eroakirkosta.fi

sunnuntai 22. heinäkuuta 2007

Oikeudet ja utilitarismi

Yksi vanhimmista liberalismin doktriinikiistoista on, perustuuko vapaus tinkimättömiin yksilönoikeuksiin vai näiden yksilönoikeuksien tuomiin utilitaristisiin (eli yleishyödyllisiin) etuihin. Taloustieteilijät perustavat argumentin yleensä utilitarismiin, filosofit (ja itävaltalaiset taloustieteilijät) tinkimättömiin yksilönoikeuksiin. Utilitaristit perustelevat kantaansa mm. seuraavin argumentein. Liberalismi tuo kaikkein eniten hyvinvointia, eikä kukaan kannata liberalismia siksi, että se toisi kaikkein eniten kurjuutta, täten liberalismia on kannatettava utilitaristisin perustein. David Friedmanilla on kuuluisa argumentti utilitarismin puolesta. Kuvitellaan että sinulla on taskulamppu jonka valokeilalla valaiset varpaitani, tällöin et riko omistusoikeuttani. Jos säädät taskulampun valokeilaa kovemmalle, jolloin siitä muodostuu lasersäde joka polttaa varpaani, rikot omistusoikeuttani. Ergo: omistusoikeus perustuu utilitarismiin. Vastaavasti tinkimättömiä oikeuksia puoltavat argumentoivat seuraavasti. Istuisitko koneeseen, joka simuloisi elämääsi reaaliajassa eteenpäin seuraavin muutoksin: puolisosi olisi hieman kauniimpi, lapset hieman kiltimpiä, tulosi hieman korkeammat, etkä muistaisi aiempaa (koneen ulkopuolista) elämääsi? Suurin osa kyselyyn vastanneista vastaa ei, koska oikeassa maailmassa eläminen on monelle itseisarvo. Tämä rikkoo utilitarismin perusperiaatteen. Entäs jos työskentelet pelastustyöntekijänä ja alhaalla on kymmenen pelastettavaa ihmistä, mutta helikopterissa on tilaa vain kahdelle. Valitsisitko pelastettavat ihmiset arpomalla vai alkaisitko analysoida ihmisten ikää, ammattia, perheellisyyttä ym. muita tekijöitä joiden avulla voisit pelastaa ne kaksi ihmistä, jotka maksimoisivat utiliteetin? Tämä todistaa utilitaristisen näkökannan epäkäytännöllisyyden.

Kaikki eivät puolustaa vapautta joko utilitaristisista tai absoluuttisia yksilönoikeuksia käsin, vaan tekevät kompromissin näiden kahden välillä. Frédéric Bastiat (1801-1850) tuli kuuluisaksi (myös) siitä, ettei hän nähnyt mitään olennaista eroa siinä päätepisteessä, mihin utilitaristiset ja absoluuttiset yksilönoikeutta seuraavat argumentit johtivat. Moderneista (elossa olevista) ajattelijoista ainakin Roderick Long on sanonut, ettei ole mahdollista puolustaa liberalismia, jollei usko niiden periaatteiden käytön johtavan hyvään yhteiskuntaan. Roderick Long on tosin myös yksi utilitarismin terävämpiä kriitikoita. Mielestäni paras ratkaisu tulee Johan Norbergiltä, jonka mukaan sekä utilitaristiset että absoluuttista yksilönoikeutta tukevat argumentit ovat tärkeitä. Norbergin mukaan ongelma kuitenkin muodostuu, kun mennään mikrosäätelytasolle, jolloin utilitaristiset argumentit eivät enää toimi ja on pakko puolustaa absoluuttisia yksilönoikeuksia. Suosikkiesimerkkini tästä on turvavyön käyttöpakko. Mikäli turvavyönkäyttöpakkoa ei ole (kuten sitä ei New Hampshiressä ole), noin kolme neljästä aikuisesta käyttää vapaaehtoisesti turvavöitä. Turvavyöpakon vallitessa, turvavyönkäyttöaste nousee jonnekin 90 % tasolle. Absoluuttisen yksilönoikeuden kannattaja vastustaa turvavyönkäyttöpakkoa a priori, koska se poistaa yksilöltä mahdollisuuden päättää omasta turvavyönkäytöstään omassa autossaan. Liberaali utilitaristi puolestaan joutuu vastustamaan turvavyönkäyttöpakkoa perustelemalla, että kolarialttius kasvaa kun kuljettaja tuntee olonsa autossa turvallisemmaksi. Vaihtoehtoisesti hän voi väittää, että joiltain kuolemilta voi välttyä, mikäli ei käytä turvavöitä, vaan lentää ennemmin lasin läpi. Turvavyönkäyttöpakko lisää myös hieman poliisien kustannuksia ja siten nostaa veroja, joka puolestaan laskee kansan utiliteettiä. Kun nämä argumentit asetetaan vasten niitä utilitaristisia argumentteja, joiden mukaan kuolemien määrä laskee tuntuvasti kun lähes kaikki käyttävät turvavöitä, ei liene epäselvää miten heikoilla utilitaristiset vapautta puolustavat argumentit ovat nippelisäätelyn edessä.

torstai 19. heinäkuuta 2007

Verotus ja talouden ylikuumentuminen

Tuotanto voidaan jakaa erittäin karkeasti kulutustuotteiden tuotantoon ja tuotantotuotteiden tuotantoon, joiden käyttö tähtää kulutustuotteiden tuottamiseen. Matka alkutuotannosta kulutustuotteeseen vaihtelee aloittain. Esimerkiksi matka jyvästä leiväksi on lyhyempi kuin matka metallista ja muovista tietokoneeksi. Talouskasvua syntyy kun kuluttajat eivät käytä kaikkia varojaan kulutustuotteiden hankintaan, vaan sijoittavat osan varoistaan tuotantotuotteiden tuotantoon. Tämä kasvattaa tuotantotuotteisiin käytettävää pääomaa ja vähentää kulutustuotteissa käytetyn pääoman määrää.

Virheelliset sijoitukset ovat sijoittajien arkipäivää. Talouden ylikuumentuminen syntyy, kun riittävän suuri osa yrityksistä ja kotitalouksista sijoittaa varansa virheellisesti samaan aikaan. Ilmiö ei johdu vapaan markkinatalouden epävakaudesta, vaan pankkien ja keskuspankin toimintatavasta. Kun tallettaja laittaa rahaa pankkiin, hän olettaa koko summan pysyvän pankissa. Näin ei ole. Jokaisesta pankkiin talletetusta eurosta, pankki pitää holvissaan laissa säädetyn kassavarantovelvoitteen mukaiset kaksi senttiä (ts. Euroalueella pankin on pidettävä saatavilla 2 % sinne sijoitetuista varoista). Loput 98 senttiä pankki lainaa eteenpäin sijoittajille ilman tallettajan lupaa. Samalla pankki kuitenkin väittää koko summan olevan aina saatavilla, vaikkei se sitä olekaan. Järjestelmä toimii, koska kaikki kuluttajat eivät vaadi samanaikaisesti rahojaan pois pankista. Tämän lainausmekanismin myötä, korot laskevat, mikä mahdollistaa sellaisen sijoitusten kannattavuuden, jotka eivät muuten olisi kannattavia. Virheelliset massasijoitukset käynnistyvät, kupla muodostuu. Keskuspankit pahentavat tilannetta painamalla fiat rahaa (eli katteetonta paperirahaa), joka lisää virheellisten sijoitusten määrää. Lisäksi keskuspankki ehkäisee talletuspaon (eng. bank run) muodostumisen, jolloin taloussyklien pituus kasvaa ja niistä aiheutuvat lamat syvenevät.

Verojen kiristys tyypillisenä Keynesiläisenä ratkaisuna ei pure ongelmaan. Verojen nosto toki vähentää olemassa olevan valuutan määrää, mutta tämä valuutanpoisto ei tee virheellisistä sijoituksista kannattamattomia, se ainoastaan vähentää sijoitusten määrää ja tulosta kauttaaltaan. Tämä siksi, koska veroilla on mahdotonta eritellä virheellisiä ja järkeviä sijoituksia toisistaan. On jopa todennäköistä, että verojen nosto pahentaa tilannetta. Verotus on ilmiönä tulonsiirto yksityisistä varoista julkisiin varoihin, ja vaikka yksityiset sijoitukset ovat usein kannattamattomia talouden ylikuumentumisen aikana, ne ovat silti valtiollisia sijoituksia järkevämpiä, jotka ovat kauttaaltaan epätoivottuja. Verotus hillitsee ylikuumentumista ainoastaan silloin, kun se käytetään valtion velan maksuun - ja tällöinkin sen tehokkuus on mitätön. Tämän lisäksi verotaakan lisäys vaikeuttaa talouden elpymistä kuplan puhjetessa, koska ylimääräiset maksut hankaloittavat työpaikkojen ja resurssien uudelleenjakoa (eng. reallocation).

Verotus ei ole toimiva ratkaisu talouden ylikuumentumiseen. Ongelman ratkaisu on kassavarantovelvoitteen nostaminen ja fiat rahasta luopuminen. Myös talouden elpymisen helpottaminen säännöstelyjä purkamalla on toivottavaa. Sujuvasti toimiva talous on suurin syy siihen, miksi Yhdysvaltojen työttömyysprosentti on palannut alas muutamaan prosenttiin, Euroopassa sen ollessa usein yli kymmenen prosenttiyksikköä.

perjantai 13. heinäkuuta 2007

Kirja-arvostelu: Defending the Undefendable

Maailmassa julkaistaan vuosittain yli 200 000 kirjaa. Jo pelkästään niiden kaikkien titteleiden lukeminen on tavalliselle ihmiselle mahdotonta. Tämän vuoksi lyhyet kirja-arvostelut ovat hyödyllisiä. Olen aiemmin massa-arvostellut kirjoja Vapausfoorumilla muutaman kerran vuodessa. Koska nämä arvostelut eivät ole (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) herättäneet muiden kiinnostusta omien minimalististen kirja-arvostelujen tekemiseen, olen päättänyt siirtää tulevat kirja-arvostelut blogiini.

Aiemmista kirja-arvosteluista poiketen, arvostelen ainoastaan ne kirjat, jotka olen lukenut alusta loppuun ja jotka ovat arvostelemisen arvoisia, joko niiden hyvien argumenttien tai kirjan yhteiskunnallisen merkityksen tähden. Annan kirjoille yleisarvosanan nollan ja sadan prosentin välillä, skaalalla jossa 60 % vastaa tavanomaisempaa kolmea tähteä. Pisteitä tulee etenkin hyvistä argumenteista ja taidokkaista perusteluista, mutta myös kieliasu on tärkeä.

Ensimmäisenä arvostelulistassa on Walter Blockin englanninkielinen kirja Defending the Undefendable, joka julkaistiin 1976. Kirja muistuttaa rakenteeltaan myöhemmin julkaistua Johan Norbergin kirjaa Till världskapitalismens försvar (su. Globaalin kapitalismin puolustus). Blockin kirja koostuu 32 lyhyestä muutaman sivun esseistä, jossa markkinatalouden luomia ääri-ilmiöitä tarkastellaan. Listalla ovat mm. prostituoitu, huumeiden välittäjä, kiristäjä ja lapsityövoiman käyttäjä. Kirjan esipuheissa korostetaan kirjan radikaalisuutta. Mielestäni kirja ei kuitenkaan ole kovin radikaali. Se ei sisällä oikeastaan mitään sokeeraavaa, pois lukien kappale hyväntekeväisyydestä, jossa Block - juutalaisena - puolustaa (muttei puolla) sosiaalidarvinismia. Kirjan positiivisiin puoliin kuuluu sen selkeä, lyhyt ja ytimekäs kirjoitustyyli. Mielenkiintoisin yksityiskohta on, miten Block pitää prostituoituja, huumeiden välittäjiä jne. sankareina, koska he uskaltavat tarjota sellaisia palveluita, joiden harjoittajia suurin osa vihaa. Vaikka Block perustellusti tokaisee, ettei markkinataloudella (persoonattomana mekanismina) voi olla hyvää tai huonoa moraalia, on varsin valitettavaa, miten Block silti antaa hiljaisen moraalisen hyväksynnän prostituoiduille, huumeiden välittäjille jne. Tämän moraalinäkemyksen puute auttaa ylläpitämään myyttiä, jonka mukaan jokaisen liberaalin on kannatettava libertiiniä kulttuuria. Ainoastaan kirjan uusitussa esipuheessa, Block sanoo, ettei jonkin markkinan olemassaolosta, voida vetää johtopäätöstä tämän asian hyvyydestä. 232 sivua. Yleisarvosana: 72 %

torstai 12. heinäkuuta 2007

Sosiaaliturva vapaassa yhteiskunnassa

Vapaan yhteiskuntaan ei uskota, koska vapaassa yhteiskunnassa ei ole sosiaaliturvaa. Tämä on myytti. Vapaassa yhteiskunnassa on tehokas sosiaaliturva, joskin se on varsin erilainen kuin nykyisessä hyvinvointivaltiossa.

1. Perhe on tärkein osa yksilön sosiaaliturvaa. Jopa sosialidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa perhe on tärkein hyvän tulevaisuuden tae. Sitä eivät takaa tulonsiirrot eivätkä huostaanotot, ne ovat ainoastaan osa valtion teennäistä sosiaaliturvajärjestelmää. Vapaassa yhteiskunnassa perheen rooli olisi suurempi. Se ei koostuisi pelkistä vanhemmista, vaan myös isovanhemmista, sisaruksista ja serkuista. Tämä ei tarkoita paluuta saman katon alla asuvien suurperheiden aikaan, vaan se tarkoittaa paluuta parempiin sukulaissuhteisiin. Perhe on erittäin tehokas sosiaaliturvajärjestelmä, koska se perustuu luottamuksen ja luo vahvat kannustimet itsetuhoisen toiminnan (kuten alkoholismin) välttämiselle. Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio luo perverssejä kannustimia, jotka kannustavat yksilöitä itsetuhoiseen toimintaan. Esimerkiksi ilmainen terveydenhoito ja taattu sosiaalitoimiston minimitulo, kannustavat yksilöitä päihteidenkäyttöön. Elatusmaksut kannustavat avioeroihin ja lapsilisät kannustavat lasten hankintaan avioliiton ulkopuolella.

2. Tuttavat ovat toisiksi tärkein osa sosiaaliturvaa. Perhepiiri on käytännönsyistä rajallinen ja koostuu maksimissaan sadasta yksilöstä. Tuttavapiiri kykenee tarjoamaan tehokkaita palveluverkostoja, mikrolainoja ja halvempia palveluita. Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio on myös vähentänyt tuttavapiirin merkitystä. Syrjinnänvastainen lainsäädäntö on pakottanut yritykset toimimaan samoin kaikkia asiakkaitaan kohtaan.

3. Vakuutusyhtiöiden rooli on säilynyt kutakuinkin samana. Edes sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio ei kykene tarjoamaan suurinta osaa vakuutuksista, koska ilmaiset vakuutukset aikaansaavat niin paljon vastuuntunnotonta toimintaa, ettei niiden tarjoaminen ole taloudellisesti mahdollista. Toki valtion sponsoroimat vakuutukset ovat saaneet paljon pahaa aikaan. Ilmainen sairasvakuutus kannustaa oman terveyden laiminlyömiseen ja ilmaiset omaisuusvakuutukset tulva-alueilla eläville pahentavat vuosittaisia tulvavaurioita.

4. Ammattiyhdistysten rooli on luultavasti kieroutunut kaikkein eniten sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion rautaisessa otteessa. Alun perin ammattiyhdistykset tarjosivat tilapäisasuntoja, koulutusta ja työttömyysturvaa vuosittaista jäsenmaksua vastaan. Vakuutusyhtiöt eivät esimerkiksi kykene tarjoamaan työttömyyspäivärahaa, koska yksilö voi itse vaikuttaa omaan työllisyystilaansa, eli ts. yksilö voisi halutessaan tahallaan jättäytyä työttömäksi keräten vakuutusyhtiön työttömyyspäivärahoja. Sosialidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa ammattiyhdistyksistä on muodostunut huono-osaisten kiusaajia ja talouskasvun jäädyttäjiä. Minimipalkoilla ja työehtojen yleissitovuudella ne pakottavat huonommat työntekijät valtion sosiaaliturvaluukuille, sulkien heiltä työnteonmahdollisuuden ikuisiksi ajoiksi. Raukkamaisesti ammattiyhdistykset eivät kanna itse kustannuksia, vaan sysäävät ne veronmaksajien harteille. Varsinkin SAK:n jäsenten tulisi välittömästi erota järjestöstä ja liittyä esimerkiksi Yleiseen työttömyyskassaan.

5. Pankit toimivat yhä kuluttajien luotonantajina. Ilman pankkeja asunnonhankinta olisi valtaosalle mahdottomuus. Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio ei ole juuri puuttunut lainojen antoon. Sen sijaan se on puuttunut pankkien toimintaan keskuspankkien setelipainojen ja kassavarantovelvoitteen laskun kautta. Pankkien ollessa sataprosenttisen kassavarantovelvoitteen alla kultakannassa, rahaa ei voida luoda tyhjästä, jolloin pankkien voitot pysyvät pieninä ja asiakkaiden rahat pysyvät visusti turvassa. Paperirahan painamisen ansiosta sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio kykenee kasvattamaan kokoaan vapaan yhteiskunnan kustannuksella. Sataprosenttisen kassavarantovelvoitteen puute puolestaan mahdollistaa luottoekspansion, mikä luo taloussyklit, jossa talouden lamat ja ylikuumentumiset seuraavat toinen toisiaan, häiriten vapaan markkinatalouden toimintaa.

6. Hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat vapaassa yhteiskunnassa viimeisenä sosiaaliturvan takaajana. Keskeinen syy vapaan yhteiskunnan vastustamiseen piilee siinä, että on yleistä luulla kaiken valtiollisen sosiaaliturvan jäävän hyväntekeväisyysjärjestöjen harteille. Tämä luulon on sinänsä ymmärrettävä, koska sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio on tullessaan tuhonnut puolet kaikista sosiaaliturvaverkoista, jättäen jäljelle ainoastaan itsensä. Vapaassa yhteiskunnassa yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen rooli on melko pieni (joskin nykyistä suurempi). Ne turvaavat ainoastaan niiden heikompiosaisten toimeentulon ja terveyden, jotka jäisivät muuten sosiaaliturvaa vaille. Yksityiset hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat vapaaehtoisilla lahjoituksilla ja niiden varat riittävät, koska vapaassa yhteiskunnassa yksilöt toimivat vastuullisemmin samalla kun markkinatalousyhteiskunnan varat kasvavat sekatalousyhteiskuntaa nopeammin.

tiistai 10. heinäkuuta 2007

Vanhempia tekstejäni

Päätin etsiä kaikki aiemmat, internetissä (omalla nimelläni), julkaistut tekstit ja linkittää ne yhteen postaukseen. Tein tämän lähinnä itseni tähden, jotta löytäisin omat tekstini nopeammin tarvittaessa. Tekstien vähyys lehdissä johtuu siitä, että kirjoitan vain pyynnöstä ja silloinkin usein vastahakoisesti. Tulevaisuudessa tämä saattaa muuttua. Jos jotain trendejä tahtoo aiemmista teksteistä etsiä, niin mielestäni tekstini ovat pikkuhiljaa parantuneet, samalla kun omat mielipiteet ovat siirtyneet yhä markkinamyönteisempään suuntaan (joskin ne ovat aina olleet erittäin markkinamyönteisiä). Tällä hetkellä työstän yhtä englanninkielistä artikkelia Lewrockwelliin ja toista Vapaa Ajattelijaan, joskaan en lupaa kummankaan julkaisua. Hylkään itse suurimman osa teksteistäni, blogipostauksia lukuun ottamatta, ennen niiden julkaisua, koska olen erittäin itsekriittinen. Palasin muuten eilen Suomeen, joten blogipostausten määrä lisääntyy hieman.

Captus
2005:
Platt skatt på väg till norden (ruotsinkielinen)

Vapaa Ajattelija
2007:
Uusi eduskunta tuskin erottaa kirkkoa valtiosta

Vapaasana
2005:
Kapitalismi on demokratian elinehto, teksti löytyy tilapäisesti täältä.
Omistusoikeus on vapautta, teksti löytyy tilapäisesti täältä.

fi-lib
2007:
Politiikka, vaalit ja vaikuttaminen
Hallituspohja-analyysiä
Liberalismi ja islam
Hayek, Friedman ja Rothbard-Rockwell vapauden edistämisestä
Peliteoreettinen tapa äänestää
Voiko äänestämällä 'vaikuttaa - aikuisten oikeasti'?
Puolueet ja klaaniajattelu
Viisi äänestysstrategiaa
Äänestysaktiivisuudesta

2006:
Milton Friedman on kuollut
Miten käy sosiaalipummin uraputken?
Kolme pikku-uutista
Terveisia Saksasta!
Islam ja postmodernismi
Amerikan kutsu 2000-luvulla
Ruotsin Vasemmistoliiton aloitteita

2005:
Hartwall sikailee kuluttajan kustannuksella
Suomi kärsii aivovuodosta: 14 000 huippuosaajaa muuttanut ulkomaille
Viimeaikojen tapahtumia
Terveydenhuollosta vaihteeksi
Taloudellinen vapaus kasvussa, Suomi sijalla 17
Vaihtotaseesta ja Yhdysvaltojen taloudesta, osa 2
Absoluuttinen köyhyys eilen ja tänään
Myytti vasemmistoliitosta nuorisopuolueena
Sosialistit estävät ympäristöystävällisen polttoaineen pääsyn markkinoille
Failed States Index
Opiskelupaikoista
Oikeus olla loukkaantumatta
Tällainen on kapitalismi
YLE:n kommunistipropagandaa, Osa 3
Virkamieslogiikkaa ja rattijuoppoja
Hyvinvointivaltion tulevaisuus - myyttejä ja faktoja
Muistutus kansantalouden toiminnasta
Työvoimakoulutus on höydytöntä

torstai 5. heinäkuuta 2007

Eurooppalaisen kulttuurin ongelmista

Vapaa yhteiskunta vaatii ennen kaikkea liberaalin kulttuurin, jonka kulmakiviä ovat individualismi, vastuuntuntoisuus ja päätöksentekokyky. Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on tällaiselle kulttuurille Troijan hevonen. Ulkonäön avulla se livahtaa vaivihkaa sisään ja muutamassa sukupolvessa se tuhoaa vapaan yhteiskunnan kulttuurin pala palalta, kunnes mitään ei jää jäljelle. Yli 60-vuotta hyvinvointivaltiota ja 30-vuotta tehohyysääystä on jättänyt eurooppalaiseen kulttuuriin syvät arvet. Tämän päivän Euroopalla ei ole kulttuuria. Eurooppalaisuus koostuu pikemminkin sen kulttuurin ongelmista, johon voidaan lukea atomisoitunut individualismi, muutoksen pelko, elämänhallinnan kyvyttömyys, libertinismi, liiallinen mediaan luottaminen ja sokea usko poliitikkoihin ja poliittisiin päätöksentekoprosesseihin. Näistä viimeinen on mielestäni kaikkein ongelmallisin, sillä se hidastaa kurssinmuutosta kohti parempaa.

Yhdysvaltalainen kulttuuri kärsii pitkälti samoista ongelmista eurooppalaisen kulttuurin kanssa. Mutta toisin kuin Euroopassa, Yhdysvalloissa hyvinvointivaltion limaiset lonkerot, eivät ole tunkeutuneet kaikille kulttuurin osa-alueille. Yhdysvalloissa ihmiset suhtautuvat yhä skeptisesti poliitikkoihin ja väliinpitämättömästi poliittisiin päätöksentekoprosesseihin. Jos Yhdysvalloissa säädetään huono laki, ensireaktio on protesti tätä lakia kohtaan, jota seuraa vihamielisyys lainsäätäneitä poliitikkoja kohtaan. Suomessa (ja Euroopassa) huonot lait otetaan vastaan rauhallisesti ja huonon lain kritisoijat vaimennetaan. Kritiikki Puolueen lakeja kohtaan vaimennetaan kahdella tavalla. Parhaassa tapauksessa todetaan: laki on vähän hassu, eikä kansa pidä siitä nyt, mutta Ruotsin esimerkki osoittaan, että laki saa viiden vuoden päästä hyvän vastaanoton. Valitettavasti tyypillinen reaktion on: Puolueen poliitikot ovat hyväsydämisiä ja oikeamielisiä, he ovat säätäneet tämänkin lain ainoastaan sinun parhaaksesi. Oli laki miten järjetön tahansa, sille luodaan syvempi tarkoitus tai ainakin joku looginen selitys. Jos Puolue esimerkiksi säätää lain, jonka mukaan kaikkien työikäisten tulee suorittaa kauppareissut yhdellä jalalla hyppien, jokaisena parittomana tiistaina, media perustelisi lakia seuraavasti: yhdellä jalalla hyppiminen lisää ääreisverenkiertoa ja parantaa sydämen toimintaa ja tuottaa siten kansantaloudelle myönteisiä sivuvaikutuksia - kansa hyväksyy ja toistaa tämän selityksen.

Tämän päivän eurooppalaiset tuntevat olonsa voimattomiksi median ja poliittisten päättäjien edessä. Sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion palvonta on muodostunut eurooppalaiselle pakolliseksi selviytymisstrategiaksi, samoin kuin väliinpitämättömyys ja tietämättömyys olivat (ja ovat yhä) pakollisia selviytymisstrategioita kommunismin alaisuudessa eläville. Marxin ainut todellinen lahja filosofialle oli se ymmärrys, että asioille voi tehdä jotain. Ironista on, että tämän päivän marxismin varjossa elävät eurooppalaiset uskovat, ettei asioille voi tehdä mitään.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2007

Selvennyksiä käsitesekamelskaan

Käsitteiden ymmärtäminen on pakollista poliittisessa keskustelussa. Valitettavasti monen käsitteen alkuperäinen merkitys on joko tahallaan turmellettu, niistä on vaiettu tai vaihtoehtoisesti ne on unohdettu. Listasin muutaman tällaisen keskeisen käsitteen. (Tämän postauksen päätarkoitus on muodostua lyhyeksi tarkistuslistaksi, johon voin viitata tarvittaessa myöhemmin.)

Sosialismi ja kapitalismi määritellään yleensä vastakohdiksi, jossa kapitalismi tarkoittaa yksityistä omistusoikeutta ja sosialismi sen puutetta. Vastaavasti suunnitelmatalous tarkoittaa keskusjohtoista taloudenpitoa, markkinatalouden tarkoittaessa vapaata taloudenpitoa. Täten pitäisi olla selvää että sosialismi ja suunnitelmatalous ovat kutakuinkin yksi ja sama asia, kapitalismin ja markkinatalouden ollessa synonyymejä. Näiden käsitteiden yhteys on kuitenkin sekoitettu, puhumalla merkillisistä ja lyhytkestoisista talousjärjestelmistä, jossa kapitalismi ja suunnitelmatalous tai sosialismi ja markkinatalous ollaan onnistuttu yhdistämään. Vasemmistolaiset pitävät Natsisaksaa kapitalistisena järjestelmänä, koska kansallissosialistit sallivat yksityisomistuksen paperilla, joskin koko tuotanto määräytyi keskusjohtoisesti. Vastaavasti sosialistista Jugoslaviaa, Tšekkoslovakiaa ja Kiinaa on pidetty sosialistisina markkinatalousmaina, koska valtiot sallivat yritystenvälisen kilpailun, vaikka kaikki yritykset olivat valtion omistuksessa. Molemmat ylläolevat käsitteet ovat harhaanjohtavia, koska kyse on kummassakin tapauksessa ollut erittäin säännellyistä sekatalouksista, jotka olivat parhaassakin tapauksessa ainoastaan pienen askeleen päässä kommunismista. Taloustieteilijät ovat myös osallistuneet pakan sekoittamiseen, määrittelemällä markkinatalouden järjestelmäksi, jossa markkinoiden tehokkuus maksimoidaan standardeilla ja kilpailulainsäädännöllä. Tällainen järjestelmä ei ole puhdasta markkinataloutta, eikä tehokasta saati järkevää taloudenpitoa. Tästä syystä käytän itse termiä vapaa markkinatalous.

Valtiotieteilijät ovat pitkään määrittäneet poliittisen muutoksen koostuvan kutakuinkin neljästä ryhmästä: taantumuksellisista (eng. reactionary), konservatiiveista, edistyksellisistä (eng. progressive) ja radikaaleista. Alunperin nämä käsitteet eivät olleet yhteydessä mihinkään ideologiaan, kyse oli ainoastaan miten nopeaa poliittista muutosta kukin ryhmä kannatti. Taantumukselliset eivät halua muutosta lainkaan, konservatiivit hyväksyvät erittäin hitaan muutoksen, edistykselliset hyväksyvät nopean muutoksen ja radikaalit ovat välittömän muutoksen puolesta. Myöhemmin sanat edistyksellinen ja radikaali varattiin vasemmistolle. Oikeisto joutui tyytymään sanoihin taantumuksellinen ja konservatiivi. Varsinkin sana konservatiivi on ongelmallinen, koska se on nykyään synonyymi oikeistolaisuudelle. Yritin joskus epätoivoisesti pelastaa alkuperäistä konservatiivin määritelmää, vaihtamalla konservatiivin nykymääritelmän nationalistiksi tai traditionalistiksi. Lopulta annoin periksi.

Suurin osa tietää alkuperän käsitteille oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus. Käsitteet saatiin ranskan vallankumouksen jälkeisen parlamentin istumajärjestyksestä. Siitä lähtien sosialistit ovat istuneet vasemmalla ja konservatiivit oikealla. Koomista on, että alkuperäiset vasemmistolaiset koostuivat pitkälti liberaaleista, jotka kannattivat verojen poistoa ja vapaakauppaa (tämän vuoksi tanskalainen liberaalipuolue käyttää itsestään yhä nimitystä venstre (su. vasemmisto)) . Oikealla istuvat konservatiivit kannattivat suurempia valtion menoja ja taloudellista itseriittoisuutta. Nykyään vasemmistolaisuus ja oikeistolaisuus ovat entisten käsitteiden vastakohtia. Vasemmistolaiset kannattavat suurempia valtion menoja ja taloudellista itseriittoisuutta, oikeistolaiset verojen poistoa ja vapaakauppaa. Pieni muutos entiseen on, että nykyisistä vapaakaupan vihaajista muutama kannattaa arvoliberalismia, jota oikeisto usein vastustaa. Tämä tekaistu poliittinen kahtiajako on huono asia, koska sen mukaan poliittisia ideologioita on kaksi: vasemmistolainen sosialismi ja oikeistolainen konservatismi. Kolmas suuri ideologia, liberalismi, unohdetaan kokonaan tai vaihtoehtoisesti nivutetaan yhteen agraarikeskustan kanssa. Vaikka inhoan termiä oikeistolaisuus, liberalismi on silti enemmän nykyajan oikeistolaisuutta kuin vasemmistolaisuutta. Nykyvasemmisto kannattaa minimaalista vapautta, oikeistolaisuus kohtalaista vapautta, ja tällöin liberalismi kallistuu enemmän kohtalaisuuden puolelle.

Neljäs käsitteiden sekoittaja on ero Pohjois-Amerikkalaisten ja Eurooppalaisten käsitteiden välillä. Europpalaisessa keskustelussa liberalismi tarkoittaa vapautta (lat. liber), pohjois-amerikkalaisessa kontekstissa puolestaan sosialismia. Pohjois-Amerikkalainen käsite vapaudelle on libertarismi (eng. libertarianism), joka eurooppalaisessa kontekstissa tarkoittaa (usein) vasemmistoanarkismia. Käsitteiden sekaisuutta lisää amerikkalainen termi "liberaali talouspolitiikka", joka käytännössä katsoen tarkoittaa korkeita veroja ja lisää sääntelyä. Euroopassa käsite tarkoittaa päinvastaista. Vastaavasti käsite "konservatiivinen talouspolitiikka" tarkoittaa eurooppalaista liberaalia talouspolitiikkaa. Euroopassa konservatiivisesta talouspolitiikasta tulee lähinnä mieleen Puolueen talouspolitiikka, joka on aina puoltanut SAK:n etuja. Suomalaiset liberaalit ovat muusta euroopasta poiketen, ottaneet käyttöön termin libertaari. Tämä on mielestäni strateginen virhe, sillä vasemmisto valmistelee parasta aikaa käsitteen kaappausta itselleen. Onneksi tällaisten kaappaajien "arvoliberalismi" muistuttaa lähinnä konservatismia, eikä siten toistaiseksi ole kovin suuri uhka suomalaisille liberaaleille.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2007

Vasemmiston vaalitappiosta

SDP:n, Vasemmistoliiton ja pikkuruisen SKP:n murskavaalitappioita on mediassa perusteltu SAK:n lokakampanjalla ja kyseisten puolueiden uskottavuusongelmilla. Puolueiden omissa analyyseissä mediaa on syytelty ja uskottavuusongelmaa vähätelty. Väitän, että vasemmiston ongelmat ovat paljon luultua suurempia. Heidän ideat ovat lopussa.

Vasemmistolaisuuden historia alkaa ranskalaisesta François-Noël Babeufista (1760-1797), joka osallistui mm. ranskan vallankumoukseen 1789. Ranskan vallankumouksen aikoihin vasemmisto oli vielä pitkälti sekoittunut yhteen liberaaliliikkeen kanssa: iskulause vapaus, veljeys, tasa-arvo (fr. liberté, egalité, fraternité) kelpasi molemmille. Tämän ns. ensimmäisen vasemmiston keskeisimpiin tavoitteisiin kuului tasa-arvo lain edessä, sekä sääty-yhteiskunnan etuoikeuksien poistaminen, joskin jo silloin monet kannattivat pidemmälle vietyä sosialismia. Vuonna 1867 julkaistiin Marxin pääoma (ger. Das Kapital), joka samalla toimii lähtölaukauksena toiselle vasemmistoaallolle. Neuvostoliiton vallankumouksen jälkipyykeistä lähtien (1917) toinen vasemmisto jakautui kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin. Yhteistä molemmille liikkeille oli markkinatalouden epävakauteen uskominen, joka korvattaisiin aikanaan tieteellisellä sosialismilla. Nykyvasemmisto tai kolmas vasemmistoliike sai alkunsa Prahan kevään aikoihin 1968, jolloin kommunismin kritisointi yleistyi vasemmistopiireissä. Keskeistä kolmannelle vasemmistolle on relatiivisuus, epädogmaattisuus ja epämääräinen punavihreys - ja juuri tämä on nykyvasemmiston ongelma.

Yhteistä kaikille kolmelle suomalaiselle vasemmistopuolueelle on ideoiden vähyys. SDP:n epäkiitollinen tehtävä on tasapainoilla vapaan markkinatalouden ja sosiaalidemokratisen utopian välillä. SDP:n sisällä ymmärretään, että nykyinen sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on lasten polkupyörällä tasapainoileva elefantti: se voi romahtaa hetkellä millä hyvänsä. Siksi SDP on ottanut tehtäväkseen markkinatalousmyönteisten uudistusten läpiviemisen, oman retoriikan jätättäessä kymmeniä vuosia. Toisin kuin SDP, Vasemmistoliitto on yhä "oikeasti vasemmalla" puolustamassa sosialidemokraattien vanhahtanutta hyvinvointivaltiomallia. SDP:stä poiketen, Vasemmistoliitolla ei myöskään ole ratkaisuja päivän ongelmiin: kiistakapulaksi jää, tuleeko valtion hallita 60 vai 80 prosenttia BKT:stä ja mitkä talouden sektorit jätetään yksityisiksi, mitkä sektorit julkisiksi. Kaikista vasemmistopuolueista SKP on eniten pihalla. Se kuvittelee elävänsä yhä teollisen vallankumouksen aikakautta, maailmassa joka seisoo sosialistisen vallankumouksen kynnyksellä. Heille markkinatalous on epävakaa järjestelmä, jonka kaatumista odotetaan kuin kuuta nousevaa. Vasemmistoliittoa ja SKP:tä yhdistää tosin neljä asiaa. Ensinäkin molemmat puolueet ovat SKDL:än jälkeläisiä. Toiseksi molemmat ovat puoluekartalta hiljalleen katoavia puolueita, kolmanneksi molemmat ovat muotoutumassa perinneyhdistyksiksi todellisten poliittisten vaihtoehtojen sijaan. Molemmat puolueet muistuttavat myös toiminnaltaan yhä enemmän ajatuspajoja kuin todellisia puolueita: sekä Vasemmistoliitto että SKP ovat äärivasemmalla siitä huolimatta, ettei tällaisille poliittisille vaihtoehdoille löydy Suomesta kannattajia.

Ideoiden vähyys ei näy pelkästään suomalaisessa vasemmistossa, vaan se on pikemminkin heijastus kansainvälisen vasemmiston tilasta. Tämän päivän vasemmistolla on kaksi tietä, joko kaupitella markkinamyönteisiä ratkaisuja vasemmistolaisina, tai vajota epämääräisyyden loputtomaan suohon. Euroopan sosiaalidemokraatit ovat valinneet ensimmäisen vaihtoehdon, laitavasemmisto toisen. Minkä tahansa Chomskyn, SKP:n, Vasemmistonuorten tai Sosialistiliiton tekstin lukeminen paljastaa tämän. Ensiksi laitavasemmisto on nyt hyvin hyvin vihainen, sitten se ehdottaa yhteisen anti-kapitalistisen rintaman perustamista, johon se huutaa kaikkia mukaan, jotta saavutetaa kriittinen massa, ja viimeiseksi se järjestää mielenosoituksia, mellakoita sekä teiden- ja talojen valtauksia. Nykyvasemmisto ei osaa vastata kysymyksiin miten kapitalismi kaadetaan, saatikka mitä sitten tehdään kun kapitalismi ollaan kaadettu. Vastaukseksi nykyvasemmisto tarjoaa lisää vihaisuutta, suurempaa kriittistä massaa ja enemmän mellakoita. Kapitalismin vaihtoehtona pidetään sosialismia, muttei kukaan nykyvasemmistosta osaa vastata miten tämä uusi sosialismi syntyy, niin ettei siitä tule neuvostokommunismia (nykyvasemmistolaisittain "valtionkapitalismia"), kansallissosialismia (nykyvasemmistolaisittain "aitoa kapitalismia") tai sosiaalidemokratiaa (nykyvasemmistolaisittain "työväenluokan pettämistä").

Omien heikkouksien peittämiseksi nykyvasemmisto on tehnyt parhaansa vähätelläkseen hyvinvointivaltion ongelmia. Se on myös soluttautunut vihreään liikkeeseen ja monissa maissa kaapannut sen itselleen. Pitemmällä aikavälillä nämä ratkaisut eivät pure. Nykyisen hyvinvointivaltion tuho on väistämätöntä, ympäristöongelmien ratketessa parhaiten vapaalla markkinataloudella tai sen johdannaisilla. Vaikka vasemmisto on heikoilla, se on silti vaarallinen vastustaja. Vasemmistolaiset hallitsevat yhä mediaa ja oppimisinstituutioita, ja sitä kautta julkista mielipidettä. Tämän etulyöntiaseman kiinnikuromiseen tarvitaan ennen kaikkea aikaa.