eroakirkosta.fi

tiistai 5. elokuuta 2008

Taloussykliteorioista

Taantumien ja lamojen aikoihin maailma täyttyy mitä kummallisimmista taloussykliteorioista. Taloustieteellisesti katsottuna neljä alla olevaa teoriaa ovat kutakuinkin ne kaikkein yleisimmät. Mainitsen nämä teoriat lähinnä perustellakseni miksi nojaan itse tiettyyn taloussykliteoriaan ja miksi monet taloustieteilijät ovat niin hämmentyneitä vallitsevasta talouden tilasta. Esittelen teoriat huonoimmasta parhaimpaan:

Luonnollinen taloussykliteoria kuvittelee nimensä mukaisesti, että taloussyklit ovat markkinatalouteen kuuluva luonnollinen väistämätön ilmiö. Tämän teorian mukaan luonnollisia taloussyklejä on kolme: noin kolmevuotinen Kitchin sykli, noin yhdeksänvuotinen Juglar sykli ja noin 50-vuotinen Kondratieff sykli. Tuotannon vaihtelut selitetään näiden kolmen syklien törmäilyillä, jos esim. Kitchin ja Juglar syklit ovat laskusuhdanteessa mutta Kondratieff sykli on nousussa, seurauksena on keskivertokestoinen lama. Jos sekä Kitchin, Juglar ja Kondratieff syklit ovat laskussa, seurauksena on 1930-luvun tai 1990-luvun kaltainen lama. Tämän teorian keskeinen ongelma on siinä, ettei talous ihmisten välisenä vaihtokauppaverkostona ole mikään luonnonilmiö vuorovesien tavoin. Mielenkiintoisinta luonnollisessa taloussykliteoriassa on, että se lojuu unohdettuna kunnes suuri lama yllättää. Täten ei liene ihme jos se löydetään taas uudelleen 2010-luvulla.

Neoklassinen taloussykliteoria on tämän päivän yleisin taloussykliteoria, jota usein myös kutsutaan nimellä Real Business Cycle [RBC]. RBC:n mukaan taloussyklit johtuvat kahdesta eri shokista eli julkisen sektorin kulutusshokista tai yksityisen sektorin teknologiashokista. Toisin sanoen, julkisen sektorin kulutuksen äkillinen nousu tai lasku, tai uuden teknologian käyttöönotto yksityisellä sektorilla voi aikaansaada taloussyklin. RBC:n ainut positiivinen asia on, ettei se oleta taloussyklien olevan mikään luonnon ilmiö luonnollisen taloussykliteorian tavoin. Valitettavasti myös RBC on erittäin huono teoria, sillä se väittää taloussyklien johtuvan finanssipolitiikasta (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee julkista kulutusta, investointeja ja näiden kahden rahoitusta) rahapolitiikan (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee rahan painamista, inflaatiota ja korkoja) sijaan.

Schumpeterin taloussykliteoria on jo yllättävän hyvä taloussykliteoria, sillä teoria ymmärtää taloussyklien johtuvan yrittäjien massiivisista virhesijoituksista. Nämä virhesijoitukset johtuvat Schumpeterin mukaan yrittäjien käyttöön ottamasta uudesta teknologiasta (RBC siis lainasi osan teoriastaan suoraan Schumpeteriltä mutta huononsi sitä samalla tuntuvasti) joka rikkoo yleisen tasapainon ja syöksee yrittäjät massiivisiin virhesijoituksiin (Schumpeterille yrittäjä ei ole kuka tahansa kukkakaupan tai etnoravintolan perustaja, vaan sellainen yksilö jonka yritys käyttää vallankumouksellista uutta teknologiaa). Teorian ongelma on, ettei se selitä miksi massiivisia virhesijoituksia tapahtuu kuplan aikana jokaisella sektorilla samanaikaisesti, sillä ei liene vaikea ymmärtää, etteivät suuret teknologiset edistysaskeleet (kuten autot ja tietokoneet) käynnistä teknologista vallankumousta joka sektorilla samanaikaisesti.

Itävaltalainen taloussykliteoria eli Austrian Business Cycle Theory [ABC] on mielestäni selvästi pätevin taloussykliteoria ja ainut teoria joka osaa tyydyttävästi selittää syklin melko täydellisesti alusta loppuun saakka. ABC:n mukaan taloussyklit johtuvat katteettoman rahan painamisesta joka alentaa ensin korkoja ja siten huijaa sijoittajat luulemaan tietyt kannattamattomat projektit kannattaviksi. Tämä puolestaan aiheuttaa tuotantorakenteen vääristymisen mikä johtaa palkkojen ja raaka-aineiden kallistumiseen jolloin kannattamattomien projektien kannattamattomuus paljastuu.

4 kommenttia:

Sam kirjoitti...

Toisin sanoen taloussyklit voitaisiin lopettaa yksinkertaisesti lopettamalla katteettoman rahan painattamisen?

Lasse Pitkäniemi kirjoitti...

Toisin sanoen taloussyklit voitaisiin lopettaa yksinkertaisesti lopettamalla katteettoman rahan painattamisen?

Tämä riippuu vähän katteettoman rahan painamisen määritelmästä, mutta tiukasti määriteltynä käytännössä kyllä mikäli katteettomalla rahalla tarkoitetaan mitä tahansa fiat rahaa (mm. tämän päivän euroja, dollareita, kruunuja ja puntia) tai pankkien harjoittamaa luottoekspansiota. Taloussyklit loppuisivat siis käytännössä, mikäli palaisimme kultakantaan 100 % reservivaatimuksella (jota kutsutaan myös kassavarantovelvoitteeksi). Tosin kultakannassa, jossa on 100 % reservivaatimus, tietyt taloussyklit ovat vielä mahdollisia mm. suurten luonnonkatastrofien (merkittävät hurrikaanit, maanjäristykset, tulvat jne.) tai poliittisten katastrofien (sodat, tiukat ja yllättävät säännöstelyt jne.) ansiosta mutta nämä olisivat poikkeus, poikkeus tapauksia eli taloussyklit vähenisivät käytännössä ainakin 95 %.

lehmus kirjoitti...

Minulla olisi paljon kommetoitavaa koskien juttuasi, mutta keskityn lähinnä itävaltalaiseen teoriaan, koska haluaisin sinulta aiheesta vähän lisäselvitystä.


Taloussyklit loppuisivat siis käytännössä, mikäli palaisimme kultakantaan 100 % reservivaatimuksella (jota kutsutaan myös kassavarantovelvoitteeksi).

Tietääkseni maailmantalous on perustunut 1970-luvun alkuun saakka lyhytkestoisia poikkeuksia lukuunottamatta kultakantaan, ainakin sikäli että toisen maailmansodan jälkeen keskuspankeilla oli oikeus ostaa Fed:iltä dollareilla kultaa kiinteään hintaan.

Miksi tuota vuotta ennen oli paljon suhdannevaihteluita? No itävaltalaisittain 30-luvun lama voidaan selittää katteettomalla rahan luomisella 1. maailmansodan aikaan ja maailman talousjärjestelmän yleisesti huonolla tilalla. Mutta tällä tavoin ei voida selittää 1800-luvun taloussyklejä. Ne syntyivät aikana jolloin keskuspankeilla ei ollut mahdollisuutta ekspansioon.

Kuitenkin minusta taloushistoriaa pintapuolisesti silmäillen näyttää siltä, että suhdannevaihteluita oli runsaasti juuri kultakannan aikana, ja vähän sen jälkeen, siis aikana jolloin rahapolitiikka on perustunut fiat-rahaan. Tiedätkö onko kukaan verrannut 1800-luvun USA:n talouden BKT:n heilahteluherkkyyttä vuoden 1973 jälkeiseen aikaan?



Tämä puolestaan aiheuttaa tuotantorakenteen vääristymisen mikä johtaa palkkojen ja raaka-aineiden kallistumiseen jolloin kannattamattomien projektien kannattamattomuus paljastuu.

Itävaltalaisen teorian mukaan taloussyklit syntyvät virhesijoitusten takia silloin, kun rahan määrä kasvaa. Tämän teorian mukaan samanlaisia virhesijoituksia pitäisi syntyä kultakannan aikana suurten kultalöydösten aikaan. Mikäli näin on, ja olettaen, että kultalöydökset ovat hyvin ennakoimattomia, suhdannevaihteluita syntyy myös metallirahan aikaan.

Itävaltalainen teoria perustuu siis näihin virhesijoituksiin. Esimerkiksi ekspansion aikana rahaa on niin paljon että sille ei tarvitsi saada kuin 2% koron, kun taas rahan määrän pysyessä "luontainen korko" on yli tämän määrän, sanotaan vaikka 4%.

Tämä teoria tuntuu kummaliselta senkin osalta, että nykyään rahan määrän paisuminen näyttää kokemuksen perusteella nostavan korkoa eli sijoittajien tuottovaatimusta. Kun rahaa on enemmän, sijoitusten kysyntä ja samalla tuottovaatimus kasvaa. Toisaalta ekspansion luoma (neoklassinen) inflaatio nostaa arvopareiden kysyntää, koska rahalla on suhteellisesti huonompi tuotto.

Nämä tekijät siis kumoavat sen että rahan tarjonnan kasvu laskisi rahan hintaa. Hyvin lyhyellä ajalla näin saattaa käydä, mutta ko. lyhyt aika on niin lyhyt ettei sitä voisi liittää suhdannevaihteluiden noususuhdanteeseen.

Tämä empiirinen havainto tekee tyhjäksi sen itävaltalaisen teorian, että ekspansion aikana sijoitettaisiin liian paljon vähän tuottaviin kohteisiin. Tämä selitys perustui lukemaani (uusklassiseen) tenttikirjaan rahateoriasta.

Toinen perustavanlaatuinen kritiikki itävaltalaista sykliteoriaa perustuu oletukseen ihmisen rationaalisuudesta ja rahoitusmarkkinoiden tehokkuudesta. Tietääkseni nämä oletuksen liittyvät viiniläiseen koulukunnan praksologiaan. En ole kuitenkaan aivan varma.

Jos sijoittajat ovat rationaalisia ja huomaavat keskuspankin paisuttavan rahakantaa ja tietävät tämän lopulta johtavan laskusuhdanteeseen, miksi he sitten ryhtyisivät sijoittamaan typerästi ja tuottamattomasti. Jos he olisivat järkeviä, he pistäisivät rahansa kiinteään omaisuuteen turvaan inflaatiolta. Toisaalta he sijoittaisivat sellaisiin kohteisiin, jotka he arvioisivat kannattavan laskusuhdanteen jälkeenkin.

Asian ydin on se, että miksi sijoittajat menisivät keskuspankin ohjaamina halpaan ja toimisivat ns. ikuisen ja varman noususuhdanteen huumaanina? Miksi ei ole sijoittajia jotka toimisivat itävaltalaisen teoriasta viisastuneena, vaikka sillä saisi lähes varmoja voittoja?

(itse tosin vastustastan tämä tehokkaiden markkinoiden oletusta. sijoittajat eivät minusta usein tajua talouden suuria liikkeitä. Jokatapauksessa haluan kuulla miten itävaltalainen teoria selittää tämän epärationaalisuuden rationalismillaan. En tiedä ymmärrätkö mitä tarkoitan, mutta kannatan jossain suhteessa itävaltalaisten antamaa selitystä suhdanteille, mutta en usko itävaltalainen rationaaliseen hyödyn maksimointiin perustuva taloustiede voisi päätyä tällaiseen teoriaan :) )

Pohdin vielä kultakantaan perustuvan rahapolitiikan eroa nykyiseen inflaatiopohjaiseen verrattuna erityisesti siten, miten se vaikuttaa yksilöön.

Jos rahan määrä pysyy vakiona(mahdottomuus kultakannassakin), hyödykkeiden hinnat heijastelisivat tehokkaammin niitten tuottamiseen tarvittavia kustannuksia. Esimerkiksi, jos energiatuotannossa tapahtuu teknologista edistymistä, voisin olettaa energian hintojen laskevan. Kaiken kaikkiaan voisin suunnitella tarkemmin omaa tulevaisuuttani, koska tavaroiden hinnat olisivat selkeämpiä kuin todellisessa maailmassa, jossa ne ekspansion takia kasvavat koko ajan. Erityisen tärkeää olisi säästämisen selkeys: säästän nyt rahaa koska sillä saa korkeamman teknologian tulevaisuudessa enemmän hyödykkeitä!

Tämän takia rationaalinen ihminen olisi onnellisempi, maailmassa jossa rahan määrä pysyy vakiona.

Toisaalta rationaalinen ihminen voi väistää tämän ongelman aika yksinkertaisesti. Sen sijaan että hyödykkeiden hintoja vertaisi rahaan, niitä kannattaa verrata kiinteään omaisuuteen. Laskemista olisi enemmän ja se olisi monimutkaisempaa, mutta kyllä se silti onnistuu.

Olen vähän skeptinen, että ihmiset olisivat näin rationaalisia. Minusta saattaa olla hyvä että keskuspankit vaikuttavat kevyesti ihmisten kulutukseen, kunhan se ei mene liian pitkälle. En tiedä vielä oikein varmasti, kallistunko konservatiiviksi vai liberalistiksi.

Lasse Pitkäniemi kirjoitti...

Minulla olisi paljon kommetoitavaa koskien juttuasi, mutta keskityn lähinnä itävaltalaiseen teoriaan, koska haluaisin sinulta aiheesta vähän lisäselvitystä.

Kommentoi toki, vastailen sitä mukaan kun kerkiän. Näissä kommenteissasi oli toki jo paljon hyviä ja relevantteja kysymyksiä.

Tietääkseni maailmantalous on perustunut 1970-luvun alkuun saakka lyhytkestoisia poikkeuksia lukuunottamatta kultakantaan, ainakin sikäli että toisen maailmansodan jälkeen keskuspankeilla oli oikeus ostaa Fed:iltä dollareilla kultaa kiinteään hintaan.

Miksi tuota vuotta ennen oli paljon suhdannevaihteluita? No itävaltalaisittain 30-luvun lama voidaan selittää katteettomalla rahan luomisella 1. maailmansodan aikaan ja maailman talousjärjestelmän yleisesti huonolla tilalla. Mutta tällä tavoin ei voida selittää 1800-luvun taloussyklejä. Ne syntyivät aikana jolloin keskuspankeilla ei ollut mahdollisuutta ekspansioon.


Klassinen kultakanta loppui 1913, vuoden 1973 jälkeen olemme eläneet täydellisen fiatrahan alla. Ennen vuotta 1913 kultakannasta luovuttiin yleensä sotien ajaksi, jolloin inflaatio myös nousi. Mutta olet toki oikeassa siinä, ettei keskuspankeilla juuri ollut mahdollisuutta ekspansioon ennen 1900-lukua, sillä keskuspankkeja ei juuri ollut. Suurin syy taloussykleihin ennen 1900-lukua oli yksityisten pankkien harjoittamasta itävaltalaisesta inflaatiosta, joka tietysti johti myös neoklassiseen inflaatioon.

Temppu toimi silloin siis näin: jos 100 kiloa viljaa on pistetty viljavarastoon ja varastonhoitaja lupaa antaa viljat alkuperäisille omistajilleen koska tahansa, mutta samalla lainaa varastosta eteenpäin 50 kiloa viljaa, ollaan tilanteessa jossa "liikkeellä" on 150 kiloa viljaa, vaikka oikeasti viljaa on vain 100 kiloa. Jos kaikki viljan omistajat yrittävät samaan aikaan hakea viljaa varastosta, viljaa ei ole riittävästi. Jotta tämä vilja saataisiin lainattua eteenpäin, pankin on laskettava korkoja jonka vuoksi syklejä syntyy. Nyt vaihdat viljan kultaan, niin pääset tilanteeseen jossa olimme ennen 1900-lukua. Kuplat olivat siis yksityisten pankkien aikaansaamia ja johtuivat siitä, että pankit pitivät alle 100 % reservivaatimuksia tileillään. Taloussyklien olemassaolo on siis tavallaan riippumatonta keskuspankkien olemassaolosta ja johtuu pohjimmiltaan siitä, että 100 % reservivaatimuksella toimivasta kultakannasta on luovuttu.

Kuitenkin minusta taloushistoriaa pintapuolisesti silmäillen näyttää siltä, että suhdannevaihteluita oli runsaasti juuri kultakannan aikana, ja vähän sen jälkeen, siis aikana jolloin rahapolitiikka on perustunut fiat-rahaan. Tiedätkö onko kukaan verrannut 1800-luvun USA:n talouden BKT:n heilahteluherkkyyttä vuoden 1973 jälkeiseen aikaan?

Tämä pitää paikkaansa numeraalisessa mielessä. Taloussyklejä oli paljon kultakannan alla, koska yksityiset pankit pystyivät helposti luopumaan 100 % reservivaatimuksestaan. Tämän vuoksi taloussyklit olivat lukuisia, mutta myös lyhytkestoisia ja melko harmittomia. Fiat rahan alla taloussyklit ovat harvinaisempia, mutta paljon pitkäkestoisempia ja paljon tuhoisampia. Noin kaiken kaikkiaan entinen järjestelmä oli pienempi, sillä sen aiheuttamat vahingot olivat pienempiä.

Itävaltalaisen teorian mukaan taloussyklit syntyvät virhesijoitusten takia silloin, kun rahan määrä kasvaa. Tämän teorian mukaan samanlaisia virhesijoituksia pitäisi syntyä kultakannan aikana suurten kultalöydösten aikaan. Mikäli näin on, ja olettaen, että kultalöydökset ovat hyvin ennakoimattomia, suhdannevaihteluita syntyy myös metallirahan aikaan.

En ole täysin varma käykö näin suurten kultalöydösten aikana, sillä se tuotto kanavoituu kuitenkin kaivostoiminnan kautta. Joka tapauksessa, Espanjassa tapahtui iso taloussykli silloin kun Espanjalaiset varastivat Inkojen ja Atsteekkien kullan ja antoivat sen Espanjan kruunulle. Tosin vaikka aitojen kultalöydösten yhteydessä voisikin syntyä taloussyklejä, tämä riski on melko pieni sillä näiden kultalöydösten täytyisi olla mammuttimaisen suuria (vähintään jotain kolmanneksen koko maailman olemassa olevan kultamäärän määrästä ja silloin se tulisi syöstä suunnilleen kertaheitolla markkinoille). Ainut skenaario jolloin tämä voisi teoreettisesti tapahtua, olisi, mikäli lähi avaruudesta tehtäisiin jokin valtava kultalöytö jonka louhiminen olisi taloudellisesti mahdollista. Maapallo on muuten melko hyvin tutkittu ja vaikka pienempiä löytöjä löytyy taatusti silloin tällöin, mammuttimaisen suuria löytöjä tuskin enää koskaan löytyy. Silti, kuten mainitsin edellisessä kommentissani, taloussyklejä voi muodostua myös poliittisten katastrofien tai luonnon katastrofien seurauksena. Nämä ovat kuitenkin niin harvinaisia, että voimme suosiolla todeta, että taloussyklit ovat rahapoliittinen ilmiö joka johtuu siitä, ettei rahajärjestelmämme nojaa 100 % kultakantaan (tai hopea-, pronssi-, tai vast. kantaan).

Itävaltalainen teoria perustuu siis näihin virhesijoituksiin. Esimerkiksi ekspansion aikana rahaa on niin paljon että sille ei tarvitsi saada kuin 2% koron, kun taas rahan määrän pysyessä "luontainen korko" on yli tämän määrän, sanotaan vaikka 4%.

Tämä teoria tuntuu kummaliselta senkin osalta, että nykyään rahan määrän paisuminen näyttää kokemuksen perusteella nostavan korkoa eli sijoittajien tuottovaatimusta. Kun rahaa on enemmän, sijoitusten kysyntä ja samalla tuottovaatimus kasvaa. Toisaalta ekspansion luoma (neoklassinen) inflaatio nostaa arvopareiden kysyntää, koska rahalla on suhteellisesti huonompi tuotto.

Nämä tekijät siis kumoavat sen että rahan tarjonnan kasvu laskisi rahan hintaa. Hyvin lyhyellä ajalla näin saattaa käydä, mutta ko. lyhyt aika on niin lyhyt ettei sitä voisi liittää suhdannevaihteluiden noususuhdanteeseen.

Tämä empiirinen havainto tekee tyhjäksi sen itävaltalaisen teorian, että ekspansion aikana sijoitettaisiin liian paljon vähän tuottaviin kohteisiin. Tämä selitys perustui lukemaani (uusklassiseen) tenttikirjaan rahateoriasta.


Tämä menee vähän vaikeaksi, koska korko ei ole pohjimmiltaan kiinni rahan määrästä vaan ihmisten aikapreferenssistä. Aikapreferenssi teoria tarkoittaa nimensä mukaan sitä, miten paljon ihmiset arvostavat aikaa. Rikkailla ihmisillä aikapreferenssi on yleensä matala, köyhillä se on korkea (ja kuulemma pikkulapsilla ja vangeilla kaikkein korkein). Korkea aikapreferenssi tarkoittaa siis sitä, että nykyhetkeä arvostetaan paljon, eli ts. asia x on saatava heti nyt. Ihmisten aikapreferenssi määrää lopulta miten suuri peruskorko on, mutta koron on oltava aina positiivinen (koska ihmisillä on aina aikapreferenssi, koska ihmiset kuolevat ja vaikka eivät kuolisi, ihmisillä olisi silti aikapreferenssi syystä joka ei liity tähän). Teollistuneissa yhteiskunnissa tämä aikapreferenssi laskee ja siten korotkin laskevat. Jos oletamme tällaisessa yhteiskunnassa peruskoron olevan 5 %, mutta sitten keskuspankki (tai yksityinen pankki) laskee katteetonta rahaa liikkeelle, koron on laskettava koska muuten kukaan ei lainaa tätä rahaa samaan korkoon, koska suuremmalla korolla olevia kannattavia projekteja ei ole riittävästi.

Olet toki oikeassa, että empiirisesti rahamäärän paisuminen näyttää nostavan korkoa pitkällä tähtäimellä. Tämä ei tosin ole ristiriidassa itävaltalaisen teorian kanssa lainkaan, ja tässä itävaltalaisen teorian hienous tulee upeasti esille. Keskuspankin luoma raha nostaa ensin ihmisten aikapreferenssejä, jonka jälkeen keskuspankki toistuvasti laskee noussutta korkoa pakottamalla sen alas luomalla ja lainaamalla uutta rahaa. Tämän vuoksi korot voivat hyvin olla korkeampia kuin kultakannan alla katteettoman fiat-rahan vallitessa. Tämä on itse asiassa sen looginen seuraus, sillä kultakannan alla (neoklassinen) deflaatio on vallitseva tila jolloin säästäminen tulevaisuuteen on jatkuvasti tuottoisaa, kun taas fiat-rahan vallitessa säästäminen ei ole kannattavaa koska järjestelmässä vallitsee jatkuva (neoklassinen) inflaatio. Ääriesimerkki tästä on hyperinflaatioskenaario, jossa ihmiset ovat vaatineet palkan maksua joka tunti, jotta he ehtivät äkkiä kuluttamaan saamansa rahan ennen kuin hinnat nousevat. Tämä on esimerkki äärimmäisen korkeasta aikapreferenssistä, joka lopulta rikkoo koko talouslaskun ja ajaa talouden takaisin vaihtotalouteen.

Toinen perustavanlaatuinen kritiikki itävaltalaista sykliteoriaa perustuu oletukseen ihmisen rationaalisuudesta ja rahoitusmarkkinoiden tehokkuudesta. Tietääkseni nämä oletuksen liittyvät viiniläiseen koulukunnan praksologiaan. En ole kuitenkaan aivan varma.

Jos sijoittajat ovat rationaalisia ja huomaavat keskuspankin paisuttavan rahakantaa ja tietävät tämän lopulta johtavan laskusuhdanteeseen, miksi he sitten ryhtyisivät sijoittamaan typerästi ja tuottamattomasti. Jos he olisivat järkeviä, he pistäisivät rahansa kiinteään omaisuuteen turvaan inflaatiolta. Toisaalta he sijoittaisivat sellaisiin kohteisiin, jotka he arvioisivat kannattavan laskusuhdanteen jälkeenkin.

Asian ydin on se, että miksi sijoittajat menisivät keskuspankin ohjaamina halpaan ja toimisivat ns. ikuisen ja varman noususuhdanteen huumaanina? Miksi ei ole sijoittajia jotka toimisivat itävaltalaisen teoriasta viisastuneena, vaikka sillä saisi lähes varmoja voittoja?

(itse tosin vastustastan tämä tehokkaiden markkinoiden oletusta. sijoittajat eivät minusta usein tajua talouden suuria liikkeitä. Jokatapauksessa haluan kuulla miten itävaltalainen teoria selittää tämän epärationaalisuuden rationalismillaan. En tiedä ymmärrätkö mitä tarkoitan, mutta kannatan jossain suhteessa itävaltalaisten antamaa selitystä suhdanteille, mutta en usko itävaltalainen rationaaliseen hyödyn maksimointiin perustuva taloustiede voisi päätyä tällaiseen teoriaan :) )


Tämän rationaalisuuskritiikki menee oikeastaan täysin metsään, koska siinä sovelletaan neoklassista rationaalisuusoletusta itävaltalaiseen taloustieteeseen. Itävaltalainen taloustiede toki pitää ihmisiä rationaalisina olentoina, mutta itävaltalaisten tarkoittama rationaalisuus on vallan toista neoklassiseen rationaalisuuteen verrattuna.

Neoklassisessa taloustieteessä on kaksi erilaista rationaalisuushypoteesia eli Perfect Foresight Hypothesis [PFH] ja Adaptive Expectations Hypothesis [AEH]. PFH nimensä mukaisesti olettaa, että jokainen ihminen on kaikkitietävä talouden suhteen, eli kukaan ei voi tehdä taloudellisessa toiminnassa ainuttakaan virhettä. AEH:n mukaan ihminen ei ole kaikkitietävä, mutta ihminen ymmärtää itse sen matemaattisen mallin jossa hän sijaitsee, eli käytännössä ihminen tuntee jokaisen taloudellisen päätöksen riskijakauman ja tekee tämän perusteella parhaan mahdollisen päätöksen. PFH:n ja AEH:n ero on siis siinä, että esim. suhteessa osakkeeseen x PFH tietää täysin x:n tulevan tuoton, kun taas AEH tietää että esim. 50% todennäköisyydellä x tuottaa 10 %, 30 % todennäköisyydellä 0 % ja 20 % todennäköisyydellä -10 %. Syy miksi PFH ja AEH mallien on pakko olettaa näin tarkka rationaalisuus, johtuu siitä, että muuten niistä ei voi luoda matemaattisia malleja (koska tasapainolaskuissa tarvittavan Lagrange funktion ehdot on täytettävä).

Itävaltalainen taloustiede eli oleta näin suurta rationaalisuutta. Itävaltalaisen taloustieteen rationaalisuus tarkoittaa ainoastaan sitä, että ihminen tekee omasta mielestään järkevän päätöksen maalin y saavuttamiseen. Esim. itävaltalaisen taloustieteen mukaan on rationaalista tanssia sadetanssia, jos sadetanssija itse olettaa, että se aikaansaa sateen (tai siitä on jotain muuta liikunnallista hyötyä, tai se on vaan hauskaa tjsp). Neoklassisen taloustieteen mukaan ihminen ei koskaan tanssi sadetanssia, koska PFH:n mukaan sadetanssi ei aikaansaa sadetta (tietysti ihminen voisi tanssia sitä silti liikunnallisista hyödyistä, hauskuudesta jne.) kun taas AEH:n mukaan ihminen voisi tietää esim. 99 % varmuudella, ettei sadetanssi aikaansaa sadetta ja 1 % aikaansaa sateen, jolloin sadetanssi olisi edelleen irrationaalista.

Toisin sanoen PFH:ssä tulevaisuus on varmasti tiedossa, AEH:ssa tulevaisuuden eri vaihtoehtojen todennäköisyydet ovat tiedossa, kun taas itävaltalaisen taloustieteen mukaan tulevaisuus on ihan aidosti epävarmaa (tosin tässäkin on eroja ottaako Wieser-Schumpeter-Hayek-Lachmann kannan vai Böhm-Bawerk-Mises-Rothbard-Kirzner kannan - tämä on tosin tämän keskustelun kannalta irrelevanttia, koska näiden kahden erot eivät ole niin suuret). Tämän lisäksi neoklassisen taloustieteen mallit, sekä PFH että AEH, olettavat että jokainen ihminen tietää tulevaisuudesta yhtä paljon. Tämän vuoksi esim. neoklassinen yrittäjäteoria perustuu riskipreferensseille eikä millekään muulle. Itävaltalainen taloustiede puolestaan olettaa, etteivät ihmiset tiedä samoja asioita, vaan jokainen ihminen näkee tulevaisuuteen eri tarkkuudella (ei varmaankaan tarvitse mainita, että itävaltalainen yrittäjäteoria on täysin toisenlainen neoklassiseen nähden).

Silti on teoriassa mahdollista, että jokainen maailman ihminen tuntee täysin itävaltalaisen taloussykliteorian ja käyttäytyy sen mukaisesti. Itävaltalaisen teorian kannalta tämä ei siltikään poistaisi taloussyklejä, sillä tulevaisuus on edelleen epävarmaa. Tällöin taloussyklistä tietoisen yrittäjän kannalta olisi silti järkevää sijoittaa johonkin virheelliseen sijoitukseen, jos hän vaan ehtisi vetää rahansa pois projektista muita ennen! Taloussykleistä tietoiset ihmiset menevät siis siksi halpaan, koska tulevaisuus on epävarmaa kaikille - kukaan ei ole kaikkitietävä. Itse muuten myös ihmettelen, miksi itävaltalaisesti sijoittavia taloustieteilijöitä on niin vähän. Mark Skousen ja Jim Rogers ainakin sijoittavat syklisesti todella voitokkaasti. Itse teen samoin ja omat vuoden aikana saamat voitot ovat lähes 20 % vaikka pörssi on tullut alas 40 %.

Pohdin vielä kultakantaan perustuvan rahapolitiikan eroa nykyiseen inflaatiopohjaiseen verrattuna erityisesti siten, miten se vaikuttaa yksilöön.

Tähän oikeastaan jo vastasinkin, eli kultakanta lisää säästämisen kannattavuutta ja siten laskee ihmisten aikapreferenssejä.

Jos rahan määrä pysyy vakiona(mahdottomuus kultakannassakin), hyödykkeiden hinnat heijastelisivat tehokkaammin niitten tuottamiseen tarvittavia kustannuksia. Esimerkiksi, jos energiatuotannossa tapahtuu teknologista edistymistä, voisin olettaa energian hintojen laskevan. Kaiken kaikkiaan voisin suunnitella tarkemmin omaa tulevaisuuttani, koska tavaroiden hinnat olisivat selkeämpiä kuin todellisessa maailmassa, jossa ne ekspansion takia kasvavat koko ajan. Erityisen tärkeää olisi säästämisen selkeys: säästän nyt rahaa koska sillä saa korkeamman teknologian tulevaisuudessa enemmän hyödykkeitä!

Ymmärrän kyllä miksi hintavakautta pidetään tärkeänä, mutten ymmärrä mikä pakottaa hintojen pysyvän tasan +/- nollassa. Hintavakaushan on lopulta mahdottomuus, ellei jokaisen tuotteen hinta pysy samana jokaiseen toiseen tuotteeseen nähden. Tämä ei voi toteutua kuin pysyvässä yleisessä tasapainossa (eli ts. ei koskaan). Kultakannassa hinnat laskisivat 2-3 % vuodessa joka sektorilla ilman suurempia poikkeuksia. Fiat-raha onkin siitä ongelmallinen, että vaikka hinnat nousevat n. 2-3 % vuodessa ne nousevat eri sektoreilla paljon enemmän kuin toisilla sektoreilla (ja ne esim. laskevat tietokonealalla jatkuvasti). Vastaavasti fiat-rahan alla päästään joskus tosi suuriin inflaatiolukuihin ja suuret korkoheilahtelut ovat myös tavallisia.