Kirja-arvostelu: An Introduction to Austrian Economics

Yleensä jos puhutaan aloittelijalle sopivasta itävaltalaisen taloustieteen perusteoksesta, ensimmäisenä tulee mieleen Hazlittin Economics in One Lesson (arvostelu täällä) siitäkin huolimatta, ettei kirja edes ole itävaltalainen. Economics in One Lesson on toki loistava teos, mutta se toimii yhtä hyvin johdatuksena neoklassiseen kuin itävaltalaiseen taloustieteeseen (esim. Cato myy yhä teosta, mutta eri esipuheella). Hiljattain sain kuulla, että Hazlittia parempi itävaltalaisen taloustieteen perusteos olisi Thomas Taylorin An Introduction to Austrian Economics.

An Introduction to Austrian Economics on siitä hyvä teos, että se lyhyydestään huolimatta esittelee onnistuneesti itävaltalaisen taloustieteen pitkän käsiteliudan kera. Kirja kattaa kaikki itävaltalaisen taloustieteen kulmakivet, eikä esim. jätä taloussykliteoriaa käsittelemättä (kuten Hazlitt tekee). Taylor osaa kirjoittaa myös kiitettävän epäpoliittiseen sävyyn, mikä on yleensä taloustieteilijöille vaikeaa.

Siinä missä Hazlitt nojaa helppoon ja selkeään kieliasuun, Taylorin kielenkäyttö on monimutkaista ja paikoitellen vaikealukuista. Kirjan ongelma on ehkä siinä, että se yrittää ikään kuin ahdata Human Actionia kymmenesosaan teoksen alkuperäiskoosta. Lopputulos on kirja, joka ei sovellu esittelyteokseksi taloustieteisiin saatikka liberalismin. Sopivampi teos itävaltalaisesta taloustieteestä kiinnostuneille aloittelijoille olisi Jim Coxin The Concise Guide To Economics (suomennos täällä). 95 sivua. Yleisarvosana: 65 %.

P.S. Koska epäilen arvostellun teoksen soveltuvan ainoastaan itävaltalaisille liberalismiin kallistuville taloustieteilijöille tai liberaaleille itävaltalaiseen taloustieteeseen kallistuville yksilöille, haluaisin kuulla saako kukaan muu (esim. yliopistossa taloustiedettä opiskellut ei-liberaali) kirjasta mitään irti? Vastaukset kommentteina tai sähköpostitse.

Sarjakuvakommentti julkisista kouluista

(Selitys neliskulmaiselle kuplalle löytyy täältä.)


Täydellisempää vertausta siitä miten (julkiset) koulut pakottavat kaikki yksilöt samaan muottiin tuskin löytyy...


(Viittaus Pavlovin koiraan.)

Anarchy in your head on muutenkin lukemisen arvoinen sarjakuva kaiken karvaisille anarkisteille ja liberaaleille.

Lyhyesti eurovaalien tuloksesta ja eduskuntavaaleista 2011

Eurovaaliprosessin seuranta on turhauttava varsinkin kun tietää, ettei europarlamentilla ole käytännössä katsoen mitään valtaa (ei edes parlamenteille tyypillistä lainsäädäntövaltaa) Euroopan komissioon tai Euroopan neuvostoon verrattuna. Euroopan komission varapuheenjohtaja Margot Wallström ilmaisi asian ehkä parhaiten noin vuosi sitten raivontunteita herättävässä videoleikkeessä:



Yllättävintä eurovaalituloksessa oli erityisesti Vasemmistoliiton totaalinen romahtaminen. Syitä romahdukseen voidaan tietysti etsiä aina Korhosesta Soiniin, mutta itse nostaisin kärkeen jo pitkään jatkuneen, sanoisinko, lievän imago- ja kommunikointiongelman:



Vaikka Eurovaaleilla ei ole mitään käytännön merkitystä EU:ssa tehtävään politiikkaan, eurovaalit toimivat jotenkuten seuraavan vaalin suunnannäyttäjänä. Väitän, että eduskuntavaalit 2011 tulevat ratkaisemaan Suomen puoluekartan ulkonäön ja kehityssuunnan seuraavan parin vuosikymmenen ajaksi, nimittäin Suomessa käytetty D'Hondtin menetelmä tuppaa ajautumaan tasapainotilaan jossa on kolme suurta puoluetta, kaksi keskisuurta puoluetta ja 3-4 pienpuoluetta. Tällä hetkellä suomen puoluekartalla on kolme selkeää laskijaa (Vasemmistoliitto, SDP ja Keskusta) ja kolme selkeää nousijaa (Perussuomalaiset, Kokoomus ja Vihreät). Tulevaisuudessa Suomen kolmeksi suureksi puolueeksi nousevat Kokoomus, Keskusta ja Vihreät, keskisuuret puolueet ovat SDP ja Perussuomalaiset; RKP:n, Vasemmistoliiton ja KD:n löytyessä pienpuolueiden kastista. Epäilen, että SDP:n ja Vihreiden välinen kamppailu ratkeaa aikaisintaan 2019 eduskuntavaaleissa, sen sijaan Vasemmistoliiton kohtalo ratkennee jo ensi eduskuntavaaleissa. Jos Vasemmistoliitto menettää vain 1,5 % viime eduskuntavaalien äänisaldosta (8,82 %) puolueen paikkaluku putoaa peräti 17:sta 11:sta ja jos äänisaldo jää Eurovaalien tasolle (5,9 %) puolue saa eduskunnassa enää 9:n paikkaa eli RKP:tä paikan vähemmän (Ahvenanmaan mandaatti mukaan lukien). Mikäli Vasemmistoliiton äänet valuvat raskaammin Vihreille ja Perussuomalaisille eduskuntapaikat vähenevät ripeämmin. Alla oleva käyrä kertoo milloin ja mistä vaalipiiristä Vasemmistoliitto menettää eduskuntapaikan äänestysosuuden laskiessa (käyrä perustuu 2007 eduskuntavaalitulokseen):



Valitettavasti puolueiden vaihdos ei tee käytännön politiikasta yhtään nykyistä järkevämpää. Osmo Soininvaaran puheenjohtajakauden jälkeen (2005) Vihreät ovat liukuneet askel toisensa jälkeen vasemmalle ja muistuttavat nykyään pikemminkin SKP:tä kuin RKP:tä.

EU-vaalit ja End of Nations

Jiri Keronen on tehnyt (anonyymin kommentoijan sanoin) poliittisen kulttuuriteon suomentamalla irlantilaisen EU-kriittisen dokumentin End of Nations. Virheellisestä taloustieteellisestä analyysistään huolimatta dokumentti on katsomisen arvoinen. Erityisesti osat EU:n alati lisääntyvästä korruptiosta ja keskusjohtoisuudesta olivat mielenkiintoisia. Dokumentti tuo myös esille EU-eliitin päämäärän eli Euroimperiumin perustamisen, joka voisi hallita kansalaisia rautaisella otteella samalla harjoittaen aggressiivista ulkopolitiikkaa ympäri maailman (ja maailmankaikkeuden).

Alla on (toivottavasti) inspiroiva kuva eurovaalien äänestysratkaisustani:

Valtio tekee elämästä kalliin

Olitpa mitä mieltä tahansa valtiosta ja sen toimista, et voi kiistää sen valtaisaa vaikutusta. Jos asia olisi toisin, poliittisilla kysymyksillä olisi vähän merkitystä. Valtiota voidaan kuvata vaikkapa "kylmäksi, julmaksi hirviöksi" (Friedrich Nietzsche) tai vaihtoehtoisesti "kaaoskoneeksi" (Murray Rothbard). Yksilöiden kannalta kuvaavin käsite lienee kuitenkin "hintojen nostaja" tai "elämän kallistuttaja". Myös "omaisuuden uudelleenjakaja" ja "köyhdyttäjä" tulevat mieleen, mutta näiden käsitteiden ongelma on siinä, ettei "omaisuuden uudelleenjako" käsitteenä kerro riittävästi prosessin taloudellisista vaikutuksista. Vastaavasti "köyhdyttäjä" -käsite ei päde poliitikkoihin, byrokraatteihin ja muihin erityisryhmiin, mitkä hyötyvät valtion toimista. Väliintulollaan valtio kallistuttaa ihmiselämää ainakin seuraavalla viidellä tavalla:

Hintoihin lisätyt verot kuten arvonlisävero (n. 22 %), tupakkavero (n. 50 %), alkoholivero (n. 44 %) ja polttoainevero (n. 60 %) nostavat hintoja suoraan. Joissain erityistapauksissa nämä verot vielä kasaantuvat kun esimerkiksi jo korkean alkoholiveron päälle lisätään 22 % arvonlisävero. Pahimmassa tapauksessa hintoihin lisätyt verot kattavat jopa lähes 2/3 osaa tuotteen hinnasta.

Tuotantoon yhdistetyt verot sisältävät mm. tuloveron (n. 22 %), kunnallisveron (n. 19 %) ja yritysveron (n. 26 %), mitkä syövät elintasoa kahdesta päästä. Toisaalta ne vähentävät palkansaajan nettotuloja, toisaalta ne lisäävät tuotannon kustannuksia ja pienentävät voittoja, mikä lopulta näkyy tarjonnan hupenemisena eli hintojen nostona.

Säännöstelyt ovat mahdollisesti kuitenkin se kaikkein tehokkain tapa hintojen nostoon. Säännöstelyjen ylläpito on valtiolle lähes ilmaista, mutta samalla ne nostavat tuotannon kustannuksia paikoitellen jopa astronomiselle tasolle. Korkeiden minimipalkkojen ansiosta suomalaisissa pikaruokaloissa on aina jonoa ja ostoskärryt on lunastettava kolikoilla. Vastaavasti kauppojen aukiolot ja tuotteiden myyntirajoitukset heikentävät voittomarginaaleja. Tähän kun vielä lisätään mm. vaarallisen työn lisiä, vanhempien vapaita ja päivärahoja, sairasvakuutuksia, naiskiintiöitä, työaikarajoituksia, ylityölisiä, työnantajan vastuu jne. ei liene ihme, että tuotteiden hinnat ovat pilvissä.

Valtio palveluntarjoajana ja valtio yrittäjänä ovat oksymoronisia käsitteitä, koska oikea palveluntarjoaja ei saa tulojaan varastamalla (eli verottamalla) ja koska oikea yrittäjä joutuu jatkuvasti tarkkailemaan kulujaan yritystoiminnan ylläpitämiseksi. Valtion ryhtyessä palveluntarjoajaksi/yrittäjäksi ensimmäisenä vastaan iskee talouslaskun ongelma (2, 3), joka johtaa tuotannon kallistumiseen sekä laadun laskuun. Katastrofin sinetöi crowding out -ilmiö - yksityisen sekotorin investoinnit siirtyvät pois valtion tieltä muille aloille. Otetaan esimerkiksi julkinen terveydenhuolto. Kustannuksiltaan julkinen terveydenhuolto on kallis verrattuna annetun hoidon määrään ja laatuun, ja silti samalla sille jaetut määrärahat ovat riittämättömiä. Vaikka ennen veroja hoidon hinta on kuluttajalle korkea, verojen jälkeen hinta on kuluttajalle niin matala, että ainoastaan parhaimmat ja erikoistuneimmat (ts. kalliimmat) yksityiset sairaalat pystyvät kilpailemaan valtion kanssa.

Inflaatio tai tarkalleen ottaen rahainflaatio hidasta tai jopa estää hintojen luontaisen tippumisen (hintadeflaatio). Sitten 1970-luvun alun rahainflaatio on ollut jopa niin kovaa, että hinnat ovat pääsääntöisesti nousseet vähintäänkin parin prosentin vuosivauhtia. Yleisesti ottaen hidas hinnannousu ei tuota suurempia ongelmia, mutta sen kasaantuminen (cumulative) tuhoaa tehokkaasti säästöjä sekä pitkittää talouden palautumista talouskriisien jälkeen.

On vaikea sanoa miten paljon valtiolliset väliintulot nostavat hintoja suhteutettuna saatuun palkkaan, mutta epäilen luvun pyörivän 1/2 ja 2/3 välillä. Toisin sanoen, ilman valtiota elintasosi olisi noin 50-67 % korkeampi.

P.S. Vasemmistonuorten lehdestä Liberosta (01/2009) löytyy yllättävän tasapainoinen artikkeli talousdemokratiasta (s. 27-28); lehteen oli nimittäin päätynyt tämän blogin talousdemokratiakritiikkiä (ilman lähdemainintaa). Valitettavasti tuntuu siltä, ettei artikkelin kirjoittaja täysin ymmärtänyt mitä käsitteet hintainflaatio (neoklassinen inflaatio) ja rahainflaatio (itävaltalainen inflaatio) pitävät sisällään. Joka tapauksessa, artikkeli on lukemisen arvoinen.

Kirja-arvostelu: The Ethics of Money Production

Jos olet lukenut minkä tahansa rahateoriaa käsittelevän itävaltalaisen kirjan tiedät, että taloussyklit johtuvat luotonlaajennuksesta, inflaatio ja matalat korot kannustavat ihmisiä kuluttamaan, deflaatio on hyvä asia, ja taloussyklit sekoittavat ihmisten päät - tuhlailevasta kerskakuluttajasta tulee suhdannevaihtelussa nopeasti maansa myynyt ja päinvastoin. Tässä suhteessa itävaltalaiset rahateoreettiset opukset sisältävät kutakuinkin samat asiat. Niiden eroavaisuudet selittyvät sosiologisilla (katsotaanko ilmiötä kansalaisen, yrityksen vai pankin kuvakulmasta), maantieteellisillä (tuleeko lähdeaineisto pääasiassa Espanjasta, Ranskasta vai Englannista), poliittisilla (onko kassavarantovelvoitteen puuttuminen osa vapaata taloutta vai ei), akateemisilla (perustuuko analyysi neoklassiseen matematiikkaan vai itävaltalaiseen logiikkaan) ja teknisillä (onko kirjan pääpaino rahatalouden muodostumisessa, korkojen määräytymisessä, kirjanpidossa, rahoitusopissa jne.) seikoilla. Teosten todelliset erot mahtuvat marginaaleihin. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä kirjat olisivat huonoja. Tosin ei myöskään kannata liioin yllättyä, jos näitä teoksia lukiessa törmää samoihin asioihin yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Suurin etu useamman teoksen lukemisessa on, että rahateorian koukerot suoristuvat ja rahapoliittiset ilmiön oppii näkemään monelta kantilta.

Monia rahateoreettisia opuksia lukeneena väitän kuitenkin, että yksi kirja on selvästi erilainen. Kirja on Jörg Hülsmannin The Ethics of Money Production (2008). Kyseessä ei varsinaisesti ole rahateoreettisesta tai edes taloustieteellisestä kirjasta, koska kirjassa käsitellään lähes yksinomaan rahanpainannan moraalifilosofiaa ja sen sosiologisia vaikutuksia. Tästä huolimatta kirjasta löytyy ainakin kolme merkittävää taloustieteellistä oivallusta. 1) Hopeakanta on empiirisesti katsottuna ollut kultakantaa käytetympi rahajärjestelmä ja Hülsmann sanoo itsekin pitävänsä tätä järjestelmää kultakantaa parempana. 2) On parempi kutsua kolikoita nimetä kuin niiden metallimäärän perusteella, koska kolikot voidaan silloin brändätä ja niiden sekoittaminen painoyksiköihin on epätodennäköisempää. 3) Paperirahan painaminen ei teknisesti ottaen ole väärentämistä enää silloin (eli käytännössä vuodesta 1971), kun paperirahassa selkeästi ilmaistaan, ettei sen pohjalla ole metallista kantaa. Fiat-rahan negatiivisten sosiologisten vaikutusten joukkoon Hülsmann lukee mm. 1) valtiovallan kasvun, 2) yritysten korruptoitumisen, 3) yritysten perustamisen vaikeutumisen, 4) spekuloinnin kasvamisen, 5) raha-ahneuden lisääntymisen, 6) aikapreferenssien kasvun, 7) tuotteiden laadun laskun, 8) totaalisen sodankäynnin mahdollistamisen ja 9) murskaavan julkisen ja yksityisen velkataakan syntymisen. Ja jos tässä ei olisi jo antia tarpeeksi, Hülsmann kumoaa vielä fiat-rahaa puoltavat argumentit myös utilitarisin perustein. Lisäksi hän toteaa, että ennen valtiollista fiat-rahoitusta kukaan filosofi tai ekonomi ei puoltanut fiat-rahaa, vaan sitä pidettiin yksimielisesti filosofisesti moraalittomana ja taloustieteellisesti turmiollisena ratkaisuna.

The Ethics of Money Production on vaikeasti kritisoitava teos. Eniten teoksessa häiritsi kuitenkin sen lyhyehkö pituus (242 sivua) sekä se, että kirja tuntui ajoittain hieman hätäisesti kirjoitetulta ikään kuin Mises: The Last Knight of Liberalismin (2007) sijaisprojektilta. Kirja tasapainottelee myös ontuvasti kristinuskon (lähinnä katolisen) ja sekulaarin moraalifilosofian välillä. Ymmärrän tämän näkökulman, mutta mielestäni olisi korkea aika, että itävaltalaiset taloustieteilijät lopettaisivat ainaisen kristinuskon (taas, lähinnä katolisuuden) painottamisen. Myönnän toki, että (ainakin) katolisuudella on ollut historiallisesti myönteinen vaikutus vapauteen mutta tämä on osa historiaa, ei nykyhetkeä. Kirjan loppu on myös erittäin latistunut: Hülsmann ei edes yritä ennustaa tulevaa vaan yksinkertaisesti tyytyy tokaisemaan, että jos fiat-rahan painantaa jatketaan, valtioista tulee entistä totalitaarisempia johtuen talouden valvonnan ja säätelyn kiristämisen pakosta. Toinen vaihtoehto on fiat-rahasta luopuminen, joka olisi lähes kuolettava isku koko julkiselle sektorille. The Ethics of Money Productionia lukemalla tulee viimeistään vakuuttuneeksi siitä, että kamppailu fiat-rahaa vastaan on kaikkein keskeisimmässä asemassa. Lakkauttamalla fiat-raha pääsisimme lähes kerta heitolla eroon hyvinvointivaltiosta, huumeiden vastaisesta sodasta, tuloverosta, aggressiivisesta ulkopolitiikasta ja liudasta kansainvälisiä järjestöitä kuten YK, NATO tai WTO. Suosittelen kirjaa mitä lämpimimmin minkä tahansa itävaltalaisen taloussyklikirjan kumppaniksi. 242 sivua. Yleisarvosana: 91 %.

Äänestyspäätökseni eurovaaleissa 2009

Kuten viime postauksessa kirjoitin, minulla ei ole mitään ennalta valittua äänestysstrategiaa jota hyödyntäisin jokaisessa vaalissa. Lähtökohtaisesti kuitenkin ajattelen äänestämättä jättämisen olevan paras päätös suurimmassa osassa tapauksista, koska se heikentää poliittisten päättäjien ja poliittisen päätösprosessin legitimiteettiä. Lisäksi yksi ääni tuskin koskaan vaikuttaa lopputulokseen, joten äänestäminen ei ole vaivansa arvoista ("jos kaikki [oikeistolaiset/liberaalit] ajattelisivat näin" ei kelpaa vasta-argumentiksi, koska kaikki eivät ajattele näin - sitä paitsi pitäisin sitä varsin mainiona jos kaikki suomalaiset todella ajattelisivat näin, jolloin yksikään ehdokas ei saisi äänen ääntä). Olen kuitenkin huomannut, että äänestämättä jättäminen ei ole paras poliittinen strategia kolmessa tapauksessa:
1) Jos yksi ääni voi vaikuttaa vaalien lopputulokseen (esim. New Hampshiren liberaalein [libertarian] kansanedustaja Jason Bedrick karsiutui yhden äänen vähemmistöllä NH:n edustajainhuonevaaleissa).
2) Jos vaalien äänestysprosentti on historiallisesti ollut korkea ja politiikkaan voi vielä jotenkin vaikuttaa äänestämällä (esim. Suomen eduskuntavaalit).
3) Jos vaaleissa on ehdolla lähes täydellinen ehdokas yhdestä suuresta puolueesta (esim. Ron Paul).

Europarlamenttivaalit ovat lähes oppikirjaesimerkki (textbook example) tarpeettomista vaaleista. Vaikka noin 60 % Suomen lainsäädännöstä tulee Brysselistä, EU:n lainsäädäntöprosessiin on täysin mahdoton vaikuttaa. EU:ta ei yksinkertaisesti voi pysäyttää. Jokainen EU:n pysäytysyritys kaatuu Halla-ahoa siteeraten Stubbilaisiin "luoviin ratkaisuihin":

1) Ei välitetä EU:n päätöksentekoa koskevista säännöistä, vaan jatketaan Lissabon-projektia siitä huolimatta, että irlantilaiset tyrmäsivät sen. [...] Suomi ei varmaankaan asetu vastahankaan, onhan meillä pitkä kokemus kuolleiden sopimusten ratifioinnista.

2) Äänestytetään irlantilaisia niin monta kertaa, että saadaan oikea tulos. Tästä on hyviä kokemuksia mm. tanskalaisten ja mainittujen irlantilaisten kohdalla.

3) Tarjoillaan sama teksti pienemmällä fonttikoolla, uusissa kansissa ja uudella nimellä (kuten nytkin: "perustuslaki" > "Lissabonin sopimus"), eikä järjestetä siitä enää kansanäänestystä (Ranska, Hollanti). Sitten ei kukaan pääse ainakaan väittämään, että olisi toimittu vastoin kansan ilmaisemaa tahtoa.

Tästä huolimatta luulin löytäväni näihin EU-vaaleihin lähes täydellisen ehdokkaan, nimittäin Perussuomalaisten Timo Soinin, joka alun perin sanoi asettuvansa ehdolle, muttei mahdollisen vaalivoiton jälkeen vastaanottaisi Europarlamenttipaikkaansa. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että äänestämällä Soinia ainakin yksi 785:stä MEPistä saataisiin eliminoitua ja kuten sananlasku sanoo, parempi yksi MEPpi merenpohjassa kuin kymmenen pinnalla. Muiden puolueiden ja valtiotieteilijöiden painostus sai Soinin kuitenkin vetäytymään ehdokkuudesta. Tilalle nousi toiseksi varteenotettavin vaihtoehto Jussi Halla-aho. Koska Halla-ahon poliittiset mielipiteet ovat lähes kauttaaltaan huonoja (kolmea poikkeusta lukuun ottamatta), olisin äänestänyt häntä protestina mediaa ja poliittista eliittiä vastaan. Valitettavasti Soini kuitenkin teki mitä kummallisimman ehdokasratkaisun mikä samalla eväsi Halla-aholta ehdokkuuden ja teki Soinista itsestään huonon äänestysvaihtoehdon. Kolmanneksi paras äänestysvaihtoehto (Vasemmistoliiton Esko Seppäsen jäätyä eläkkeelle) on Kokoomuksen Risto "Ultimatum isänmaalle" Penttilä (hatunnosto Thomas Taussille). Risto Penttilä onkin älykäs, liberaali ja taloustieteitä ymmärtävä ihminen - valitettavasti hänen puolueensa on kansainvälisten pakkomielteidensä vuoksi huonoimmillaan europolitiikassa.

Ja vaikka siedettävä ehdokas vielä löytyisi, mitä merkitystä sillä on? Yllämainittujen asioiden lisäksi EU on tehnyt parhaansa EU-kriittisten europarlamenttiblokkien murskaamiseksi. Suomessa puolueet hyökkäävät EU-kriittisten kimppuun mustamaalaamalla nämä demokratian vastustajiksi tai rasismin kannattajiksi. EU:ssa demokratia toimii tasan niin kauan kun kansa äänestää oikein. Viivan ylityttyä demokratia korvataan sisäpiiripolitikoinnilla. Minä en äänestä EU-vaaleissa. En nyt ja tuskin tulevaisuudessakaan.

Repost: Viisi äänestysstrategiaa

Koska en ole aiemmin törmännyt mihinkään tekstiin joka esittelisi perusteellisesti yleiset liberaalien käyttämät äänestysstrategiat, ajattelin nyt käydä läpi nämä viisi toisistaan poikkeavaa strategiaa, niiden perusolettamukset, plussat ja miinukset. Lyhyesti nämä viisi strategiaa ovat: äänestää opposition ehdokasta, äänestää vähiten huonointa ehdokasta, äänestää parhainta ehdokasta, äänestää tyhjää tai jätä äänestämättä.

1) Opposition äänestäminen
Tämän strategian perusajatus on "valta korruptoi" ja äänestämällä oppositiota, valtaa voidaan hajauttaa tehokkaasti. Frédéric Bastiat kannatti tätä äänestysstrategiaa.
+ Onnistuessaan strategia voi muokata päätöksentekoa merkittävästi, kuvittele mitä tapahtuisi jos vaikka puolet eduskuntapaikoista jaettaisiin uudelleen.
+ Strategia ei edellytä massiivista liberaalia kulttuuria. Se edellyttää ainoastaan, että riittävän moni on tyytymätön nykyiseen politiikkaan.
+ Hyvä tapa protestoida.
- Oppositiopuolue voi toimia arvaamattomasti.
- Soveltuu huonosti tiettyihin poliittisiin järjestelmiin kuten suomen järjestelmään, jossa ei ole kahta selkeää poliittista blokkia vaan kolme suurta puoluetta jotka muodostavat hallituksen vähän miten sattuu.

2) Vähiten huonoimman ehdokkaan äänestäminen
Käytännössä strategia tarkoittaa, että äänestetään sellaista vähiten huonointa ehdokasta, jolla on realistiset mahdollisuudet nousta parlamenttiin. Suomen tapauksessa tämä tarkoittaisi esim. Kokoomuksen äänestämistä, sen sijaan että äänestettäisiin jotain liberaalia pienpuoluetta. Milton Friedman kannatti tätä äänestysstrategiaa.
+ Annetulla äänellä on teoreettinen mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen.
+ Strategia ei edellytä massiivista liberaalia kulttuuria; riittää että riittävän moni käyttäytyy äänestäessään tarpeeksi liberaalisti.
+ Tällaisen ehdokkaan ja puolueen löytäminen on yleensä suhteellisen helppoa.
- Tietyissä vaalijärjestelmissä ääni voi mennä vertailuluvun muodossa monelle todella huonolle ehdokkaalle.
- Ryhmäkuri rajoittaa läpäisseen ehdokkaan vaikutusmahdollisuuksia huomattavasti.

3) Parhaan ehdokkaan äänestäminen
Strategian perusidea on äänestää parasta (liberaaleinta) ehdokasta puolueeseen katsomatta, välittämättä siitä miten realistisia mahdollisuuksia ehdokkaalla on läpäisyyn. Suomessa tämä voisi tarkoittaa esim. liberaalit rp pienpuolueen äänestämistä. Tiettävästi Murray Rothbard kannatti lähinnä tätä strategiaa.
+ Annettu ääni osoittaa älyllistä rehellisyyttä.
+ Kohtalaisen hyvä tapa protestoida.
+ Jokainen suuri puolue on ollut joskus pienpuolue.
- Äänellä ei yleensä ole mitään merkitystä, eikä liberaalein ehdokas käytännössä koskaan läpäise seulaa.

4) Tyhjän äänestäminen
Tämä strategia on hieman poikkeuksellinen, koska sitä ei yleisesti ottaen pidetä strategisena vaihtoehtona, ellei tyhjää äänestämällä voida saavuttaa esim. sitä ettei ehdokasta valita ollenkaan. Suuri (ehkä jopa suurin) osa liberaaleista pitäisi tällaista strategiaa parhaana äänestysstrategiana, mikäli lainsäädäntö mahdollistaisi sen, ettei ketään valittaisi parlamenttiin.
+ Tyhjää äänestäminen aikaansaisi merkittäviä muutoksia poliittisessa kentässä, mikäli sillä olisi mahdollisuuksia estää kokonaan ehdokkaan läpäisy kyseisestä vaalipiiristä.
- Tällaista lainsäädäntöä ei ole olemassa nykyään kuin muutamassa entisissä itäblokin maassa.
- Todennäköisyys tällaisen lainsäädännön läpäisyyn on minimaalinen, varsinkin niissä valtioissa joissa on käytössä suhteellinen vaalitapa (kuten Suomessa).

5) Äänestämättä jättäminen
Äänestämättä jättäminen ei sikäli ole äänestysstrategia, koska siinä ääntä ei käytetä ollenkaan. Koska äänestämättä jättämisellä on kuitenkin strateginen merkitys, lisäsin sen listaan. Tätä strategiaa kannattavat erityisesti anarkokapitalistit, mutta se on suosittu myös paleoliberaalien keskuudessa.
+ Äänestämättä jättäminen osoittaa älyllistä rehellisyyttä, koska se tuo ilmi, ettei henkilö kannata ainakaan sellaista demokratian muotoa, jossa vaalien varjolla omaisuuden uudelleenjaosta myöhemmin päätetään.
+ Hyvä tapa protestoida.
+ Heikentää poliittisten päättäjien ja poliittisen päätösprosessin legitimiteettiä. Esim. EU:n ja evl. kirkon legitimiteetti on heikentynyt tästä syystä.
+ Ei edellytä liberaalia kulttuuria, vaan ainoastaan sellaista kulttuuria jossa yksityisyydelle annetaan korkeahko arvostus.
- Strategialla ei toistaiseksi ole osoitettu olevan kovin suurta merkitystä. Politiikka pyörii lähes samoilla urilla, huolimatta siitä miten moni jättää äänestämättä.
- Liberaaleja ääniä on mahdoton erottaa muiden äänestämättä jättäneiden joukosta.
- Toimii lähinnä sellaisissa vaaleissa, joissa osallistumisprosentti on jo entuudestaan kovin matala (50 %-luokkaa tai alle).

Ennekuin joku kysyy miten itse menettelen vastaan jo valmiiksi etten tiedä, mutta olen tähän asti yleensä hyödyntänyt äänestysstrategiaa 2). Kerran olen äänestänyt äänestysstrategian 3) mukaisesti ja kerran olen jättänyt äänestämättä. Olen yhä enemmän kallistumassa äänestämättä jättämisen kannalle myös jatkossa. Varsinkin EU-vaaleissa ja kunnallisvaaleissa tämä tuntuu olevan paras strategia, koska näissä vaaleissa äänestysprosentti on jo valmiiksi matala (viime EU-vaaleissa 41,1 % ja kunnallisvaaleissa [2004] 58,6 %).

P.S. Repost-tunnisteen alla julkaistut postaukset ovat alun perin poistettuja fi-lib -blogin postauksia. Päätin myös jakaa demokratia-tunnisteen kahteen osaan Demokratiaan ja Vaaleihin, joista ensimmäinen sisältää mm. demokratian kritiikkiä ja jälkimmäinen vaalianalyysiä ja äänestämistä.

Suomi ja kiinalainen internetin käyttö

Sananvapaus on mielenkiintoinen ilmiö varsinkin demokratiassa. Sananvapautta nimittäin väitetään demokratian pyhimmäksi instituutioksi, jota ilman demokratia ei toimi. Perinteisesti demokratiat ovatkin jättäneet sananvapauden siinä mielessä rauhaan, etteivät ne juuri ole sitä lainsäädännöllisesti rajoittaneet muutamaa muinaisjäännettä (kuten jumalanpilkkalakia) lukuun ottamatta. Sen sijaan demokratiat ovat varsin tehokkaasti onnistuneet viemään sananvapaudelta hampaat epäsuoranaisella lainsäädännöllä, kuten valtakunnallisella medialla (Yleisradio), lahjonnalla (lehdistötuet ja veroedut) ja tasavertaisuusdoktriineilla (vastineoikeus). Kun tähän päälle vielä lisätään puolivaltiolliset instituutiot Julkisen Sanan Neuvos (JNS) ja Suomen Tietotoimisto (STT) ei liene ihme, että mielipiteiden kirjo jää varsin suppeaksi.

Valtiolla on kuitenkin edessä uusi ongelma: internet. Yleisellä tasolla valtaeliitti saattaa toki arvostaa internettiä, koska se parantaa tehokkuutta ja siten mahdollistaa korkeammat verot. Samalla he kuitenkin inhoavat sitä tosiasiaa, että internetissä voidaan tuoda julki vääriä mielipiteitä™, jotka pahimmassa tapauksessa leviävät kulovalkean lailla häiriten poliittista konsensusta. Perinteiset valtion temput eivät myöskään nettiin tepsi: Ylenannin ja Totuuden mielipiteet eivät blogaajia kiinnosta, lahjominen on käytännössä mahdotonta ja JNS/STT ovat yhdentekeviä.

Ongelman ratkaisemiseksi demokraattiset valtiot ovat valinneet kaksisuuntaisen strategian. Toisaalta nettiin rakennetaan sulkulistoja ja palomuureja mm. töryn estämiseksi, toisaalta nettiin istutetaan poliiseja ja henkilörekisterejä mm. rasismin torjumiseksi. Jotta tämä strategia olisi tehokas, valtiot ovat alkaneet hyödyntää jo käytännössä kuolleita mielipiteentukahduttamispykäliä, joiden kirjainta on venytetty lähes uskomattomiin mittasuhteisiin. Motiiveista ei liene epäilystäkään: kyseessä on hyökkäys internetin kimppuun. Viimevuosina tuomioistuimen hampaisiin joutuneelta nimilistalta löytyvät mm. Mikko Ellilä, Matti Nikki, Seppo Lehto ja uusimpana Jussi Halla-aho. Olipa herrojen mielipiteistä (tai persoonista) mitä mieltä tahansa heitä yhdistää se, että he ovat kaikki nettijulkkiksia, mutta reaalimaailmassa käytännössä katsoen tuntemattomia (Halla-aho on nykyään poikkeus, josta myöhemmin lisää).

Pitkällä tähtäimellä internetin sensurointi on tuomittu epäonnistumaan: jopa internet-sensuroinnin maailmanmestari Kiina on joutunut tekemään myönnytyksiä. Lyhyellä tähtäimellä internet-sensurointi saattaa kuitenkin jossain määrin onnistua: Suomen sijoitus on sananvapausvertailuissa jo valmiiksi kehno ja uusimman Privacy Internationalin tutkimuksen mukaan tietoliikenteen tarkkailu näyttää entisestään lisääntyneen lähes kaikkialla maailmassa.

Lyhyellä tähtäimellä mielestäni paras taistelukeino ei ole julkisen vallan uhmaaminen, vaan internetin käyttäminen kiinalaisittain. Tällä tarkoitan etunenässä sitä, että internettiä käytetään kuten ennen, mutta se tehdään salattujen verkkojen kautta. Sellainen materiaali joka halutaan julkistaa, puetaan ilmiselvään salakieliasuun jota viranomaisten on joko vaikea löytää tai joka tekee syytteen nostamisesta erittäin vaikeaa. Sen sijaan että Halla-aho kirjoitti mitä kirjoitti, hänen olisi pitänyt kirjoittaa esimerkiksi täten:

Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on - tiedätte kyllä minkä ihmisryhmän - kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.

Myönnän toki, että kiinalainen internetkulttuuri on huomattavasti kehittyneempää ja taidokkaampaa, mutta joistain pitää aloittaa. Suomalaisessa alati kasvavassa internet-sensuurisssa kannattaa muistaa, ettei valtio tee tällä rahallista voittoa. Muutamien kymppien lypsäminen sananvapausrikoksentekijöiltä ei taatusti pysty korvaamaan poliisiin, tuomioistuimen ja ilmaisten asianajajien palkkoja (vähemmistövaltuutetun palkka on joka tapauksessa haaskattua rahaa). Internettiä sensuroidaan siis täysin poliittisin motiivein ja taka-ajon kohteeksi joutuvat lähinnä internetin kuuluisuudet. Tämän vuoksi järjestelmää ei voi päihittää suoralla kansalaistottelemattomuudella (civil disobedience) eli poliittisesti epäkorrektilla maahanmuuton kritisoinnilla, koska takaa-ajon kohteeksi joutuvat ovat usein ennalta arvattavissa ja heitä on vähän: Sensuroijien tarkoitus ei koskaan ole ollutkaan kaikkien maahanmuutonkriitikoiden rankomainen, he tietävät sen itsekin mahdottomaksi.

Ironista tässä kaikessa on, että demokratian pyhin instituutio sananvapaus on olemassa silloin, kun tehokas ja halpa mielipiteiden julkaisu on mahdotonta. Kun julkaiseminen on vihdoin tullut tavallisen kansalaisen ulottuville, mielenilmaisusta on yht'äkkiä tehty laitonta.

Lisää taloussykliteorioita

Puolisen vuotta sitten esittelin erilaisia taloussykliteorioita. Kyseinen artikkeli ei ollut kaiken kattava, eikä se ollut sen tarkoitus. Tarkoitukseni oli esitellä (käsittääkseni) neljä maailman tunnetuinta taloussykliteoriaa. Kuten jo viimeksi ennustin, vaihtoehtoisia selitysmalleja on putkahtanut esiin kiihtyvällä vauhdilla, joten pieni kommentointi lienee paikallaan (teoriat esitellään vanhimmasta uusimpaan).

Valuuttakoulukunnan taloussykliteoria (1840-luku) on vanhin tuntemani taloussykliteoria, joka perustuu kahteen olettamaan: ylikaupankäyntiin ja yli-investointeihin. Koulukunnan jäsenet kuvailivat kuplien kulkua ällistyttävän tarkasti, mutta he eivät koskaan keksineet kuplien todellista syytä. Mikä pahinta, he jopa hylkäsivät ajatuksen rahamäärän ja kuplien välisestä yhteydestä.

Marxin taloussykliteoriat (1860-1880-luvut) ovat yksi osoitus siitä miten hataralla pohjalla marxilainen taloustiede lepää. Marxin ensimmäinen taloussykliteoria oli nykyään kaikille tuttu alikulutus (underconsumption), käsite jonka Marx oli lainannut Thomas Malthusilta ja jonka Keynes myöhemmin lainasi Marxilta. Marxin alikulutussykliteorian idea on, että työläiset tienaavat vähemmän palkkaa kuin mitä tuotteiden takaisinosto edellyttäisi ja siten lopulta kapitalismi romahtaa. Keynesistä poiketen Marx odotti tilanteen muuttuvan pysyväksi jolle valtio ei voinut lopulta mitään. Toinen marxin taloussykliteorioista on liikevoittojen putoaminen, jonka mukaan yritysten välinen kova kilpailu johtaa voittomarginaalien supistumiseen alle pääoman uusiutumistason ja talouskriisi syntyy. Marxin kolmas taloussykliteoria on epäsuhteellisuusteoria, joka väittää kapitalismia kaoottiseksi järjestelmäksi. Marxin mukaan klassiset taloustieteilijät olivat väärässä tasapaino-oletuksillaan ja hän väittää kapitalismin suunnittelemattomuuden ajavan talouden ajoittain epätasapainoiseen tilaan joka laukaisee talouskriisin.

Poliittinen taloussykliteoria (1930-luku) on mitä ilmeisimmin Michal Kaleckin kehittämä. Hänen mukaansa markkinataloudessa toimivat demokraattiset valtiot suorittavat luotonlaajennuksen vaalien alla, mikä johtaa talouden ylikuumentumiseen. Vaalien jälkeen voittajan on pakko hidastaa vauhtia ja kupla puhkeaa. Kaleckin mielestä taloussyklit johtuvat yksinomaan poliittisista päätöksistä. Vaikka teoria on tavallaan täysin oikea (taloussyklit johtuvat fiat-rahasta ja alle 100 % kassavarantovelvoitteesta, joiden olemassaolon menneet poliittiset päätökset mahdollistavat) sen ongelma on siinä, etteivät taloussyklit ole vaalisyklien tapaan säännöllisiä.

Keynesiläinen taloussykliteorialla (1940-1960-luvut) en tarkoita Keynesin versiota Marxin alikulutusteoriasta (underconsumption) vaan sitä taloussykliteoriaa jonka Keynesin seuraajat myöhemmin kehittivät. Tämän teorian perustuu empiiriseen havaintoon jossa rikkaimpien ja köyhimpien tuloerot kasvavat sietämättömäksi kuplaksi joka myöhemmin puhkeaa. Teorian ongelma on siinä, että se sekoittaa syy- ja seuraussuhteen. Kuplan seuraus on tuloerojen kasvu (koska rikkaat omistavat enemmän pääomaa, jonka arvo kuplan vuoksi nousee palkkoja nopeammin) ja kuplan puhkeamisen seuraus on tuloerojen kaventuminen (koska rikkaat, jälleen kerran, omistavat enemmän pääomaa jonka arvo laskee), mutta kuplan syy on edelleen rahapoliittinen. Valitettavasti tämä teoria on erittäin suosittu historioitsijoiden keskuudessa, ja siihen törmää erityisesti silloin kun 1930-luvun lamaa verrataan vallitsevaan talouskriisiin.

Milton Friedmanilla oli myös taloussykliteoriansa (1970-luku?), mutta sen kuvaileminen on vaikeahkoa koska Friedman muutti asteittain mielipidettään, eikä aina edes kutsunut taloussykliteoriaa taloussykliksi vaan suhdannevaihteluksi. Friedman perusteli määritelmän sillä, ettei taloussykli ole varsinaisesti syklinen, koska taloussykli ei ole vuodenaikojen tai auringonpilkkujen tapainen ennalta arvattava alati toistuva ilmiö. Friedman mitä ilmeisimmin ajatteli, että talous on normaalisti lähellä yleistä tasapainoa (tai yleisessä tasapainossa), mutta aika ajoin talous kohtaa shokin joka luo kuplan. Eli ts. Friedman ei ajatellut, että fiat-rahajärjestelmässä jokaista taloussyklin puhkeamista seuraa väistämättä uuden taloussyklin aloittaminen uusilla halvasta rahasta johtuvilla virheinvestoinneilla. Tässä mielessä Friedman on suhteellisen lähellä neoklassista taloussykliteoriaa (eli RBC:tä), mutta poikkeaa siitä koska hän, neoklassisesta taloustieteestä poiketen, pohjimmiltaan pitää kuplia rahapoliittisena ilmiönä joka johtuu yleensä liian matalasta inflaatiosta.

Kiina-ilmiö taloussykliteoriana (2000-luku) on suhteellisen uusi keksintö ja tiettyjen keynesiläisten (kuten Paul Krugman) ja liberaalien (libertarian) taloustieteilijöiden (kuten Arnold Kling) mukaan selitys tämän päivän talouskriisiin. Teorian pohjalla on, ehkä yllätyksellisesti, yllämainittujen tahojen kritisoima itävaltalainen taloussykliteoria. Keskeinen ero on siinä, että tällä kertaa halvasta rahasta syytetään ahneita kiinalaisia. Ratkaisuksi keynesiläiset tarjoavat protektionistisia tulleja tai jopa kauppasaartoa Kiinaa kohtaan ja markkinoiden huuhtomista massiivisella fiat-rahainflaatiolla. Liberaalien ratkaisu on järkevämpi: jyrkkä ei elvytyspolitiikalle ja kyllä valtioiden budjettileikkauksille.

Bull-taloussykliteoria (2000-luku?) on luultavasti vanha populistinen taloussykliteoria nyt puettuna uusiin vaatteisiin. Mielenkiintoista kyllä tämä taloussykliteoria on kuin suoraan uusimmasta South Parkista repäisty. Teorian mukaan markkinoiden noususuhdanne (bull market) on normaali tila ja markkinoiden laskusuhdanteen (bear market) estämiseksi ihmisten velat on nollattava aika ajoin, jotta usko markkinoihin säilyisi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset ensin ylivelkaantuvat kymmenen vuotta, velat nollataan ja ihmiset ylivelkaantuvat taas kymmenen vuotta. Tämä teoria ei missään vaiheessa vastaa kysymyksiin 1) kuka lainaa meille rahaa näillä ehdoilla ja 2) kuka kustantaa kulutusta edellyttävän tuotannon.

Olen varsin tietoinen, ettei tämäkään lista ole täydellinen. Haluan kuitenkin painottaa, että vaikka olen tietoinen monista taloussykliteorioista, pidän itävaltalaista taloussykliteoriaa kaikkein selitysvoimaisimpana. Jotta taloussykliteoriaa voidaan pitää varteenotettavana, sen on kyettävä selittämään miksi yritykset kokevat kolhuja samanaikaisesti vaikka niitä hallinnoivilla menestyksekkäillä yrittäjillä on pitkäkestoinen kokemus onnistuneesta markkinatalouden ennustamisesta. Itävaltalainen taloustiede pystyy selittämään taloussyklit lähes aina muutamia epätavallisia (extraordinary) poikkeuksia lukuun ottamatta. Muista taloussykliteorioista ainoastaan Schumpeteriläinen ja Neoklassinen teoria saattavat joskus olla oikeassa (tästä myöhemmin lisää).