Kun kupla puhkeaa

Tähän asti olen vasta perustellut miksi kuplia muodostuu ja puhkeaa, mutten vielä ole vastannut kysymykseen miten kupla puhkeaa. Olennaisinta tässä vaiheessa on ymmärtää, ettei kuplan puhkeaminen pohjimmaltaan johdu koron noususta vaan kupla puhkeaa siitä huolimatta. Kuplan puhkeaminen noudattaa kuutta seuraavaa vaihetta:

1) Raaka-aineiden ja työvoiman hinta nousee. Kuten aiemmin perustelin, säästäminen vapautta resursseja tuotantorakenteen loppupäästä ja mahdollistaan niiden sujuvan siirtymisen tuotantorakenteen alkupäähän. Fiat-rahan aikaansaamien virhesijoitusten vuoksi näin ei kuitenkaan kuplataloudessa tapahdu. Tällöin tuottajat joutuvat kilpailemaan keskenään raaka-aineista ja työvoimasta joka nostaa niiden hintoja.

2) Kulutustuotteiden hinnat nousevat. Työvoiman hinnannousu, sekä fiat-rahan aikaansaamat voitot tuotantorakenteen alkupäässä, yhdistettynä resurssien suhteelliseen vähenemiseen tuotantorakenteen keski- ja loppupäässä (johtuen resurssien kallistumisesta, joka siirtää osan resursseista tuotantorakenteen alkupäähän) johtavat lopulta kulutustuotteiden hintojen kallistumiseen.

3) Kuluttajista lähinnä olevien tuottajien voitot kasvavat. Kulutustuotteiden hinnannousu nostaa niiden tuotteiden hintoja, jotka ovat jo markkinoilla (eli ts. joiden tuotantorakenne on lyhyt) mikä puolestaan kasvattaa näiden tuottajien voittoja suhteessa tuotantorakenteen alkupään tuottajien voittoihin. Tässä vaiheessa kuplan olemassaolo näyttää todennäköiseltä, mikä saa monet sijoittajat vetäytymään kuplan vaivaamilta markkinoilta.

4) Ricardo efekti. Tavallistesti Ricardo efekti tarkoittaa työntekijöiden korvaamista koneilla joka säästää resursseja ja nostaa työntekijöiden reaalipalkkoja. Hintojennousun ansiosta työntekijöiden reaalipalkka kuitenkin laskee (vaikka heidän numeraalinen palkka onkin kasvanut fiat-rahan vuoksi) jolloin työntekijöiden palkkaaminen koneiden sijaan käy halvemmaksi. Spiraali tehottomampaan tuotantoon käynnistyy.

5) Lainakorko nousee. Luottoekspansion, eli itävaltalaisen inflaation, kiihtymisen hidastuttua (ts. kupla puhkeaa ilman luottopuristusta [credit crunch]) lainakorot nousevat alkuperäisten lainanantajien vaatiessa lainakoron korjausta (neoklassisen) inflaation määrällä. Vaikka tämä tekee lainanotosta kannattamattomampaa, konkurssin partaalla sinnittelevät tuotantorakenteen alkupään yrittäjät ovat valmiita hyväksymään korkeamman koron, sillä tuotteiden tuominen markkinoille on heille valtavien tappioiden välitöntä realisoimista kannattavampaa. Tämän vuoksi lainakorko saattaa nousta jopa alkuperäistä (luottoekspansiota edeltävää) korkoa suuremmaksi. Korot nousevat siis yleensä kauan ennen luottopaon uhan olemassaoloa. Luottopako ei siis ole syy kuplaan taikka sen puhkeamiseen - se on kuplan seuraus. Valitettavasti tämä tosiasia pääsee usein unohtumaan, sillä kuplien puhkeaminen on helpompi selittää yksinkertaisella suht. tarkalla rautalankamallilla, kuin mitä sen perusteleminen askel askeleelta on (tähän syyllistyn usein myös itse).

6) Kuluttajista kauimpana olevien tuottajien voitot romahtavat. Lopulta virheellisten kuplasijoitusten olemassaolosta tulee itsestäänselvyys kaikille osallisille, jonka seurauksena tuotantoketjun alkupään sijoitukset likvidoidaan ja vapautuneet resurssit siirtyvät tuotantoketjun loppupäähän. Siirtymäjakson aikana työttömyyden nousu, pankkien kaatuminen ja suuri (neoklassinen) inflaatio ovat kaikkien nähtävillä. Näitä ongelmia voidaan kuitenkin pienentää säätelyä vähentämällä, veroja laskemalla sekä luottoekspansion tyrehdyttämisellä.

Kirja-arvostelu: The Anti-capitalistic Mentality

Misesin ja Hayekin kaltaisten vanhempien itävaltalaisten taloustieteilijöiden lukeminen on poikkeuksellisen virkistävä kokemus siksi, että he ilmoittavat häikäilemättä mikäli teos astuu taloustieteen ulkopuolelle. Ludwig von Misesin The Anti-capitalistic Mentality on tällainen teos. Kirja on itse asiassa niin epätieteellinen, että esipuheessa mainitaan suoraan "tämä kirja ei ole tieteellinen kirja [...] yritän vain parhaan kykyni mukaan arvioida, miksi niin monet vastustavat kapitalismia". Kirjan epätieteellisyys ei välttämättä tarkoita, että kirja olisi huono. Sitä The Anti-capitalistic Mentality ei ole.

Misesin mukaan kapitalismia vastustetaan hieman eri näkökulmista, mutta pohjimmiltaan kapitalismin vastustus kumpuaa kateuden ja turhautumisen lähteistä. Koska feodaaliyhteiskunnassa yhteiskuntaluokkien välinen liikkuvuus oli käytännössä mahdotonta, harva koki syvää kateutta tai turhautumista toisia kanssaihmisiä kohtaan. Kaikki tiesivät, että kuningas oli kuningas koska oli syntynyt kuninkaaksi ja maaorja oli maaorja koska oli syntynyt maaorjaksi, ts. oma paikka yhteiskunnassa määräytyi synnynnäisen aseman perusteella eikä siitä voinut syyttää itseään. Kapitalismissa yhteiskunnallinen asema ei ole ennalta määrätty, eikä se ole pysyvä: rikkaat voivat köyhtyä ja köyhät voivat rikastua. Tämä johtaa Misesin mukaan muutamaan tuskalliseen havaintoon. Kapitalismissa omasta asemastaan ei voi syyttää kuin itseään ja jos tässä ei olisi nöyryytystä kylliksi, niin kaikki kanssaihmiset erottavat kaukaa voittajat ja luuserit toisistaan. Misesin mukaan kapitalismin vastustus on suurinta neljässä ryhmässä: intellektuellit, alemmat valkokaulustyöntekijät, taiteilijat ja kapitalistien perilliset. Intellektuellit vastustavat kapitalismia, koska kapitalismissa heidän työtään ei juuri arvosteta (harva on halukas maksamaan esim. postmodernistisesta feministisestä rekonstruktiivisesta kirjallisuusanalyysistä). Intellektuelleja raivostuttaa varsinkin tieto siitä, että täysin kouluttamattomat yrittäjät ovat heitä moninkertaisesti varakkaampia. Taiteilijat puolestaan vastustavat kapitalismia, koska se pakottaa heidät luomaan taidetta markkinoiden ehdoilla jotka ovat paljon kiinnostuneempia dekkarikirjallisuudesta ja maisemamaalauksesta kuin taiteilijoiden suosimista avantgarde tuotoksista.

Ottaen huomioon, että alkuperäinen painos ilmestyi 1956, The Anti-capitalistic Mentality omaa kaksi yllättävää argumenttia. Ensinäkin Mises argumentoi miksi lehdistö on vapaata kapitalistisessa yhteiskunnassa mutta vallan kontrolloimaa sosialistisessa yhteiskunnassa kuusi vuotta ennen Milton Friedmanin kirjan Capitalism and Freedom ilmestymistä. Toiseksi Mises käsittelee ja kumoaa myös osan onnellisuusargumenteista joista on tullut 1990- ja 2000-luvulla sosialistien uusin lyömäase. Koska kirja ei ole tieteellinen kirja, teosta ei voi kritisoida tällä saralla. Se valitettava tosiasia on kuitenkin pakko mainita, että Mises analysoi tapansa mukaan kommunismin ja sosialismin eroja - tai oikeastaan yhtäläisyyksiä - joka saa kirjan tuntumaan vanhahtavalta (eihän kommunisteja nykyään juuri edes ole). Tästä huolimatta, kirja on lukemisen arvoinen jo pelkästään siitä syystä, että se analysoi niitä samoja katkeria ihmisiä jotka käyttävät suuren osan ajastaan yrittäjien, länsimaalaisen kulttuurin ja valkoisen miehen haukkumiseen ja syyllistämiseen. 67 sivua. Yleisarvosana: 82 %

Ympärileikkauksesta

Suomi on ollut yhdessä suhteessa poikkeuksellisen edistyksellinen maa, sillä Suomessa ympärileikkaus on oikein luokiteltu lapsen pahoinpitelyksi jonka maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsen pysyvä huostaanotto. Käytännössä tämän lakipykälän lävitse on kuitenkin kiemurreltu positiiviseen uskonnonvapauteen tai terveyssyihin vedoten. Sen sijaan, että olemassa olevan lain noudattamista alettaisiin vihdoin valvoa, sosiaali- ja terveysministeriö on ottamassa aimo askeleen taaksepäin vaatiessaan ympärileikkauksen laillistamista silloin kun toimenpiteen suorittaa lääkäri, ja se tehdään vanhempien toiveesta ja lapsen suostumuksella. Raivostuttavinta lakiesityksessä on se, että kyseessä on puhdas muslimilaki - juutalaiset ympärileikkaavat lapsen heti tämän synnyttyä, muslimit ennen lapsen kymmenvuotispäivää. Juutalaisten tapauksessa varsinaisesta lapsen suostumuksesta ei tietenkään voida puhua sillä vastasyntynyt lapsi on kykenemätön ilmaisemaan omaa kantaansa. Muutenkin "lapsen suostumus" on käsitteenä ongelmallinen koska vanhempien painostus on tällaisessa päätöksessä väistämättä läsnä, ellei lapsi ole itse saanut päähänsä, että hänet on ympärileikattava. Entä mitä tapahtuu jos lapsi sanoo "ei" lääkärin vastaanotolla? Tarkoittako tämä, että tämän kyseisen lapsen kohdalla on pysyvä ympärileikkauskielto jonka rikkomisesta tuomitaan kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsi otetaan pysyvästi huostaan, vai onko kyseessä parturoinnin tai vaatteidenoston tapainen tapahtuma eli sellainen jossa lapsi voi sanoa "ei" mutta hänet viedään viikko toisensa jälkeen samaan paikkaan kunnes hän sanoo "kyllä" tai hänen suostumusta unohdetaan kysyä? Entä millaiset rangaistukset annetaan niille jotka suorittavat ympärileikkauksen lääketieteen ulkopuolella - seuraako tästä vihdoin kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsen pysyvä huostaanotto? Tämän muslimilain läpimeno tarkoittaisi käytännössä pysyvien lastenoikeuksien poljentaa, sillä muslimivanhemmat voisivat helposti asettaa ultimaattumin: joko sinut ympärileikataan sairaalassa suht. kivuttomasti, tai sitten sinut ympärileikataan kotona niin, että se varmasti sattuu, saat valita sairaalan jos sanot siellä "kyllä".

Usein ympärileikkauskeskustelussa unohtuu, etteivät vanhemmat omista lastaan vaan lapsi omistaa itse itsensä. Valitettavasti kielenkäyttöön on eksynyt käsitteitä kuten "minun lapsi" tai "lapseni", mutta nämä eivät ole verrattavissa käsitteisiin "autoni", "kotini" tai "tietokoneeni" jotka viittaavat omistusoikeuteen. Sen sijaan "lapseni" on käsitteenä verrattavissa käsitteisiin "sisareni", "äitini" tai "serkkuni" jotka viittaavat x:n ja y:n väliseen suhteeseen, eivät x:n omistusoikeuteen. Vanhempien rooli on toimia lapsen huoltajana kunnes hän kykenee huolehtimaan itse itsestään. Joissain tapauksissa lapsen terveys voi olla vaarassa, jolloin vanhemmat joutuvat valitsemaan tarpeellisen riskialttiin kirurgisen toimenpiteen. Vanhempien rooliin ei kuulu lapsen vaarantaminen tarpeettomalla riskialttiilla kirurgisella toimenpiteellä kuten rutiininomaisella ympärileikkauksella.

Rutiininomaisen ympärileikkauksen puolesta ei ole olemassa ainuttakaan hyvää argumenttia, on vain lista huonoja tekosyitä. Näiden huonojen tekosyiden kärjessä on väittämä jonka mukaan esinahka on hyödytön jäänne, jota ilman ihminen pärjää mainiosti ja joka altistaa ihmisen syövälle ja aidsille. Vaikka väittämä pitäisikin paikkaansa, siinä on eräs ongelma: miksi juuri esinahka? Ihmisruumis on täynnä melko hyödyttömiä ruumiinosia joita ilman ihminen pärjäisi mainiosti, kuten esimerkiksi viisaudenhampaat, pikkuvarpaat, hiukset, kulmakarvat, toinen munuainen, haima, perna, umpisuoli, alimmat kylkiluut, häntäluu, korvalehdet, sierainten välinen nahka jne. Eihän kukaan normaali ihminen lapsen synnyttyä suorita tällaisia utiliteettilaskelmia (eli hyödykelaskelmia) siitä mitä ruumiinosia lapsi oikeasti tarvitsee ja mitkä osat voidaan kirurgisesti poistaa tarpeettomina (mahdollisesti neoklassisia taloustieteilijöitä ja joitain 70-luvun moraalifilosofeja lukuun ottamatta).

Lopulta rutiininomaisissa ympärileikkauksissa on kyse uskonnosta tai sen lieveilmiöstä. Länsimaissa tosin uskonto nähdään harvemmin legitiiminä perusteluna millekään toiminnalle jonka vuoksi tarpeettomia ympärileikkauksia puolustellaan pseudotieteellä ja -filosofialla. Tämän vuoksi sosiaali- ja terveysministeriö ei sano suoraan, etteivät he halua pakottaa uskontoonsa vetoavia muslimeja noudattamaan suomalaista lainsäädäntöä. Sen sijaan ministeriö yrittää siirtää huomion pois muslimeista suomessa vuosisatoja asuneisiin tataari- ja juutalaisyhteisöihin, jotta laki saataisiin läpi mahdollisimman pienellä hälinällä.

Taloussykliteorioista

Taantumien ja lamojen aikoihin maailma täyttyy mitä kummallisimmista taloussykliteorioista. Taloustieteellisesti katsottuna neljä alla olevaa teoriaa ovat kutakuinkin ne kaikkein yleisimmät. Mainitsen nämä teoriat lähinnä perustellakseni miksi nojaan itse tiettyyn taloussykliteoriaan ja miksi monet taloustieteilijät ovat niin hämmentyneitä vallitsevasta talouden tilasta. Esittelen teoriat huonoimmasta parhaimpaan:

Luonnollinen taloussykliteoria kuvittelee nimensä mukaisesti, että taloussyklit ovat markkinatalouteen kuuluva luonnollinen väistämätön ilmiö. Tämän teorian mukaan luonnollisia taloussyklejä on kolme: noin kolmevuotinen Kitchin sykli, noin yhdeksänvuotinen Juglar sykli ja noin 50-vuotinen Kondratieff sykli. Tuotannon vaihtelut selitetään näiden kolmen syklien törmäilyillä, jos esim. Kitchin ja Juglar syklit ovat laskusuhdanteessa mutta Kondratieff sykli on nousussa, seurauksena on keskivertokestoinen lama. Jos sekä Kitchin, Juglar ja Kondratieff syklit ovat laskussa, seurauksena on 1930-luvun tai 1990-luvun kaltainen lama. Tämän teorian keskeinen ongelma on siinä, ettei talous ihmisten välisenä vaihtokauppaverkostona ole mikään luonnonilmiö vuorovesien tavoin. Mielenkiintoisinta luonnollisessa taloussykliteoriassa on, että se lojuu unohdettuna kunnes suuri lama yllättää. Täten ei liene ihme jos se löydetään taas uudelleen 2010-luvulla.

Neoklassinen taloussykliteoria on tämän päivän yleisin taloussykliteoria, jota usein myös kutsutaan nimellä Real Business Cycle [RBC]. RBC:n mukaan taloussyklit johtuvat kahdesta eri shokista eli julkisen sektorin kulutusshokista tai yksityisen sektorin teknologiashokista. Toisin sanoen, julkisen sektorin kulutuksen äkillinen nousu tai lasku, tai uuden teknologian käyttöönotto yksityisellä sektorilla voi aikaansaada taloussyklin. RBC:n ainut positiivinen asia on, ettei se oleta taloussyklien olevan mikään luonnon ilmiö luonnollisen taloussykliteorian tavoin. Valitettavasti myös RBC on erittäin huono teoria, sillä se väittää taloussyklien johtuvan finanssipolitiikasta (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee julkista kulutusta, investointeja ja näiden kahden rahoitusta) rahapolitiikan (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee rahan painamista, inflaatiota ja korkoja) sijaan.

Schumpeterin taloussykliteoria on jo yllättävän hyvä taloussykliteoria, sillä teoria ymmärtää taloussyklien johtuvan yrittäjien massiivisista virhesijoituksista. Nämä virhesijoitukset johtuvat Schumpeterin mukaan yrittäjien käyttöön ottamasta uudesta teknologiasta (RBC siis lainasi osan teoriastaan suoraan Schumpeteriltä mutta huononsi sitä samalla tuntuvasti) joka rikkoo yleisen tasapainon ja syöksee yrittäjät massiivisiin virhesijoituksiin (Schumpeterille yrittäjä ei ole kuka tahansa kukkakaupan tai etnoravintolan perustaja, vaan sellainen yksilö jonka yritys käyttää vallankumouksellista uutta teknologiaa). Teorian ongelma on, ettei se selitä miksi massiivisia virhesijoituksia tapahtuu kuplan aikana jokaisella sektorilla samanaikaisesti, sillä ei liene vaikea ymmärtää, etteivät suuret teknologiset edistysaskeleet (kuten autot ja tietokoneet) käynnistä teknologista vallankumousta joka sektorilla samanaikaisesti.

Itävaltalainen taloussykliteoria eli Austrian Business Cycle Theory [ABC] on mielestäni selvästi pätevin taloussykliteoria ja ainut teoria joka osaa tyydyttävästi selittää syklin melko täydellisesti alusta loppuun saakka. ABC:n mukaan taloussyklit johtuvat katteettoman rahan painamisesta joka alentaa ensin korkoja ja siten huijaa sijoittajat luulemaan tietyt kannattamattomat projektit kannattaviksi. Tämä puolestaan aiheuttaa tuotantorakenteen vääristymisen mikä johtaa palkkojen ja raaka-aineiden kallistumiseen jolloin kannattamattomien projektien kannattamattomuus paljastuu.

Kirja-arvostelu: The God Delusion

Mielenkiintoni heräsi Richard Dawkinsin tuotantoa kohtaan The God Delusion (suomennos Jumalharha) ilmestyttyä kaksi vuotta sitten (2006). Kirjain ilmeinen päämäärä on johdattaa itsenäisesti ajatteleva ihminen skeptikosta uskontoja vastustavaksi ateistiksi. Samaan hengenvetoon Dawkins pyrkii selittämään evolutiivisesti uskontojen olemassaolon sekä perustelemaan rationaalisesti sen, miksi jumalan olemassaolo on erittäin epätodennäköistä.

Dawkinsin parhaisiin puoliin kuuluu hänen loistava kirjoitustaito jonka avulla hän saa vaikeatkin tieteelliset teoriat kuulostamaan yksinkertaisilta ja itsestään selviltä. Dawkins pitää myös hyvin poliittiseen puolueettomuuden, eikä esim. kallistu talouspoliittisesti vasemmalle missään asiassa vaan jättäytyy taitavasti neutraaliksi. Onneksi kuitenkin punavihreä multikulttuurisuuspalvonta saa kuulla kunniansa. Tästä syystä Dawkinsia onkin kritisoitu, sillä The God Delusion asettaa länsimaalaisen rationaalisen kulttuurin muiden kulttuurien yläpuolelle. Mielestäni tämä asennoituminen kuuluu päinvastoin kirjan parhaisiin puoliin.

Kun Dawkins voitti Iso-Britannian vuoden kirjailija -palkinnon, odotukseni kirjaa kohtaan nousivat. Valitettavasti Dawkins petti nämä odotukset lähes täysin. The God Delusion ei ole paisuneen maineensa veroinen, eikä se ole edes kovin hyvä ateistiseksi kirjaksi - se että The God Delusionia väitetään jopa kaikkien aikojen parhaaksi ateistikirjaksi, kertoo jotain kovin surullista näiden kirjojen tasosta. Jokainen joka on joskus seurannut kreationistien kanssa käyviä väittelyitä tietää miten paljon näissä puidaan Hitlerin, Darwinin ja Nietzschen persoonia, uskomuksia ja elämiä. Näistä kolmesta Dawkinsilla näyttää olevan jokin sortin fiksaatio Hitleriä (joka mainitaan peräti 25 sivulla) ja Darwinia (mainitaan 33 sivulla) kohtaan. Vaikka Darwin ymmärrettävästi oli (Herbert Spencerin ohella) evoluution perustaja, Darwinista ja darwinismista jatkuva jauhaminen antaa lukijalle sellaisen kuvan, että evoluutio olisi uskonto. Dawkins itse erehtyy jopa kutsumaan evoluutiota tutkivia biologeja kreationistien luomalla orwellilaisella termillä "evolutionisteiksi" (kreationistit kutsuvat itseään termillä "creation scientists").

Vaikka Dawkins pitää kaikkia uskontoja vihollisinaan, hän tuntuu käyvän erityisesti Katolisen kirkon kimppuun siitäkin huolimatta, että suurin osa Dawkinsin vastustamista äärikristityistä löytyy kristinuskon protestanttisesta haarasta (tarkalleen ottaen sen radikaalireformisesta haarasta johon mm. Adventistit, Baptistit ja Helluntailaiset kuuluvat). Varsinkin yli 700 vuotta sitten elänyttä Tuomas Akvinolaista vastaan nostettu kritiikki voidaan luokitella jopa raukkamaiseksi. Kaiken pahan lisäksi Dawkins syyttää ensin uskonnollisia ihmisiä huonosta argumentoinnista (joka kieltämättä onkin tarpeen) mutta silti itse syyllistyy ekologiseen virhepäätelmään useita kertoja. Oxfordin biologian professorina Dawkins on taatusti täysin tietoinen tästä, mutta päättää silti väärinkäyttää muutamia tilastoja omana retorisena aseenaan. Tämä on varsin valitettavaa, sillä Dawkins tuntuu olevaan yllättävän epätietoinen kristusmyytistä joka on miltei paras yksittäinen kristinuskon vastainen argumentti. Ehkä kirjan suurin ongelma on lopulta siinä, että Dawkins pitää omaa ateistista näkemystään niin itsestään selvänä ja oikeutettuna, ettei hän osaa perustella sitä muuten kuin vetämällä mutkat suoriksi. 399 sivua. Yleisarvosana: 79 %.

Kirja-arvostelu: What Has Government Done to Our Money

Murray Rothbardin What Has Government Done to Our Money - The Case for a 100 Percent Gold Dollar on lyhyt ja ytimekäs johdatus rahateoriaan ja sitä ympäröivään politiikkaan. Kirja koostuu oikeastaan kahdesta erillisestä teoksesta jotka täydentävät toisiaan. Ensimmäinen näistä teoksista perustelee miksi raha tuotteena on tarpeellinen, miten valtio manipuloi rahan arvoa, sekä historiallisen kuvauksen siitä miten valtio kaappasi rahan itselleen. Toinen teos puolustaa 100 % kultakantaan paluuta, perustellen miksi se on tarpeellista ja miten tähän määränpäähän päästään.

Positiivista kirjassa on se, ettei Rothbard käytä ylimääräisiä sivuja koko taloustieteellisen raamin luomiseen vaan hän pysyttelee rahateorian olennaisemmassa osassa, eli siinä miksi raha on niin tärkeää ja miksei sitä saa jättää valtion hampaisiin. Sen sijaan, että Rothbard vastaisi harvinaisiin, epäolennaisiin tai kaukaa haettuihin vasta-argumentteihin, hän tekee parhaansa vastatakseen vain niihin kysymyksiin joihin tavallinen lukija kiinnittää ensimmäiseksi huomionsa. Vaikka teos onkin taloustieteellinen, se ei ole liian teoreettinen - muttei myöskään liian yksinkertainen, jolloin lukijan mielenkiinto pysyy yllä alusta loppuun saakka.

Kuten kaikissa kirjoissa tässäkin teoksessa on omat huonot puolensa. Yksi häiritsevimmistä seikoista on se, ettei kirjan kahta teosta ole sovitettu hyvin toisiinsa - kirjan ensimmäinen osa elää fiat rahan alla vuotta 2001, toisen osan jäätyessä vuoden 1963 Bretton Woodsiin. Kirjan toinen osa toistaa lisäksi useita kirjan ensimmäisen osan argumenteista. Pidemmässä teoksessa tämä toimisi, mutta lyhyessä maalikoille suunnatussa teoksessa tähän ei ole varaa. Tämä on varsin valitettavaa ottaen huomioon, että ensimmäistä osaa on rankasti editoitu ja päivitetty vuoden 1962 versiosta, mutta toinen osa on jäänyt lähes kokonaan editoimatta. Rothbardin teos on myös varsin Yhdysvaltakeskeinen - perspektiivi joka toimi kaikkialla Neuvostoliiton kaatumiseen saakka ei ole tämän päivän Euroopassa kovin ajankohtainen. Rahateorian perusasioista kiinnostuneille suosittelen lämpimästi tämän kirjan lukemista, vaikka kirjassa ei valitettavasti käydä läpi taloussyklejä lainkaan. 186 sivua. Yleisarvosana: 88 %.

Tuotantorakenne ja taloussyklit

Kaikki tuotanto voidaan jakaa teollisuustuotteisiin ja kulutustuotteisiin, joista edellä mainitut tähtäävät lopulta kulutukseen. Kapitalismissa pääoma (eli kapitaali) kasaantuu joka mahdollistaa pitkän tuotantorakenteen. Syy miksi afrikkalaiset ovat köyhiä ja länsimaalaiset rikkaita johtuu siitä, että afrikkalaisten tuotantorakenne on lyhyt ja länsimaalaisten tuotantorakenne on pitkä. Esimerkki lyhyestä tuotantorakenteesta: 1) viljelijä viljelee viljan, 2) mylläri tekee viljasta jauhoa, 3) leipuri leipoo jauhoista leivän ja 4) kuluttaja ostaa leivän. Tuotantorakennetta voidaan kuitenkin pidentää. Tämä pidennys tapahtuu säästöjen avulla, jolloin kuluttaja jättää osan leivästä ostamatta, jonka seurauksena leipuri leipoo vähemmän leipää ja mylläri tekee viljasta vähemmän jauhoja. Säästöt tapahtuvat pääsääntöisesti tuotantorakenteen lopussa, sillä tuotantorakenteen alussa teollisuustuotteet ovat helpommin muokattavissa (koska viljaa voidaan muuttaa jauhoiksi, muttei jauhoa takaisin viljaksi). Säästöjen jälkeen pidennetty tuotantorakenne voisi näyttää esimerkiksi seuraavanlaiselta: 1) kaivosyhtiö louhii malmia, 2) autotehdas tekee malmista traktorin, 3) viljelijä viljelee viljan traktorilla, 4) mylläri tekee viljasta jauhoa, 5) leipuri leipoo jauhoista leivän ja 6) kuluttaja ostaa leivän.



Vaikka säästöt eivät sinänsä muodosta mitään yhteenliittymää (aggregate), olen lyönyt ne yhteen yhden väärinkäsityksen välttämiseksi: yhden tuotantovaiheen säästöt siirtyvät melko satunnaisesti toiseen tuotantovaiheeseen, esimerkiksi neljännen tuotantovaiheen säästöistä ei automaattisesti tule toisen tuotantovaiheen pääomaa jne.. Alla olevassa kuvassa tuotantorakenteet on sijoitettu päällekkäin, jolloin myöhempien tuotantovaiheiden kapeneminen, aikaisempien tuotantovaiheiden leveneminen ja tuotantorakenteen piteneminen tulevat paremmin esille:



Markkinataloudessa virheelliset sijoitukset ovat arkipäiväinen ilmiö. Onneksi markkinatalousmekanismi palkitsee menestyksekkäät sijoittajat ja rankaisee huonoja sijoittajia jolloin huonot sijoittajat katoavat pian markkinoilta. Silloin kun tämä mekanismi on syösty raiteiltaan aiemmin menestyksekkäät sijoittajat tekevät massiivisia virheellisiä kuplasijoituksia. Massiiviset virhesijoitukset ovat mahdollisia, koska (itävaltalainen) inflaatio on alentanut korkoja, joka on tilapäisesti tehnyt aiemmin kannattamattomat sijoitukset kannattaviksi.



Kun nämä tuotantorakenteet asetetaan päällekkäin, huomaamme, että aikaisemmat tuotantovaiheet ovat leventyneet ja tuotantorakenne on pidentynyt, ilman myöhempien tuotantovaiheiden kapenemista (kuvassa käytettään 35:n prosenttiyksikön inflaatiota, joka vastaa kolme ja puoli vuotta jatkunutta 10:n prosenttiyksikön inflaatiota):



Kuten arvata saattaa, (itävaltalaisella) inflaatiolla luotu talouskasvu ei ole kestävä, vaan ennemmin tai myöhemmin seurauksena on luottopaon uhka, jolloin pankit joutuvat nostamaan korkojaan. Tämä johtaa aluksi luottopuristukseen (credit crunch) ja myöhemmin (itävaltalaiseen) deflaatioon, jonka aikana virheelliset sijoitukset likvidoidaan.



Alla olevasta kuvasta näkyy, miten (itävaltalainen) deflaatio on lyhentänyt ja kaventanut tuotantorakennetta. Tuotantorakenteen lyheneminen ja kaventuminen aiheuttaa myös massatyöttömyyttä. Onneksi alemmat tuotantovaiheet koostuvat usein raaka-aineista, jotka voidaan siirtää muuhun tuotantoon. Valitettavasti alempiin tuotantovaiheisiin kuuluu yleensä myös tehtaita ja kiinteistöjä, jotka soveltuvat usein huonosti muuhun kuin niiden alkuperäiseen tarkoitukseen.

Ruokakori New Hampshiressä

Yhdysvaltain mittapuulla New Hampshire on verrattain kallis osavaltio - virallisissa hintaindekseissä NH:n hintataso on n. 10 % Yhdysvaltojen kokonaishintatasoa korkeammalla. Virallisten hintaindeksien realistisuuden voi toki kyseenalaistaa, sillä ne eivät sisällä asumisen hintaa, energian hintaa, eivätkä pian enää ruoankaan hintaa - eli viralliset hintaindeksit ovat luotettavia ainoastaan sellaisten ihmisten kohdalla jotka asuvat kadulla, eivät syö, eivätkä käytä energiaa. Joka tapauksessa, Suomen hintataso on jo pitkään ollut Euroopan korkeimpia mikä näkyy myös ruoan hinnassa. Perustelematta tarkemmin miksi Suomen hintataso on niin korkea, mainittakoon nopeasti, että Suomi kärsii korkeasta ALV:stä sekä syrjäisestä sijainnistaan joka puolestaan nostaa kuljetuskustannuksia. NH on niin ikään syrjässä, mutta toisin kuin Suomessa, NH:ssa ei ole ALV:tä lainkaan.

Viikko sitten Aamulehti julkaisi ruokakorivertailun 10:ssä Euroopan maassa. Vertailussa Suomi osoittautui kalliimmaksi valtioksi, Saksa halvimmaksi. Rakensin vastaavan ruokakorin New Hampshirelle paikallisen Stop & Shop -ruokakaupan hintoja käyttäen. Lisäsin myös "Ilman sisäfilettä" kolumnin, sillä Suomalaisen ruokakorin kokonaiskustannuksista peräti 57 % johtui sisäfileen korkeasta hinnasta. Lihavoitu fontti edustaa kalleinta hintaa, kurssivoitu halvinta:

Pisa-testin kritiikkiä

Kansallissosialistien suureksi iloksi, Suomi oli jälleen ykkönen puoli vuotta sitten julkaistussa uudessa Pisa-tutkimuksessa. Nozick on aiemmin kritisoinut Pisa-testiä siitä, ettei testi itse asiassa mittaa sitä mitä se väittää mittaavansa vaan testistä muodostuu eräänlaisen älykkyystesti. Valkoisessa rodussa keskiverto älykkyysosamäärä on noin 100 maasta riippumatta, kun taas maahanmuuttajien älykkyysosamäärä on yleensä huomattavasti alempi. Täten Pisa-testi korreloi voimakkaasti maahanmuuttajien määrän kanssa, joka selittänee maahanmuuttajarunsaan Ruotsin heikon tuloksen ja maahanmuuttajavähäisen Suomen korkean sijan. Maahanmuuttajien keskivertoa alemman älykkyysosamäärän lisäksi voisin mainita, että maahanmuuttajien tulos heikkenee myös heikon opetuskielen taidon vuoksi joka entisestään kasvattaa tuloseroja. Toinen syy Suomen hyvään tulokseen on suomenkielen foneettisuus joka tekee jopa vieraiden sanojen tavaamisesta helppoa verrattuna esimerkiksi englanninkieleen.

En epäile kumpaakaan selitystä sinänsä mutta väitän, ettei kumpainenkaan selitys näe Pisa-testin todellista suurta ongelmaa. Vaikka Pisa-testi väittää vertailevansa opetusjärjestelmiä opetusjärjestelmiin, käytännössä se mittaa ainoastaan julkisia koulutusjärjestelmiä toisiin julkisiin koulutusjärjestelmiin. Toisin sanoen, Pisa-testin tuloksilla ei ole mitään käytännön merkitystä koulutuspolitiikan kannalta, koska testi ei koskaan vertaile kokonaan yksityistä koulutusjärjestelmää kokonaan julkiseen koulutusjärjestelmään. Yksityisten koulujen määrä, jopa sellaisissa maissa joissa niitä on verrattain paljon (kuten Yhdysvalloissa 11 %), jää myös niin pieneksi, ettei niiden vaikutus Pisa-testin tulokseen ole kovinkaan suuri. Kaiken lisäksi nämäkin vähäiset yksityiset koulut joutuvat toimimaan raskaan säätelyn alla aina opetussuunnitelmasta alkaen, minkä vuoksi markkinaehtoisesta yksityiskoulutuksesta jäädään hyvin kauas.

Länsimaissa käytännössä ainoa markkinaehtoisesti tapahtuva koulutus on kotikoulutus (home schooling), jolloin lapsia ei laiteta lainkaan kouluun. Yhdysvalloissa, joissa kotikoulutettuja on myös verrattain paljon (2 %), tällaiset lapset ovat keskimäärin neljä vuotta julkisten koulujen oppilaita edellä ja kaksi vuotta yksityisten koulujen oppilaita edellä. Pisa-testissä hyvin menestyminen tarkoittaa siis sitä, että muiden maiden julkisiin kouluihin verrattuna Suomen julkinen koulutusjärjestelmä toimii melko tehokkaasti. Pisa-tutkimuksen voittajan rinnastaminen markkinaehtoiseen koulutukseen on kuitenkin samalla viivalla kuin kuutosdivarin voittajan rinnastaminen liigatason joukkueeseen: kun oman sarjan kanssakilpailijat ovat riittävän huonoja, voittoon riittää muita hieman vähemmän surkea suoritus.

Opiskelutekniikoista ja niiden järjettömyydestä

Michael Halila kirjoitti hyvän postauksen yliopisto-opinnoista johon nyt omalta osaltani vastaan. Halila on täysin oikeassa opiskelun järjettömistä piirteistä joissa kikkojen hallinta, kuten pikaluvun ja tiedon oksentamisen, palkitaan. Itse menestyin opinnoissani hyvin siksi koska olen näiden kikkojen, noh, ammattilainen. Aloitin Halilan tavoin opintoni valtiotieteellisessä 2002, jonne pääsin sisään armeijan päättymisen jälkeen. Päätin olla ahkera alusta alkaen ja niinpä kävin käytännössä katsoen jokaisella tiedekunnan luennolla. Joululoman 2002 alkaessa kasassa oli 18 opintoviikkoa, joista olin varsin ylpeä. Olin kuitenkin jo tällöin huomannut, ettei luennoilla varsinaisesti kannata käydä, koska luennoitsija käy materiaalin hitaammin läpi tunneilla mitä luen sen itse kirjoista. Yliopistomaailma osoittautui tuolloin varsinaiseksi pettymykseksi - opettajat ja kanssaopiskelijat eivät olleet niin fiksuja kuin olisin toivonut ja meno oli muutenkin vähän kuin lukiossa. Minulle tuli pakonomainen tunne "täältä täytyy päästä pois".

Nappasin pääaineekseni valtio-opin koska se koostui lähes pelkistä kirjatenteistä ja isäni oli aikoinaan lukenut valtio-oppia vuoden, ennen kuin hänestä tuli juristi. Koko valtio-oppi koostui ensimmäisestä kurssista valmistumiseen asti noin 55. kirjasta ja neljästä aineesta (gradu, laudaturin aine, kandi ja approbaturin aine). Kirjatenttejä oli kerran kuussa (eli yhdeksän kertaa vuodessa) ja tällöin sai tenttiä lähes niin monta kirjaa kuin halusi (teoreettinen enimmäismäärä oli kai vähän alle 20). Jokaisen kirjan sai reputtaa loputtoman monta kertaa mutta jos sen reputti kolme kertaa peräkkäin, sai kyseisestä kirjasta kuukauden tenttikieltoon. Yhden kirjan sivumäärä vaihteli n. 150 ja 650 välillä. Strategiani: ilmoittauduin 4-6 kirjatenttiin täysin tietoinen siitä, etten koskaan ehdi lukemaan kaikkia kirjoja. Luin yhden kirjan kannesta kanteen, toisen melkein kannesta kanteen ja lopusta neljästä metsästelin tärppikysymyksiä (eli ts. opettelin muutaman hyvältä kuulostavan kappaleen ulkoa ja vähät välitin lopuista). Sain tällä menetelmällä läpi 2-4 kirjaa kuussa. Ensimmäisen vuoden jälkeen olin lukenut koko approbaturin ja miltei koko cum lauden eli puolet valtio-opin opinnoista. Toisena vuoden alussa aloin kyllästyä kirjojen lukemiseen, joten luin 2-3 kirjaa sieltä täältä ja metsästelin 2-3 muusta kirjasta tärppikysymyksiä. Tulokseni paranivat ja opintoihin kulunut aika puolittui. Toisen vuoden lopussa olin suorittanut koko valtio-opin oppimäärän.

Akateemiset aineet eivät oikeastaan ole kirjatenttejä vaikeampia. Tavallaan ne ovat helpompia, sillä aineeseen voi sohaista oikeastaan ihan mitä tahansa ja se menee silti läpi kunhan formaalia ja aineen pituus ovat kohdallaan. Kun aluksi aloitin kirjoittamisen, minulla kesti viikko neljäsivuisen aineen kasaamiseen. Yliopisto-opintojeni lopussa pystyin helposti kasaamaan 15-sivuisen aineen päivässä. Salaisuus piilee siinä, että osaa jakaa pitkän aineen lyhyempiin, helposti käsiteltäviin, kappaleisiin. Normaali allekirjoittaneen akateeminen aine näyttää kutakuinkin seuraavalta:
1: Johdanto - kertoo miksi aineeni on relevantti (lähteitä ei tarvita)
2: Päämäärä - kertoo mihin kysymykseen aine pyrkii vastaamaan
3: Metodi - kertoo onko aine kvalitatiivinen/kvantitatiivinen ja miksi
4: Muuttujat - kertoo mitkä x, y ja z -muuttujat ovat ja niiden suhteet toisiinsa. Tämä kappale ei aina ole tarpeellinen, mutta sillä saa helposti yhden tai useamman ylimääräisen sivun aineen pituudesta riippuen.
5: Teoria - kertoo mitä teoriaa käytän ja miksi. Lähes mikä tahansa teoria kelpaa lähes mihin tahansa, kunhan sen pysyy jotenkuten perustelemaan. Pidemmissä aineissa (kuten gradussa) teoriakappaleen koko pitenee eksponentiaalisesti suhteessa muuhun aineistoon.
6: Teorian implementointi - kertoo miten teoria soveltuu metodiini, muuttujiin ja päämäärään (eli ts. sovitan teoriani tutkimukseeni)
7: Tutkimustulos - kertoo mihin tulokseen päädyin ja miksi. Tämä on teorian ohella hieman pidempi kappale.
8: Loppusanat - kertoo miten onnistunut tutkimus oli, mitä aukkoja se jätti ja miten tutkimusta voi laajentaa tulevaisuudessa (kuten johdantokappaleessa, en käytä loppusanoissa koskaan lähteitä vaan se on ns. vapaampaa proosaa). Olen myös huomannut, että lisäpisteitä saa mikäli käyttää tilaa oman aineensa lyttyyn lyömiseen. Jostain syystä tämä todistaa opettajille, ettei egosi ole liian suuri, mikä on hyödyllistä varsinkin jos yksikään yliopistomaailman kolmesta ismistä (eli sosialismi, feminismi ja enviromentalismi) ei kuulu maailmankuvaasi.
9: Lähteet - olen nähnyt vain kahdesti kun akateeminen aine on hylätty (huonon arvosanan sijaan) ja molemmilla kerroilla hylkääminen on johtunut puutteellisista lähteistä (eli ts. plagioinnista). Kaikki lähteet on mainittava, muttei lähdeluettelon ulkomuodosta kannata välittää liikaa sillä jokaisella laitoksella on omat sääntönsä. En muista koskaan kirjoittaneeni akateemista ainetta, jossa opettaja ei olisi kritisoinut lähdeluetteloni esittämistapaa tavalla tai toisella.

Olen kirjoittanut yllä olevalla tavalla kaikki yliopistoaineeni; esim. 15-sivuisen aineen saa helposti kasaan, mikäli kirjoittaa 1-2 sivua jokaisesta kappaleesta. Gradu ei ole poikkeus. Gradussa ei oikeastaan ole mitään vaikeaa, se on ainoastaan tylsä poikkeuksellisen pituutensa tähden. Tosin gradua tehdessä on muistettava, ettei kukaan todellisuudessa auta ja ohjeista sinua, sillä nimetyllä graduohjaajallasi on n. 20 muuta ohjeistettavaa, luentoja sekä omat tutkimuksensa. Mikäli gradun teko tuntuu kuitenkin hankalalta, suosittelen "ihan sama kunhan se menee läpi" -mentaliteetin ottamista, sillä graduja ei käytännössä katsoen koskaan hylätä (ja mikäli oma gradusi saattaa joutua hylättävien gradujen joukkoon, graduohjaajasi varoittaa siitä hyvissä ajoin). Jos gradun pituus tuntuu kamalan pitkältä, kannattaa tähdätä vähintään viiden sivun kirjoittamiseen joka kuukausi jolloin gradu valmistuu vuodessa. Itsellä kului noin neljä kuukautta (kuukausien kirjoitustauot pois lukien) ensimmäisen gradun kirjoittamiseen, mutta tiedän myös sellaisia jotka ovat saaneet gradun kasaan 2-3 viikossa.

Kun aloitin opiskelun syksyllä 2002, alkuperäinen tavoitteeni oli valmistua syksyllä 2004. Vaikka olin muutoin valmis, en saanut tutkintoa ulos, sillä yksi vaikea kurssi oli suorittamatta jolle oli vaikea päästä ja jossa oli läsnäolovelvollisuus. Niinpä jäin yliopistolle vielä hetkeksi, kunnes sain viimein valtiotieteen maisterintutkintoni ulos syksyllä 2006. Tällöin olin tosin jo gradua ja kolmea kurssia vaille valmis kauppatieteen maisteri joten päätin opiskella toisen tutkinnon loppuun. Aikani yliopistolla venyi kuitenkin vielä vuodella, jonka kulutin filosofian kandin ja tekniikan kandin opinnoissa, Yhdysvaltain viisumia odotellessa.