Suomen presidentinvaalit 2012

Suomen seuraava presidentti on Sauli Niinistö, koska Soini, Väyrynen ja Haavisto kaikki häviävät valtaisalle kokoomus ja demariblokeille jotka seisovat melko vankasti Niinistön takana. Lisäksi vasemmisto pitää Soinia Niinistöä oikeistolaisempana, konservatiivit eivät siedä Haaviston puolisonvalintaa ja noh, Väyrysestä puhuminen on palstatilan haaskausta.

Joskus vuosia taaksepäin suhtauduin vaaleihin vakavasti ja analyyttisesti, kuluttaen jopa tunteja sen varmistamiseen että ääneni olisi mahdollisimman tehokas (eräs kristillinen tuttavani puhui aina "kalliista äänestään"). Sittemmin muutin kantani. En sinänsä pidä äänestämistä moraalittomana - tosiasia yksinkertaisesti on, ettei siitä ole mitään hyötyä. Näin omaa etuani ajatellen paras tapa äänen käyttämiseen on äänestää jotain esteettisesti miellyttävää ei-poliittista julkimoa, kunhan tämä ei ole tyhmä lehmä: On parasta puoltaa sellaista ehdokasta jonka läpimeno on mahdollista ja jolle pitkäaikainen altistuminen ei aiheuta terveyshaittoja, kuten verenpaineen nousua.

Näissä Suomen presidentinvaaleissa päätin kuitenkin vaivautua uurnille äänestääkseni Ron Paulia. Paul ei tietenkään ole ehdolla Suomen presidentiksi, mutta olisi mielestäni hienoa jos Paul nousisi kymmenenneksi suositummaksi ehdokkaaksi ohi Aku Ankan ja Mustanaamion. Äänestämättä jättämisen lisäksi en keksi parempaakaan vaihtoehtoa. Yksikään virallinen ehdokas ei pääse edes lähelle allekirjoittaneen mielipiteitä ja kuten jo perustelin, tulos on sinettiä vaille valmis. Äänestä sinäkin Paulia! Yhteisen äänivyörymme turvin Paul voi päihittää vaikka Aku Ankan!

Vaalitulos 2010, New Hampshire ja Vermont

Kuten kaikki tietävät Yhdysvalloissa järjestettiin yleisvaalit 02.11.2010, jonka seurauksena republikaanit kaappasivat edustajahuoneen enemmistön äänin 243-192 ja kavensivat demokraattien suuren etumatkan senaatissa pienoiseen enemmistöön 53-47. Liittovaltion vaalitulos oli suurin piirtein galluppien mukainen, eikä se yllättänyt ainakaan allekirjoittanutta. Vaikka republikaanien edustajahuone-enemmistö lyö itsessään kapuloita Obaman rattaisiin, parasta vaalituloksessa oli Rand Paulin (Ron Paulin poika) vaalivoitto Kentuckyn osavaltiossa. Teekutsuliikkeen vahva vaalitulos saattaa nostaa Ron Paulin pankkivaliokunnan puheenjohtajaksi joka yhdistettynä Rand Paulin valtion velan jarruttamiseen (filibusterin avulla) avaa pitkästä aikaa todellisen mahdollisuuden keskuspankin pysäyttämiselle.

New Hampshiressa republikaanit voittivat edustajahuoneen ja senaattorin paikat, kuvernöörin säilyessä demokraattina. Varsinainen vallankumous tapahtui kuitenkin hallintorakenteen alemmilla portailla. Tavallisesti New Hampshiren kuvernöörin toimeenpanoelimessä istuu kolme republikaania ja kaksi demokraattia, republikaaneilla on noin 14-16 osavaltion senaattoria ja noin 230-270 paikka osavaltion edustajahuoneessa. Viime vaaleissa, 2008, demokraatit kuitenkin saivat poikkeuksellisesti enemmistön kuvernöörin toimeenpanoelimessä, senaatissa ja edustajahuoneessa. Republikaanit iskivät takaisin ja lujaa. Peräti kaikki viisi kuvernöörin toimeenpanoelimen paikkaa meni republikaaneille ja senaatissa republikaanit saavuttivat 19-5 enemmistön, joka on suurin enemmistö 48 vuoteen. Edustajahuoneen republikaanit kaappasivat haltuunsa numeroin 298-102, tulos jollaista ei ole nähty sitten 1984.

Republikaanien voitto ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita parempaa eduskuntaa, vaikka vastaavuussuhde (correlation) onkin sen suuntainen. Vuoden 2008 yleisvaalien jälkeen, New Hampshiren 400 edustajahuoneen jäsenestä neljä kuului Free State Projectiin (sanoin vahingossa Viidakkomiehen haastattelussa kuusi - pahoitteluni) ja 98 luokiteltiin liberaaliksi (libertarian). Radikaaliliberaaleja oli hyvin vähän ja senaatissa liberaaleja ei ollut lainkaan. Näissä vaaleissa liberalismi otti kolmiloikan eteenpäin. Peräti 13 FSP:n jäsentä pääsi edustajahuoneeseen ja radikaaliliberaalien määrä on hieman yli 50. Kaiken kaikkiaan edustajahuoneessa on nyt 117 liberaalia eli lähes 30 %. Kolme liberaalia löi tiensä myös senaattiin, joista Jim Forsythe edustaa ehdottomasti liikkeen radikaalisiipeä. On vaikea ennakoida miten tämä tulos vaikuttaa käytännön politiikkaan, mutta pidän varmana sitä, että osavaltion budjettia leikataan ja ammattiliittojen etuoikeuksiin käydään käsiksi kovalla kädellä.

New Hampshiren naapuriosavaltiossa Vermontissa pidettiin myös mielenkiintoiset vaalit, kun itsenäisyyspuolue yritti ensikerran löytää tietään valtion päättäviin elimiin. Lähes kaikki puolueen ehdokkaat jäivät alle 4 % maagisen rajan, jota on vaikea ylittää first-past-the-post -vaalijärjestelmissä. Esimerkiksi puolueen kuvernööriehdokas Dennis Steele sai vain 0,8 % äänistä. Ainoa valopilkku oli James Merriam, joka sai 14.2 % äänistä ja jäi 1 500 äänen päähän edustajainhuoneen paikasta. Huonosta vaalituloksesta johtuen itsenäisyyden tavoittelijat ovat perustamassa uutta järjestöä jonka tarkoituksena on auttaa heidät eduskuntaan seuraavissa vaaleissa demokraattien ja republikaanien riveistä.

Lyhyesti eurovaalien tuloksesta ja eduskuntavaaleista 2011

Eurovaaliprosessin seuranta on turhauttava varsinkin kun tietää, ettei europarlamentilla ole käytännössä katsoen mitään valtaa (ei edes parlamenteille tyypillistä lainsäädäntövaltaa) Euroopan komissioon tai Euroopan neuvostoon verrattuna. Euroopan komission varapuheenjohtaja Margot Wallström ilmaisi asian ehkä parhaiten noin vuosi sitten raivontunteita herättävässä videoleikkeessä:



Yllättävintä eurovaalituloksessa oli erityisesti Vasemmistoliiton totaalinen romahtaminen. Syitä romahdukseen voidaan tietysti etsiä aina Korhosesta Soiniin, mutta itse nostaisin kärkeen jo pitkään jatkuneen, sanoisinko, lievän imago- ja kommunikointiongelman:



Vaikka Eurovaaleilla ei ole mitään käytännön merkitystä EU:ssa tehtävään politiikkaan, eurovaalit toimivat jotenkuten seuraavan vaalin suunnannäyttäjänä. Väitän, että eduskuntavaalit 2011 tulevat ratkaisemaan Suomen puoluekartan ulkonäön ja kehityssuunnan seuraavan parin vuosikymmenen ajaksi, nimittäin Suomessa käytetty D'Hondtin menetelmä tuppaa ajautumaan tasapainotilaan jossa on kolme suurta puoluetta, kaksi keskisuurta puoluetta ja 3-4 pienpuoluetta. Tällä hetkellä suomen puoluekartalla on kolme selkeää laskijaa (Vasemmistoliitto, SDP ja Keskusta) ja kolme selkeää nousijaa (Perussuomalaiset, Kokoomus ja Vihreät). Tulevaisuudessa Suomen kolmeksi suureksi puolueeksi nousevat Kokoomus, Keskusta ja Vihreät, keskisuuret puolueet ovat SDP ja Perussuomalaiset; RKP:n, Vasemmistoliiton ja KD:n löytyessä pienpuolueiden kastista. Epäilen, että SDP:n ja Vihreiden välinen kamppailu ratkeaa aikaisintaan 2019 eduskuntavaaleissa, sen sijaan Vasemmistoliiton kohtalo ratkennee jo ensi eduskuntavaaleissa. Jos Vasemmistoliitto menettää vain 1,5 % viime eduskuntavaalien äänisaldosta (8,82 %) puolueen paikkaluku putoaa peräti 17:sta 11:sta ja jos äänisaldo jää Eurovaalien tasolle (5,9 %) puolue saa eduskunnassa enää 9:n paikkaa eli RKP:tä paikan vähemmän (Ahvenanmaan mandaatti mukaan lukien). Mikäli Vasemmistoliiton äänet valuvat raskaammin Vihreille ja Perussuomalaisille eduskuntapaikat vähenevät ripeämmin. Alla oleva käyrä kertoo milloin ja mistä vaalipiiristä Vasemmistoliitto menettää eduskuntapaikan äänestysosuuden laskiessa (käyrä perustuu 2007 eduskuntavaalitulokseen):



Valitettavasti puolueiden vaihdos ei tee käytännön politiikasta yhtään nykyistä järkevämpää. Osmo Soininvaaran puheenjohtajakauden jälkeen (2005) Vihreät ovat liukuneet askel toisensa jälkeen vasemmalle ja muistuttavat nykyään pikemminkin SKP:tä kuin RKP:tä.

EU-vaalit ja End of Nations

Jiri Keronen on tehnyt (anonyymin kommentoijan sanoin) poliittisen kulttuuriteon suomentamalla irlantilaisen EU-kriittisen dokumentin End of Nations. Virheellisestä taloustieteellisestä analyysistään huolimatta dokumentti on katsomisen arvoinen. Erityisesti osat EU:n alati lisääntyvästä korruptiosta ja keskusjohtoisuudesta olivat mielenkiintoisia. Dokumentti tuo myös esille EU-eliitin päämäärän eli Euroimperiumin perustamisen, joka voisi hallita kansalaisia rautaisella otteella samalla harjoittaen aggressiivista ulkopolitiikkaa ympäri maailman (ja maailmankaikkeuden).

Alla on (toivottavasti) inspiroiva kuva eurovaalien äänestysratkaisustani:

Äänestyspäätökseni eurovaaleissa 2009

Kuten viime postauksessa kirjoitin, minulla ei ole mitään ennalta valittua äänestysstrategiaa jota hyödyntäisin jokaisessa vaalissa. Lähtökohtaisesti kuitenkin ajattelen äänestämättä jättämisen olevan paras päätös suurimmassa osassa tapauksista, koska se heikentää poliittisten päättäjien ja poliittisen päätösprosessin legitimiteettiä. Lisäksi yksi ääni tuskin koskaan vaikuttaa lopputulokseen, joten äänestäminen ei ole vaivansa arvoista ("jos kaikki [oikeistolaiset/liberaalit] ajattelisivat näin" ei kelpaa vasta-argumentiksi, koska kaikki eivät ajattele näin - sitä paitsi pitäisin sitä varsin mainiona jos kaikki suomalaiset todella ajattelisivat näin, jolloin yksikään ehdokas ei saisi äänen ääntä). Olen kuitenkin huomannut, että äänestämättä jättäminen ei ole paras poliittinen strategia kolmessa tapauksessa:
1) Jos yksi ääni voi vaikuttaa vaalien lopputulokseen (esim. New Hampshiren liberaalein [libertarian] kansanedustaja Jason Bedrick karsiutui yhden äänen vähemmistöllä NH:n edustajainhuonevaaleissa).
2) Jos vaalien äänestysprosentti on historiallisesti ollut korkea ja politiikkaan voi vielä jotenkin vaikuttaa äänestämällä (esim. Suomen eduskuntavaalit).
3) Jos vaaleissa on ehdolla lähes täydellinen ehdokas yhdestä suuresta puolueesta (esim. Ron Paul).

Europarlamenttivaalit ovat lähes oppikirjaesimerkki (textbook example) tarpeettomista vaaleista. Vaikka noin 60 % Suomen lainsäädännöstä tulee Brysselistä, EU:n lainsäädäntöprosessiin on täysin mahdoton vaikuttaa. EU:ta ei yksinkertaisesti voi pysäyttää. Jokainen EU:n pysäytysyritys kaatuu Halla-ahoa siteeraten Stubbilaisiin "luoviin ratkaisuihin":

1) Ei välitetä EU:n päätöksentekoa koskevista säännöistä, vaan jatketaan Lissabon-projektia siitä huolimatta, että irlantilaiset tyrmäsivät sen. [...] Suomi ei varmaankaan asetu vastahankaan, onhan meillä pitkä kokemus kuolleiden sopimusten ratifioinnista.

2) Äänestytetään irlantilaisia niin monta kertaa, että saadaan oikea tulos. Tästä on hyviä kokemuksia mm. tanskalaisten ja mainittujen irlantilaisten kohdalla.

3) Tarjoillaan sama teksti pienemmällä fonttikoolla, uusissa kansissa ja uudella nimellä (kuten nytkin: "perustuslaki" > "Lissabonin sopimus"), eikä järjestetä siitä enää kansanäänestystä (Ranska, Hollanti). Sitten ei kukaan pääse ainakaan väittämään, että olisi toimittu vastoin kansan ilmaisemaa tahtoa.

Tästä huolimatta luulin löytäväni näihin EU-vaaleihin lähes täydellisen ehdokkaan, nimittäin Perussuomalaisten Timo Soinin, joka alun perin sanoi asettuvansa ehdolle, muttei mahdollisen vaalivoiton jälkeen vastaanottaisi Europarlamenttipaikkaansa. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että äänestämällä Soinia ainakin yksi 785:stä MEPistä saataisiin eliminoitua ja kuten sananlasku sanoo, parempi yksi MEPpi merenpohjassa kuin kymmenen pinnalla. Muiden puolueiden ja valtiotieteilijöiden painostus sai Soinin kuitenkin vetäytymään ehdokkuudesta. Tilalle nousi toiseksi varteenotettavin vaihtoehto Jussi Halla-aho. Koska Halla-ahon poliittiset mielipiteet ovat lähes kauttaaltaan huonoja (kolmea poikkeusta lukuun ottamatta), olisin äänestänyt häntä protestina mediaa ja poliittista eliittiä vastaan. Valitettavasti Soini kuitenkin teki mitä kummallisimman ehdokasratkaisun mikä samalla eväsi Halla-aholta ehdokkuuden ja teki Soinista itsestään huonon äänestysvaihtoehdon. Kolmanneksi paras äänestysvaihtoehto (Vasemmistoliiton Esko Seppäsen jäätyä eläkkeelle) on Kokoomuksen Risto "Ultimatum isänmaalle" Penttilä (hatunnosto Thomas Taussille). Risto Penttilä onkin älykäs, liberaali ja taloustieteitä ymmärtävä ihminen - valitettavasti hänen puolueensa on kansainvälisten pakkomielteidensä vuoksi huonoimmillaan europolitiikassa.

Ja vaikka siedettävä ehdokas vielä löytyisi, mitä merkitystä sillä on? Yllämainittujen asioiden lisäksi EU on tehnyt parhaansa EU-kriittisten europarlamenttiblokkien murskaamiseksi. Suomessa puolueet hyökkäävät EU-kriittisten kimppuun mustamaalaamalla nämä demokratian vastustajiksi tai rasismin kannattajiksi. EU:ssa demokratia toimii tasan niin kauan kun kansa äänestää oikein. Viivan ylityttyä demokratia korvataan sisäpiiripolitikoinnilla. Minä en äänestä EU-vaaleissa. En nyt ja tuskin tulevaisuudessakaan.

Repost: Viisi äänestysstrategiaa

Koska en ole aiemmin törmännyt mihinkään tekstiin joka esittelisi perusteellisesti yleiset liberaalien käyttämät äänestysstrategiat, ajattelin nyt käydä läpi nämä viisi toisistaan poikkeavaa strategiaa, niiden perusolettamukset, plussat ja miinukset. Lyhyesti nämä viisi strategiaa ovat: äänestää opposition ehdokasta, äänestää vähiten huonointa ehdokasta, äänestää parhainta ehdokasta, äänestää tyhjää tai jätä äänestämättä.

1) Opposition äänestäminen
Tämän strategian perusajatus on "valta korruptoi" ja äänestämällä oppositiota, valtaa voidaan hajauttaa tehokkaasti. Frédéric Bastiat kannatti tätä äänestysstrategiaa.
+ Onnistuessaan strategia voi muokata päätöksentekoa merkittävästi, kuvittele mitä tapahtuisi jos vaikka puolet eduskuntapaikoista jaettaisiin uudelleen.
+ Strategia ei edellytä massiivista liberaalia kulttuuria. Se edellyttää ainoastaan, että riittävän moni on tyytymätön nykyiseen politiikkaan.
+ Hyvä tapa protestoida.
- Oppositiopuolue voi toimia arvaamattomasti.
- Soveltuu huonosti tiettyihin poliittisiin järjestelmiin kuten suomen järjestelmään, jossa ei ole kahta selkeää poliittista blokkia vaan kolme suurta puoluetta jotka muodostavat hallituksen vähän miten sattuu.

2) Vähiten huonoimman ehdokkaan äänestäminen
Käytännössä strategia tarkoittaa, että äänestetään sellaista vähiten huonointa ehdokasta, jolla on realistiset mahdollisuudet nousta parlamenttiin. Suomen tapauksessa tämä tarkoittaisi esim. Kokoomuksen äänestämistä, sen sijaan että äänestettäisiin jotain liberaalia pienpuoluetta. Milton Friedman kannatti tätä äänestysstrategiaa.
+ Annetulla äänellä on teoreettinen mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen.
+ Strategia ei edellytä massiivista liberaalia kulttuuria; riittää että riittävän moni käyttäytyy äänestäessään tarpeeksi liberaalisti.
+ Tällaisen ehdokkaan ja puolueen löytäminen on yleensä suhteellisen helppoa.
- Tietyissä vaalijärjestelmissä ääni voi mennä vertailuluvun muodossa monelle todella huonolle ehdokkaalle.
- Ryhmäkuri rajoittaa läpäisseen ehdokkaan vaikutusmahdollisuuksia huomattavasti.

3) Parhaan ehdokkaan äänestäminen
Strategian perusidea on äänestää parasta (liberaaleinta) ehdokasta puolueeseen katsomatta, välittämättä siitä miten realistisia mahdollisuuksia ehdokkaalla on läpäisyyn. Suomessa tämä voisi tarkoittaa esim. liberaalit rp pienpuolueen äänestämistä. Tiettävästi Murray Rothbard kannatti lähinnä tätä strategiaa.
+ Annettu ääni osoittaa älyllistä rehellisyyttä.
+ Kohtalaisen hyvä tapa protestoida.
+ Jokainen suuri puolue on ollut joskus pienpuolue.
- Äänellä ei yleensä ole mitään merkitystä, eikä liberaalein ehdokas käytännössä koskaan läpäise seulaa.

4) Tyhjän äänestäminen
Tämä strategia on hieman poikkeuksellinen, koska sitä ei yleisesti ottaen pidetä strategisena vaihtoehtona, ellei tyhjää äänestämällä voida saavuttaa esim. sitä ettei ehdokasta valita ollenkaan. Suuri (ehkä jopa suurin) osa liberaaleista pitäisi tällaista strategiaa parhaana äänestysstrategiana, mikäli lainsäädäntö mahdollistaisi sen, ettei ketään valittaisi parlamenttiin.
+ Tyhjää äänestäminen aikaansaisi merkittäviä muutoksia poliittisessa kentässä, mikäli sillä olisi mahdollisuuksia estää kokonaan ehdokkaan läpäisy kyseisestä vaalipiiristä.
- Tällaista lainsäädäntöä ei ole olemassa nykyään kuin muutamassa entisissä itäblokin maassa.
- Todennäköisyys tällaisen lainsäädännön läpäisyyn on minimaalinen, varsinkin niissä valtioissa joissa on käytössä suhteellinen vaalitapa (kuten Suomessa).

5) Äänestämättä jättäminen
Äänestämättä jättäminen ei sikäli ole äänestysstrategia, koska siinä ääntä ei käytetä ollenkaan. Koska äänestämättä jättämisellä on kuitenkin strateginen merkitys, lisäsin sen listaan. Tätä strategiaa kannattavat erityisesti anarkokapitalistit, mutta se on suosittu myös paleoliberaalien keskuudessa.
+ Äänestämättä jättäminen osoittaa älyllistä rehellisyyttä, koska se tuo ilmi, ettei henkilö kannata ainakaan sellaista demokratian muotoa, jossa vaalien varjolla omaisuuden uudelleenjaosta myöhemmin päätetään.
+ Hyvä tapa protestoida.
+ Heikentää poliittisten päättäjien ja poliittisen päätösprosessin legitimiteettiä. Esim. EU:n ja evl. kirkon legitimiteetti on heikentynyt tästä syystä.
+ Ei edellytä liberaalia kulttuuria, vaan ainoastaan sellaista kulttuuria jossa yksityisyydelle annetaan korkeahko arvostus.
- Strategialla ei toistaiseksi ole osoitettu olevan kovin suurta merkitystä. Politiikka pyörii lähes samoilla urilla, huolimatta siitä miten moni jättää äänestämättä.
- Liberaaleja ääniä on mahdoton erottaa muiden äänestämättä jättäneiden joukosta.
- Toimii lähinnä sellaisissa vaaleissa, joissa osallistumisprosentti on jo entuudestaan kovin matala (50 %-luokkaa tai alle).

Ennekuin joku kysyy miten itse menettelen vastaan jo valmiiksi etten tiedä, mutta olen tähän asti yleensä hyödyntänyt äänestysstrategiaa 2). Kerran olen äänestänyt äänestysstrategian 3) mukaisesti ja kerran olen jättänyt äänestämättä. Olen yhä enemmän kallistumassa äänestämättä jättämisen kannalle myös jatkossa. Varsinkin EU-vaaleissa ja kunnallisvaaleissa tämä tuntuu olevan paras strategia, koska näissä vaaleissa äänestysprosentti on jo valmiiksi matala (viime EU-vaaleissa 41,1 % ja kunnallisvaaleissa [2004] 58,6 %).

P.S. Repost-tunnisteen alla julkaistut postaukset ovat alun perin poistettuja fi-lib -blogin postauksia. Päätin myös jakaa demokratia-tunnisteen kahteen osaan Demokratiaan ja Vaaleihin, joista ensimmäinen sisältää mm. demokratian kritiikkiä ja jälkimmäinen vaalianalyysiä ja äänestämistä.