Sananvapaus on mielenkiintoinen ilmiö varsinkin demokratiassa. Sananvapautta nimittäin väitetään demokratian pyhimmäksi instituutioksi, jota ilman demokratia ei toimi. Perinteisesti demokratiat ovatkin jättäneet sananvapauden siinä mielessä rauhaan, etteivät ne juuri ole sitä lainsäädännöllisesti rajoittaneet muutamaa muinaisjäännettä (kuten jumalanpilkkalakia) lukuun ottamatta. Sen sijaan demokratiat ovat varsin tehokkaasti onnistuneet viemään sananvapaudelta hampaat epäsuoranaisella lainsäädännöllä, kuten valtakunnallisella medialla (Yleisradio), lahjonnalla (lehdistötuet ja veroedut) ja tasavertaisuusdoktriineilla (vastineoikeus). Kun tähän päälle vielä lisätään puolivaltiolliset instituutiot Julkisen Sanan Neuvos (JNS) ja Suomen Tietotoimisto (STT) ei liene ihme, että mielipiteiden kirjo jää varsin suppeaksi.
Valtiolla on kuitenkin edessä uusi ongelma: internet. Yleisellä tasolla valtaeliitti saattaa toki arvostaa internettiä, koska se parantaa tehokkuutta ja siten mahdollistaa korkeammat verot. Samalla he kuitenkin inhoavat sitä tosiasiaa, että internetissä voidaan tuoda julki vääriä mielipiteitä™, jotka pahimmassa tapauksessa leviävät kulovalkean lailla häiriten poliittista konsensusta. Perinteiset valtion temput eivät myöskään nettiin tepsi: Ylenannin ja Totuuden mielipiteet eivät blogaajia kiinnosta, lahjominen on käytännössä mahdotonta ja JNS/STT ovat yhdentekeviä.
Ongelman ratkaisemiseksi demokraattiset valtiot ovat valinneet kaksisuuntaisen strategian. Toisaalta nettiin rakennetaan sulkulistoja ja palomuureja mm. töryn estämiseksi, toisaalta nettiin istutetaan poliiseja ja henkilörekisterejä mm. rasismin torjumiseksi. Jotta tämä strategia olisi tehokas, valtiot ovat alkaneet hyödyntää jo käytännössä kuolleita mielipiteentukahduttamispykäliä, joiden kirjainta on venytetty lähes uskomattomiin mittasuhteisiin. Motiiveista ei liene epäilystäkään: kyseessä on hyökkäys internetin kimppuun. Viimevuosina tuomioistuimen hampaisiin joutuneelta nimilistalta löytyvät mm. Mikko Ellilä, Matti Nikki, Seppo Lehto ja uusimpana Jussi Halla-aho. Olipa herrojen mielipiteistä (tai persoonista) mitä mieltä tahansa heitä yhdistää se, että he ovat kaikki nettijulkkiksia, mutta reaalimaailmassa käytännössä katsoen tuntemattomia (Halla-aho on nykyään poikkeus, josta myöhemmin lisää).
Pitkällä tähtäimellä internetin sensurointi on tuomittu epäonnistumaan: jopa internet-sensuroinnin maailmanmestari Kiina on joutunut tekemään myönnytyksiä. Lyhyellä tähtäimellä internet-sensurointi saattaa kuitenkin jossain määrin onnistua: Suomen sijoitus on sananvapausvertailuissa jo valmiiksi kehno ja uusimman Privacy Internationalin tutkimuksen mukaan tietoliikenteen tarkkailu näyttää entisestään lisääntyneen lähes kaikkialla maailmassa.
Lyhyellä tähtäimellä mielestäni paras taistelukeino ei ole julkisen vallan uhmaaminen, vaan internetin käyttäminen kiinalaisittain. Tällä tarkoitan etunenässä sitä, että internettiä käytetään kuten ennen, mutta se tehdään salattujen verkkojen kautta. Sellainen materiaali joka halutaan julkistaa, puetaan ilmiselvään salakieliasuun jota viranomaisten on joko vaikea löytää tai joka tekee syytteen nostamisesta erittäin vaikeaa. Sen sijaan että Halla-aho kirjoitti mitä kirjoitti, hänen olisi pitänyt kirjoittaa esimerkiksi täten:
Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on - tiedätte kyllä minkä ihmisryhmän - kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.
Myönnän toki, että kiinalainen internetkulttuuri on huomattavasti kehittyneempää ja taidokkaampaa, mutta joistain pitää aloittaa. Suomalaisessa alati kasvavassa internet-sensuurisssa kannattaa muistaa, ettei valtio tee tällä rahallista voittoa. Muutamien kymppien lypsäminen sananvapausrikoksentekijöiltä ei taatusti pysty korvaamaan poliisiin, tuomioistuimen ja ilmaisten asianajajien palkkoja (vähemmistövaltuutetun palkka on joka tapauksessa haaskattua rahaa). Internettiä sensuroidaan siis täysin poliittisin motiivein ja taka-ajon kohteeksi joutuvat lähinnä internetin kuuluisuudet. Tämän vuoksi järjestelmää ei voi päihittää suoralla kansalaistottelemattomuudella (civil disobedience) eli poliittisesti epäkorrektilla maahanmuuton kritisoinnilla, koska takaa-ajon kohteeksi joutuvat ovat usein ennalta arvattavissa ja heitä on vähän: Sensuroijien tarkoitus ei koskaan ole ollutkaan kaikkien maahanmuutonkriitikoiden rankomainen, he tietävät sen itsekin mahdottomaksi.
Ironista tässä kaikessa on, että demokratian pyhin instituutio sananvapaus on olemassa silloin, kun tehokas ja halpa mielipiteiden julkaisu on mahdotonta. Kun julkaiseminen on vihdoin tullut tavallisen kansalaisen ulottuville, mielenilmaisusta on yht'äkkiä tehty laitonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti