eroakirkosta.fi

perjantai 29. toukokuuta 2009

Valtio tekee elämästä kalliin

Olitpa mitä mieltä tahansa valtiosta ja sen toimista, et voi kiistää sen valtaisaa vaikutusta. Jos asia olisi toisin, poliittisilla kysymyksillä olisi vähän merkitystä. Valtiota voidaan kuvata vaikkapa "kylmäksi, julmaksi hirviöksi" (Friedrich Nietzsche) tai vaihtoehtoisesti "kaaoskoneeksi" (Murray Rothbard). Yksilöiden kannalta kuvaavin käsite lienee kuitenkin "hintojen nostaja" tai "elämän kallistuttaja". Myös "omaisuuden uudelleenjakaja" ja "köyhdyttäjä" tulevat mieleen, mutta näiden käsitteiden ongelma on siinä, ettei "omaisuuden uudelleenjako" käsitteenä kerro riittävästi prosessin taloudellisista vaikutuksista. Vastaavasti "köyhdyttäjä" -käsite ei päde poliitikkoihin, byrokraatteihin ja muihin erityisryhmiin, mitkä hyötyvät valtion toimista. Väliintulollaan valtio kallistuttaa ihmiselämää ainakin seuraavalla viidellä tavalla:

Hintoihin lisätyt verot kuten arvonlisävero (n. 22 %), tupakkavero (n. 50 %), alkoholivero (n. 44 %) ja polttoainevero (n. 60 %) nostavat hintoja suoraan. Joissain erityistapauksissa nämä verot vielä kasaantuvat kun esimerkiksi jo korkean alkoholiveron päälle lisätään 22 % arvonlisävero. Pahimmassa tapauksessa hintoihin lisätyt verot kattavat jopa lähes 2/3 osaa tuotteen hinnasta.

Tuotantoon yhdistetyt verot sisältävät mm. tuloveron (n. 22 %), kunnallisveron (n. 19 %) ja yritysveron (n. 26 %), mitkä syövät elintasoa kahdesta päästä. Toisaalta ne vähentävät palkansaajan nettotuloja, toisaalta ne lisäävät tuotannon kustannuksia ja pienentävät voittoja, mikä lopulta näkyy tarjonnan hupenemisena eli hintojen nostona.

Säännöstelyt ovat mahdollisesti kuitenkin se kaikkein tehokkain tapa hintojen nostoon. Säännöstelyjen ylläpito on valtiolle lähes ilmaista, mutta samalla ne nostavat tuotannon kustannuksia paikoitellen jopa astronomiselle tasolle. Korkeiden minimipalkkojen ansiosta suomalaisissa pikaruokaloissa on aina jonoa ja ostoskärryt on lunastettava kolikoilla. Vastaavasti kauppojen aukiolot ja tuotteiden myyntirajoitukset heikentävät voittomarginaaleja. Tähän kun vielä lisätään mm. vaarallisen työn lisiä, vanhempien vapaita ja päivärahoja, sairasvakuutuksia, naiskiintiöitä, työaikarajoituksia, ylityölisiä, työnantajan vastuu jne. ei liene ihme, että tuotteiden hinnat ovat pilvissä.

Valtio palveluntarjoajana ja valtio yrittäjänä ovat oksymoronisia käsitteitä, koska oikea palveluntarjoaja ei saa tulojaan varastamalla (eli verottamalla) ja koska oikea yrittäjä joutuu jatkuvasti tarkkailemaan kulujaan yritystoiminnan ylläpitämiseksi. Valtion ryhtyessä palveluntarjoajaksi/yrittäjäksi ensimmäisenä vastaan iskee talouslaskun ongelma (2, 3), joka johtaa tuotannon kallistumiseen sekä laadun laskuun. Katastrofin sinetöi crowding out -ilmiö - yksityisen sekotorin investoinnit siirtyvät pois valtion tieltä muille aloille. Otetaan esimerkiksi julkinen terveydenhuolto. Kustannuksiltaan julkinen terveydenhuolto on kallis verrattuna annetun hoidon määrään ja laatuun, ja silti samalla sille jaetut määrärahat ovat riittämättömiä. Vaikka ennen veroja hoidon hinta on kuluttajalle korkea, verojen jälkeen hinta on kuluttajalle niin matala, että ainoastaan parhaimmat ja erikoistuneimmat (ts. kalliimmat) yksityiset sairaalat pystyvät kilpailemaan valtion kanssa.

Inflaatio tai tarkalleen ottaen rahainflaatio hidasta tai jopa estää hintojen luontaisen tippumisen (hintadeflaatio). Sitten 1970-luvun alun rahainflaatio on ollut jopa niin kovaa, että hinnat ovat pääsääntöisesti nousseet vähintäänkin parin prosentin vuosivauhtia. Yleisesti ottaen hidas hinnannousu ei tuota suurempia ongelmia, mutta sen kasaantuminen (cumulative) tuhoaa tehokkaasti säästöjä sekä pitkittää talouden palautumista talouskriisien jälkeen.

On vaikea sanoa miten paljon valtiolliset väliintulot nostavat hintoja suhteutettuna saatuun palkkaan, mutta epäilen luvun pyörivän 1/2 ja 2/3 välillä. Toisin sanoen, ilman valtiota elintasosi olisi noin 50-67 % korkeampi.

P.S. Vasemmistonuorten lehdestä Liberosta (01/2009) löytyy yllättävän tasapainoinen artikkeli talousdemokratiasta (s. 27-28); lehteen oli nimittäin päätynyt tämän blogin talousdemokratiakritiikkiä (ilman lähdemainintaa). Valitettavasti tuntuu siltä, ettei artikkelin kirjoittaja täysin ymmärtänyt mitä käsitteet hintainflaatio (neoklassinen inflaatio) ja rahainflaatio (itävaltalainen inflaatio) pitävät sisällään. Joka tapauksessa, artikkeli on lukemisen arvoinen.

maanantai 25. toukokuuta 2009

Kirja-arvostelu: The Ethics of Money Production

Jos olet lukenut minkä tahansa rahateoriaa käsittelevän itävaltalaisen kirjan tiedät, että taloussyklit johtuvat luotonlaajennuksesta, inflaatio ja matalat korot kannustavat ihmisiä kuluttamaan, deflaatio on hyvä asia, ja taloussyklit sekoittavat ihmisten päät - tuhlailevasta kerskakuluttajasta tulee suhdannevaihtelussa nopeasti maansa myynyt ja päinvastoin. Tässä suhteessa itävaltalaiset rahateoreettiset opukset sisältävät kutakuinkin samat asiat. Niiden eroavaisuudet selittyvät sosiologisilla (katsotaanko ilmiötä kansalaisen, yrityksen vai pankin kuvakulmasta), maantieteellisillä (tuleeko lähdeaineisto pääasiassa Espanjasta, Ranskasta vai Englannista), poliittisilla (onko kassavarantovelvoitteen puuttuminen osa vapaata taloutta vai ei), akateemisilla (perustuuko analyysi neoklassiseen matematiikkaan vai itävaltalaiseen logiikkaan) ja teknisillä (onko kirjan pääpaino rahatalouden muodostumisessa, korkojen määräytymisessä, kirjanpidossa, rahoitusopissa jne.) seikoilla. Teosten todelliset erot mahtuvat marginaaleihin. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä kirjat olisivat huonoja. Tosin ei myöskään kannata liioin yllättyä, jos näitä teoksia lukiessa törmää samoihin asioihin yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Suurin etu useamman teoksen lukemisessa on, että rahateorian koukerot suoristuvat ja rahapoliittiset ilmiön oppii näkemään monelta kantilta.

Monia rahateoreettisia opuksia lukeneena väitän kuitenkin, että yksi kirja on selvästi erilainen. Kirja on Jörg Hülsmannin The Ethics of Money Production (2008). Kyseessä ei varsinaisesti ole rahateoreettisesta tai edes taloustieteellisestä kirjasta, koska kirjassa käsitellään lähes yksinomaan rahanpainannan moraalifilosofiaa ja sen sosiologisia vaikutuksia. Tästä huolimatta kirjasta löytyy ainakin kolme merkittävää taloustieteellistä oivallusta. 1) Hopeakanta on empiirisesti katsottuna ollut kultakantaa käytetympi rahajärjestelmä ja Hülsmann sanoo itsekin pitävänsä tätä järjestelmää kultakantaa parempana. 2) On parempi kutsua kolikoita nimetä kuin niiden metallimäärän perusteella, koska kolikot voidaan silloin brändätä ja niiden sekoittaminen painoyksiköihin on epätodennäköisempää. 3) Paperirahan painaminen ei teknisesti ottaen ole väärentämistä enää silloin (eli käytännössä vuodesta 1971), kun paperirahassa selkeästi ilmaistaan, ettei sen pohjalla ole metallista kantaa. Fiat-rahan negatiivisten sosiologisten vaikutusten joukkoon Hülsmann lukee mm. 1) valtiovallan kasvun, 2) yritysten korruptoitumisen, 3) yritysten perustamisen vaikeutumisen, 4) spekuloinnin kasvamisen, 5) raha-ahneuden lisääntymisen, 6) aikapreferenssien kasvun, 7) tuotteiden laadun laskun, 8) totaalisen sodankäynnin mahdollistamisen ja 9) murskaavan julkisen ja yksityisen velkataakan syntymisen. Ja jos tässä ei olisi jo antia tarpeeksi, Hülsmann kumoaa vielä fiat-rahaa puoltavat argumentit myös utilitarisin perustein. Lisäksi hän toteaa, että ennen valtiollista fiat-rahoitusta kukaan filosofi tai ekonomi ei puoltanut fiat-rahaa, vaan sitä pidettiin yksimielisesti filosofisesti moraalittomana ja taloustieteellisesti turmiollisena ratkaisuna.

The Ethics of Money Production on vaikeasti kritisoitava teos. Eniten teoksessa häiritsi kuitenkin sen lyhyehkö pituus (242 sivua) sekä se, että kirja tuntui ajoittain hieman hätäisesti kirjoitetulta ikään kuin Mises: The Last Knight of Liberalismin (2007) sijaisprojektilta. Kirja tasapainottelee myös ontuvasti kristinuskon (lähinnä katolisen) ja sekulaarin moraalifilosofian välillä. Ymmärrän tämän näkökulman, mutta mielestäni olisi korkea aika, että itävaltalaiset taloustieteilijät lopettaisivat ainaisen kristinuskon (taas, lähinnä katolisuuden) painottamisen. Myönnän toki, että (ainakin) katolisuudella on ollut historiallisesti myönteinen vaikutus vapauteen mutta tämä on osa historiaa, ei nykyhetkeä. Kirjan loppu on myös erittäin latistunut: Hülsmann ei edes yritä ennustaa tulevaa vaan yksinkertaisesti tyytyy tokaisemaan, että jos fiat-rahan painantaa jatketaan, valtioista tulee entistä totalitaarisempia johtuen talouden valvonnan ja säätelyn kiristämisen pakosta. Toinen vaihtoehto on fiat-rahasta luopuminen, joka olisi lähes kuolettava isku koko julkiselle sektorille. The Ethics of Money Productionia lukemalla tulee viimeistään vakuuttuneeksi siitä, että kamppailu fiat-rahaa vastaan on kaikkein keskeisimmässä asemassa. Lakkauttamalla fiat-raha pääsisimme lähes kerta heitolla eroon hyvinvointivaltiosta, huumeiden vastaisesta sodasta, tuloverosta, aggressiivisesta ulkopolitiikasta ja liudasta kansainvälisiä järjestöitä kuten YK, NATO tai WTO. Suosittelen kirjaa mitä lämpimimmin minkä tahansa itävaltalaisen taloussyklikirjan kumppaniksi. 242 sivua. Yleisarvosana: 91 %.

lauantai 16. toukokuuta 2009

Äänestyspäätökseni eurovaaleissa 2009

Kuten viime postauksessa kirjoitin, minulla ei ole mitään ennalta valittua äänestysstrategiaa jota hyödyntäisin jokaisessa vaalissa. Lähtökohtaisesti kuitenkin ajattelen äänestämättä jättämisen olevan paras päätös suurimmassa osassa tapauksista, koska se heikentää poliittisten päättäjien ja poliittisen päätösprosessin legitimiteettiä. Lisäksi yksi ääni tuskin koskaan vaikuttaa lopputulokseen, joten äänestäminen ei ole vaivansa arvoista ("jos kaikki [oikeistolaiset/liberaalit] ajattelisivat näin" ei kelpaa vasta-argumentiksi, koska kaikki eivät ajattele näin - sitä paitsi pitäisin sitä varsin mainiona jos kaikki suomalaiset todella ajattelisivat näin, jolloin yksikään ehdokas ei saisi äänen ääntä). Olen kuitenkin huomannut, että äänestämättä jättäminen ei ole paras poliittinen strategia kolmessa tapauksessa:
1) Jos yksi ääni voi vaikuttaa vaalien lopputulokseen (esim. New Hampshiren liberaalein [libertarian] kansanedustaja Jason Bedrick karsiutui yhden äänen vähemmistöllä NH:n edustajainhuonevaaleissa).
2) Jos vaalien äänestysprosentti on historiallisesti ollut korkea ja politiikkaan voi vielä jotenkin vaikuttaa äänestämällä (esim. Suomen eduskuntavaalit).
3) Jos vaaleissa on ehdolla lähes täydellinen ehdokas yhdestä suuresta puolueesta (esim. Ron Paul).

Europarlamenttivaalit ovat lähes oppikirjaesimerkki (textbook example) tarpeettomista vaaleista. Vaikka noin 60 % Suomen lainsäädännöstä tulee Brysselistä, EU:n lainsäädäntöprosessiin on täysin mahdoton vaikuttaa. EU:ta ei yksinkertaisesti voi pysäyttää. Jokainen EU:n pysäytysyritys kaatuu Halla-ahoa siteeraten Stubbilaisiin "luoviin ratkaisuihin":

1) Ei välitetä EU:n päätöksentekoa koskevista säännöistä, vaan jatketaan Lissabon-projektia siitä huolimatta, että irlantilaiset tyrmäsivät sen. [...] Suomi ei varmaankaan asetu vastahankaan, onhan meillä pitkä kokemus kuolleiden sopimusten ratifioinnista.

2) Äänestytetään irlantilaisia niin monta kertaa, että saadaan oikea tulos. Tästä on hyviä kokemuksia mm. tanskalaisten ja mainittujen irlantilaisten kohdalla.

3) Tarjoillaan sama teksti pienemmällä fonttikoolla, uusissa kansissa ja uudella nimellä (kuten nytkin: "perustuslaki" > "Lissabonin sopimus"), eikä järjestetä siitä enää kansanäänestystä (Ranska, Hollanti). Sitten ei kukaan pääse ainakaan väittämään, että olisi toimittu vastoin kansan ilmaisemaa tahtoa.

Tästä huolimatta luulin löytäväni näihin EU-vaaleihin lähes täydellisen ehdokkaan, nimittäin Perussuomalaisten Timo Soinin, joka alun perin sanoi asettuvansa ehdolle, muttei mahdollisen vaalivoiton jälkeen vastaanottaisi Europarlamenttipaikkaansa. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että äänestämällä Soinia ainakin yksi 785:stä MEPistä saataisiin eliminoitua ja kuten sananlasku sanoo, parempi yksi MEPpi merenpohjassa kuin kymmenen pinnalla. Muiden puolueiden ja valtiotieteilijöiden painostus sai Soinin kuitenkin vetäytymään ehdokkuudesta. Tilalle nousi toiseksi varteenotettavin vaihtoehto Jussi Halla-aho. Koska Halla-ahon poliittiset mielipiteet ovat lähes kauttaaltaan huonoja (kolmea poikkeusta lukuun ottamatta), olisin äänestänyt häntä protestina mediaa ja poliittista eliittiä vastaan. Valitettavasti Soini kuitenkin teki mitä kummallisimman ehdokasratkaisun mikä samalla eväsi Halla-aholta ehdokkuuden ja teki Soinista itsestään huonon äänestysvaihtoehdon. Kolmanneksi paras äänestysvaihtoehto (Vasemmistoliiton Esko Seppäsen jäätyä eläkkeelle) on Kokoomuksen Risto "Ultimatum isänmaalle" Penttilä (hatunnosto Thomas Taussille). Risto Penttilä onkin älykäs, liberaali ja taloustieteitä ymmärtävä ihminen - valitettavasti hänen puolueensa on kansainvälisten pakkomielteidensä vuoksi huonoimmillaan europolitiikassa.

Ja vaikka siedettävä ehdokas vielä löytyisi, mitä merkitystä sillä on? Yllämainittujen asioiden lisäksi EU on tehnyt parhaansa EU-kriittisten europarlamenttiblokkien murskaamiseksi. Suomessa puolueet hyökkäävät EU-kriittisten kimppuun mustamaalaamalla nämä demokratian vastustajiksi tai rasismin kannattajiksi. EU:ssa demokratia toimii tasan niin kauan kun kansa äänestää oikein. Viivan ylityttyä demokratia korvataan sisäpiiripolitikoinnilla. Minä en äänestä EU-vaaleissa. En nyt ja tuskin tulevaisuudessakaan.