Kirja-arvostelu: 33 Questions About American History

On valitettavan vaikeaa löytää sellaista historiankirjaa, joka ei puoltaisi sosialismia. Ammattihistorioitsijat palvovat valtiota ja pitävät historian suurmiehinä sellaisia hirviötä kuten Lenin, Mao tai Castro. Vastaavasti menestyneitä liikemiehiä jotka paransivat kymmenien miljoonien elinoloja, kuten John D. Rockefeller, pidetään roistoina. Kaiken kukkuraksi historioitsijat eivät ymmärrä mitään taloustieteestä ja viljelevät sellaisia myyttejä kuten minimipalkka nostaa palkkatasoa, inflaatio johtuu ahneista liikemiehistä, ja korkea verotus parantaa elintasoa. Historian ymmärtäminen on tärkeää, koska poliittiset mielipiteet rakentuvat harvemmin taloustieteen tai filosofian varaan vaan niiden perustana on yksilön oma käsitys historiasta.

Onneksi kaikki historioitsijat eivät ole samanlaisia. Thomas Woodsin 33 Questions About American History - You're Not Supposed to Ask on kapitalistinen historiankirja joka kumoaa nipun yleisimpiä historioitsioiden luomia myyttejä. Nimensä mukaisesti kirja käsittelee Yhdysvaltojen historiaa. Myytistä vain kolme soveltuvat hyvin Suomen historiaan, mutta peräti seitsemän myytin kohdalla kyse on lähinnä taloustieteellisistä väärinkäsityksistä - ei historian väärinluvusta.

Kirjan paras puoli on sen tarkassa Yhdysvaltain perustuslain analyysissä joka näkyy mm. siinä, että 33 kysymyksestä peräti 17 liittyy tavalla tai toisella perustuslakiin. Woods on taitava kirjoittaja joka ei takerru merkityksettömiin yksityiskohtiin ja joka osaa kuvata tylsät asiat mielenkiintoisesti. Teoksen suurin ongelma on sen sekavuus. Vaikka kaikki 33 myyttiä kumotaan taitavasti ja mielenkiintoisesti, myyttejä ei ole järjestetty aihealueittain saatikka kronologiseen järjestykseen. Esim. 5. ja 33. myytti käsittelevät kummatkin Clintonin toimintaa Jugoslavian hajoamissodissa. Kappaleiden nimet eivät aina ole kovin kuvaavia, ellei satu tuntemaan sellaisia henkilöitä kuten George Carver tai S. B. Fuller. 263 sivua. Yleisarvosana: 75 %.

Ron Paul ja Liberty Forum 2008

Free State Project järjestää vuosittain kaksi virallista liberaalitapahtumaa: PorcFestin ja New Hampshire Liberty Forumin. PorcFest on pidempikestoinen, käviämäärältään suurempi ja se pyörii hauskanpidon ja workshop-toiminnan ympärillä. Liberty Forum on lyhyempi markkinointi- ja verkostoitumistapahtuma, jolla on yleensä pienempi kävijämäärä. Tämä vuosi oli poikkeus. Nelipäiväisellä tapahtumalla oli miltei 400 osaanottajaa, sunnuntaita lukuun ottamatta, jolloin osaanottajia oli yli 700. Sunnuntain vetonaula? Ron Paul.

Osallistuin itse Liberty Forumin järjestelyihin ohjeistamalla kauppiaita, toimimalla järjestyksen valvojana ja avustamalla esitteiden teossa. Palkkioksi sain pääateriat halvemmalla, ilmaisen lounaan Liberty Forumin päätteeksi ja eturivin paikan Forumin päätöstilaisuuteen. Tapasin Ron Paulin lisäksi New Hampshiren senaattorin John Sununun, New Hampshiren republikaanisen puolueen ylimmän johdon, Liberty Dollarin perustajan Bernard von Nothausin sekä Glen Jacobsin (eli WWE:n Kanen). Näin myös senaattori John McCainin joka presidenttiehdokkaana ei näyttänyt kovin innostuneelta törmätessään 400:n Ron Paulin kannattajaan. Vaikka olin (virallisesti) Free State Projectin 503. muuttaja, olin projektin ensimmäinen ulkomaalainen, jonka ansiosta jouduin julkisesti esiteltäväksi aivan liian usein. Tästä huolimatta Liberty Forum oli mukava ja mielenkiintoinen kokemus.

Mieleenpainuvinta oli New Hampshiren republikaanien vahva läsnäolo. Puolueen paikallinen ylin johto järjesti Liberty Forumissa värväystilaisuuden, jossa he pahoittelivat syvästi Ron Paulin väheksyntää tiedotusvälineissä ja miltei rukoilivat Ron Paulin kannattajia, etteivät he jättäisi puoluetta vaan pysyisivät aktiivisina republikaanien rivijäseninä. New Hampshiren republikaanien mukaan meidän kansanliikkeemme on osavaltiossa niin vahva, että se pystyisi jopa valtaamaan osavaltion kongressin. Republikaanit pahoittelivat myös Bushin sisäpolitiikkaa, jonka ansiosta republikaanit hävisivät viime vuonna sekä New Hampshiren kongressin että kuvernöörin demokraateille ensi kerran yli 150 vuoteen.

Free State Projectilla menee siis varsin hyvin. Meillä on lähes 800 paikallista tukijaa sekä yli 500 osavaltioon muuttanutta (todellinen muuttoluku lienee 700 tienoilla). Valitettavasti FSP on käytännössä jakautunut kahteen osaan: anarkokapitalisteihin ja liberaaleihin. Liberty Forum oli lähinnä liberaalisiiven järjestämä, mutta anarkokapitalistit pistäytyivät paikalle heitelläkseen senaattori John Sununua lumipalloilla. Toinen mahdollinen tuleva vedenjakaja on anti-federalistien, jotka tahtovat New Hampshiren itsenäiseksi, ja federalistien välillä, jotka kannattavat liittovaltion yhtenäisyyttä.

Ron Paul piti paikan päällä mielenkiintoisen puheen joka oli (poikkeuksellisesti) sovitettu vastaanottavaan yleisöön. Paul sanoi, että tämä liberaali yleisö on niin hyvin perillä asioista, ettei hänellä ole mitään uutta sanottavaa koska me tiedämme kaiken minkä hänkin tietää. Paul kuitenkin kommentoi anarkisteja ja sanoi, että heidän äänestämättäjättämispäätös on huono ja epäkäytännöllinen. Viime vuoden Liberty Forumissa Paul vitsaili, että mikäli hänen presidentinvaalikampanjansa sujuu huonosti, hän muuttaa New Hampshireen ja hakee senaattorin paikkaa. Alla on pätkä Paulin puheesta (allekirjoittaneen valkoisen t-paidan ja takaraivon voi satunnaisesti bongata oikeasta kulmasta):



New Hampshire äänestää tänään ja tällä hetkellä näyttää siltä että järjestys olisi 1) McCain, 2) Romney, 3) Paul. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Operation Live Free or Die jättää osavaltiosta. Tämä Leave or Die (lähde tai kuole) projekti alkaa käymään paikallisten majoittajien hermoille. Heitä on kaikkialla. Tässä 269 neliön talossa asuu tavanomaisesti kahdeksan henkeä (34 neliöä per asukas), nyt meitä on kaikkiaan 19 (14 neliöä per asukas). Itse asuin lähes koko opiskeluaikana yksin 64 neliön asunnossa ja tätä ennen viidestään 400 neliön talossa eli sovellun huonosti sardiiniasumiseen. Myönnettäköön, että kyseiset henkilöt ovat kampanjoineet viikon n. 14 tuntia per päivä Ron Paulin puolesta, joten jos Paul menestyy odotettua paremmin se on pitkälti myös heidän ansiotaan.

Ron Paul ja ensimmäiset esivaalit

Huomenna (03.01) järjestetään Iowan esivaalikokous jonka jälkeen (08.01) pidetään New Hampshiren esivaalit (esivaalikokous on noin kaksi tuntia kestävä tilaisuus, joka koostuu esitelmistä ja presidenttiehdokkaan äänestyksestä). Nämä kaksi esivaalia ovat aiemmin ratkaisseet republikaanien presidenttikilvan voittajan. Historian valossa ehdokkaan on voitettava joko Iowa tai New Hampshire, sekä päädyttävä Iowassa top3:n joukkoon ja oltava New Hampshiressä vähintään toinen, republikaanien presidenttiehdokkuuden varmistamiseksi. Veikkaan, että asetelma Iowassa on 1) Mike Huckabee, 2) Ron Paul ja 3) Mitt Romney, ja New Hampshiressä 1) Ron Paul, 2) Mitt Romney ja 3) John McCain. Myönnettäköön; olen puolueellinen ja suhtaudun Ron Paulin mahdollisuuksiin optimistisesti.

Mielipidekyselyiden mukaan Ron Paul on Iowassa viidennellä sijalla Huckabeen, Romneyn, McCainin ja Thompsonin jälkeen. Paulin vaalitulos on kuitenkin aliarvioitu. Tilastotieteilijä John Zogby pitää Paulia yllättäjänä ja veikkaa hänelle kovaa sijoitusta Iowan esivaaleissa. Iowa Independent puolestaan sijottaisi Paulin kolmanneksi viikkoa ennen varsinaisia esivaaleja. Perustelen oman kakkossijoituksen sillä, että Paulilla on käytännössä katsoen tasoissa Iowassa sekä Thompsonin että McCainin kanssa. Lisäksi Paulilla on suuri ja vankka kannattajajoukko ja vahva organisaatio, joka päihittänee Romneyn rahalla ostetun tuen. En usko että Paul pärjää Huckabeelle, joka pystyy Iowassa vetämään jopa 700 kuulijaa vaalitilaisuuksiinsa (Paul kerää parhaillaan 2 000 kannattajaa Iowassa, mutta hänellä on selkeästi Huckabeetä pienempi kannatus mielipidekyselyissä).

New Hampshiressä Ron Paul on niin ikään viidennellä sijalla mielipidekyselyissä Romneyn, McCainin, Huckabeen ja Giuliaanin jälkeen, mutta muilla mittareilla Ron Paul on täällä ylivoimainen. Paul ja Giuliani johtavat TV-mainonnassa, Paul ja Romney ovat edellä pihakylteissä, ja harjoitusäänestyksissä (straw poll) Ron Paul on ollut murskaavan ylivoimainen, voittaen kaikki New Hampshiren äänestykset yli 65 %-äänisaaliilla. Lisäksi majoitamme tilapäisesti yli 2 000 Paulin ulkopaikkakuntalaista kannattajaa, jotka varmistavat, että jokaista New Hampshiren asukasta (n. 1,2 miljoonaa) on henkilökohtaisesti pyydetty äänestämään Paulia tulevissa esivaaleissa. Trevor Lyman, joka keräsi Paulille 11 miljoonaa sekä kustansi hänelle ilmalaivan, on täällä (itse asiassa hän asuu kanssani samassa talossa). Googlen Vijay Boyapati on niin ikään täällä, kuten myös monta pikkujulkkista kuten yksi elokuvatuottaja, yksi teatteriohjaaja, muutama toimittaja ja monta paikallistason poliitikkoa.

Maanlaajuisesti Ron Paul on noin 7 % kannatuksellaan ja yhteensä 28 miljoonan varainkerulla hyvissä asemissa. Noin 6,1 miljoonan päiväsaldo rikkoi kaikki aijemmat varainkeruuennätykset ja neljännen kvartaalin 20 miljoonan potti on mitä luultavammin republikaanien suurin. Varsinaisessa varainkeruukilvassa Ron Paul on neljäntenä Romneyn, Giulianin ja McCain perässä. Kaikeksi onneksi ainoastaan Romneyllä on Paulin lisäksi riittävästi varoja super tiistaille (helmikuun 5.), jolloin 21. osavaltiota järjestää esivaalit. Paulin vahvin puoli on hänen poikkeavissa mielipiteissään koskien verotusta, Irakin sotaa ja laitonta siirtolaisuutta. Paul hyötyy erityisesti republikaanisen kentän hajanaisuudesta, joka on poikkeuksellisesti hajautunut peräti kuuden ehdokkaan kesken. Myös tammi- ja helmikuun huonot äänestyssäät suosisivat häntä. Republikaanien hajanaisen kentän ansiosta en kuitenkaan usko, että Paul onnistuu 6-0 voitossa (eli voittaa vähintään 50 % kaikista konventin edustajapaikoista) vaan hänen saavuttama kokonaisedustus jäänee 20-30 % konventin edustajapaikoista. Tämä tietäisi historiallista hajanaista konventtia, jollaista ei ole ollut kertaakaan sitten toisen maailmansodan. Hajanainen republikaanien konventti tarkoittaisi, ettei Hillary Clintonille löydy haastajaa ennen syyskuuta 2008.

Kirja-arvostelu: Money, Bank Credit, and Economic Cycles

Jesús Huerta de Soton mammuttiteos Money, Bank Credit, and Economic Cycles on hiljattain ilmestynyt (2006) käännös espanjankielisestä alkuperäisteoksesta Dinero, Crédito Bancario y Ciclos Económicos (1998). Kirja käsittelee yksinomaan itävaltalaista taloussykliteoriaa ja on tavallaan modernimpi versio Ludwig von Misesin teoksesta Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel (1912). Kirja koostuu yhdeksästä kappaleesta jotka jakavat kirjan kolmeen osaan. Kappaleet 1-3 käsittelevät pankkitoiminnan historiaa ja pankkien laillista asemaa, kappaleet 4-6 kuvaavat taloussyklien kulkua ja niiden vaikutusta tuotantoon, ja kappaleet 7-9 käyvät läpi taloussyklien taloustiedettä.

Soton teos on aiheeltaan mielenkiintoinen ja - 2008 pörssiromahdusta odotellessa - ajankohtainen, ja se esittelee hyvin taloussyklien ongelman, ongelmien syyn sekä niistä koituvat kustannukset. Kirjan parhaisiin puoliin kuuluu, taloussyklien tarkan analyysin lisäksi, kritiikki monetarismia ja keynesiläisyyttä kohtaan. Keynesin yleisteoria (general theory) revitään kappaleiksi ja todetaan ainoastaan yksittäisteoriaksi (particular theory) joka pitää paikkansa vain laman ollessa syvimmillään kuplan puhkeamisen jälkeen. Kirja näyttää vedenpitävästi miksi 100 % kassavarantovelvoite yhdistettynä kultakantaan (tai muuhun hyödykepohjaiseen rahayksikköön) on ainut parannuskeino taloussyklikierteeseen. Soto perustelee myös miksi deflaatio (hintatason lasku) ei ole ongelma niin kauan kun se ei johdu luoton nopeasta vähenemisestä (credit crunch).

Vaikka kirja on kaiken kaikkiaan hyvä, siinä on muutamia puutteita. Ensinäkin kirjassa on usein liikaa toistoa ja liian pitkävetisiä selityksiä. Toiseksi kirja käsittelee liikaa doktriinihistoriaa (tavallista lukijaa tuskin kiinnostaa miten 1300-luvun italialaiset, 1500-luvun espanjalaiset ja 1700-luvun ranskalaiset taloustietelijiät suhtautuivat taloussykleihin ja pankkitoimintaan). Soto ei myöskään vastaa täysin tyydyttävästi itävaltalaista taloussykliteoriaa kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Kirja on paikoin vaikeaselkoinen ja edellyttää vähintään neoklassisen (mieluiten itävaltalaisen) taloustieteen ymmärtämistä. 812 sivua. Yleisarvosana: 91 %.

Vähennä veroa, kirkosta eroa

Jos tahdot tehdä pysyviä isoja säästöjä tulevien vuosien budjettiin, suosittelen että eroat kirkosta viimeistään joulukuun 31. Vuotuinen kirkollisvero on 1.0-2.25 % eli noin 300-675 euroa vuodessa. Kirkosta eroaminen vähentää kokonaisveroastettasi noin 2-8 % mikä vastaa jopa yli 3 % palkankorotusta veroprogressiosta riippuen. Uuden uskonnonvapauslain voimaantulo (2003) poisti katumiskuukauden, jolloin myös Joulukuussa eroava säästää ensivuoden kirkollisveron. Vaikka eroakirkosta.fi-palvelun kautta eroaminen kestää korkeintaan minuutin, eroamista ei kannata jättää vuoden viimeisille tunneille, sillä ero astuu voimaan vasta eroilmoituksen saavuttua maistraattiin (maistraatin sähköpostin ruuhkautuessa viive voi pahimmillaan olla joitakin tunteja).

Evankelisluterilaisen valtionkirkon erityisasema sotii vastoin uskonnonvapautta sekä vastoin vapaan yhteiskunnan ihannetta. Kannattaa muistaa, että kuulumalla kirkkoon allekirjoitat läsnäolollasi järjestön periaatteet sekä rahoitat verovaroillasi sen toimintaa. Kristittyjen liberaalien ja konservatiivien kannattaisi puolestaan harkita kirkon vaihtoa sellaiseen seurakuntaan (esim. Katoliseen kirkkoon) joka ei saarnaa, eikä toiminnallaan puolla, sosialismia.

Muutto ja vähän muuta

Unohdin kertoa muutostani Yhdysvaltoihini, vaikka tarkoitukseni oli ilmoittaa asiasta jo hyvissä ajoin. Alunperin muuton piti tapahtua jo elokuussa 2006, mutta muutto venyi lopulta marraskuulle 2007. Muuton venyminen ei pääasiassa johtunut minusta itsestäni, vaan jatkuvasti vaikeutuvasta paperisodasta liittovaltion kanssa. Niille jotka harkitsevat muuttoa järkyttävän suuresta sosiaalivaltiosta (eli Suomesta) suureen sosiaalivaltioon (eli Yhdysvaltoihin), suosittelen lämpimästi suunnitelmien tekemistä siihen suuntaan. Nykyisten poliittisten tuulten puhaltaessa en ihmettelisi ollenkaan jos Yhdysvaltoihin muuttamisesta (tai ainakin kansalaisuuden saannista) tulisi hiljalleen mahdotonta. Kerron tarkemmin viisumipolitiikasta ja viisumin saannista myöhemmissä blogipostauksissa (autan myös tarvittaessa muuttohalukkaita papereiden täytössä).

Ulkomaille muuton yhteydessä päätin myös opintoni - ainakin toistaiseksi. Vietin yliopistomaailmassa hieman yli viisi vuotta, joka on aivan liikaa laitoksen hyödyllisyyteen nähden. Loppusaldoksi kertyi 764 opintopistettä eli noin 420 opintoviikkoa. Ainejakauma on seuraavanlainen:

155 op valtio-oppia
152 op kansantaloustiedettä
70 op markkinointia
70 op sosiologiaa
48 op filosofiaa
43 op tietojärjestelmätiedettä
41 op kieliä
38 op organisaatiotiedettä (eli yrityksen hallintoa)
25 op hallintotiedettä (eli julkishallintoa)
25 op taidehistoriaa
23 op matematiikkaa
20 op tietotekniikkaa (lähinnä ohjelmointia)
20 op tilastotiedettä
34 op muita aineita (mm. oikeustiedettä, laskentatoimea ja fysiikkaa)

Näin sivuhuomautuksena mainittakoot, että matematiikka oli ylivoimaisesti huonoin aineeni. Minulla on 23 op:n lisäksi lukemattomia käytyjä matematiikankursseja varsinkin algebrasta, analyysistä, insinööri- ja vakuutusmatematiikasta, joiden loppukoetta en ole läpäissyt. Lähes kaikki läpäisemäni matematiiknakurssit liittyvät tavalla tai toisella talousmatematiikkaan. Laskin kansantaloustieteen opintoihini myös toisen graduni (35 op), joka ei ole vieläkään valmis, mutta joka valmistunee lähiaikoina.

Koska fi-lib viimein hajosi, päätin poistaa blogin linkkilistaltani. Vastaavasti lisäsin linkkilistalle uudistuneen Vapaasanan ryhmäblogin sekä paleoliberaalin ryhmäblogin Hostiksen, jonka toimintaan tulen myös itse osallistumaan. Minulla ei tällähetkellä ole konetta, saati tekstinkäsittelyohjelmaa, joten tämä blogi passivoituu joksikin aikaa. Lisäksi kirjoitus- ja kielioppivirheiden määrä saattaa hetkellisesti nousta hieman. Pahoittelen.

Ron Paul nousussa

Ron Paul jaksaa yllättää - ainakin allekirjoittaneen. Kaksi viikkoa sitten Ron Paul teki uuden varainkeruuennätyksen tienaamalla 4,3 miljoonaa dollaria presidentinvaalikampanjaansa yhdessä vuorokaudessa. Yhteensä 17 miljoonan rahapotilla hän sijoittuu neljänneksi republikaanien rahankeruukilvassa Rudy Giulianini, Mitt Romneyn ja John McCainin jälkeen. Paulin viisaamman budjetoinnin ansiosta, hänellä on tällä hetkellä toiseksi eniten varoja käytettävissä Rudy Giulianin jälkeen.

Alun alkaen Ron Paulin mahdollisuuksia republikaanien presidenttiehdokkuuden voittoon pidettiin olemattomina. Nyt Paul on osoittautunut kilvan todelliseksi mustaksi hevoseksi. Analyytikot ovat jo arvelleet hänelle kovaa sijoitusta - tai jopa voittoa - New Hampshiren, Iowan ja Nevadan esivaaleissa. Myös mielipidekyselyissä Paulin kannatus on nousussa. Vaikka maanlaajuisesti hänen kannatuksensa pyörii vain kuuden prosentin tuntumassa, mikä sijoittaa hänet kilvassa viidenneksi, sijoittuu Paul kolmanneksi useimmissa aikaisissa esivaaliosavaltioissa. Koska Paulin kannattajat ovat selvästi keskimääräistä varmempia äänestäjiä, saattaa nykyinen kahdeksan prosentin kannatus näissä osavaltioissa riittää jopa vaalivoittoon.

Mikäli Ron Paul valitaan republikaanien presidenttiehdokkaaksi, saa hän vastaansa mitä luultavimmin Hillary Clintonin. Asetelma on sikäli mielenkiintoinen, koska analyytikot ovat lähes varmoja siitä, että seuraava Yhdysvaltojen presidentti tulee Demokraattien riveistä. Monet ovat sittemmin muuttaneet mieltään ja uumoilevat nyt Ron Paulin olevan ainoa republikaanien presidenttiehdokas joka kykenee kaatamaan Hillary. Toisin kuin Hillary Clinton, vastustaa Paul epäsuosittua Irakin sotaa, epäsuosittua lääkekannabiksen totaalikieltoa sekä valtion salakuunteluohjelmaa. Lisäksi Paul tahtoo lakkauttaa kiistellyn tuloveron, pysäyttää vihatun laittoman siirtolaisuuden sekä yksityistää USA:n toimimattoman terveydenhuollon (USA:n terveydenhuollosta yli 2/3 kustannetaan julkisin varoin). Vaikka Ron Paul on heikosti tunnettu ehdokas, saisi hän Clintonia vastaan jo nyt miltei 40 % kannatuksen, Clintonin voittaessa niukasti 45 % äänisaaliilla. Republikaanien presidenttiehdokkaana Paulilla olisi täten hyvät mahdollisuudet Hillary Clintonin päihittämiseen.

P.S. Jos olet lähettänyt minulle sähköpostia 15-29.10 välisenä aikana, on todennäköistä ettei viestisi tullut perille. Postilaatikkoni oli tuolloin totaalisen tukossa ja (kiitos Ron Paulin vaalikampanjan) minulla on vieläkin kymmeniä vastaamattomia sähköposteja.

Kirja-arvostelu: The Economics and Ethics of Private Property

Sain vihdoin luettua Hans Hoppen kirjan The Economics and Ethics of Private Property. Teos ilmestyi alun perin 1993; lukemani toinen painos on vuodelta 2006. Kirja on tekijänsä näköinen. Hoppe on mielestäni paras (ja mahdollisesti myös kaikkein merkittävin) elossa oleva liberaali teoreetikko. Valitettavasti Hoppe ei ole kovin hyvä kirjailija. Hänen kirjansa ovat sekavia, kieli on vaikeaselkoista ja irrelevantteja alaviitteitä ja sulkuja on liikaa. Hoppen kirjat eivät myöskään koostu uudesta materiaalista, vaan ne ovat lähinnä best of -teoksia, jotka koostuvat Hoppen aiemmin julkaistuista tieteellisistä artikkeleista. Tämän vuoksi Hoppen kirjojen kappaleet (eli artikkelit) sopivat aika ajoin huonosti samojen kansien väliin tai toistavat samoja argumentteja yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. The Economics and Ethics of Private Property kärsii niin ikään näistä ongelmista.

Kirjan keskeinen argumentti on, että objektiivinen moraali on olemassa ja se on aksiomaattisesti johdateltavissa diskurssietiikan keinoin. Suomeksi tämä tarkoittaa, että lauseesta "Ihmiset argumentoivat" voidaan johtaa lause "Ihmisillä on absoluuttinen oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen". Hoppen mukaan absoluuttinen omistusoikeus muodostaa täten moraalifilosofian selkärangan ja tarkoittaa mm. että pakollinen asepalvelus ja verotus ovat moraalisesti väärin. Hoppen argumentti on vesitiivis koska sen hylkääminen tarkoittaisi joko, ettei vastapuoli voisi esittää vasta-argumentteja tai ettei vastapuoli vaihtoehtoisesti olisi elossa. Sosialisti ei esim. voi väittää, ettei ihminen omista itseään koska tällöin sosialisti ei omistaisi itse itseään eikä täten voisi argumentoida ilman omistajan (eli valtion) lupaa, koska tällöin hän kumoaisi oman argumenttinsa toiminnallaan (jos hän argumentoi hän myös olettaa omistavansa itse itsensä). Vastaavasti ne jotka argumentoivat omaisuuden absoluuttista omistusoikeutta vastaan joutuvat tilanteeseen jossa heidän on pakko myöntää, etteivät he olisi elossa, mikäli aiemmat sukupolvet olisivat kuvitelleet, ettei heillä ole absoluuttista omistusoikeutta (eli absoluuttista oikeutta käyttää omistamattoman ympäristön antimia). Kirjassa Hoppe todistaa myös hienosti, että moraalifilosofia on lähes hyödytöntä paratiisimaisessa ympäristössä missä mistään ei ole pulaa. Tämä osoittaa, että moraalifilosofian on nojattava taloustieteen todellisuuteen, niin kauan kun moraalifilosofialla yritetään ratkaista taloustieteellisiä kysymyksiä (mikä on varsin yleistä moraalifilosofiassa).

Hoppen argumentilla on myös rajansa. Vaikka Hoppe on kiistattomasti todistanut, että moraali on objektiivista ja moraalin objektiivisen perustan on oltava absoluuttisessa omistusoikeudessa, hän ei ole ratkaissut kaikkia moraalifilosofian ongelmia. Hoppen järjestelmä asettaa moraalifilosofialle vain luontaisen lähtöpisteen luokitellen ainoastaan murhan, orjuuden ja ryöstön moraalittomiksi teoiksi, muut teot ovat Hoppen järjestelmässä lähtökohtaisesti amoraalisia (eli asia x ei ole moraalista eli hyvää tai immoraalista eli pahaa, vaan yksinkertaisesti epämoraalista eli moraalisesti määrittelemätöntä).

Amoraalisuus tarkoittaa esim. sitä, että Hoppen järjestelmä ei sano mitään teoista kuten prostituutio tai päihtyminen. Mielestäni nämä teot ovat immoraalisia, mutta niiden immoraalisuus ei ole absoluuttista (kuten ryöstöjen ja murhien), joten niitä ei tule kieltää. Vaikka teko (kuten ryöstö) olisi aina absoluuttisesti väärin, se ei tarkoita sitä, että se olisi aina pahempi teko, kuin sellainen teko jota Hoppe pitää amoraalisena. Esim. yksilö A ei välttämättä ole paha jos hän ryöstää dollarin Bill Gatesilta säilyäkseen hengissä, vaikka teko on absoluuttisesti väärin. Yksilö A on sen sijaan paha, mikäli hän ampuu 15-vuotiaan, itsenäisen ja psyykkisesti terveen ihmisen, ainoastaan siksi koska tämä 15-vuotias halusi kuolla ilman mitään erityistä syytä, vaikka teko on amoraalista eli jossain määrin moraalisesti relatiivista. Hoppe ei myöskään ota kantaa tekojen keskinäisiin suhteisiin. Tästä huolimatta amoraalisia tekoja voi vertailla keskenään, esim. koiratappelun järjestäminen on tekona huonompi kuin hukkuvan lapsen pelastaminen jne.

Hoppea luetaan valitettavasti yhä varsin vähän varsinkin itävaltalaisen taloustieteen ulkopuolella mutta tästä Hoppe saa syyttää lähinnä itseään. Kaiken kaikkiaan The Economics and Ethics of Private Property on kelpo luettavaa ja suosittelen sitä kaikille moraalifilosofiasta kiinnostuneille. 433 sivua. Yleisarvosana: 80 %.

Epädemokraattinen nykydemokratia

Libertatisaequilibritas painotti jo kuukausia takaperin monen oikeistopuolueen ongelma olevan siinä, että ne ovat kaapanneet itselleen suuren osan vasemmiston retoriikasta ja politiikasta. Tässä mielessä vasemmisto on voittanut, kommunismin kaatumisesta huolimatta. Milton Friedmanin mielestä ongelma on siinä, että yhteiskunnassa vallitsee samaan aikaan kaksi tilaa: nykyinen poliittinen tila ja nykyinen idealismi. Idealismi voi vapaasti kritisoida nykypolitiikkaa, mutta nykypolitiikkaa on vaikea muuttaa nopeasti. Jos puolueet tahtovat pysyä vallassa, niiden on kannatettava vallitsevaa idealismia mutta pidettävä kiinni nykypäivän realiteeteista. Euroopan idealismina on yhä sosialistinen utopia, kuten se on ollut sitten ensimmäisen maailmansodan.

Friedmanin selitys on hyvä mutta epätäydellinen. Mikäli Friedman olisi täysin oikeassa, miten on mahdollista että kaikki eduskuntapuolueet ovat nykyään suunnilleen samanlaisia (Vasemmistoliitto ja Kokoomus eivät ole kuin musta ja valkoinen, vaan kuin kirkkaanpunainen ja violetinpunainen), sillä kansalaiset tuskin jakavat samaa utopiaa keskenään? Kuten ennen 1900-luvun puoliväliä, myös tämän päivän demokratiassa tulisi olla selkeästi toisistaan eroteltavia puolueita. Näin ei ole.

Moderni demokratia, aina Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumouksesta 1900-luvun alkuun, rakentui elitismin varaan. Puolueille tärkeintä ei ollut kannattajien määrä vaan niiden laatu. Puolueiden välinen kilpailu oli rajallista, äänioikeus oli rajoitettu usein alle 10 % väestöstä ja politiikka itsessään perustui lähinnä aristokratiaan. Suomen itsenäistymisen ajoista aina 1960-luvun alkuun, puoluejäsenyys vaihtui elitismistä massajäsenyyteen. Politiikan tarkoitus oli reformointi, äänioikeus oli laajaa ja se puolue voitti, joka pystyi mobilisoimaan luontaisen kannattajakuntansa (kuten esim. teollistyöläiset, maanviljelijät, kaupunkiporvarit jne.). Paras esimerkki massapuoluejärjestelmästä on alla oleva (luultavasti 50-luvun) Maalaisliiton (nyk. Keskusta) juliste. Julisteen sanoma on yksinkertainen: jos et äänestä Maalaisliittoa, kommunistit (eli SKDL, nyk. Vasemmistoliitto) ja sosialistit (eli SDP) kollektivoivat eli varastavat sinun omaisuutesi viimeistä penniä myöten.



Puoluepolitiikka muuttui jälleen noin 1960-luvun alussa. Tärkeintä ei enää ollut massojen mobilisointi, vaan äänestäjien kosiskelu yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Puolueiden väliset mielipide-erot alkoivat hämärtyä. Politiikan tehtävä muuttui reformoinnista hienosäätelyyn. Poliittiset muutokset ovat pääsääntöisesti pieniä tai jopa olemattomia. Noin 1980-luvun puolivälistä lähtien on eletty establishmentin aikakautta. Eduskuntapuolueet ovat muodostaneet mielipidekartellin, jota ylläpidetään valtavilla puoluetuilla. Vaalien voittajilla ja häviäjillä ei ole juuri merkitystä, sillä valtionapujen turvin minkään puolueen organisaatio ei ole varsinaisesti uhattuna. Politiikan tehtävä on valtiontalouden hallinnointi ja poliitikon tehtävä on kansan pehmittäminen, kunnes se saadaan suostumaan epämieluisiin projekteihin kuten EU- tai NATO-jäsenyyteen. Tämän establishmentin muodostumisen jälkeen demokratian toiminta on halvaantunut ja poliittinen järjestelmä muistuttaa kasvavassa määrin aristokratiaa. Vaaleja ei käydä sosialistien ja konservatiivien välillä, vaan kahden sosiaalidemokraatin välillä joilla on eriväriset kravatit. Välillä establishmentin ulkopuolelta nousee esiin poliitikko, kuten Hollannin Pim Fortuyn, Itävallan Jörg Haider tai Yhdysvaltojen Ron Paul (jossain määrin myös Suomen Timo Soini), joka onnistuu haastamaan establishmentin. Tällöin vaalit saavat yllättäen mielenkiintoisen käänteen, kun koko establishmentti (media mukaan lukien) nousee sotaan yhtä ehdokasta vastaan.

Nykydemokratia on 1900-luvun alkuaikoihin verrattuna huonosti toimiva järjestelmä. Demokratiaa ei tosin ole pakko korvata anarkialla (vaikka tämä ei välttämättä ole mikään huono idea) vaan se voidaan uudistaa. Toisaalta tällainen on mahdollista ainoastaan tilanteessa jossa YLE yksityistetään, puoluetuet, kansalaisjärjestötuet ja lehdistötuet lakkautetaan, sekä politiikkojen ja byrokraattien palkkoja ja etuja pienennetään tuntuvasti. Muuten ollaan Schumpeterin oravanpyörässä jossa erivärisen kravatin omaavat sosialidemokraatit vuorottelevat vallasta ja talouskasvu laahaa nollan tuntumassa.

Vähän Kokoomuksesta

Myönnän, olen kuulunut puolueeseen nimeltä Kokoomus (muistaakseni) alkuvuodesta 2004 lähtien. Liityin alun perin Kokoomukseen koska olin EU- ja NATO-myönteinen, kannatin vapaata kauppaa ja modernia elämää sekä kuvittelin puoluepolitiikan olevan paras tapa vaikuttaa. Kokoomus on aina ollut Suomen modernein ja kansainvälisin puolue joten Kokoomukseen liittyminen tuntui silloin luonnolliselta ja järkevältä valinnalta. Olen sittemmin katunut päätöstäni ja olen harkinnut Kokoomuksen (ja puoluepolitiikan) jättämistä viimeiset kaksi vuotta.

Yleisesti ottaen kaiken puoluepolitiikan vika on siinä, että (hyviä) muutoksia saadaan aikaan ainoastaan silloin kun tuuli puhaltaa oikeasta suunnasta (kuten nyt). Muu aika on asemasotaa ja voimatonta sivustakatsomista yhteiskunnan tuhoutuessa pala palalta omien silmien edessä. Keskeistä puoluepolitiikassa on klaaniajattelu. Omaa puoluetta pitää propagoida jatkuvasti ja sen kritisointi on kiellettyä. Koska olen aika ajoin suhtautunut Kokoomukseen ja sen politiikkaan skeptisesti (mm. fi-libissä ja tässä blogissa), olen saanut osani varoittelevista sähköposteista paikallisilta ja pienemmiltä kokoomusvaikuttajilta (osan anonyymeinä kotisivujeni palautelaatikon kautta). Tämä ei toki ole mikään Kokoomusilmiö vaan sama pätee myös muualla; varsinkin pienpuolueissa - kuten Vasemmistoliitossa - näytetään nopeasti ovea erimielisyyksien kohdatessa. Kolmas puoluepolitiikan raivostuttava piirre on jatkuva selkään puukotus. Itse en ole tätä kokenut Kokoomusvuoren juurella, mutta huhujen mukaan huipulla on tuulista (varsinkin jos tunturisi nimi on SDP).

Kokoomuksen politiikassa on kolme keskeistä vikaa: 1) kansainvälisyys, 2) moraalinvartiointi ja 3) eturyhmäintressit. Kokoomus on eittämättä Suomen kansainvälisin puolue, jonka kautta voi saada paljon hyödyllisiä kansainvälisiä kontakteja ja jonka pääideologia (pehmokonservatismi) ulottuu Suomen rajojen ulkopuolelle. Merkittävä osa Kokoomuksen kansainvälisyyspolitiikasta koostuu hyvistä asioista, kuten vapaakaupan esteiden purkamisesta ja ihmisten liikkuvuuden helpottamisesta. Valitettavasti vielä suurempi osa Kokoomuksen politiikasta koostuu ylikansallisten järjestöjen kuten EU:n, NATO:n, YK:n ja WTO:n propagoimisesta, siitä huolimatta että suurin osa Suomalaisista vastustaa näiden järjestöjen toimintaa. Kokoomuksen moraalivartioinnissa ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä alkoholismi, ketjutupakointi, huumeiden käyttö ja prostituutio ovat moraalisesti arveluttavia tekoja. Vika on siinä, että Kokoomukselle ainut ratkaisu näihin ongelmiin on totaalikielto ja moraaliverojen nosto. On olemassa monta asiaa joita voimme pitää moraalittomina mutta niin kauan kun ne eivät loukkaa muiden oikeuksia, kieltävästä lainsäädännöstä on ainoastaan haittaa - totaalikielto ei toimi. Vaikka Kokoomus harjoittaa vähän eturyhmäpolitiikkaa verrattuna SDP:hen tai Keskustaan, on Akavan ja korkeakouluopiskelijoiden eturyhmäasema puolueessa ilmeinen. Korkeakouluopiskelijoiden hyysäys on ymmärrettävää, sillä Kokoomuksen kannatus on suurin korkeasti koulutettujen keskuudessa. Ilmainen korkeakoulutus on silti yksi kaikkein raukkamaisimmista tulonsiirroista, sillä se on tulonsiirto köyhiltä rikkaille, jonka ansiosta korkeasti koulutettujen lapsilla on kahdeksankertainen mahdollisuus opiskella yliopistossa - täysin ilmaiseksi - heikommin koulutettujen lapsiin verrattuna. Ilmaisen korkeakoulutuksen (ja korkeiden verojen) ansiosta Suomalaisessa yhteiskunnassa sosiaaliluokkien välinen liikkuvuus on jatkossakin pientä (kahden alimman sosiaaliluokkaa välistä liikkuvuutta lukuun ottamatta).

Kritiikistä huolimatta olen yhä sitä mieltä, että Kokoomus on Suomen paras eduskuntapuolue. Oma kokoomuslaisuuteni tulee ilmi lähinnä vaalien alla, jolloin koen Kokoomuksen puolustamisen velvollisuudeksi Liberaalit minipuolueen hyökkäyksiltä. Tämä ei niinkään johdu Kokoomuksen hyvyydestä (en ole aina edes äänestänyt Kokoomusta) vaan Liberaalien huonoudesta. Liberaalipuolueen politiikka koostuu Kokoomuksen talouspolitiikasta, Vihreiden sosiaalipolitiikasta ja räikeästä homoagendasta. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ongelma on siinä, ettei tällaisella agendalla läpäistä järjestelmän (eng. establishment) seulaa. Puolueessa toimiminen kuluttaa ainoastaan arvokasta aikaa: pitkällä tähtäimellä blogaus on allekirjoitusten (kannattajakortit) ja ehdokasesitteiden jakoa tehokkaampaa.