Lama ja hyvät neuvonantajat

Laskusuhdanteen uutisointi vilisee täynnä ongelmia kuten toiveajattelua, salaliittohypoteeseja ja huonoa taloustiedettä. Lisäksi taloustoimittajien kommentit - silloin harvoin kun ne ovat kohdallaan - laahaavat vähintään pari kuukautta tapahtumakulun perässä. Tämän vuoksi ihminen joka luottaa valtavirtatalousuutisointiin tekee mitä luultavimmin merkittäviä sijoitus- ja toimintavirheitä varautuessaan lamaan. Itse en valitettavasti ehdi kommentoida läheskään kaikkia olennaisia uutisia, jonka vuoksi tarjoan lukijoille toivottavasti vähintään yhtä hyvän vaihtoehdon. Seuraavat yhdeksän sijoittajaa, taloustieteilijää, trendianalyytikkoa ja poliitikkoa kattavat kutakuinkin kaiken sen mitä tiedän tulevasta lamasta ja tapahtumien kulusta (järjestetty tärkeimmästä alkaen):

Jim Rogers (YouTube) tuli kuuluisaksi Quantum Fundin perustajana vuonna 1970, joka tuotti 4200 % voiton kymmenessä vuodessa samaan aikaan kun Yhdysvaltain osakemarkkinat nousivat vaivaiset 47 %. Rogers ennusti oikein IT-kuplan romahduksen ja on sijoittanut vuodesta 1998 lähtien lähinnä raaka-aineisiin ja ulkomaalaisiin valuuttoihin.

Peter Schiff (YouTube) on Euro Pasific Capitalin perustaja ja ennusti asuntomarkkinoiden ja pörssin romahtamisen jo vuonna 2004. Schiff suosii sijoituksissaan kolmansien maiden osakkeita sekä arvometalleja. Hänen mielestään vuokralla asuminen on nyt asunnon ostamista selvästi kannattavampaa, jonka vuoksi Schiff omaisuudestaan huolimatta on vuokralla kolmessa asunnossa Connecticutissa, Floridassa ja Kaliforniassa, joista hän huhujen mukaan maksaa lähes 15 000 dollaria kuukaudessa. Schiff rinnastaa keynesiläiset talouspoliittiset neuvot noitatohtorointiin.

Gerald Celente (YouTube) on vasemmistolaisuudestaan huolimatta maailman kuuluisin trendien ennustaja. Celente sijoitti 1970-luvun alussa öljyyn ja kultaan, jonka ansiosta hän vaurastui ja perusti rahoillaan Trends Research Instituten. Instituutti on hänen johdollaan sittemmin ennustanut lähes kuukaudelleen oikein 1980-luvun pörssiromahduksen, Neuvostoliiton romahduksen, 1990-luvun pörssiromahduksen, Starbucksin ja pullotetun veden suosion, ja 2000-luvun asuntokuplan romahtamisen. Seuraavalle parille vuodelle Celente povaa länsimaiden valuuttaromahdusta, ruoka- ja veromellakoita, väkivallan kasvua, vallankumouksia sekä jopa Yhdysvaltojen ja Euroopan Unionin mahdollista pirstoutumista. Hänen mielestään paras tapa varautua tulevaan on rahan vaihtaminen kullaksi, aseiden osto, ja ruoka- ja vesivaraston kerääminen.

Ron Paul ei esittelyjä kaipaa. Mies on kirjoittanut tusinan verran kirjoja kultakannasta ja ulkopolitiikasta sekä oli ehdolla Yhdysvaltojen presidentiksi vuosina 1988 ja 2008. Viimeaikoina Ron Paul on äänekkäästi puhunut jopa 10-15 vuotta kestävästä lamasta, dollarin arvon romahtamisesta sekä Yhdysvaltojen vajoamisesta. Paul on sijoittanut lähes kaikki rahansa kultaan ja uskoo sen arvon nousuun niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Marc Faber eli Dr. Doom on kuuluisan Gloom Boom Doom -uutiskirjeen arkkitehti. Maineensa mukaisesti Faber ei ennusta länsimaille mitään hyvää. Faber on mm. haukkunut Yhdysvaltoja Banaanivaltioksi ja pitää nykyistä neoklassista taloustiedettä lähinnä vitsinä. Jos Faber saisi valita, hän ei tällä hetkellä sijoittaisi rahojaan yhtään mihinkään, mutta inflaatiopelon vuoksi maan- ja kullanosto nousevat kärkisijoille.

George Soros on listani sekä toinen vasemmistolainen että toinen yllä mainitun Quantum Fundin perustaja. Hän tuli myöhemmin kuuluisaksi miehenä joka "rikkoi englannin pankin". Pidän Sorosta yksilönä varsin katalana, koska hän on kannattanut mm. tuloveron ja perintöveron nostoa sekä elvytyspolitiikkaa. Samalla hän itse kuitenkin kiertää veroja ja shorttaa dollaria - ja dollarin shorttaushan on erityisen kannattavaa toimintaa elvytyspolitiikan jatkuessa! Tämän vuoksi kuuntelen Soroksen kommentteja hieman skeptisesti samalla etsien niistä mahdollisia taka-ajatuksia. Soros on kuitenkin kuvaillut nykyistä talouskriisiä länsimaiden versiona Neuvostoliiton romahduksesta ja pitää dollarin ja euron romahdusta täysin varmana.

Mark Skousen on monille tutumpi kirjailijana ja taloustieteilijänä kuin sijoittajana. Nuoruudessaan Skousen kuitenkin toimi tässä tehtävässä jääden "eläkkeelle" 32-vuotiaana. Myös Skousen ennusti oikein asunto- ja pörssikuplan romahtamisen ja myös hän pelkää räjähdysmäistä inflaatiota. Valitettavasti Skousen piilottelee viisautensa kalliiden salasanojen taakse ja tämän vuoksi luen ja kuuntelen Skousenia lähinnä satunnaisesti silloin kun se on ilmaista.

Jim Sinclair on raaka-ainesijoittaja joka pitää erityisesti kullasta. Itse käytän Sinclairia lähinnä sekundalähteenä koska Sinclair näyttää lukevan kutakuinkin samoja yllä olevia tahoja kuin minä. Silti myös Sinclairilta löytyy paljon alkuperäistä materiaalia ja on ehdotonta luettavaa varsinkin sellaiselle jonka ainoa sijoituskohde on kulta.

Jim Grant julkaisee hintavaa Grant's Interest Rate Observeria joka tarkkailee lähinnä keskuspankkitoimintaa eli rahamääriä ja korkoja. Soroksen tapaan Grantin pääsijoituskohde löytyy valuutoista, mutta kuten Skousen, Grantin sijoitusneuvot löytyvät lähinnä salasanojen takaa. Tämän vuoksi luen/kuuntelen myös Granttia satunnaisesti mm. Bloombergin ja YouTuben kautta.

Mainitsemallani yhdeksällä yksilöllä on paljon yhteistä. Suurin osa heistä on ns. kriisisijoittajia, jotka menestyvät sijoitusmarkkinoilla erityisesti silloin kun osakkeilla menee huonosti. Suurin osa heistä odottaa inflaation räjähdysmäistä kasvua ja laman syvenemistä. Heidän mielestään länsimaalaisia osakemarkkinoita kannattaa vältellä kuin ruttoa ja oman selustan turvaamiseksi merkittävä osa salkusta kannattaa sijoittaa kultaan. Myönnän toki, että pelkästään kolmea ensimmäistä seuraamalla saa noin 90 % mielestäni hyödyllisestä informaatiosta.

Lopuksi on vielä paras mainita lyhyesti keitä en, ehkä yllätyksellisesti, erityisesti kuuntele:
Warren Buffet - maailman kuuluisin sijoittaja ja maailman rikkain (tai toiseksi rikkain) mies. Buffet on taitava löytämään oikeat yhtiöt, mutta teki myös tuntuvia tappioita IT- ja asuntokuplan aikana. Buffet ei siis ole kovinkaan hyvä kuplasijoittaja ja mielestäni hän kärsii jossain määrin vanhuudenhöperyydestä.

Alain Greenspan oli ennen FED-uraansa asiallinen taloustieteilijä ja vapaan markkinatalouden vankkumaton kannattaja. Nyt kun Greenspan ei enää ole keskuspankin puheenjohtaja en näe mitään syytä miksi kenenkään tulisi kuunnella hänen kommenttejaan. Muutenkin Greenspan tuntuu käyttävän kaiken vapaa-aikansa sen todistamiseen, ettei hän ollut syyllinen nykyiseen talouskriisiin - totuus on täysin päinvastainen.

Nouriel Roubini on taloustieteen professori ja kaikista keynesiläisistä taloustieteilijöistä kaikkein vähiten pihalla. Hän on mm. ennustanut oikein asuntokuplan romahduksen ja on äärimmäisen pessimistinen talouden elpymiselle. Tästä huolimatta Roubini pitää Ben Bernanken ja Barak Obaman talouspolitiikkaa onnistuneena, kehottaa sijoittamaan valtion obligaatioihin ja uskoo kullan hinnan olevan kupla (tätä kirjoitettaessa kullanhinta on noin 1180 dollaria/790 euroa, joka luultavasti on paikallinen maksimiarvo, silti kullanhinta on erittäin alhainen nyt verrattuna siihen mitä se tulee olemaan kahden, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua).

Kirja-arvostelu: Secession

Vasemmistolainen historian professori Thomas Naylor julkaisi vuosi sitten (2008) mielenkiintoisen kirjan New Hampshiren naapuriosavaltion Vermontin Yhdysvalloista irtautumisesta. Secession - How Vermont and All the Other States Can Save Themselves from the Empire on tosin pikemminkin poliittinen manifesti kuin faktoihin perustuva teos, joka tekee parhaansa nostattaakseen nationalismin hengen 600 000 asukkaan osavaltiossa. Kirjassa mm. kuvaillaan Vermontin historiaa, kulttuuria ja poliittista ilmapiiriä täysin uniikiksi - jopa New Hampshireen tehdään irtiottoa määrittelemällä meidät "ilkeämielisiksi republikaaneiksi".

Kirjassa on paljon hyviä puolia. Ensinäkin se on lyhyydessään, ytimekkyydessään ja kirjoitusasussaan lähes täydellinen poliittinen pamfletti, joka kattaa kaiken Vermontin ja Yhdysvaltain historiasta ja kulttuurista aina perustuslakianalyysiin ja yhteiskuntakritiikkiin saakka. Mukana on myös merkittävä annos Vermontin sesessionistisen liikkeen historiasta, strategiasta, tulevaisuudesta ja siitä millä tavalla irtautuminen Yhdysvalloista tapahtuisi sekä lakiteknisesti että strategisesti.

Koska Secession on kirjoitettu melko tunteellisesti ja räätälöity vasemmistohenkiselle vermontlaiselle yleisölle, sen kritisointi on yllättävän vaikeaa varsinkin kun merkittävä osa kritiikistäni koskee luultavasti kirjoittajan tietoisia strategisia valintoja. Yksi esimerkki tällaisesta on tilastojen käyttö. Yhdysvaltoja (sekä valtiona että yhteiskuntana) kritisoidaan mm. terveyden, koulutuksen, ympäristön ja kulttuurin laiminlyönnistä ilman lähes ainuttakaan viitettä tai tilastoja, ja silloin kun sellainen löytyy, kyseessä on yleensä joku hatusta tempaistu luku tai tunnetun tilaston räikeä väärinymmärtäminen. Eräs toinen ongelma on, että kirja soveltuu melko huonosti muiden (varsinkin pohjoisen Uuden-Englannin ulkopuolella olevien) itsenäisyysliikkeiden oppaaksi. Minun on esim. vaikea nähdä miten joku texasilainen voisi hyötyä Vermontin kulttuurin tai historian tuntemuksesta. Myös perimmäiset syyt Yhdysvalloista irtautumiseen ovat varsin erilaisia pohjoisessa ja etelässä sekä idässä ja lännessä.

Secession on kuitenkin kaikin puolin tarpeellinen julkaisu jo siitäkin syystä, että aihetta käsitteleviä faktapohjaisia kirjoja julkaistaan erittäin vähän. Lisäksi kirja toimii mainiona esimerkkinä hyvin kirjoitetusta poliittisesta manifestista muiden osavaltioiden itsenäisyysliikkeille. Pohjoisessa Uudessa-Englannissa asuville (joka siis kattaa Vermontin, New Hampshiren ja Mainen osavaltiot) kirja tarjoaa lisäksi mukavan annoksen paikallista historiaa ja kulttuuria. 119 sivua. Yleisarvosana: 77 %.

Vapauden filosofia ja t-paitoja

Toistemme käännöksestä tietämättä käänsimme hetki sitten englanninkielisen Philosophy of Libertyn suomeksi Petri Kajanderin kanssa. Koska oma versioni tuli ulos muutamaa kuukautta aimmin, sen voi löytää swf-tiedostona Jonathan Gullible Säätiön -sivustolta. Valitettavasti JGS ei tällä hetkellä tee käännöksistä YouTube-versioita, joten käännökseni pääsi ikään kuin unohtumaan. Onneksi Petri kuitenkin korjasi ongelman, tekemällä videon YouTubeen jossa käännöksemme parhaat puolet on yhdistetty.



Philosophy of Libertyn keskeinen kääntämisongelma oli sen tiukassa sivupohjassa (template), joka ei aina antanut mahdollisuutta sanajärjestyksen muuttamiseen ja välillä rajoitti käytettävissä olevien merkkien määrää. Käännöksen parantamiseksi otan mielelläni vastaan parannusehdotuksia sähköpostitse tai blogin kommenttiosastoon. Minulta saa myös tarvittaessa käännössivupohjan joko minun tai Petrin käännöksillä.

Toinen mainitsemisen arvoinen projekti on Bureau Crashin t-paitojen kääntäminen. Tein paitoihin käännökset jo lähemmäs vuosi sitten, mutteivät ne ole vieläkään tiettävästi menneet painoon. Eli jos haluat suomenkielisen liberaalipaidan pistä Bureau Crashille sähköpostia sellaista vaatien. Joku vapaaehtoinen voisi myös tarkistaa suomenkieliset paitakäännökset.

P.S. Minä en ole vastuussa ruotsinkielisistä t-paidoista ja olin vain yksi ruotsinkielisen Philosophy of Liberty -käännöksen monista oikolukijoista.

Sarjakuvakommentti - Huxley vastaan Orwell

Stuart McMillen on piirtänyt mielenkiintoisen sarjakuvan Huxleyn ja Orwellin maailmojen välisistä eroista:











McMillen mielestä Huxley saattoi sittenkin olla Orwellia enemmän oikeassa. Mielestäni nykymaailma on ehkä enemmänkin surullinen sekoitus Huxleyn ja Orwellin dystopioita, jossa suurin osa keskittyy epäolennaisiin asioihin (Huxley) ja ne jotka eivät keskity saavat kaiken informaationsa massamedialta valtion värittämässä muodossa (Orwell).

P.S. Tiedän kyllä, että olen blogannut tavallista vähemmän työkiireiden ja kesäloman vieton vuoksi. Olen ottanut tavoitteekseni blogata hieman enemmän muutaman kuukauden päästä. Sillä välin suosittelen lämpimästi Santun ja Pasin blogeja (erityisesti niiden rahateoria-postauksia).

Edit: Sarjakuva korjattu ja nyt sen pitäisi näkyä alkuperäiskoossa.

Kirja-arvostelu: An Introduction to Austrian Economics

Yleensä jos puhutaan aloittelijalle sopivasta itävaltalaisen taloustieteen perusteoksesta, ensimmäisenä tulee mieleen Hazlittin Economics in One Lesson (arvostelu täällä) siitäkin huolimatta, ettei kirja edes ole itävaltalainen. Economics in One Lesson on toki loistava teos, mutta se toimii yhtä hyvin johdatuksena neoklassiseen kuin itävaltalaiseen taloustieteeseen (esim. Cato myy yhä teosta, mutta eri esipuheella). Hiljattain sain kuulla, että Hazlittia parempi itävaltalaisen taloustieteen perusteos olisi Thomas Taylorin An Introduction to Austrian Economics.

An Introduction to Austrian Economics on siitä hyvä teos, että se lyhyydestään huolimatta esittelee onnistuneesti itävaltalaisen taloustieteen pitkän käsiteliudan kera. Kirja kattaa kaikki itävaltalaisen taloustieteen kulmakivet, eikä esim. jätä taloussykliteoriaa käsittelemättä (kuten Hazlitt tekee). Taylor osaa kirjoittaa myös kiitettävän epäpoliittiseen sävyyn, mikä on yleensä taloustieteilijöille vaikeaa.

Siinä missä Hazlitt nojaa helppoon ja selkeään kieliasuun, Taylorin kielenkäyttö on monimutkaista ja paikoitellen vaikealukuista. Kirjan ongelma on ehkä siinä, että se yrittää ikään kuin ahdata Human Actionia kymmenesosaan teoksen alkuperäiskoosta. Lopputulos on kirja, joka ei sovellu esittelyteokseksi taloustieteisiin saatikka liberalismin. Sopivampi teos itävaltalaisesta taloustieteestä kiinnostuneille aloittelijoille olisi Jim Coxin The Concise Guide To Economics (suomennos täällä). 95 sivua. Yleisarvosana: 65 %.

P.S. Koska epäilen arvostellun teoksen soveltuvan ainoastaan itävaltalaisille liberalismiin kallistuville taloustieteilijöille tai liberaaleille itävaltalaiseen taloustieteeseen kallistuville yksilöille, haluaisin kuulla saako kukaan muu (esim. yliopistossa taloustiedettä opiskellut ei-liberaali) kirjasta mitään irti? Vastaukset kommentteina tai sähköpostitse.

Sarjakuvakommentti julkisista kouluista

(Selitys neliskulmaiselle kuplalle löytyy täältä.)


Täydellisempää vertausta siitä miten (julkiset) koulut pakottavat kaikki yksilöt samaan muottiin tuskin löytyy...


(Viittaus Pavlovin koiraan.)

Anarchy in your head on muutenkin lukemisen arvoinen sarjakuva kaiken karvaisille anarkisteille ja liberaaleille.

Lyhyesti eurovaalien tuloksesta ja eduskuntavaaleista 2011

Eurovaaliprosessin seuranta on turhauttava varsinkin kun tietää, ettei europarlamentilla ole käytännössä katsoen mitään valtaa (ei edes parlamenteille tyypillistä lainsäädäntövaltaa) Euroopan komissioon tai Euroopan neuvostoon verrattuna. Euroopan komission varapuheenjohtaja Margot Wallström ilmaisi asian ehkä parhaiten noin vuosi sitten raivontunteita herättävässä videoleikkeessä:



Yllättävintä eurovaalituloksessa oli erityisesti Vasemmistoliiton totaalinen romahtaminen. Syitä romahdukseen voidaan tietysti etsiä aina Korhosesta Soiniin, mutta itse nostaisin kärkeen jo pitkään jatkuneen, sanoisinko, lievän imago- ja kommunikointiongelman:



Vaikka Eurovaaleilla ei ole mitään käytännön merkitystä EU:ssa tehtävään politiikkaan, eurovaalit toimivat jotenkuten seuraavan vaalin suunnannäyttäjänä. Väitän, että eduskuntavaalit 2011 tulevat ratkaisemaan Suomen puoluekartan ulkonäön ja kehityssuunnan seuraavan parin vuosikymmenen ajaksi, nimittäin Suomessa käytetty D'Hondtin menetelmä tuppaa ajautumaan tasapainotilaan jossa on kolme suurta puoluetta, kaksi keskisuurta puoluetta ja 3-4 pienpuoluetta. Tällä hetkellä suomen puoluekartalla on kolme selkeää laskijaa (Vasemmistoliitto, SDP ja Keskusta) ja kolme selkeää nousijaa (Perussuomalaiset, Kokoomus ja Vihreät). Tulevaisuudessa Suomen kolmeksi suureksi puolueeksi nousevat Kokoomus, Keskusta ja Vihreät, keskisuuret puolueet ovat SDP ja Perussuomalaiset; RKP:n, Vasemmistoliiton ja KD:n löytyessä pienpuolueiden kastista. Epäilen, että SDP:n ja Vihreiden välinen kamppailu ratkeaa aikaisintaan 2019 eduskuntavaaleissa, sen sijaan Vasemmistoliiton kohtalo ratkennee jo ensi eduskuntavaaleissa. Jos Vasemmistoliitto menettää vain 1,5 % viime eduskuntavaalien äänisaldosta (8,82 %) puolueen paikkaluku putoaa peräti 17:sta 11:sta ja jos äänisaldo jää Eurovaalien tasolle (5,9 %) puolue saa eduskunnassa enää 9:n paikkaa eli RKP:tä paikan vähemmän (Ahvenanmaan mandaatti mukaan lukien). Mikäli Vasemmistoliiton äänet valuvat raskaammin Vihreille ja Perussuomalaisille eduskuntapaikat vähenevät ripeämmin. Alla oleva käyrä kertoo milloin ja mistä vaalipiiristä Vasemmistoliitto menettää eduskuntapaikan äänestysosuuden laskiessa (käyrä perustuu 2007 eduskuntavaalitulokseen):



Valitettavasti puolueiden vaihdos ei tee käytännön politiikasta yhtään nykyistä järkevämpää. Osmo Soininvaaran puheenjohtajakauden jälkeen (2005) Vihreät ovat liukuneet askel toisensa jälkeen vasemmalle ja muistuttavat nykyään pikemminkin SKP:tä kuin RKP:tä.

EU-vaalit ja End of Nations

Jiri Keronen on tehnyt (anonyymin kommentoijan sanoin) poliittisen kulttuuriteon suomentamalla irlantilaisen EU-kriittisen dokumentin End of Nations. Virheellisestä taloustieteellisestä analyysistään huolimatta dokumentti on katsomisen arvoinen. Erityisesti osat EU:n alati lisääntyvästä korruptiosta ja keskusjohtoisuudesta olivat mielenkiintoisia. Dokumentti tuo myös esille EU-eliitin päämäärän eli Euroimperiumin perustamisen, joka voisi hallita kansalaisia rautaisella otteella samalla harjoittaen aggressiivista ulkopolitiikkaa ympäri maailman (ja maailmankaikkeuden).

Alla on (toivottavasti) inspiroiva kuva eurovaalien äänestysratkaisustani:

Valtio tekee elämästä kalliin

Olitpa mitä mieltä tahansa valtiosta ja sen toimista, et voi kiistää sen valtaisaa vaikutusta. Jos asia olisi toisin, poliittisilla kysymyksillä olisi vähän merkitystä. Valtiota voidaan kuvata vaikkapa "kylmäksi, julmaksi hirviöksi" (Friedrich Nietzsche) tai vaihtoehtoisesti "kaaoskoneeksi" (Murray Rothbard). Yksilöiden kannalta kuvaavin käsite lienee kuitenkin "hintojen nostaja" tai "elämän kallistuttaja". Myös "omaisuuden uudelleenjakaja" ja "köyhdyttäjä" tulevat mieleen, mutta näiden käsitteiden ongelma on siinä, ettei "omaisuuden uudelleenjako" käsitteenä kerro riittävästi prosessin taloudellisista vaikutuksista. Vastaavasti "köyhdyttäjä" -käsite ei päde poliitikkoihin, byrokraatteihin ja muihin erityisryhmiin, mitkä hyötyvät valtion toimista. Väliintulollaan valtio kallistuttaa ihmiselämää ainakin seuraavalla viidellä tavalla:

Hintoihin lisätyt verot kuten arvonlisävero (n. 22 %), tupakkavero (n. 50 %), alkoholivero (n. 44 %) ja polttoainevero (n. 60 %) nostavat hintoja suoraan. Joissain erityistapauksissa nämä verot vielä kasaantuvat kun esimerkiksi jo korkean alkoholiveron päälle lisätään 22 % arvonlisävero. Pahimmassa tapauksessa hintoihin lisätyt verot kattavat jopa lähes 2/3 osaa tuotteen hinnasta.

Tuotantoon yhdistetyt verot sisältävät mm. tuloveron (n. 22 %), kunnallisveron (n. 19 %) ja yritysveron (n. 26 %), mitkä syövät elintasoa kahdesta päästä. Toisaalta ne vähentävät palkansaajan nettotuloja, toisaalta ne lisäävät tuotannon kustannuksia ja pienentävät voittoja, mikä lopulta näkyy tarjonnan hupenemisena eli hintojen nostona.

Säännöstelyt ovat mahdollisesti kuitenkin se kaikkein tehokkain tapa hintojen nostoon. Säännöstelyjen ylläpito on valtiolle lähes ilmaista, mutta samalla ne nostavat tuotannon kustannuksia paikoitellen jopa astronomiselle tasolle. Korkeiden minimipalkkojen ansiosta suomalaisissa pikaruokaloissa on aina jonoa ja ostoskärryt on lunastettava kolikoilla. Vastaavasti kauppojen aukiolot ja tuotteiden myyntirajoitukset heikentävät voittomarginaaleja. Tähän kun vielä lisätään mm. vaarallisen työn lisiä, vanhempien vapaita ja päivärahoja, sairasvakuutuksia, naiskiintiöitä, työaikarajoituksia, ylityölisiä, työnantajan vastuu jne. ei liene ihme, että tuotteiden hinnat ovat pilvissä.

Valtio palveluntarjoajana ja valtio yrittäjänä ovat oksymoronisia käsitteitä, koska oikea palveluntarjoaja ei saa tulojaan varastamalla (eli verottamalla) ja koska oikea yrittäjä joutuu jatkuvasti tarkkailemaan kulujaan yritystoiminnan ylläpitämiseksi. Valtion ryhtyessä palveluntarjoajaksi/yrittäjäksi ensimmäisenä vastaan iskee talouslaskun ongelma (2, 3), joka johtaa tuotannon kallistumiseen sekä laadun laskuun. Katastrofin sinetöi crowding out -ilmiö - yksityisen sekotorin investoinnit siirtyvät pois valtion tieltä muille aloille. Otetaan esimerkiksi julkinen terveydenhuolto. Kustannuksiltaan julkinen terveydenhuolto on kallis verrattuna annetun hoidon määrään ja laatuun, ja silti samalla sille jaetut määrärahat ovat riittämättömiä. Vaikka ennen veroja hoidon hinta on kuluttajalle korkea, verojen jälkeen hinta on kuluttajalle niin matala, että ainoastaan parhaimmat ja erikoistuneimmat (ts. kalliimmat) yksityiset sairaalat pystyvät kilpailemaan valtion kanssa.

Inflaatio tai tarkalleen ottaen rahainflaatio hidasta tai jopa estää hintojen luontaisen tippumisen (hintadeflaatio). Sitten 1970-luvun alun rahainflaatio on ollut jopa niin kovaa, että hinnat ovat pääsääntöisesti nousseet vähintäänkin parin prosentin vuosivauhtia. Yleisesti ottaen hidas hinnannousu ei tuota suurempia ongelmia, mutta sen kasaantuminen (cumulative) tuhoaa tehokkaasti säästöjä sekä pitkittää talouden palautumista talouskriisien jälkeen.

On vaikea sanoa miten paljon valtiolliset väliintulot nostavat hintoja suhteutettuna saatuun palkkaan, mutta epäilen luvun pyörivän 1/2 ja 2/3 välillä. Toisin sanoen, ilman valtiota elintasosi olisi noin 50-67 % korkeampi.

P.S. Vasemmistonuorten lehdestä Liberosta (01/2009) löytyy yllättävän tasapainoinen artikkeli talousdemokratiasta (s. 27-28); lehteen oli nimittäin päätynyt tämän blogin talousdemokratiakritiikkiä (ilman lähdemainintaa). Valitettavasti tuntuu siltä, ettei artikkelin kirjoittaja täysin ymmärtänyt mitä käsitteet hintainflaatio (neoklassinen inflaatio) ja rahainflaatio (itävaltalainen inflaatio) pitävät sisällään. Joka tapauksessa, artikkeli on lukemisen arvoinen.

Kirja-arvostelu: The Ethics of Money Production

Jos olet lukenut minkä tahansa rahateoriaa käsittelevän itävaltalaisen kirjan tiedät, että taloussyklit johtuvat luotonlaajennuksesta, inflaatio ja matalat korot kannustavat ihmisiä kuluttamaan, deflaatio on hyvä asia, ja taloussyklit sekoittavat ihmisten päät - tuhlailevasta kerskakuluttajasta tulee suhdannevaihtelussa nopeasti maansa myynyt ja päinvastoin. Tässä suhteessa itävaltalaiset rahateoreettiset opukset sisältävät kutakuinkin samat asiat. Niiden eroavaisuudet selittyvät sosiologisilla (katsotaanko ilmiötä kansalaisen, yrityksen vai pankin kuvakulmasta), maantieteellisillä (tuleeko lähdeaineisto pääasiassa Espanjasta, Ranskasta vai Englannista), poliittisilla (onko kassavarantovelvoitteen puuttuminen osa vapaata taloutta vai ei), akateemisilla (perustuuko analyysi neoklassiseen matematiikkaan vai itävaltalaiseen logiikkaan) ja teknisillä (onko kirjan pääpaino rahatalouden muodostumisessa, korkojen määräytymisessä, kirjanpidossa, rahoitusopissa jne.) seikoilla. Teosten todelliset erot mahtuvat marginaaleihin. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä kirjat olisivat huonoja. Tosin ei myöskään kannata liioin yllättyä, jos näitä teoksia lukiessa törmää samoihin asioihin yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Suurin etu useamman teoksen lukemisessa on, että rahateorian koukerot suoristuvat ja rahapoliittiset ilmiön oppii näkemään monelta kantilta.

Monia rahateoreettisia opuksia lukeneena väitän kuitenkin, että yksi kirja on selvästi erilainen. Kirja on Jörg Hülsmannin The Ethics of Money Production (2008). Kyseessä ei varsinaisesti ole rahateoreettisesta tai edes taloustieteellisestä kirjasta, koska kirjassa käsitellään lähes yksinomaan rahanpainannan moraalifilosofiaa ja sen sosiologisia vaikutuksia. Tästä huolimatta kirjasta löytyy ainakin kolme merkittävää taloustieteellistä oivallusta. 1) Hopeakanta on empiirisesti katsottuna ollut kultakantaa käytetympi rahajärjestelmä ja Hülsmann sanoo itsekin pitävänsä tätä järjestelmää kultakantaa parempana. 2) On parempi kutsua kolikoita nimetä kuin niiden metallimäärän perusteella, koska kolikot voidaan silloin brändätä ja niiden sekoittaminen painoyksiköihin on epätodennäköisempää. 3) Paperirahan painaminen ei teknisesti ottaen ole väärentämistä enää silloin (eli käytännössä vuodesta 1971), kun paperirahassa selkeästi ilmaistaan, ettei sen pohjalla ole metallista kantaa. Fiat-rahan negatiivisten sosiologisten vaikutusten joukkoon Hülsmann lukee mm. 1) valtiovallan kasvun, 2) yritysten korruptoitumisen, 3) yritysten perustamisen vaikeutumisen, 4) spekuloinnin kasvamisen, 5) raha-ahneuden lisääntymisen, 6) aikapreferenssien kasvun, 7) tuotteiden laadun laskun, 8) totaalisen sodankäynnin mahdollistamisen ja 9) murskaavan julkisen ja yksityisen velkataakan syntymisen. Ja jos tässä ei olisi jo antia tarpeeksi, Hülsmann kumoaa vielä fiat-rahaa puoltavat argumentit myös utilitarisin perustein. Lisäksi hän toteaa, että ennen valtiollista fiat-rahoitusta kukaan filosofi tai ekonomi ei puoltanut fiat-rahaa, vaan sitä pidettiin yksimielisesti filosofisesti moraalittomana ja taloustieteellisesti turmiollisena ratkaisuna.

The Ethics of Money Production on vaikeasti kritisoitava teos. Eniten teoksessa häiritsi kuitenkin sen lyhyehkö pituus (242 sivua) sekä se, että kirja tuntui ajoittain hieman hätäisesti kirjoitetulta ikään kuin Mises: The Last Knight of Liberalismin (2007) sijaisprojektilta. Kirja tasapainottelee myös ontuvasti kristinuskon (lähinnä katolisen) ja sekulaarin moraalifilosofian välillä. Ymmärrän tämän näkökulman, mutta mielestäni olisi korkea aika, että itävaltalaiset taloustieteilijät lopettaisivat ainaisen kristinuskon (taas, lähinnä katolisuuden) painottamisen. Myönnän toki, että (ainakin) katolisuudella on ollut historiallisesti myönteinen vaikutus vapauteen mutta tämä on osa historiaa, ei nykyhetkeä. Kirjan loppu on myös erittäin latistunut: Hülsmann ei edes yritä ennustaa tulevaa vaan yksinkertaisesti tyytyy tokaisemaan, että jos fiat-rahan painantaa jatketaan, valtioista tulee entistä totalitaarisempia johtuen talouden valvonnan ja säätelyn kiristämisen pakosta. Toinen vaihtoehto on fiat-rahasta luopuminen, joka olisi lähes kuolettava isku koko julkiselle sektorille. The Ethics of Money Productionia lukemalla tulee viimeistään vakuuttuneeksi siitä, että kamppailu fiat-rahaa vastaan on kaikkein keskeisimmässä asemassa. Lakkauttamalla fiat-raha pääsisimme lähes kerta heitolla eroon hyvinvointivaltiosta, huumeiden vastaisesta sodasta, tuloverosta, aggressiivisesta ulkopolitiikasta ja liudasta kansainvälisiä järjestöitä kuten YK, NATO tai WTO. Suosittelen kirjaa mitä lämpimimmin minkä tahansa itävaltalaisen taloussyklikirjan kumppaniksi. 242 sivua. Yleisarvosana: 91 %.