajat (ja vielä harvemmat taloustieteilijät) ymmärtävät tänään inflaation ongelman ja ne jotka niin tekevät, vastustavat yleensä kultakantaa kahdesta keskeisestä syystä. Ensinäkin kultaa pidetään arvottomana koska sillä ei uskota olevan ihmiselle mitään ns. käyttöarvoa kuten ruoalla, vedellä tai vaatteilla on. Monetaristit (mm. Milton Friedman) jopa olettivat 1970-luvulla, että kullan hinta romahtaisi sen jälkeen kun Nixon sulki kultaikkunan mutta toisin kävi - kullan hinta yli kaksikymmenkertaistui seuraavan kymmenen vuoden aikana. Monetaristien (ja muiden neoklassisten taloustieteilijöiden) arvoteorian virhe juontaa itse asiassa juurensa yliarvostetusta Adam Smithistä, joka muiden virheidensä ohella erittelin tavaroiden arvon kahteen osaan: vaihtoarvoon ja käyttöarvoon, jossa tietyt tuotteet (kuten kulta) omasivat suuren vaihtoarvon, kun taas toisten tuotteiden (kuten vesi tai ruoka) käyttöarvo on paljon suurempi. Vaikka tämä saattaa kuulostaa aluksi järkeenkäyvältä, Smithin teoria on valitettavasti täysin väärä. Jokaisella tuotteella on yhtä monta (rahassa mittaamatonta, muttei mittaamattoman arvokasta) arvoa kuin maailmassa on ihmisiä, mutta jokaisella tuotteella on vain yksi maailmanmarkkinahinta. Kysyntä ja tarjonta määräävät tämän hinnan päivittäin maailmanmarkkinoilla, mutta kysyntä ja tarjonta eivät määrää tuotteen arvoa. Syy miksi ruoka on halpaa ja kulta on kallista, johtuu siitä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan kullasta enemmän mitä he ovat valmiita maksamaan ruoasta. Mutta koska ruoka on ihmiselämän jatkuvuuden kannalta tärkeämpää, ruoan hinta voi potentiaalisesti nousta miten korkealle tahansa jopa kullan hintaa paljon korkeammalle.

Toinen kultaa vastaan käytetty argumentti kuuluu: "kullankaivuu on kallista ja koska kultaa käytetään ainoastaan rahana, yhteiskunta säästäisi, mikäli rahana käytettäisiin jotain muuta kuin kultaa". Raha on sikäli merkillinen tavara, koska sen hyöty koostuu ainoastaan sen vaihtoroolista, mikä vuoksi mikä tahansa materiaali kullasta paperiin voi ottaa rahan roolin. Kulta on ollut kautta ihmiskunnan historian yleisin raha, koska kultaa on mahdotonta väärentää ja sen hinta pysyy suhteellisen vakaana suhteessa muihin tuotteisiin. Kukaan ei väitä poliiseja tai oikeusistuimia hyödyttömiksi, sillä ne suojaavat yksityisomaisuutta ja kaventavat rikollisten toimintamahdollisuuksia. Samasta syystä kulta on tärkeää, sillä se suojelee yksityisomaisuutta keskuspankin ja yksityisten pankkien harjoittamalta järjestäytyneeltä rikollisuudelta eli katteettoman rahan luonnilta eli inflaatiolta. Ne joiden mielestä keskuspankit eivät tarvitse rajoitteita, voivat kääntää katseensa kohti Zimbabwea jossa vuosittainen inflaatio ylitti 1 000 000 % rajan.