Demokratian tie oikeusvaltiosta poliisivaltioksi

Vuosi sitten kirjoitin demokratian pahimmasta ongelmasta eli siitä miten demokraattisissa valtioissa lakeja vyörytetään läpi sellaiseen tahtiin, ettei lopulta kukaan (edes lainsäätäjä, tuomioistuin tai poliisi) tiedä mikä on laitonta ja mikä laillista. Ongelma ainoastaan pahenee lakien määrän aikaansaamien ristiriitojen myötä joka, kasvavan byrokratisoinnin ja kieltolistan ohella, ruuhkauttaa lopulta koko oikeusjärjestelmän.

Länsimainen moderni demokratia nojaa vahvasti oikeusvaltioon (ger. Rechtsstaat), eli sellaiseen valtiomalliin jossa viranomaisten toiminta perustuu lakiin. Oikeusvaltion vastakohta on poliisivaltio jossa viranomaiset saavat toimia mielivaltaisesti laista piittaamatta. Poliisivaltiolla ei, yleisen luulon vastaisesti, ole mitään tekemistä poliisien lukumäärän kanssa.

Modernin demokratian syntyessä lainsäädäntö oli vielä suhteellisen kevyt, jolloin poliisin päätoimintaan kuului varkauksien, pahoinpitelyiden ja murhien tutkiminen. Sittemmin poliisin tehtävä on laajentunut liikenteen valvontaan, työolojen valvontaa, huumausaineiden valvontaan, ympäristön valvontaan, internetin valvontaan ja kaikkeen muuhun mahdolliseen valvontaan maan ja taivaan väliltä. Onneksi (nimenomaan onneksi) poliisin resurssit ovat kuitenkin rajalliset jonka seurauksena poliisi ehtii valvomaan ainoastaan joitakin yhteiskunnallisia toimijoita jonkun aikaa. Valitettavasti lakivyörytyksen vuoksi lähes kaikesta on tullut laitonta (esim. New Hampshiressa mm. ilmapallojen päästäminen ilmaan, nukketeatterin järjestäminen ja toisen ihmisen kynsien viilaaminen on laitonta) antaen poliiseille mahdollisuuden pidättää kenet tahansa, mistä tahansa, missä tahansa. Kutsun tätä prosessia demokratian poliisivaltioitumiseksi. Teoriassa oikeusvaltion periaate pätee yhä mutta käytännössä lainsäädäntö on kaikille tuntematon ja viranomaisten valta rajoittamaton. Poliisi suorittaa ad hoc pidätyksiä, joista tuomioistuin antaa satunnaisia tuomioita (moni tuomari kieltäytyy rankaisemasta pidätettyjä sellaisten lakien rikkomisesta joiden tarkoitus on heille epäselvä) - tervetuloa demokraattiseen poliisivaltioon.

Ongelma on tosin helposti korjattavissa, mikäli lainsäädäntöelin lopettaisi uusien lakien vyörytyksen ja alkaisi systemaattisesti tarkistaa vanhojen, jo olemassa olevien, lakien tarpeellisuutta. Toinen vaihtoehto olisi ns. auringonlaskupykälien (sunset clause) sisällyttäminen jokaiseen uuteen lakiin, jolloin laki raukeaisi esim. kymmenen vuoden kuluttua sen säätämisen jälkeen. Tämä toimisi myös hyvänä vastalauseena niille demokraattisen lainsäädännön kannattajille jotka väittävät yhteiskunnan kehittyvän niin nopeasti, että uusien lakien jatkuva virta on tarpeen (jos yhteiskunta tosiaan kehittyy näin nopeasti, voidaan yhtäläisesti argumentoida kehityksen olevan niin nopea, että vanhat lait on syytä poistaa ripeästi käytöstä). Kolmas vaihtoehto on antaa poliiseille ja tuomioistuimille oikeus kieltäytyä olemassa olevien lakien noudattamisesta (legal nullification). Suomessa tämä järjestelmä on käytössä joidenkin lakien kohdalla, joista tuomio annetaan vain tietoisesti lakia rikkoneille. Yhdysvalloissa valamiehistöllä (jury) on oikeus lain kumoamiseen. Tuntemieni juristien mukaan tätä oikeutta käytetään kummassakin maassa valitettavasti ainoastaan poikkeus, poikkeus tapauksissa. Demokraattisten oikeusvaltioiden tulevaisuus ei siis näytä kovinkaan hyvältä...