eroakirkosta.fi

keskiviikko 30. heinäkuuta 2008

Kirja-arvostelu: What Has Government Done to Our Money

Murray Rothbardin What Has Government Done to Our Money - The Case for a 100 Percent Gold Dollar on lyhyt ja ytimekäs johdatus rahateoriaan ja sitä ympäröivään politiikkaan. Kirja koostuu oikeastaan kahdesta erillisestä teoksesta jotka täydentävät toisiaan. Ensimmäinen näistä teoksista perustelee miksi raha tuotteena on tarpeellinen, miten valtio manipuloi rahan arvoa, sekä historiallisen kuvauksen siitä miten valtio kaappasi rahan itselleen. Toinen teos puolustaa 100 % kultakantaan paluuta, perustellen miksi se on tarpeellista ja miten tähän määränpäähän päästään.

Positiivista kirjassa on se, ettei Rothbard käytä ylimääräisiä sivuja koko taloustieteellisen raamin luomiseen vaan hän pysyttelee rahateorian olennaisemmassa osassa, eli siinä miksi raha on niin tärkeää ja miksei sitä saa jättää valtion hampaisiin. Sen sijaan, että Rothbard vastaisi harvinaisiin, epäolennaisiin tai kaukaa haettuihin vasta-argumentteihin, hän tekee parhaansa vastatakseen vain niihin kysymyksiin joihin tavallinen lukija kiinnittää ensimmäiseksi huomionsa. Vaikka teos onkin taloustieteellinen, se ei ole liian teoreettinen - muttei myöskään liian yksinkertainen, jolloin lukijan mielenkiinto pysyy yllä alusta loppuun saakka.

Kuten kaikissa kirjoissa tässäkin teoksessa on omat huonot puolensa. Yksi häiritsevimmistä seikoista on se, ettei kirjan kahta teosta ole sovitettu hyvin toisiinsa - kirjan ensimmäinen osa elää fiat rahan alla vuotta 2001, toisen osan jäätyessä vuoden 1963 Bretton Woodsiin. Kirjan toinen osa toistaa lisäksi useita kirjan ensimmäisen osan argumenteista. Pidemmässä teoksessa tämä toimisi, mutta lyhyessä maalikoille suunnatussa teoksessa tähän ei ole varaa. Tämä on varsin valitettavaa ottaen huomioon, että ensimmäistä osaa on rankasti editoitu ja päivitetty vuoden 1962 versiosta, mutta toinen osa on jäänyt lähes kokonaan editoimatta. Rothbardin teos on myös varsin Yhdysvaltakeskeinen - perspektiivi joka toimi kaikkialla Neuvostoliiton kaatumiseen saakka ei ole tämän päivän Euroopassa kovin ajankohtainen. Rahateorian perusasioista kiinnostuneille suosittelen lämpimästi tämän kirjan lukemista, vaikka kirjassa ei valitettavasti käydä läpi taloussyklejä lainkaan. 186 sivua. Yleisarvosana: 88 %.

perjantai 18. heinäkuuta 2008

Tuotantorakenne ja taloussyklit

Kaikki tuotanto voidaan jakaa teollisuustuotteisiin ja kulutustuotteisiin, joista edellä mainitut tähtäävät lopulta kulutukseen. Kapitalismissa pääoma (eli kapitaali) kasaantuu joka mahdollistaa pitkän tuotantorakenteen. Syy miksi afrikkalaiset ovat köyhiä ja länsimaalaiset rikkaita johtuu siitä, että afrikkalaisten tuotantorakenne on lyhyt ja länsimaalaisten tuotantorakenne on pitkä. Esimerkki lyhyestä tuotantorakenteesta: 1) viljelijä viljelee viljan, 2) mylläri tekee viljasta jauhoa, 3) leipuri leipoo jauhoista leivän ja 4) kuluttaja ostaa leivän. Tuotantorakennetta voidaan kuitenkin pidentää. Tämä pidennys tapahtuu säästöjen avulla, jolloin kuluttaja jättää osan leivästä ostamatta, jonka seurauksena leipuri leipoo vähemmän leipää ja mylläri tekee viljasta vähemmän jauhoja. Säästöt tapahtuvat pääsääntöisesti tuotantorakenteen lopussa, sillä tuotantorakenteen alussa teollisuustuotteet ovat helpommin muokattavissa (koska viljaa voidaan muuttaa jauhoiksi, muttei jauhoa takaisin viljaksi). Säästöjen jälkeen pidennetty tuotantorakenne voisi näyttää esimerkiksi seuraavanlaiselta: 1) kaivosyhtiö louhii malmia, 2) autotehdas tekee malmista traktorin, 3) viljelijä viljelee viljan traktorilla, 4) mylläri tekee viljasta jauhoa, 5) leipuri leipoo jauhoista leivän ja 6) kuluttaja ostaa leivän.



Vaikka säästöt eivät sinänsä muodosta mitään yhteenliittymää (aggregate), olen lyönyt ne yhteen yhden väärinkäsityksen välttämiseksi: yhden tuotantovaiheen säästöt siirtyvät melko satunnaisesti toiseen tuotantovaiheeseen, esimerkiksi neljännen tuotantovaiheen säästöistä ei automaattisesti tule toisen tuotantovaiheen pääomaa jne.. Alla olevassa kuvassa tuotantorakenteet on sijoitettu päällekkäin, jolloin myöhempien tuotantovaiheiden kapeneminen, aikaisempien tuotantovaiheiden leveneminen ja tuotantorakenteen piteneminen tulevat paremmin esille:



Markkinataloudessa virheelliset sijoitukset ovat arkipäiväinen ilmiö. Onneksi markkinatalousmekanismi palkitsee menestyksekkäät sijoittajat ja rankaisee huonoja sijoittajia jolloin huonot sijoittajat katoavat pian markkinoilta. Silloin kun tämä mekanismi on syösty raiteiltaan aiemmin menestyksekkäät sijoittajat tekevät massiivisia virheellisiä kuplasijoituksia. Massiiviset virhesijoitukset ovat mahdollisia, koska (itävaltalainen) inflaatio on alentanut korkoja, joka on tilapäisesti tehnyt aiemmin kannattamattomat sijoitukset kannattaviksi.



Kun nämä tuotantorakenteet asetetaan päällekkäin, huomaamme, että aikaisemmat tuotantovaiheet ovat leventyneet ja tuotantorakenne on pidentynyt, ilman myöhempien tuotantovaiheiden kapenemista (kuvassa käytettään 35:n prosenttiyksikön inflaatiota, joka vastaa kolme ja puoli vuotta jatkunutta 10:n prosenttiyksikön inflaatiota):



Kuten arvata saattaa, (itävaltalaisella) inflaatiolla luotu talouskasvu ei ole kestävä, vaan ennemmin tai myöhemmin seurauksena on luottopaon uhka, jolloin pankit joutuvat nostamaan korkojaan. Tämä johtaa aluksi luottopuristukseen (credit crunch) ja myöhemmin (itävaltalaiseen) deflaatioon, jonka aikana virheelliset sijoitukset likvidoidaan.



Alla olevasta kuvasta näkyy, miten (itävaltalainen) deflaatio on lyhentänyt ja kaventanut tuotantorakennetta. Tuotantorakenteen lyheneminen ja kaventuminen aiheuttaa myös massatyöttömyyttä. Onneksi alemmat tuotantovaiheet koostuvat usein raaka-aineista, jotka voidaan siirtää muuhun tuotantoon. Valitettavasti alempiin tuotantovaiheisiin kuuluu yleensä myös tehtaita ja kiinteistöjä, jotka soveltuvat usein huonosti muuhun kuin niiden alkuperäiseen tarkoitukseen.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Ruokakori New Hampshiressä

Yhdysvaltain mittapuulla New Hampshire on verrattain kallis osavaltio - virallisissa hintaindekseissä NH:n hintataso on n. 10 % Yhdysvaltojen kokonaishintatasoa korkeammalla. Virallisten hintaindeksien realistisuuden voi toki kyseenalaistaa, sillä ne eivät sisällä asumisen hintaa, energian hintaa, eivätkä pian enää ruoankaan hintaa - eli viralliset hintaindeksit ovat luotettavia ainoastaan sellaisten ihmisten kohdalla jotka asuvat kadulla, eivät syö, eivätkä käytä energiaa. Joka tapauksessa, Suomen hintataso on jo pitkään ollut Euroopan korkeimpia mikä näkyy myös ruoan hinnassa. Perustelematta tarkemmin miksi Suomen hintataso on niin korkea, mainittakoon nopeasti, että Suomi kärsii korkeasta ALV:stä sekä syrjäisestä sijainnistaan joka puolestaan nostaa kuljetuskustannuksia. NH on niin ikään syrjässä, mutta toisin kuin Suomessa, NH:ssa ei ole ALV:tä lainkaan.

Viikko sitten Aamulehti julkaisi ruokakorivertailun 10:ssä Euroopan maassa. Vertailussa Suomi osoittautui kalliimmaksi valtioksi, Saksa halvimmaksi. Rakensin vastaavan ruokakorin New Hampshirelle paikallisen Stop & Shop -ruokakaupan hintoja käyttäen. Lisäsin myös "Ilman sisäfilettä" kolumnin, sillä Suomalaisen ruokakorin kokonaiskustannuksista peräti 57 % johtui sisäfileen korkeasta hinnasta. Lihavoitu fontti edustaa kalleinta hintaa, kurssivoitu halvinta:

sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Pisa-testin kritiikkiä

Kansallissosialistien suureksi iloksi, Suomi oli jälleen ykkönen puoli vuotta sitten julkaistussa uudessa Pisa-tutkimuksessa. Nozick on aiemmin kritisoinut Pisa-testiä siitä, ettei testi itse asiassa mittaa sitä mitä se väittää mittaavansa vaan testistä muodostuu eräänlaisen älykkyystesti. Valkoisessa rodussa keskiverto älykkyysosamäärä on noin 100 maasta riippumatta, kun taas maahanmuuttajien älykkyysosamäärä on yleensä huomattavasti alempi. Täten Pisa-testi korreloi voimakkaasti maahanmuuttajien määrän kanssa, joka selittänee maahanmuuttajarunsaan Ruotsin heikon tuloksen ja maahanmuuttajavähäisen Suomen korkean sijan. Maahanmuuttajien keskivertoa alemman älykkyysosamäärän lisäksi voisin mainita, että maahanmuuttajien tulos heikkenee myös heikon opetuskielen taidon vuoksi joka entisestään kasvattaa tuloseroja. Toinen syy Suomen hyvään tulokseen on suomenkielen foneettisuus joka tekee jopa vieraiden sanojen tavaamisesta helppoa verrattuna esimerkiksi englanninkieleen.

En epäile kumpaakaan selitystä sinänsä mutta väitän, ettei kumpainenkaan selitys näe Pisa-testin todellista suurta ongelmaa. Vaikka Pisa-testi väittää vertailevansa opetusjärjestelmiä opetusjärjestelmiin, käytännössä se mittaa ainoastaan julkisia koulutusjärjestelmiä toisiin julkisiin koulutusjärjestelmiin. Toisin sanoen, Pisa-testin tuloksilla ei ole mitään käytännön merkitystä koulutuspolitiikan kannalta, koska testi ei koskaan vertaile kokonaan yksityistä koulutusjärjestelmää kokonaan julkiseen koulutusjärjestelmään. Yksityisten koulujen määrä, jopa sellaisissa maissa joissa niitä on verrattain paljon (kuten Yhdysvalloissa 11 %), jää myös niin pieneksi, ettei niiden vaikutus Pisa-testin tulokseen ole kovinkaan suuri. Kaiken lisäksi nämäkin vähäiset yksityiset koulut joutuvat toimimaan raskaan säätelyn alla aina opetussuunnitelmasta alkaen, minkä vuoksi markkinaehtoisesta yksityiskoulutuksesta jäädään hyvin kauas.

Länsimaissa käytännössä ainoa markkinaehtoisesti tapahtuva koulutus on kotikoulutus (home schooling), jolloin lapsia ei laiteta lainkaan kouluun. Yhdysvalloissa, joissa kotikoulutettuja on myös verrattain paljon (2 %), tällaiset lapset ovat keskimäärin neljä vuotta julkisten koulujen oppilaita edellä ja kaksi vuotta yksityisten koulujen oppilaita edellä. Pisa-testissä hyvin menestyminen tarkoittaa siis sitä, että muiden maiden julkisiin kouluihin verrattuna Suomen julkinen koulutusjärjestelmä toimii melko tehokkaasti. Pisa-tutkimuksen voittajan rinnastaminen markkinaehtoiseen koulutukseen on kuitenkin samalla viivalla kuin kuutosdivarin voittajan rinnastaminen liigatason joukkueeseen: kun oman sarjan kanssakilpailijat ovat riittävän huonoja, voittoon riittää muita hieman vähemmän surkea suoritus.

maanantai 7. heinäkuuta 2008

Opiskelutekniikoista ja niiden järjettömyydestä

Michael Halila kirjoitti hyvän postauksen yliopisto-opinnoista johon nyt omalta osaltani vastaan. Halila on täysin oikeassa opiskelun järjettömistä piirteistä joissa kikkojen hallinta, kuten pikaluvun ja tiedon oksentamisen, palkitaan. Itse menestyin opinnoissani hyvin siksi koska olen näiden kikkojen, noh, ammattilainen. Aloitin Halilan tavoin opintoni valtiotieteellisessä 2002, jonne pääsin sisään armeijan päättymisen jälkeen. Päätin olla ahkera alusta alkaen ja niinpä kävin käytännössä katsoen jokaisella tiedekunnan luennolla. Joululoman 2002 alkaessa kasassa oli 18 opintoviikkoa, joista olin varsin ylpeä. Olin kuitenkin jo tällöin huomannut, ettei luennoilla varsinaisesti kannata käydä, koska luennoitsija käy materiaalin hitaammin läpi tunneilla mitä luen sen itse kirjoista. Yliopistomaailma osoittautui tuolloin varsinaiseksi pettymykseksi - opettajat ja kanssaopiskelijat eivät olleet niin fiksuja kuin olisin toivonut ja meno oli muutenkin vähän kuin lukiossa. Minulle tuli pakonomainen tunne "täältä täytyy päästä pois".

Nappasin pääaineekseni valtio-opin koska se koostui lähes pelkistä kirjatenteistä ja isäni oli aikoinaan lukenut valtio-oppia vuoden, ennen kuin hänestä tuli juristi. Koko valtio-oppi koostui ensimmäisestä kurssista valmistumiseen asti noin 55. kirjasta ja neljästä aineesta (gradu, laudaturin aine, kandi ja approbaturin aine). Kirjatenttejä oli kerran kuussa (eli yhdeksän kertaa vuodessa) ja tällöin sai tenttiä lähes niin monta kirjaa kuin halusi (teoreettinen enimmäismäärä oli kai vähän alle 20). Jokaisen kirjan sai reputtaa loputtoman monta kertaa mutta jos sen reputti kolme kertaa peräkkäin, sai kyseisestä kirjasta kuukauden tenttikieltoon. Yhden kirjan sivumäärä vaihteli n. 150 ja 650 välillä. Strategiani: ilmoittauduin 4-6 kirjatenttiin täysin tietoinen siitä, etten koskaan ehdi lukemaan kaikkia kirjoja. Luin yhden kirjan kannesta kanteen, toisen melkein kannesta kanteen ja lopusta neljästä metsästelin tärppikysymyksiä (eli ts. opettelin muutaman hyvältä kuulostavan kappaleen ulkoa ja vähät välitin lopuista). Sain tällä menetelmällä läpi 2-4 kirjaa kuussa. Ensimmäisen vuoden jälkeen olin lukenut koko approbaturin ja miltei koko cum lauden eli puolet valtio-opin opinnoista. Toisena vuoden alussa aloin kyllästyä kirjojen lukemiseen, joten luin 2-3 kirjaa sieltä täältä ja metsästelin 2-3 muusta kirjasta tärppikysymyksiä. Tulokseni paranivat ja opintoihin kulunut aika puolittui. Toisen vuoden lopussa olin suorittanut koko valtio-opin oppimäärän.

Akateemiset aineet eivät oikeastaan ole kirjatenttejä vaikeampia. Tavallaan ne ovat helpompia, sillä aineeseen voi sohaista oikeastaan ihan mitä tahansa ja se menee silti läpi kunhan formaalia ja aineen pituus ovat kohdallaan. Kun aluksi aloitin kirjoittamisen, minulla kesti viikko neljäsivuisen aineen kasaamiseen. Yliopisto-opintojeni lopussa pystyin helposti kasaamaan 15-sivuisen aineen päivässä. Salaisuus piilee siinä, että osaa jakaa pitkän aineen lyhyempiin, helposti käsiteltäviin, kappaleisiin. Normaali allekirjoittaneen akateeminen aine näyttää kutakuinkin seuraavalta:
1: Johdanto - kertoo miksi aineeni on relevantti (lähteitä ei tarvita)
2: Päämäärä - kertoo mihin kysymykseen aine pyrkii vastaamaan
3: Metodi - kertoo onko aine kvalitatiivinen/kvantitatiivinen ja miksi
4: Muuttujat - kertoo mitkä x, y ja z -muuttujat ovat ja niiden suhteet toisiinsa. Tämä kappale ei aina ole tarpeellinen, mutta sillä saa helposti yhden tai useamman ylimääräisen sivun aineen pituudesta riippuen.
5: Teoria - kertoo mitä teoriaa käytän ja miksi. Lähes mikä tahansa teoria kelpaa lähes mihin tahansa, kunhan sen pysyy jotenkuten perustelemaan. Pidemmissä aineissa (kuten gradussa) teoriakappaleen koko pitenee eksponentiaalisesti suhteessa muuhun aineistoon.
6: Teorian implementointi - kertoo miten teoria soveltuu metodiini, muuttujiin ja päämäärään (eli ts. sovitan teoriani tutkimukseeni)
7: Tutkimustulos - kertoo mihin tulokseen päädyin ja miksi. Tämä on teorian ohella hieman pidempi kappale.
8: Loppusanat - kertoo miten onnistunut tutkimus oli, mitä aukkoja se jätti ja miten tutkimusta voi laajentaa tulevaisuudessa (kuten johdantokappaleessa, en käytä loppusanoissa koskaan lähteitä vaan se on ns. vapaampaa proosaa). Olen myös huomannut, että lisäpisteitä saa mikäli käyttää tilaa oman aineensa lyttyyn lyömiseen. Jostain syystä tämä todistaa opettajille, ettei egosi ole liian suuri, mikä on hyödyllistä varsinkin jos yksikään yliopistomaailman kolmesta ismistä (eli sosialismi, feminismi ja enviromentalismi) ei kuulu maailmankuvaasi.
9: Lähteet - olen nähnyt vain kahdesti kun akateeminen aine on hylätty (huonon arvosanan sijaan) ja molemmilla kerroilla hylkääminen on johtunut puutteellisista lähteistä (eli ts. plagioinnista). Kaikki lähteet on mainittava, muttei lähdeluettelon ulkomuodosta kannata välittää liikaa sillä jokaisella laitoksella on omat sääntönsä. En muista koskaan kirjoittaneeni akateemista ainetta, jossa opettaja ei olisi kritisoinut lähdeluetteloni esittämistapaa tavalla tai toisella.

Olen kirjoittanut yllä olevalla tavalla kaikki yliopistoaineeni; esim. 15-sivuisen aineen saa helposti kasaan, mikäli kirjoittaa 1-2 sivua jokaisesta kappaleesta. Gradu ei ole poikkeus. Gradussa ei oikeastaan ole mitään vaikeaa, se on ainoastaan tylsä poikkeuksellisen pituutensa tähden. Tosin gradua tehdessä on muistettava, ettei kukaan todellisuudessa auta ja ohjeista sinua, sillä nimetyllä graduohjaajallasi on n. 20 muuta ohjeistettavaa, luentoja sekä omat tutkimuksensa. Mikäli gradun teko tuntuu kuitenkin hankalalta, suosittelen "ihan sama kunhan se menee läpi" -mentaliteetin ottamista, sillä graduja ei käytännössä katsoen koskaan hylätä (ja mikäli oma gradusi saattaa joutua hylättävien gradujen joukkoon, graduohjaajasi varoittaa siitä hyvissä ajoin). Jos gradun pituus tuntuu kamalan pitkältä, kannattaa tähdätä vähintään viiden sivun kirjoittamiseen joka kuukausi jolloin gradu valmistuu vuodessa. Itsellä kului noin neljä kuukautta (kuukausien kirjoitustauot pois lukien) ensimmäisen gradun kirjoittamiseen, mutta tiedän myös sellaisia jotka ovat saaneet gradun kasaan 2-3 viikossa.

Kun aloitin opiskelun syksyllä 2002, alkuperäinen tavoitteeni oli valmistua syksyllä 2004. Vaikka olin muutoin valmis, en saanut tutkintoa ulos, sillä yksi vaikea kurssi oli suorittamatta jolle oli vaikea päästä ja jossa oli läsnäolovelvollisuus. Niinpä jäin yliopistolle vielä hetkeksi, kunnes sain viimein valtiotieteen maisterintutkintoni ulos syksyllä 2006. Tällöin olin tosin jo gradua ja kolmea kurssia vaille valmis kauppatieteen maisteri joten päätin opiskella toisen tutkinnon loppuun. Aikani yliopistolla venyi kuitenkin vielä vuodella, jonka kulutin filosofian kandin ja tekniikan kandin opinnoissa, Yhdysvaltain viisumia odotellessa.