Lisää taloussykliteorioita

Puolisen vuotta sitten esittelin erilaisia taloussykliteorioita. Kyseinen artikkeli ei ollut kaiken kattava, eikä se ollut sen tarkoitus. Tarkoitukseni oli esitellä (käsittääkseni) neljä maailman tunnetuinta taloussykliteoriaa. Kuten jo viimeksi ennustin, vaihtoehtoisia selitysmalleja on putkahtanut esiin kiihtyvällä vauhdilla, joten pieni kommentointi lienee paikallaan (teoriat esitellään vanhimmasta uusimpaan).

Valuuttakoulukunnan taloussykliteoria (1840-luku) on vanhin tuntemani taloussykliteoria, joka perustuu kahteen olettamaan: ylikaupankäyntiin ja yli-investointeihin. Koulukunnan jäsenet kuvailivat kuplien kulkua ällistyttävän tarkasti, mutta he eivät koskaan keksineet kuplien todellista syytä. Mikä pahinta, he jopa hylkäsivät ajatuksen rahamäärän ja kuplien välisestä yhteydestä.

Marxin taloussykliteoriat (1860-1880-luvut) ovat yksi osoitus siitä miten hataralla pohjalla marxilainen taloustiede lepää. Marxin ensimmäinen taloussykliteoria oli nykyään kaikille tuttu alikulutus (underconsumption), käsite jonka Marx oli lainannut Thomas Malthusilta ja jonka Keynes myöhemmin lainasi Marxilta. Marxin alikulutussykliteorian idea on, että työläiset tienaavat vähemmän palkkaa kuin mitä tuotteiden takaisinosto edellyttäisi ja siten lopulta kapitalismi romahtaa. Keynesistä poiketen Marx odotti tilanteen muuttuvan pysyväksi jolle valtio ei voinut lopulta mitään. Toinen marxin taloussykliteorioista on liikevoittojen putoaminen, jonka mukaan yritysten välinen kova kilpailu johtaa voittomarginaalien supistumiseen alle pääoman uusiutumistason ja talouskriisi syntyy. Marxin kolmas taloussykliteoria on epäsuhteellisuusteoria, joka väittää kapitalismia kaoottiseksi järjestelmäksi. Marxin mukaan klassiset taloustieteilijät olivat väärässä tasapaino-oletuksillaan ja hän väittää kapitalismin suunnittelemattomuuden ajavan talouden ajoittain epätasapainoiseen tilaan joka laukaisee talouskriisin.

Poliittinen taloussykliteoria (1930-luku) on mitä ilmeisimmin Michal Kaleckin kehittämä. Hänen mukaansa markkinataloudessa toimivat demokraattiset valtiot suorittavat luotonlaajennuksen vaalien alla, mikä johtaa talouden ylikuumentumiseen. Vaalien jälkeen voittajan on pakko hidastaa vauhtia ja kupla puhkeaa. Kaleckin mielestä taloussyklit johtuvat yksinomaan poliittisista päätöksistä. Vaikka teoria on tavallaan täysin oikea (taloussyklit johtuvat fiat-rahasta ja alle 100 % kassavarantovelvoitteesta, joiden olemassaolon menneet poliittiset päätökset mahdollistavat) sen ongelma on siinä, etteivät taloussyklit ole vaalisyklien tapaan säännöllisiä.

Keynesiläinen taloussykliteorialla (1940-1960-luvut) en tarkoita Keynesin versiota Marxin alikulutusteoriasta (underconsumption) vaan sitä taloussykliteoriaa jonka Keynesin seuraajat myöhemmin kehittivät. Tämän teorian perustuu empiiriseen havaintoon jossa rikkaimpien ja köyhimpien tuloerot kasvavat sietämättömäksi kuplaksi joka myöhemmin puhkeaa. Teorian ongelma on siinä, että se sekoittaa syy- ja seuraussuhteen. Kuplan seuraus on tuloerojen kasvu (koska rikkaat omistavat enemmän pääomaa, jonka arvo kuplan vuoksi nousee palkkoja nopeammin) ja kuplan puhkeamisen seuraus on tuloerojen kaventuminen (koska rikkaat, jälleen kerran, omistavat enemmän pääomaa jonka arvo laskee), mutta kuplan syy on edelleen rahapoliittinen. Valitettavasti tämä teoria on erittäin suosittu historioitsijoiden keskuudessa, ja siihen törmää erityisesti silloin kun 1930-luvun lamaa verrataan vallitsevaan talouskriisiin.

Milton Friedmanilla oli myös taloussykliteoriansa (1970-luku?), mutta sen kuvaileminen on vaikeahkoa koska Friedman muutti asteittain mielipidettään, eikä aina edes kutsunut taloussykliteoriaa taloussykliksi vaan suhdannevaihteluksi. Friedman perusteli määritelmän sillä, ettei taloussykli ole varsinaisesti syklinen, koska taloussykli ei ole vuodenaikojen tai auringonpilkkujen tapainen ennalta arvattava alati toistuva ilmiö. Friedman mitä ilmeisimmin ajatteli, että talous on normaalisti lähellä yleistä tasapainoa (tai yleisessä tasapainossa), mutta aika ajoin talous kohtaa shokin joka luo kuplan. Eli ts. Friedman ei ajatellut, että fiat-rahajärjestelmässä jokaista taloussyklin puhkeamista seuraa väistämättä uuden taloussyklin aloittaminen uusilla halvasta rahasta johtuvilla virheinvestoinneilla. Tässä mielessä Friedman on suhteellisen lähellä neoklassista taloussykliteoriaa (eli RBC:tä), mutta poikkeaa siitä koska hän, neoklassisesta taloustieteestä poiketen, pohjimmiltaan pitää kuplia rahapoliittisena ilmiönä joka johtuu yleensä liian matalasta inflaatiosta.

Kiina-ilmiö taloussykliteoriana (2000-luku) on suhteellisen uusi keksintö ja tiettyjen keynesiläisten (kuten Paul Krugman) ja liberaalien (libertarian) taloustieteilijöiden (kuten Arnold Kling) mukaan selitys tämän päivän talouskriisiin. Teorian pohjalla on, ehkä yllätyksellisesti, yllämainittujen tahojen kritisoima itävaltalainen taloussykliteoria. Keskeinen ero on siinä, että tällä kertaa halvasta rahasta syytetään ahneita kiinalaisia. Ratkaisuksi keynesiläiset tarjoavat protektionistisia tulleja tai jopa kauppasaartoa Kiinaa kohtaan ja markkinoiden huuhtomista massiivisella fiat-rahainflaatiolla. Liberaalien ratkaisu on järkevämpi: jyrkkä ei elvytyspolitiikalle ja kyllä valtioiden budjettileikkauksille.

Bull-taloussykliteoria (2000-luku?) on luultavasti vanha populistinen taloussykliteoria nyt puettuna uusiin vaatteisiin. Mielenkiintoista kyllä tämä taloussykliteoria on kuin suoraan uusimmasta South Parkista repäisty. Teorian mukaan markkinoiden noususuhdanne (bull market) on normaali tila ja markkinoiden laskusuhdanteen (bear market) estämiseksi ihmisten velat on nollattava aika ajoin, jotta usko markkinoihin säilyisi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset ensin ylivelkaantuvat kymmenen vuotta, velat nollataan ja ihmiset ylivelkaantuvat taas kymmenen vuotta. Tämä teoria ei missään vaiheessa vastaa kysymyksiin 1) kuka lainaa meille rahaa näillä ehdoilla ja 2) kuka kustantaa kulutusta edellyttävän tuotannon.

Olen varsin tietoinen, ettei tämäkään lista ole täydellinen. Haluan kuitenkin painottaa, että vaikka olen tietoinen monista taloussykliteorioista, pidän itävaltalaista taloussykliteoriaa kaikkein selitysvoimaisimpana. Jotta taloussykliteoriaa voidaan pitää varteenotettavana, sen on kyettävä selittämään miksi yritykset kokevat kolhuja samanaikaisesti vaikka niitä hallinnoivilla menestyksekkäillä yrittäjillä on pitkäkestoinen kokemus onnistuneesta markkinatalouden ennustamisesta. Itävaltalainen taloustiede pystyy selittämään taloussyklit lähes aina muutamia epätavallisia (extraordinary) poikkeuksia lukuun ottamatta. Muista taloussykliteorioista ainoastaan Schumpeteriläinen ja Neoklassinen teoria saattavat joskus olla oikeassa (tästä myöhemmin lisää).

Ensiaskel kohti New Hampshiren itsenäisyyttä

New Hampshire julistautui itsenäiseksi 5. tammikuuta 1776 ensimmäisenä tulevista Yhdysvaltain osavaltiosta. Yleinen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus annettiin vasta 4. kesäkuuta 1776. New Hampshiren ensimmäinen ja ainut presidentti oli Meshech Weare, jonka kausi kesti seitsemän vuotta (1778-1785). Yhdysvaltoihin New Hampshire liittyi virallisesti 21. kesäkuuta 1788. Vielä tämänkin jälkeen osavaltio oli periaatteessa itsenäinen valtio aina 9. huhtikuuta 1865 saakka, jolloin liittovaltion voitto eväsi itsenäisyyspyrkimykset. Vähimmilläänkin New Hampshire oli itsenäinen puoli vuotta ja enimmillään peräti 89 vuotta - historioitsijat ja juristit kiistelevät aiheesta yhä.

Alkuperäinen Yhdysvaltain perustuslaki delegoi suurimman osan tehtävistä vapaille osavaltioille tai yksilöille. Yhdysvaltain "Bill of Rightsin" kymmenes artikla on varsin selkeä: "Vallat joita perustuslaki ei delegoi liittovaltiolle, tai kiellä osavaltioilta, on erityisesti varattu osavaltiolle tai kansalle." Selkeästä tekstistään huolimatta Yhdysvaltain liittovaltio on paistunut yli äyräittensä jokaiselle elämän osa-alueelle. Tämän vuoksi New Hampshiren edustajainhuoneeseen tuotiin lakiesitys HCR6, joka yksinkertaisesti toteaa liittovaltion rikkoneen vanhan perustuslaillisen sopimuksensa New Hampshiren kanssa, ja täten New Hampshire määrittää uudelleen omat oikeutensa ja mikäli liittovaltio rikkoo näitä oikeuksia, New Hampshire julistautuu itsenäiseksi. Näihin oikeuksiin kuuluu mm. oikeus kieltäytyä asepalveluksesta, oikeus sananvapauteen ja oikeus omistaa aseita/luoteja. Laki aloitti osavaltiossa laajahkon keskustelun osavaltion oikeuksista ja itsenäistymisestä. Lakialoitteen puolesta järjestettiin jopa mielenilmaus parlamentin edessä (04.03.2009).

Dave Ridley raportoi:




Mielenosoituksessa oli mm. kylttejä "Yhdysvallat ulos New Hampshiresta" ja "New Hampshire itsenäiseksi":





Toisin kuin Ridley väitti yllä, New Hampshiressa ei ole lakia mikä kieltäisi tavallisia kansalaisia tuomasta aseita (myös ladattuja käsiaseita) parlamenttirakennukseen. New Hampshiren edustajahuoneen asetus - jonka rikkomisesta ei rangaista mutta jota pidetään hyvänä tapana (kuten älä puhu ruoka suussa) - koskee ainoastaan poliitikkoja, eli kieltää heitä tuomasta aseita parlamenttirakennukseen. Aseiden vastustajille tiedoksi: aseiden vetäminen asekoteloista, niillä osoittaminen tai uhkailu (itsepuolustusta pois lukien) on tietenkin kiellettyä.



Kuten videossa jo mainittiin, lakiesitys kaatui lopulta suhteellisen selkeällä enemmistöllä 216-150. Esityksen arkkitehti Dan Itse on kuitenkin luvannut tuoda uuden lakiesityksen pöydälle ensivuonna joka tarkentaisi ja terävöittäisi aiempaa esitystä:



Mielenosoitus ei kuitenkaan sujunut kaikkien odotusten mukaan. Ridley raportoi myös muutamia kriittisiä kommentteja:



Dennis Goddardin yllä oleva kommentti oli mielestäni erittäin asiallinen. Vaimoni oli paikalla mielenosoituksessa, ja kuuli miten joku vanhempi naispuolinen kansanedustaja oli pyytänyt parlamenttirakennuksen poliisia tyhjentämään parlamenttirakennuksen rappuset, jotta kansanedustajat pääsisivät rakennukseen suorittamaan tehtäväänsä. Poliisi vastasi: "Haluatko mellakan? Ulkona on ainakin 350
mielenosoittajaa joista vähintään kymmenes on aseistettuja. Meillä ei ole resursseja tällaisen väkijoukon hallintaan".



Edit: Kiitokset Joonakselle kirjoitusvirheiden korjaamisesta.

Tulevasta lamasta (laman selviytymisohje osa 1/3)

Lama johtuu tuotantorakenteen vääristymisestä mikä suomenkielellä tarkoittaa, ettei kulutta saa kaikkia haluamiaan tuotteita kaupasta (ainakaan oikeaan hintaan). Tuotantorakenteen romahtaminen puolestaan tarkoittaa leipäjonoja. Taantuman, eli kahden perättäisen laskusuhdanteessa olevan vuosineljänneksen, syypää on keskuspankin liian löysä rahapolitiikka: ohjauskorot ovat olleet liian matalalla liian kauan. Lamaan päästään kun valtio harjoittaa elvytyspolitiikkaa mikä venyttää talouden parivuotista tarpeellista korjausliikettä jopa vuosikymmenien pituiseksi. Koko tuotantorakenne saattaa romahtaa, mikäli elvytyspolitiikka yhdistetään hintakattoihin (esim. bensa ei saa myydä yli 10 euroa/litra), hintalattioihin (esim. työntekijään ei saa palkata alla 10 euroa/tunti), tulleihin (esim. Suomeen tuodulle paperille asetetaan 100 % rangaistustulli) ja/tai tuotantorakenteen sosialisointeihin (esim. tehtaat, pankit ja maatilat siirtyvät yksityisiltä ihmisiltä ja yrityksiltä valtiolle). Suomi ajautuu suurella todennäköisyydellä syvään lamaan. Varaudu tuotantorakenteen romahtamiseen.

Lama voi tosin siirtyä jos keskuspankit suoltavat markkinoille niin paljon rahaa, että uusi kupla syntyy. Tämä olisi kuitenkin kaikkien kannalta huono idea, sillä jokainen laman eteenpäin siirto tekee tulevasta lamasta aiempaa syvemmän. Lisäksi laman viivytys ei ole mahdollista loputtomiin, joskus tullaan tienhaaraan jossa vaihtoehtona ovat laman vastaanottaminen tai hyperinflaatio (joka lopulta laukaisee laman). Väitän, että seisomme tänään tässä tienhaarassa.

Laman alla eläminen poikkeaa tuntuvasti normaalista elämästä. Jo Suomen 1990-luvun lyhyen laman aikana BKT laski 13 % ja työttömyys nousi 3,5 % lähes 20 %. Yhdysvaloissa 1930-luvun suuren laman aikana työttömyys nousi jopa 30 % ja rikollisuus kasvoi.

Ylivelkaantumisesta ja väestön vanhentumisen vuoksi julkisen sektorin lähes täydellinen romahtaminen on mahdollista. Veroja yritetään luultavasti nostaa mikä yhdessä inflaation kanssa johtaa mellakoihin. Verojen maksamattomuus lisää myös julkisen sektorin ahdinkoa: 1930-luvun Yhdysvalloissa joillakin alueilla peräti kolmannes kansalaisista jätti veronsa maksamatta. Olen melko vakuuttunut, että lamaa seuraa länsimaiden romahtaminen joka vastannee jossain määrin Neuvostoliiton romahtamista 1991. Euroa tuskin on enää kymmenen vuoden päästä ja Euroopan Unionin ja jopa Yhdysvaltojen romahtaminen ja pirstoutuminen ovat mahdollisia.

Länsimaiden taloudelliset ongelmat ovat oikeastaan kahden suuntaisia. Toisaalta julkinen sektori on verojen, säännöstelyn ja rahainflaation kautta paisunut yli äyräittensä. Toisaalta länsimaiden talouskasvu on viimeiset 20 vuotta levännyt Itä-Euroopan ja Aasian harteilla jotka myivät meille halpoja korkeatasoisia tuotteita pelkkää paperirahaa (eli fiat-rahaa) vastaan. Samalla länsimaiden oma tuotanto keskittyi pitkälti palveluihin. Palveluissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ongelma on, etteivät ne kasvata pääomaa. Palvelut ovat kulutustuotteita (consumer goods) eivät pääomatuotteita (capital goods). Esimerkiksi parturissa käyminen on "kulutustuote" - sakset ovat "pääomatuote", koska saksilla hiustenleikkuu voidaan suorittaa satoja kertoja. Länsimaiden ongelma on yksinkertaisesti siinä, että me olemme pitkään kuluttaneet liikaa suhteessa tuotantoomme.

Elokuva-arvostelu: America - Freedom to Fascism

Valitettavasti kaikki eivät lue kirjoja. Tämän vuoksi päätin aloittaa kirja-arvostelujen ohella myös elokuva-arvostelujen tekemisen blogin aihealueeseen liittyvistä elokuvista. Elokuvilla tarkoitan tässä asianyhteydessä (ja tulevissa asianyhteyksissä) lähinnä dokumentteja mutta myös muunlaista tuotantoa saatan satunnaisesti arvostella. Arvostelut rajoittuvat elokuvateatterissa tai televisiossa esitettyyn, tai internetissä myytävään, tuotantoon. Ottaen huomioon, ettei minulla ole televisiota ja katson tietokoneelta korkeintaan yhden (yleensä aiheeseen liittymättömän) elokuvan viikossa, näiden arvostelujen määrä jäänee pieneksi. Joka tapauksessa, ensimmäinen elokuva-arvosteluni kohde on Aaron Russon dokumentti America - Freedom to Fascism (2006).

America - Freedom to Fascism jakaantuu kutakuinkin kolmeen osaan josta ensimmäinen kattaa puolet elokuvasta ja käsittelee Yhdysvaltain veroviraston (IRS:än) laittomuutta. Toinen osa (noin 1/4 elokuvasta) kritisoi Yhdysvaltain keskuspankin (FED:in) toimintaa ja viimeinen neljännes kattaa pitkän listan verrannollisesti pienempiä ongelmia kuten NATO:n, NAFTA:n ja PATRIOT actin. Dokumentin parhaisiin puoliin kuuluu IRS:n moraalittoman toiminnan kartoittaminen jossa mm. osoitetaan, että ihminen joka lahjoittaa kaiken rahansa välittömästi hyväntekeväisyyteen saattaa silti joutua maksamaan suuria summia IRS:lle. IRS:n strategioihin kuuluu myös pienituloisten, etnisten vähemmistöjen ja muiden huonossa puolustusasemassa olevien ihmisten vainonta. Myös FED:in ja fiat-rahan kritiikki on päälisin puolin asiallista vaikka siinä keskitytäänkin liikaa yksityispankkien matalaan kassavarantovelvoitteeseen.

Russon dokumentti ei kuitenkaan ole lopulta kovinkaan kummoinen. Lähes koko IRS-kritiikki perustuu Yhdysvaltain perustuslain ja verolainsäädännön millintarkkaan läpikäymiseen jonka tarkoituksena on osoittaa, ettei yhdysvaltalaisten tarvitse maksaa tuloveroa koska "tulo" määritellään yritysvoittoina eikä verolainsäädäntö myöskään missään kohtaa mainitse, että tavallisten ihmisten tulisi täyttää Yhdysvaltain verokaavaketta 1040 vuosittain. Tämän argumentin keskeinen ongelma on siinä, että se olettaa demokraattisten valtioiden olevan oikeusvaltioita vaikka demokratiat ovat jo pitkän aikaa liukuneet kohti poliisivaltiota (ks. tarvittaessa määritelmät). Todellisuudessa sillä ei ole mitään merkitystä mitä lakikirjassa sanotaan niin kauan kun viranomaiset toimivat ikään kuin siellä sanottaisiin jotain muuta. Niin moraalitonta kuin tuloverotus onkin, valtiota ei päihitetä sen omilla säännöillä: valtio omistaa lait, tuomioistuimet ja poliisin ja sillä on enemmän aseita kuin sinulla. Et voi voittaa. Lisäksi tämä argumentti kaatuu alta heti kun parlamentti lisää tarvittavat pykälät verolainsäädäntöön. Mitä sitten tehdään, annetaan periksi ja maksetaan kiltisti tuloveroa? Toinen dokumentin huonoista puolista on Novus Ordo Mundin (uusi maailmanjärjestys) puiminen. Vaikken sinänsä epäile, etteikö mm. Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin eliiteillä olisi hinkua maailmanlaajuisen valtion luomiseen epäilen suuresti tämän mahdollisuutta. Ensinäkin tämä on jo poliittisesti äärimmäisen vaikeaa (YK:n yli 60-vuotisten epäonnistumisten sarja on tästä hyvä esimerkki) ja toiseksi vaikka se olisikin poliittisesti mahdollista talouslaskun ongelma haraa pahasti hanketta vastaan. Mikäli maailmanlaajuinen valtio joskus luotaisiin, se luultavasti luhistuisi kasaan lyhyessä ajassa. Kolmas dokumentissa ärsyttävä asia on sen hyppiminen teemasta toiseen. Tästä ongelmasta tulee varsin ilmeinen loppupuolella jossa aiheet vaihtuvat tiuhaan tahtiin eikä mitään läpikäydä kunnolla. Kesto: 105 minuuttia. Yleisarvosana: 68 %.

Tekijänoikeuksista ja kirja-arvosteluista

Creative Commons on yksi mielenkiintoisemmista tavoista taistella tekijänoikeuksia vastaan. Vielä 1980-luvulla kaikki mitä ei erikseen varustettu tekijänoikeuksilla kuului julkisen käyttöoikeuden (public domain) piiriin. Lainsäädäntö kuitenkin muuttui 1990-luvulla jonka jälkeen kaikki julkaistu materiaali oli automaattisesti tekijänoikeuksilla varustettu. Käytännössä tämä tarkoittaa esim. sitä, että lain mukaan tämän blogin tekstin ja grafiikan tekijänoikeudet ovat minulla (kaikki oikeudet pidättäen) ja niiden kopioiminen on kiellettyä ilman allekirjoittaneen lupaa. Aluksi kannatin Creative Commons lisensiointia juuri siitä syystä, että se antaa mahdollisuuden luopua joistain tekijänoikeuksista. Myöhemmin vastustin lisenssiä samasta syystä: CC-lisenssi ei anna sinun luopua kaikista tekijänoikeuksista. Toinen syy lisenssin hylkäämiselle oli, etten hyväksy minkään sortin tekijänoikeuksia joten miksi sitten tunnustaisin niiden olemassaolon kertomalla että sanoudun niistä irti? Jeffrey Tucker sai minut kuitenkin muuttamaan mieleni. Nykyisessä tekijänoikeushelvetissä on nimittäin tärkeää ymmärtää omat oikeutensa, mutta samalla on myös tärkeää informoida muita siitä miten he saavat käyttää tuotantoasi. Creative Commonssin CC-lisenssi on hyvin tunnettu brändi ja lisenssin teksti on lakiteknisesti tarkastettu. Siten CC-lisenssi on selkeämpi ja kopioijaystävällisempi vaihtoehto kuin oman lakitekstin kirjoittaminen jossa luovutan kaikki tekijänoikeudet julkisen käytön piiriin. Tuckeria lainaten CC-lisenssi ei ole ideaali mutta: "[O]le hyvä 'varasta' [...] Tämä koskee kaikkea mitä kirjoitan. Jos sinä voit myydä sen ja tienaat taalan, hyvä sinulle. Jos sinusta tulee miljonääri, oma häpeäni etten keksinyt sitä ensin." Blogini on siis tästä lähtien vähiten rajoittavan Creative Commons Nimeä -lisenssin varassa. Tekstejäni ja grafiikkaani saa vapaasti jakaa ja remixata (myös kaupalliseen käyttöön) niin kauan kun tekijä on nimetty (en tosin nosta meteliä vaikka jättäisit tekijänkin mainitsematta).

Immateriaalioikeuksien kritiikin yhteydessä Jeffrey Tucker mainitsee myös (allekirjoittaneelle) uuden tavan oppia: kirjojen liveblogaaminen. Tämän tavan kaksi etua ovat, että se opettaa kirjan argumentit samalla kirjoittajalle ja yleisölle, ja että se tekee käytännössä kirja-arvostelujen tekemisen mahdottomaksi, ellei kirjaa ole oikeasti lukenut. Näistä eduista huolimatta, en (ainakaan toistaiseksi) lähde livebloggamaan kirjoja koska yksi kyseisen tavan ehdoista on, että kirja luetaan ja arvostellaan suunnilleen kappale kappaleelta yhteen putkeen. Minä en lue kirjoja näin, vaan päinvastoin yleensä luen puolta tusinaa kirjaa samaan aikaan ja kirjoitan niistä arvostelut satunnaisesti puolen vuoden sisällä siitä kun sain kirjan päätökseen. Toinen ongelma on, että monien kirjojen livebloggaus tuntuu hieman turhalta jos itse kirjaa ei ole (toistaiseksi) saatavana suomenkielisenä jolloin saman ajan kuluttaminen itse kirjan kääntämiseen tuntuu tehokkaammalta työltä varsinkin kun huomioin hypoteesini yksittäisten blogipostausten suosion laskusta ajan kuluessa: niistä jotka lukevat postauksen suunnilleen 90 % lukee sen ensimmäisen kuukauden aikana, 99 % ensimmäisen vuoden aikana ja 1 % tämän jälkeen. Poikkeuksena mainittakoon ne kirjat, joita tuskin koskaan saadaan suomennettua tekijänoikeuksista johtuen. Yksi tällainen esimerkki on Henry Hazlittin teos Economics in One Lession jonka liveblogauksen Pasi Matilainen on ansiokkaasti aloittanut (ensimmäinen osa löytyy täältä).

Uskonnollisuus ja kirkkoon kuuluminen New Hampshiressa

Charles Darwinin 200-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ajattelin hieman kirjoittaa tieteellisen evoluutioteorian ainoasta jäljelle jääneestä varteenotettavasta vastustajasta, uskonnosta. Aihe on sikäli tärkeä koska Yhdysvaltain uskonnollisuus on yksi keskeisempiä syitä miksi Eurooppalaiset vapauden etsijät tähyävät ennemmin Kanadan, Irlannin tai Australian suuntaan.

Kirkkoon kuulumisen kantilta katsottuna myös New Hampshire on varsin kristillinen osavaltio: 80 % osavaltion asukkaista on kristittyjä, 1 % juutalaisia, 2 % muita (lähinnä muslimeja ja buddhisteja) ja 17 % uskonnottomia. Suomessa tosin kristittyjä on vielä enemmän, 84 %, muita on 1 % ja uskonnottomia 15 %. Kaikista uskontokunnista katolisia on New Hampshiressa eniten (35 %) kuten alla oleva kartta osoittaa.



Jos pelkät kristilliset protestanttiset uskontokunnat huomioidaan, muodostavat metodistit (11 %) New Hampshiren suurimman vähemmistön. Alla olevan kartan mukaan Yhdysvallat jakautuvat suhteellisen tarkasti neljään protestanttiseen uskontokuntaan: baptisteihin, metodisteihin, luterilaisiin ja mormoneihin.



Uskontokuntiin kuuluminen ei kuitenkaan kerro koko totuutta sillä esimerkiksi Suomi on tunnetusti, korkeahkosta uskontokuntiin kuulumisesta huolimatta, erittäin maallistunut maa. Huomattavasti parempi uskonnollisuuden mittari on kuinka suuri osuus kansasta pitää uskontoa tärkeänä osana omaa päivittäistä elämää. Muutama päivä sitten julkaistun Gallup Internationalin -mielipidetutkimuksen mukaan New Hampshire on Yhdysvaltain toisiksi maallistunein osavaltio jonka asukkaista 46 % pitää uskontoa tärkeänä. Samalla listalla Yhdysvaltain keskiarvo on 65 %, Suomen luvun ollessa 29 % (Viro on maailman vähiten uskonnollinen maa 14 %:lla). Kuva alla kertonee miksi Yhdysvaltain eteläistä osaa kutsutaan raamattuvyöhykkeeksi.



Suomea korkeammasta uskonnollisuudesta huolimatta New Hampshiren uskonnollisuutta ei kannata pelästyä. Esimerkiksi Sveitsi ja Kanada ovat suunnilleen yhtä uskonnollisia joissa 42 % ja 45 % ihmisistä pitää uskontoa tärkeänä osana jokapäiväistä elämää. New Hampshire on myös onnellisesti Yhdysvaltojen vähiten uskonnollisten osavaltioiden ympäröimä sillä vähiten uskonnollisessa Vermontissa 42 %, ja jaetulla kolmannella sijalla olevissa Mainessa ja Massachusettissä 48 %, pitää uskontoa tärkeänä. Miltei puolentoista vuoden asumisen aikana minulla ei ole ollut kertaakaan tarvetta matkustaa Yhdysvalloissa näiden neljän osavaltion ulkopuolelle (sen sijaan Kanadassa on tullut käytyä). Lisäksi New Hampshiressa on yksi poikkeuksellisen positiivinen puoli: tämä on ainut osavaltio, jonka Republikaaninen puolue ei ole uskonnollisten konservatiivien vaan liberaalien (libertarians) hallussa.

P.S. Charles Darwinille parhaan syntymäpäiväonnittelun kirjoitti Richard Dawkins (via The Atheist News)

Kirja-arvostelu: Capitalism and the Historians

Olin pitkään sitä mieltä, että ratkaisun avaimet vapaaseen yhteiskuntaan löytyvät taloustieteen ja filosofian saralta. Mielestäni on itsestään selvää, että jokainen joka esim. ymmärtää talouslaskun ongelman (2, 3) ja ihmisoikeudet niiden alkuperäisessä merkityksessä tulee vakuuttuneeksi, että valtio harvemmin - jos koskaan - on oikea vastaus yhteiskunnallisiin ongelmiin. Friedrich Hayek on eri mieltä. Hänen mukaansa ihmisten poliittiset näkemykset eivät pohjimmiltaan rakennu heidän taloustieteellisiin tai filosofisiin käsityksiin vaan heidän käsitykseen historiasta ja sosiologiasta. Valitettavasti en löytänyt mistään Hayekin tarkempaa perustelua miksi näin olisi, joten ostin lopulta ratkaisun toivossa kirjan Capitalism and the Historians (1954). Teos on kaksijakoinen ja sen ensimmäinen puoli käsittelee miten pohjoisamerikkalaiset ja eurooppalaiset historioitsijat kuvailevat kapitalismia kirjoituksissaan, toisen osan käsitellessä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun työolosuhteita isobritannialaisissa tehtaissa.

Hayekin teoksen ylivoimaisesti paras puoli on siinä, että sen historianosuus käsittelee aihetta josta harvemmin puhutaan markkinamyönteiseen sävyyn. Kirjan toisesta puolesta opimme mm. että tehtaissa työskentely oli maalla työskentelyä turvallisempaa ja terveellisempää, että lapsityövoimalait astuivat voimaan vasta lapsityövoiman jo loputtua, että työläiset pitivät tehdastyöskentelystä ja että perheiden elintaso ja sen mukana eliniänodote nousivat räjähdysmäisesti. Myös kirjan ensimmäinen puoli on informatiivinen, mutta se käsittelee lähinnä jo tutuksi tullutta aihetta siitä miten älymystö petkuttaa kansaa Julien Bendan teoksen La Trahison des Clercsin (1927) sävyyn.

Vaikken halua olla liian kriittinen, Capitalism and the Historiansissa on paljon parantamisen varaa. Valitettavasti kirja sortuu lähes alusta alkaen argumenttien toistoon, mikä on vastaavanlaisissa kokoelmakirjoissa tyypillistä (kirjassa on yhteensä kuusi esseetä viideltä eri kirjoittajalta) ellei niiden kokoajan (eli tässä tapauksessa Hayek) ole ollut erityisen tarkkaavainen. Hayekin oma essee on myös, noh, tyypillinen Hayek - vaikealukuinen ja paikoitellen epäselvä, höystettynä lähes toivottomilla lauseenrakenteilla. Lopulta tämä essee ei edes täysin anna vastausta kysymykseen, miksi Hayekin mielestä historia ja sosiologia ovat taloustiedettä ja filosofiaa tärkeämpiä tekijöitä ihmisten poliittisten näkemysten muovaajina. Hayek sanoo tämän johtuvan osittain siitä, että ihmiset perustelevat poliittiset näkemyksensä historiantulkinnoillaan ja osittain siitä, että kovinkaan monella ei ole mielipidettä taloustieteestä (kuten ei myöskään fysiikasta) muta lähes kaikilla on jokin mielipide historiasta. Siispä Hayekin ratkaisu on ihmisten historiantulkinnan muokkaaminen oikeanlaisella historiankirjoituksella joka oikoo virheellisiä käsityksiä varsinkin kapitalismin ensiaskelista mutta myös talouskriiseistä ja muista tapahtumista joista yleisesti syytetään vapaata markkinataloutta. Ongelmallista ratkaisussa on, että suurin osa (tuntemistani) liberaaleista perustaa poliittiset näkemyksensä joko taloustieteeseen tai filosofiaan. Silloin harvoin kun historian tuntemusta löytyy, alaan liittyvä tutkinto puuttuu joka tekee esim. Suomen teollistumisen historian uudelleenkirjoituksesta (historical revisionism) vaikeaa. 184 sivua. Yleisarvosana: 78 %.

P.S. Kirjoista puheen ollen, Taloudenperusteet.comista löytyy nyt käännettynä myös Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen sekä kasvava lista Frédéric Bastiatin esseitä.

Skeptisismi ja bias

Itse kuulun niihin joita vaivaa suunnattomasti ajatus biasen (en.) eli harhojen, puolueellisuuden ja ennakkoasenteiden esiintymisestä omassa ajattelussa. Koska sekä tieteellinen termistö että tilastotiede ovat hallussani, en onnekseni näe salmonellaa tai lento-onnettomuutta varteenotettavina riskitekijöinä ja samalla ymmärrän varsin hyvin homeopatian tehottomuuden ja kreationismin järjettömyyden. Tästä huolimatta en kutsuisi itseäni skeptikoksi koska skeptikot tuntuvat kärsivän eräänlaisesta skientismistä (tosin Suomen Skepsis ry kärsi päinvastoin kristillisten fundamentalistien soluttautumisesta keskustelupalstoille ja paikallistoimintaan muutama vuosi takaperin). Skientismillä en tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita varsinaista tieteisuskovaisuutta tai luonnontieteiden etusijalle asettamista vaan yksinkertaisesti poliittisten ja taloudellisten etujen ja sitä kautta tulevien biasten sivuttamista.

Esimerkiksi blogi Overcoming Bias, jota satunnaisesti seuraan, on lähes yksinomaan keskittynyt älyllisiin harhoihin (cognitive bias) ja osa blogin pitäjistä ovat itsekin myöntäneet, etteivät poliittisten tai taloudellisten etujen tavoittelu varsinaisesti huolestuta heitä. Vastaava ongelma tulee vastaan myös Skeptoid blogissa sekä sen hyvässä minidokumentissa Here Be Dragons:



Kyseisessä dokumentissa oletetaan, että valtion byrokraatit ovat neutraaleja ja kaikkitietäviä, ja että lääkeyhtiöt asettavat hyväntahtoisuuden voittojen edelle. Ideaalitilanteessa vapaan markkinatalouden vallitessa byrokraatteja ei olisi, eikä lääkkeiden patenteilla (eli monopolietuoikeuksilla) voisi tehdä rahaa jolloin tuotteet myisivät kutakuinkin niiden tehokkuuden mukaan. Valitettavasti nykyjärjestelmässä byrokraatit jarruttavat kehitystä kuluttajasuojaan vedoten, lääkeyhtiöiden puolestaan ostaessa kehitteillä olevien lääkkeiden patenttioikeudet nimiinsä kilpailun vähentämiseksi. Kaiken kukkuraksi eri tahot lobbaavat pakollisen lisensioinnin puolesta ja luontaislääkintää vastaan viimeisenkin kilpailunrippeen kitkemiseksi.

Kritisoisin Here Be Dragons -dokumenttia lähinnä kolmelta kannalta. Ensinäkin dokumentti suhtautuu kriittisesti vitamiinien mega-annosteluun. Tarkistin asian Skeptoidista ja blogin mukaan vitamiinin mega-annostelu koskee erityisesti C-vitamiinin, mutta jossain määrin myös A-vitamiinin, mega-annosten syöntiin. Tämä on siinä mielessä tärkeä täsmennys, koska erityisesti Euroopan ja Amerikan pohjoisosissa asuvat eivät saa lähimainkaan riittävästi D-vitamiinia ruokavalion ja auringonvalon kautta (joskin myös B12-, C- ja E-vitamiineja sekä foliohappoa ja omega-3-rasvahappoa on liian vähän). D-vitamiinin puutteen oireita on lisäksi vaikea havaita ja D-vitamiinin puute aiheuttaa tai edesauttaa autoimmuunisairauksien, diabeteksen (tyypit I ja II), fibromyalgian, niveltulehduksen, korkean verenpaineen, masennuksen, MS-taudin, osteomalasian, osteoporoosin, Parkinsonin taudin, psoriasiksen, skitsofrenian, sydäntautien, syövän, riisitaudin, tuberkuloosin ja verisuonten kalkkeutumien muodostumisessa. Vaikka itse olen kaukana minkäänlaisesta terveysintoilijasta, olen syönyt ainoana ravintolisänä 2000 IU:ta D-vitamiinia kahden vuoden ajan lähinnä sydän- ja verisuonitautien ehkäisemiseksi.

Toiseksi en ole vieläkään täysin vakuuttunut kaikkien rokotusten tarpeellisuudesta saati niiden suositusaikataulusta. Itse en ole huolissani autismista joka on mielestäni pitkälti pelottelua vaan siitä millaiset vaikutukset (nuorena) ylirokottamisella on immuunijärjestelmän kehitykseen. Esimerkiksi on olemassa jonkin sortin näyttöä siitä, että rokottaminen heikentää valkoisten T-solujen kehittymistä ja siten saattaa lisätä varsinkin syövän riskiä myöhemmällä iällä. Myös joissain yksittäisissä rokotteissa on ongelmia - flunssarokotus on todistettu tehottomaksi ja HPV rokotteen näyttö on riittämätön eikä sen mahdollisia haittavaikutuksia tunneta. Lisäksi monet rokotteet suojaavat kieltämättä ikäviä tauteja vastaan mutta niitä ei enää esiinny länsimaissa. Yksi tällainen on Polio jota esiintyy lähes yksinomaan Intiassa, Pakistanissa ja Afganistanissa. Vastaavasti monet rokotettavista taudeista eivät ole tappavia, eivätkä aiheuta pysyvää vahinkoa niin kauan kun tartunnan saaja saa hyvää ravintoa tai voi päästä länsimaiseen lääketieteen piiriin.

Kolmanneksi pidän veden fluorisointia kyseenalaisena monelta kannalta, joskin on varsin selvää, että fluorisointi vähentää hampaiden reikiintymistä keskimäärin 15 % lapsilla ja 27 % aikuisilla. Lääketieteellisesti fluorisoinnin on osoitettu muuttavan ihmisen hormonineritystoimintoja ja fluori ihmisruumiille myrkyllisenä aineena saattaa heikentää immuunijärjestelmää pitkällä tähtäimellä. Fluorin määrän saantia on myös mahdoton valvoa koska vedenkulutus on varsin yksilöllistä. Minua fluorisoinnissa ärsyttää kuitenkin sen pakollisuus. Jos valtio kerran asettaa vesijohtovedenjakelun julkisen sektorin piiriin, olisi loogista jos vesijohtovedestä tehtäisiin mahdollisimman puhdasta. Sen sijaan, että fluorisointia vastustavat joutuvat puhdistamaan vetensä epävarmoin suodatusmenetelmin olisi paljon helpompaa jos, fluorisointia kannattavat, lisäisivät veteensä fluoria. Veden fluorisointi on valitettavasti avannut myös keskustelun muiden kemikaalien, kuten laihdutus- ja kolesterolilääkkeiden, lisäämistä vesijohtoveteen. Asiasta on keskusteltu erityisesti Yhdysvalloissa viimeisen parin vuoden aikana.

Silloin kun skeptikot suuntaavat viestinsä tavalliselle yleisölle älyllisten harhojen selittäminen on tärkeää. Tutkijat ovat kuitenkin varsin hyvin tietoisia näistä ongelmista jonka vuoksi heidän biasten paljastamisessa kannattaa seurata rahan hajua. Ei liene esimerkiksi yllätys mille kannalle ilmastotutkijat kallistuvat ilmastonlämpenemisraporteissaan valtioiden sysätessä miljardeja ilmastonlämpenemistä puoltavalle tutkimukselle.

Talousdemokratia ja luottojonot (nollakoroista osa 2/2)

Nollakorkojen ei kuitenkaan aina tarvitse johtaa hyperinflaatioon, kuten viimeksi jo sanoin. Toinen mahdollinen, mutta epätodennäköisempi, vaihtoehto on luottojonojen syntyminen. Ainakin määritelmällisesti luottojonot ovat verrattavissa leipäjonoihin sillä erolla että leivän sijaan jonotetaan lainan saamista. Myös taloustieteellisesti luottojonot syntyvät leipäjonojen tapaa: luottojen kysyntä on liian suurta, tarjonta liian pientä. Tämä tarjonnan ja kysynnän kohtaamattomuus johtuu aina joko valtion hintasäännöstelystä (ts. hinta on keinotekoisesti asetettu liian matalalle) tai valtion tuotantosäännöstelyistä (ts. vaikka hinta onkin oikea, tuotannolle on asetettu keinotekoinen yläraja).

Leipäjonojen muodostuessa yleisen ruoanpuutteen merkityksessä tuotantorakenne on hajotettu jo niin pitkälle että koko talousjärjestelmä on vaarassa romahtaa. Mutta jos puute rajoittuu vain yhteen tuotteeseen, kuten leipään ja vain ja ainoastaan siihen, sen osuminen juuri luottoon aiheuttaa tuotannon kannalta kaikkein katastrofaalisimmat olosuhteet. Tämä siksi koska rahoitusjärjestelmä toimii ikään kuin öljynä markkinatalouden moottorissa ja ilman sitä moottori yskii. Luottoa ei käytetä pelkästään uusiin investointeihin vaan myös korjauksiin, huoltoihin ja muihin tilapäisiin menoihin.

Jos yrityksen on mahdotonta saada helppoa ja nopeaa lainaa sen maksuvalmius (liquidity) kärsii ja siten juoksevat kulut saattavat ajaa monet suuretkin firmat lyhyessä ajassa konkurssin partaalle (kuten kävi esimerkiksi IBM:lle 1980-luvulla) koska kiinteän omaisuuden hätäinen myynti on hidasta ja epätuottoisaa erityisesti pitkällä tähtäimellä. Luoton saamisen takkuillessa yritykset joutuvat joko ylläpitämään valtavia kassavarantoja (cash reserve), kannattamattomasti myymään omaisuuttaan tai vuokraavan valtaosan toimitiloistaan, koneistostaan ja työvoimastaan. Jos tässä ei olisi jo kylliksi ongelmia, investoinnit kärsivät entisestään sekä yritysten minimikassavarannon nousemisen että investointeihin tarvittavan luoton saamisvaikeuden vuoksi.

Nollakoron ja luottorajoitteiden alla markkinoilla vallitsisi lähes täysi kaaos pimeän luototuksen jyllätessä. Kuvitellaan esim. seuraavanlainen esimerkki: vapailla luottomarkkinoilla on 100 projektia jotka tuottavat (pois lukien inflaation/deflaation) 10,0; 9,9; 9,8 ... 0,2; 0,1 ja 0,0 % voittoa. Jos markkinoilla olisi käytössä miljoona euroa ja jokainen projekti haluaisi 20 000 euron lainan, luotto menisi kaikkiin projekteihin jotka tuottavat vähintään 5,1 %. Heikommin tuottavat projektit hyllytettäisiin. Tämä saattaa tuntua ikävältä esim. 1,2 % tuottoa odottavalla yrittäjälle, mutta rajallisten resurssien vallitessa markkinat eivät halua luotottaa heikkotuottoisaa yrittäjää, eikä yrittäjä myöskään halua ottaa korkeakorkoisempaa lainaa. Nollakorkojen vallitessa ilman luottorajoitteita jokainen yrittäjä saisi haluamansa lainan ja rahakanta paisuisi mikä johtaisi lopulta inflaatioon ja kuplan puhkeamiseen (mahdollisesti hyperinflaation kautta). Nollakorkojen vallitessa luottorajoitteilla jonkun poliitikon/byrokraatin olisi pakko valita mille projekteille luottoa annetaan. Tämä saattaisi esim. johtaa siihen, että 9,8 % tuottava projekti jäisi rahoittamatta mutta 0,5 % projekti rahoitettaisiin byrokraattien kohtaaman talouslaskuongelman vuoksi. Tietysti 9,8 % tuottavan projektin vetäjä haluaa muiden korkeatuottoisten projektien ohella rahoitusta ja kääntyykin siten pimeiden markkinoiden puoleen. Tämä aikaansaa mm. yritysten väliset, teoriassa laittomat, lainajärjestelyt sekä lainojen oton ulkomailta tai jopa mafialta.

Yllä oleva skenaario saattaa kuulostaa kaukaa haetulta. Tällainen rahapolitiikka oli kuitenkin käytössä Suomessa sotakorvauksien loppumisen jälkeen ja ennen markan kellumisen alkua, jolloin valtio piti keinotekoisesti korkoja liian matalalla mutta samalla kieltäytyi lainaamasta pankeille matalan korkoperäisen kysynnän edellyttämää rahamäärää (tämä oli tosin hyvä asia sillä rahajärjestelmän ollessa matalakassavarantovelvoitteinen fiat-raha inflaatio olisi helposti noussut vieläkin korkeammaksi). Onneksi markkinat kuitenkin veivät jälleen kerran voiton ja 1980-luvun alkupuolella järjestelmä oli käytännössä katsoen purkautunut yritysten lainatessa rahaa sekä pankeille että toisilleen. Huomattavasti parempi vaihtoehto olisi ollut - ja on - korkojen jättäminen rauhaan niiden korkeammalle tasolle joka mahdollistaisi ainoastaan korkeatuottoisten projektien rahoittamisen.

Demokratia ja koulutus

Tasan kymmenen päivän kultua Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain presidentti. Valitettavasti Yhdysvaltain presidenttien taso on laskenut tappavan tasaisesti ainakin vuodesta 1913 alkaen (mahdollisesti kahta poikkeusta, Jimmy Carteria ja Ronald Reagania, lukuun ottamatta) jolloin William Taftin tilalle astui surullisen kuuluisa Woodrow Wilson. Obama tuskin poikkeaa tästä linjasta ja voidaankin suhteellisen turvallisin mielen todeta, niin vaikealta kuin ajatus George Bushin II jälkeen saattaakin tuntua, että Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain tähänastisen historian huonoin presidentti.

Viimeisen sadan vuoden aikana Yhdysvaltain presidentit ovat ansiokkaasti:
- Tuhonneet perustuslain
- Lakkauttaneet kultakannan
- Nostaneet Hitlerin valtaan
- Mahdollistaneet kommunismin nousun
- Luoneet tuloveron
- Ja viimeisempänä, vaan ei vähäisempänä, tuhonneet koko maailmantalouden

Tappioiden joukkoon voisi listata myös yleisen sivistystason katastrofaalisen romahtamisen. Tilastoiden mukaan keskiverto Yhdysvaltalaisella on tänään takanaan 13,5 vuoden koulutus - koulutusvuosien määrä on toiseksi korkein koko maailmassa Suomen jälkeen. Sata vuotta sitten keskiverto Yhdysvaltalainen kävi koulua 4,3 vuotta. Vaikka määrällisesti koulutusta on yli kolme kertaa enemmän, sen laadullinen taso on heikentynyt.

The Princeton Reviewin mukaan Lincoln-Douglas debateissa 1858 käytetyn kielen ymmärtämiseen vaadittiin lähes 12 vuotta koulutusta. Kennedyn ja Nixonin poliittisessa retoriikassa 1960 taso oli laskenut 10 vuoteen ja Clinton-Bush debateissa jo 7 vuoteen. Kun Warren Hardingin kiitospuheessa käytetty kieli vastasi 16.06 vuotta koulutusta, Barack Obaman ja John McCainin kiitospuheissa käytetyn kielen taso oli 9.64 ja 7.72 vuotta. Toisin sanoen: sata vuotta sitten yhdestä kouluvuodesta saadun sivistyksen taso vastaa tämän päivän koulussa 5.8 vuoden opiskelua!

Sivistyksen romahtamisesta kertoo myös anekdootti jonka mukaan tämän päivän Harvardin opiskelijoilla ei olisi mitään asiaa samaiseen laitokseen sata vuotta sitten. Myös lehtien väitetään jatkuvasti laskevan tekstiensä lukemiseen tarvittavaa sivistystasoa (tämä tosin, myönnettäköön, saattaa johtua myös toimittajien alati laskevasta kirjoitus- ja kielenkäyttötaidosta). Vertailun vuoksi voidaan ottaa esim. Kansasin 16-vuotiaille oppilaille suunnattu koe 1895 jossa kysytään mm. seuraavaa: "nimeä kaikki Euroopan tasavallat ja niiden pääkaupungit" (huom. aikaa tunti, kysymys on vain yksi vastaavan kymmenen joukossa, äläkä sekoita Euroopan tasavaltoja Euroopan kuningaskuntiin). Toinen hyvä vertailunkohde on esimerkiksi kiinalaisen ja eurooppalaisen koulujärjestelmän välillä, jossa kiinalaisessa järjestelmässä kysytään jotain sellaista jota en itsekkään osaa ratkaista kattavista talous- ja insinöörimatematiikan opinnoista huolimatta - Eurooppalaisessa testissä kysytään suppeata Pythagoraan lausetta jonka vastaus kuuluu sattumoisin Pythagoraan kolmikkoon ja on siten äärimmäisen helppo päässälaskutehtävä.

Väitän, että yksi keskeinen syy sivistyksen katoon on demokratian nousu. Demokratia valtiojärjestelmänä nimittäin perustuu poliittisten mahdollisuuksien tasa-arvon myyttiin jonka toteuttamiseksi vaaditaan tasapäistävää koulutusta eli sellaista koulutusta jossa edetään aineittain luokan huonoimman oppilaan tahtiin. Kun tähän vielä lisätään julkisen sektorin yleinen tehottomuus, crowding out -efekti, yksityiskouluille asetettu opetussuunnitelman noudattamispakko ja poliittisten päättäjien tiuhan vaihtuvuuden luoma vastuuttomuus, sivistys on tuhon oma. Raivostuttavinta tässä kaikessa on, että paremman ravinnon ja terveydenhuollon aikaansaama Flynnin ilmiö sekä tiedon määrän ja laadun halpuuden tulisi päinvastoin nostaa ihmisten tieto- ja ymmärryspohjaa.