Nollakorkojen ei kuitenkaan aina tarvitse johtaa hyperinflaatioon, kuten viimeksi jo sanoin. Toinen mahdollinen, mutta epätodennäköisempi, vaihtoehto on luottojonojen syntyminen. Ainakin määritelmällisesti luottojonot ovat verrattavissa leipäjonoihin sillä erolla että leivän sijaan jonotetaan lainan saamista. Myös taloustieteellisesti luottojonot syntyvät leipäjonojen tapaa: luottojen kysyntä on liian suurta, tarjonta liian pientä. Tämä tarjonnan ja kysynnän kohtaamattomuus johtuu aina joko valtion hintasäännöstelystä (ts. hinta on keinotekoisesti asetettu liian matalalle) tai valtion tuotantosäännöstelyistä (ts. vaikka hinta onkin oikea, tuotannolle on asetettu keinotekoinen yläraja).
Leipäjonojen muodostuessa yleisen ruoanpuutteen merkityksessä tuotantorakenne on hajotettu jo niin pitkälle että koko talousjärjestelmä on vaarassa romahtaa. Mutta jos puute rajoittuu vain yhteen tuotteeseen, kuten leipään ja vain ja ainoastaan siihen, sen osuminen juuri luottoon aiheuttaa tuotannon kannalta kaikkein katastrofaalisimmat olosuhteet. Tämä siksi koska rahoitusjärjestelmä toimii ikään kuin öljynä markkinatalouden moottorissa ja ilman sitä moottori yskii. Luottoa ei käytetä pelkästään uusiin investointeihin vaan myös korjauksiin, huoltoihin ja muihin tilapäisiin menoihin.
Jos yrityksen on mahdotonta saada helppoa ja nopeaa lainaa sen maksuvalmius (liquidity) kärsii ja siten juoksevat kulut saattavat ajaa monet suuretkin firmat lyhyessä ajassa konkurssin partaalle (kuten kävi esimerkiksi IBM:lle 1980-luvulla) koska kiinteän omaisuuden hätäinen myynti on hidasta ja epätuottoisaa erityisesti pitkällä tähtäimellä. Luoton saamisen takkuillessa yritykset joutuvat joko ylläpitämään valtavia kassavarantoja (cash reserve), kannattamattomasti myymään omaisuuttaan tai vuokraavan valtaosan toimitiloistaan, koneistostaan ja työvoimastaan. Jos tässä ei olisi jo kylliksi ongelmia, investoinnit kärsivät entisestään sekä yritysten minimikassavarannon nousemisen että investointeihin tarvittavan luoton saamisvaikeuden vuoksi.
Nollakoron ja luottorajoitteiden alla markkinoilla vallitsisi lähes täysi kaaos pimeän luototuksen jyllätessä. Kuvitellaan esim. seuraavanlainen esimerkki: vapailla luottomarkkinoilla on 100 projektia jotka tuottavat (pois lukien inflaation/deflaation) 10,0; 9,9; 9,8 ... 0,2; 0,1 ja 0,0 % voittoa. Jos markkinoilla olisi käytössä miljoona euroa ja jokainen projekti haluaisi 20 000 euron lainan, luotto menisi kaikkiin projekteihin jotka tuottavat vähintään 5,1 %. Heikommin tuottavat projektit hyllytettäisiin. Tämä saattaa tuntua ikävältä esim. 1,2 % tuottoa odottavalla yrittäjälle, mutta rajallisten resurssien vallitessa markkinat eivät halua luotottaa heikkotuottoisaa yrittäjää, eikä yrittäjä myöskään halua ottaa korkeakorkoisempaa lainaa. Nollakorkojen vallitessa ilman luottorajoitteita jokainen yrittäjä saisi haluamansa lainan ja rahakanta paisuisi mikä johtaisi lopulta inflaatioon ja kuplan puhkeamiseen (mahdollisesti hyperinflaation kautta). Nollakorkojen vallitessa luottorajoitteilla jonkun poliitikon/byrokraatin olisi pakko valita mille projekteille luottoa annetaan. Tämä saattaisi esim. johtaa siihen, että 9,8 % tuottava projekti jäisi rahoittamatta mutta 0,5 % projekti rahoitettaisiin byrokraattien kohtaaman talouslaskuongelman vuoksi. Tietysti 9,8 % tuottavan projektin vetäjä haluaa muiden korkeatuottoisten projektien ohella rahoitusta ja kääntyykin siten pimeiden markkinoiden puoleen. Tämä aikaansaa mm. yritysten väliset, teoriassa laittomat, lainajärjestelyt sekä lainojen oton ulkomailta tai jopa mafialta.
Yllä oleva skenaario saattaa kuulostaa kaukaa haetulta. Tällainen rahapolitiikka oli kuitenkin käytössä Suomessa sotakorvauksien loppumisen jälkeen ja ennen markan kellumisen alkua, jolloin valtio piti keinotekoisesti korkoja liian matalalla mutta samalla kieltäytyi lainaamasta pankeille matalan korkoperäisen kysynnän edellyttämää rahamäärää (tämä oli tosin hyvä asia sillä rahajärjestelmän ollessa matalakassavarantovelvoitteinen fiat-raha inflaatio olisi helposti noussut vieläkin korkeammaksi). Onneksi markkinat kuitenkin veivät jälleen kerran voiton ja 1980-luvun alkupuolella järjestelmä oli käytännössä katsoen purkautunut yritysten lainatessa rahaa sekä pankeille että toisilleen. Huomattavasti parempi vaihtoehto olisi ollut - ja on - korkojen jättäminen rauhaan niiden korkeammalle tasolle joka mahdollistaisi ainoastaan korkeatuottoisten projektien rahoittamisen.
maanantai 12. tammikuuta 2009
Talousdemokratia ja luottojonot (nollakoroista osa 2/2)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
22 kommenttia:
Siltä varalta että joku ihmettelee; päätin poistaa Talousdemokratia-blogin Suomenkielisten blogien listalta. Syy oli lähinnä se, että tulin tänään viimein vakuuttuneeksi blogistin erittäin virheellisistä näkemyksistä tämän, tämän ja erityisesti tämän blogipostauksen myötä. En näe mitään järkeä siinä, että ensin perustelen suhteellisen tarkasti monimutkaisen rahateorian eri osa-alueita jonka jälkeen linkitän blogiin, jossa kannatetaan monin tavoin virheellistä ja sekavaa rahateoreettista mallia joka ei edes lepää kansantaloustieteeseen (edes neoklassiseen sellaiseen) vaan erilaisiin pseudotieteellisiin ja salaliittohypoteettisiin olettamuksiin. Muutenkin huomasin, että kyseisen blogistin mielipiteet tuntuivat yhä enemmän vasemmistolaisilta, eikä yhteinen mielipide ulkopoliittisissa kysymyksissä + Ron Paulin kannatus eri syistä ole riittävän yhdistävä side.
Noin muuten voisin vielä mainita, etten onnistunut tarkistamaan yllä olevassa postauksessa esitettyä väitettä Suomen rahapolitiikasta sotakorvauksien jälkeen mutta ennen markan kelluttamista. Tämä siksi, koska en omista tarvittavia kirjoja enkä onnistunut löytämään oikeita lähteitä netistä. Muistan kuitenkin lukeneeni muutaman aihetta sivuttavan kirjan kansantaloudellisten opintojeni yhteydessä. Joku taloushistoriaa tai poliittista historiaa tunteva on tervetullut korjaamaan mahdollisesti virheellisen käsitykseni.
Jos oikein muistan, niin 60- ja 70-lukujen aikana äärimmäisen alhaisen korkotason lisäksi valtio syyti rahaa surutta erilaisina investointitukina lähes kaikille sitä pyytäville. Siis tietenkin sillä edellytyksellä, että sattui olemaan hyvää pataa poliitikkojen kanssa. Suurimmat hyötyjät olivat eittämättä raskasteollisuus ja erinäiset monikansalliset suuryritykset, mutta kyllähän metsät oli täynnä jos jonkinlaista teollisuushallia 80-luvulle saavuttaessa.
"Kansantaloutemme – rakenteet ja muutos" taisi olla se teos josta muistelen itse lukeneeni jotakin vastaavaa.
Santtu:
Jos oikein muistan, niin 60- ja 70-lukujen aikana äärimmäisen alhaisen korkotason lisäksi valtio syyti rahaa surutta erilaisina investointitukina lähes kaikille sitä pyytäville. Siis tietenkin sillä edellytyksellä, että sattui olemaan hyvää pataa poliitikkojen kanssa. Suurimmat hyötyjät olivat eittämättä raskasteollisuus ja erinäiset monikansalliset suuryritykset, mutta kyllähän metsät oli täynnä jos jonkinlaista teollisuushallia 80-luvulle saavuttaessa.
Tämä(kin) kuulostaa tutulta. Saattoi siis olla, että painettua fiat-rahaa oli siksi melko vähän koska sitä ei annettu edes meta-markkinaehtoisesti vaan poliittisin perustein. Tässä muuten taas huomaa miten käy kun valtio saa hallita jotakin projektia. Sen sijaan, että resursseja jaettaisiin edes jotenkuten tasaväkisesti, jaon pohjaksi asetetaan poliittinen kytkentä. Tämän seurauksena resurssit tietysti kohdentuvat täysin väärin sellaisiin projekteihin joihin niitä ei olisi pitänyt lainkaan sysätä monien oikeasti tuottoisten projektien jäädessä ilman.
"Kansantaloutemme – rakenteet ja muutos" taisi olla se teos josta muistelen itse lukeneeni jotakin vastaavaa.
Itse luin jotain vastaavaa kirjasta Suuri lama jossa käytiin vähän läpi tuota rahoitusongelmaa. Vastaavanlaista oli myös yhdessä kirjassa joka käsitteli Suomen poliittista historiaa. Tämän kirjan mukaan Kekkonen aloitti sotakorvausten päättymisen jälkeen valtavan säästöohjelman (?) jonka vuoksi luoton saaminen vaikeutui tjsp. Myös yhdessä markkinoinnin kirjassa mainittiin jotain siitä, miten monet yritykset alkoivat tehdä tuottavaa bisnestä 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa lainaamalla rahaa pankeille ja toisille yrityksille (olen sattumoisin tavannut yhden suomenruotsalaisen yrittäjän joka teki tuolla tavalla todella suuria summia noihin aikoihin).
Oma käsitykseni pääomasäännöstelyn ajasta on, että sitä perusteltiin jotenkin niin, että Suomenkaltaisen pienen maan pitää erikoistua pärjätäkseen. Siinä oli taustalla senaikaisen (tai oikeastaan jo silloin vanhentuneen) taloustieteen vähän dogmaattinen suhtautuminen suhteellisen edun periaatteeseen.
Ajateltiin ilmeisesti jotenkin niin, että metsäteollisuuden (ja parin muun raskaan teollisuudenhaaran) piti saada rahansa halvalla, koska siellä suljetun kansallisen talouden mittapuun mukaan vähemmän kannattava investointi oli kuitenkin "kansallisen edun" mukainen, koska se lisäsi suomalaisen teollisuuden suhteellista etua kansainvälisiin kilpailijoihin nähden.
Tämä on tietenkin virheellinen näkemys nykyisten (ja oikeastaan jo silloistenkin) avotalouden teorioiden mukaan, mutta sen aikaisessa taloudessa se ilmeisesti tuntui järkevältä, koska järjestelmää jatkettiin muodossa tai toisessa vuosikymmeniä.
Euroalueella ei ole minusta muutaman vuoden aikavälillä riskiä siitä, että ryhdyttäisiin lainasäännöstelyyn tms. Ja EKP:n mandaattiin kuuluu, että se ei saa olla riippuvainen poliittisesti (tämä voi tietysti olla kyseenalainen) ja sen pitää pyrkiä hillitsemään inflaatiota.
En näe mitään järkeä siinä, että ensin perustelen suhteellisen tarkasti monimutkaisen rahateorian eri osa-alueita jonka jälkeen linkitän blogiin, jossa kannatetaan monin tavoin virheellistä ja sekavaa rahateoreettista mallia
Tarkkaanottaen en ymmärrä, miksi pitäisi linkittää vain sellaisiin blogeihin, joiden kanssa on samaa mieltä. Jokin asia voi olla lukemisen arvoinen, vaikka se olisi omasta mielestä tyhmä tai virheellinen. (Tämä on ohi aiheen, eikä sinänsä kuulu minulle, mitä linkität, mutta mitään "järjetöntä" linkittämisessä ei minusta ole)
Tiedemies:
Ajateltiin ilmeisesti jotenkin niin, että metsäteollisuuden (ja parin muun raskaan teollisuudenhaaran) piti saada rahansa halvalla, koska siellä suljetun kansallisen talouden mittapuun mukaan vähemmän kannattava investointi oli kuitenkin "kansallisen edun" mukainen, koska se lisäsi suomalaisen teollisuuden suhteellista etua kansainvälisiin kilpailijoihin nähden.
Olettaen että tämä pitää paikkaansa - ja miksei se pitäisi - päästään juuri yllä kuvailemaani tilanteeseen jossa lainan saaminen on vaikeaa ilman poliittisia kytköksiä. Kiitos että jaksoit tarkistaa asian, tuo on kutakuinkin se miten asian itse muistin. Kuulemma Suomessa oli pitkään myös voimassa ajatustapa, jonka mukaan suomalaiset eivät uskalla olla yrittäjiä ja tämän vuoksi valtio perusti paljon ns. vapailla markkinoilla toimivia yhtiöitä.
Euroalueella ei ole minusta muutaman vuoden aikavälillä riskiä siitä, että ryhdyttäisiin lainasäännöstelyyn tms. Ja EKP:n mandaattiin kuuluu, että se ei saa olla riippuvainen poliittisesti (tämä voi tietysti olla kyseenalainen) ja sen pitää pyrkiä hillitsemään inflaatiota.
Olen samaa mieltä ja sen vuoksi en tehnytkään minkään sortin veikkauksia tähän suuntaan. Tekstini on siis puhtaasti teoreettista pohdintaa jolla tietysti on ennalta arvattava vaikutus reaalimaailmaan, mikäli yllä olevaan politiikkaan ryhdyttäisiin. Muutenkin lainsäännöstelyt ovat käsittääkseni erittäin harvinaisia nykyään ja minun on vaikea kuvitella, että poliitikot ryhtyisivät niihin edes inflaatiota hillitäkseen (mikä tuskin koskaan kuuluu poliitikkojen intresseihin ylipäätään niin kauan kun asia ei riistäydy täysin käsistä ja siten epävakauta koko poliittista järjestelmää).
Tarkkaanottaen en ymmärrä, miksi pitäisi linkittää vain sellaisiin blogeihin, joiden kanssa on samaa mieltä. Jokin asia voi olla lukemisen arvoinen, vaikka se olisi omasta mielestä tyhmä tai virheellinen. (Tämä on ohi aiheen, eikä sinänsä kuulu minulle, mitä linkität, mutta mitään "järjetöntä" linkittämisessä ei minusta ole)
Tähän on mielestäni monta syytä. Ensimmäinen on lukijoiden palveleminen. Jos esim. käyn uudessa blogissa josta satun pitämään/en satu pitämään, menen läpi tämän blogin linkkilistan. Yleensä blogit joista itse pidän sattuvat linkittämään blogeihin joista myös pidän ja päinvastoin. Näen tuon blogilistani vähän kuin "jos pidit tästä blogista, pidät luultavasti myös tästä, tästä ja tästä blogista". Toinen syy on, että haluan pitää linkkini rajallisina. Jos esim. listaisin kaikki blogit/sivut joissa käyn kerran viikossa, puhumattakaan kerran kuussa, linkkilistani olisi vähintään kolminkertainen - ja tällöin en edes mainitsisi ulkomaalaisia blogeja/sivustoja. Blogilistan pituuden rajoittaminen on mielestäni lukijaystävällistä vähän samoin kuin blogikirjoitusten pituuden rajaaminen (tapauksessani 1-1½ sivuun). Kolmas syy on ihan assosiaatiokysymys, en esim. halua, että minut yhdistetään sosialistien, avoimesti rasistisien, nettipersoonien tai muun moraalisesti ja/tai lakiteknisesti arveluttavien ihmisten kanssa (hence, en toistaiseksi linkitä esim. piratistijärjestöihin). Neljänneksi käytän tuota blogilistaani tapana omien blogien tarkastamiseen, enkä halua pitää siellä sellaisia blogeja joissa haluan käydä harvemmin kuin 3-4 kertaa viikossa. Ja viimeiseksi blogini tavoite on vaikuttaa ihmisten ajatteluun eli saada heidät, niin pahasti käännyttämiseltä kun se saattaakin tuntua, ajattelemaan samoin. En tosin kuitenkaan yritä estää muita hakemasta informaatiota muualta (muutenhan en linkittäisi mm. vasemmistoliittoon, kommunisteihin sun muihin) varsinkin kun tiedän hyvin että niin kauan kun internet on vapaa (mikä toviottavasti jatkuu myös tulevaisuudessa) sieltä on helppo saada vaihtoehtoista tietoa ihan mistä asiasta tahansa. Tosin puolustuksekseni mainittakoon, että lehtitalot ja journalistit tuntuvat tekevän ihan samoin elleivät jopa pahemmin: kommentteja sensuroidaan ennakkoon, vastapuoleen ei linkitetä jne.
olen aktiivisesti kieltäytynyt kommentoimasta tuolla kyseisellä plokilla vaikka kommentoitavaa olisi ollut aika paljon, kyseien blogin ylläpitäjä on näet itseoppinut opettaja eikä näinollen kestä kriittisiä arvioita edustamastaan asiasta.
olenkin viimeksi kommenteissani (jotka tietenkään eivät ole läpäisseet blogin pitäjän sensuuria) että mihin perustuu hänen näkemyksensä ilmaisen rahan jakamisesta kaikille perustulona?
tuommoinen talousdemokratia minun näkemyksen mukaan johtaisi vain entistä pahempaan taloustaantumaan.
minun nähdäkseni perustulon pitää olla suhteessa tehtyyn työhön, eikä mitenkään toimettomuuteen.
Talousdemokratia on kannatettava ajatus siltä osin että oikeus rahan luontiin on vain ja ainoastaan kansallisvaltioilla itsellään.
toinen seikka joka vaatii korjausta:
kun yhteiskuntavastuuta nyt peräänkuulutetaan, niin paras ratkaisu tämän ainaisen työttömyyden kurimuksen taittamiseen onkin että kaikki työtilaisuudet kartoitetaan, ja sen jälkeen ne työtilaisuudet jaetaan tasan kaikkien työhalukkaiden kesken.
tämä toimintamalli johtaa siihen että ylityöt loppuvat siihen paikkaan ja kaikki työntarvitsijat saavat tehdä yhtämonta tuntia töitä, kenenkään ei tarvi nostaa enää työttömyyskorvauksia (mikä mahtava säästö!)
ja kenenkään ei tarvi olla työnorja, todennäköisesti voimme siirtyä kolmipäiväiseen työviikkoon.
ainoa surkeuden huippu olisi vain nämä asunto ja muut velalliset, kun he joutuisivat luopumaan ylihinnoitelluista asunnoistaan, ja sanomaan pankeille että nyt ei riitä rahaa lainan takaisin maksuun.
turha kulutus poistuu, ja ihmisille löytyy riittävästi vapaa aikaa, siinä ohessa jos jotkut haluaa leivällensä jatketta, niin onhan nykyisinkin lähes kaikissa kaupungeissa näitä siirtolapuutarhoja, nekin näyttävät ainakin minun kaupungissani vielä kovin autioilta, viljelypalstoja on siis vapaana pilvin pimein.
#
koko suomen työvoimasta siis muodostettakoon jättimäinen työosuuskunta joka myy työtä eikä itseään.
ja vielä lisäisin osinkotulon saajista, tietenkin pääomanomistajia täytyy kunnioittaa mutta ei heitäkään loputtomasti, siksi ehdottaisin että otetaan käyttöön seuraavanlainen malli, koska siitä on erityisiä kansantaloudellisia etuja:
osingothan perustuvat kokonaan muiden työhön kuin osingon saajan itsensä.
kaikki eivät voi olla osingon nauttijoita, sillä jonkun on tehtävä se työ josta osinkoa kertyy.
työn tekijät ja hyödyn saajat on eriytetty epäoikeudenmukaisin perustein.
#
osingon nauttijoille pitäisi määrätä katto mitä enempää he eivät voisi saada osinkojaan verottomasti, esimerkiksi yhden keskipalkkaisen (2600 eur /kk) vuositulon verran, tuon summan ylittävistä osinkotuloista pitäisi joutua maksamaan kaksinkertaisesti korotettua pääomaveroa (55%), tämä järjestely johtaisi siihen että osinkotuloihin oikeuttavat pääomat jakautuisivat tasaisemmin suuremman kansan osan kesken, kun nyttemmin ne tuppautuvat kasaantumaan yksille ja samoille omistajille.
niin olennaista yllä mainitsemassani toimintamallissa olisi että osingon saajat saisivat 2600 euroa kuussa nostaa osinkoja verottomasti, tähän nykyiseen 28 % lähdeveroon nähden poikkeavasti, mutta sen ylittävältä osalta joutuisivat maksamaan 55% lähdeveroa.
tämä perustuu olettamukseen että kukaan ei pysty syömään toista enemmän, eikä perustarpeiden tyydyttäminen enempää rahaa tarvitsekkaan.
siis noin 300000euron pääomalla on mahdollista saada 10% osingot (30000 euroa vuodessa)ja sen ollessa verovapaata tuloa, ei yhden ihmisen kannata pitää suurempaa pääomaa, vaan sen ylittävät pääomat jakaantuisivat tod.näk perillisille.
mutta jos pääoman omistaja haluaa pitää itse omaisuutensa hallinnassaan johtaisi tuotasuurempien pääomien jakaantuminen myös vähempi osinkoa tuottaviin kohteisiin, vaikkapa sitten valtionoblikaatioihin (tuotto 1.5%)
misterjukka:
tuommoinen talousdemokratia minun näkemyksen mukaan johtaisi vain entistä pahempaan taloustaantumaan.
Olen tästä samaa mieltä jos talousdemokratiassa ryhdyttäisiin massiivisiin elvytyksiin sekä rahan luontiin. Tämä on minusta erittäin todennäköistä, joskin se kaikkien kuplien tapaan näyttäytyisi ensin kasvuna ja sittemmin entistä pahempana taantumana, markkinoiden korjautumisen estämisen vuoksi.
minun nähdäkseni perustulon pitää olla suhteessa tehtyyn työhön, eikä mitenkään toimettomuuteen.
Itse en kannata perustuloa sinänsä lainkaan, vaikkakin kannatan jokaista mahdollista mallia joka pienentää valtion budjettia (en pidä sanasta "vähentää menoja" koska se saattaa tarkoittaa vain sitä, että nämä rahat sysätään johonkin toiseen projektiin).
Talousdemokratia on kannatettava ajatus siltä osin että oikeus rahan luontiin on vain ja ainoastaan kansallisvaltioilla itsellään.
Vaikkakin pidän tätä askeleena oikeaan suuntaan, se on mielestäni täysin riittämätön. Jos kansallisvaltiolle jää oikeus rahanluontiin taloussyklit jatkuvat ja joudumme kärsimään jatkossakin inflaatiosta.
kun yhteiskuntavastuuta nyt peräänkuulutetaan, niin paras ratkaisu tämän ainaisen työttömyyden kurimuksen taittamiseen onkin että kaikki työtilaisuudet kartoitetaan, ja sen jälkeen ne työtilaisuudet jaetaan tasan kaikkien työhalukkaiden kesken.
Tämä kuulostaa sellaiselta projektilta, että sen läpivieminen vaatisi lähes loputtoman määrän resursseja. Olisi huomattavasti yksinkertaisempaa jos työnehtojen yleissitovuus, minimipalkat, työllistämismaksut ja tulovero lakkautettaisiin vaikka ensi alkuun näin laman ajaksi, jotta talouden tarvittavat korjausliikkeet sujuisivat mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.
tämä toimintamalli johtaa siihen että ylityöt loppuvat siihen paikkaan ja kaikki työntarvitsijat saavat tehdä yhtämonta tuntia töitä, kenenkään ei tarvi nostaa enää työttömyyskorvauksia (mikä mahtava säästö!) ja kenenkään ei tarvi olla työnorja, todennäköisesti voimme siirtyä kolmipäiväiseen työviikkoon.
Tosin tässä annat olettaa, että töitä olisi riittävästi myös nykyisillä työllistämissäännöillä, kunhan ne jaettaisiin uudelleen. Tietysti tämä pitää paikkaansa jos ihmiset haluavat siirtyä kolmipäiväisiin työviikkoihin ja siten kokevat myös tuntuvan menojen laskun. En usko tällaista halua löytyvän kaikkien keskuudessa. Itselläni on esimerkiksi preferenssi yli 60 tunnin työviikkoihin mutten koe vieväni muilta töitä. Töitä riittää kyllä loputtomiin, kunhan vain annetaan markkinoille mahdollisuus työvoiman kohdentamiseen oikeille sektoreille. Tällä hetkellä tämä kohdennus toteutuu erityisen huonosti varsinkin Suomessa jossa työpaikkasäännöstelyllä on pitkät perinteet ja ammattiliitoilla vahva poliittinen asema.
turha kulutus poistuu, ja ihmisille löytyy riittävästi vapaa aikaa, siinä ohessa jos jotkut haluaa leivällensä jatketta, niin onhan nykyisinkin lähes kaikissa kaupungeissa näitä siirtolapuutarhoja, nekin näyttävät ainakin minun kaupungissani vielä kovin autioilta, viljelypalstoja on siis vapaana pilvin pimein.
Mielestäni "turha kulutus" on eräänlainen oxymorooni, koska se vaatii vastauksen kysymykseen "turha kulutus - kenen mielestä?". Se minkä sinä koet tarpeelliseksi kulutukseksi joku toinen voi kokea (lähes) elintärkeäksi ja päinvastoin. Tämä on yksi syy siihen miksi kaikenlainen keskusjohtoinen suunnittelu on hyödytöntä koska se ei kohdenna resursseja tehokkaasti siihen mitä ihmiset oikeasti haluavat.
Noin ylipäätään on myös tunnettua, että Suomessa on maata pilvinpimein eikä sitä kaikkea käytetä. Syy tähän käyttämättömyyteen on tosin siinä, että se maa ei ole kovin arvokasta/tuottoisaa jos sitä verrataan maahan jota löytyy eteläisimmiltä leveyspiireiltä. Tästä syystä en oikein näe järkeä kolmipäivästen työviikkojen kannattamiseen varsinkaan jos se lopun viikkoa käytettäisiin melko arvottoman maan maanviljelyyn. Olisi huomattavasti yksinkertaisempaa poistaa verot ja purkaa säätelyt ja antaa markkinoille mahdollisuus toimia.
niin olennaista yllä mainitsemassani toimintamallissa olisi että osingon saajat saisivat 2600 euroa kuussa nostaa osinkoja verottomasti, tähän nykyiseen 28 % lähdeveroon nähden poikkeavasti, mutta sen ylittävältä osalta joutuisivat maksamaan 55% lähdeveroa.
Tuo 28 % lähdeveron poistaminen alle 2600 tienaavilta on mielestäni hyvä idea joka kannustaisi ihmisiä säästämään ja sijoittamaan. En tosin pidä 55 % lähdeveroajatuksestasi vaan se saisi pysyä entisellään (joskaan en vastustaisi lähdeveron poistoa kokonaan).
Tämä ei liity tähän aiheeseen, mutta kysynpä silti tässä kommenttiosiossa. Miten price specie flow model toimisi 100% reservin kultakannassa? Jos yksityiset pankit saisi keskuspankkiin verrattavissa olevan aseman eri markkina-alueilla , niillä kai olisi samanlainen päämäärä estää varsinaisten kulta reservien katoaminen kuin keskuspankeilla klassisen kultastandardin aikana. Itse en ole perehtynyt kultastandardiin kuin pintapuolisesti ja yllä oleva olikin vain omaa arvailua vailla mitään sen suurempaa pohjaa.
Ps. Olen perustanut oman lähinnä taloutta käsittelevän blogin ja jos löytyy kiinnostusta niin kommentointi on enenmmän kuin tervetullutta.
Perustulon idea on monille liberaaleille mieleen ainakin jos sitä verrataan nykyisenkaltaiseen (suomalaiseen) sosiaaliturvaan, joka on jossain määrin ylimitoitettu ja monimutkainen. Itseasiassa tukiviidakko on sen verran monimutkainen, että epäilen tämän olevan osaltaan tarkoituksellista.
Nykysysteemin ideana tuntuu olevan lisätä niiden ihmisten määrää, jotka eivät viitsi ottaa selvää mihin kaikkeen heillä olisi oikeus, joten he menevät mieluummin mahdollisimman pian töihin. Jos järjestelmä olisi tehokkaampi, useampi jäisi pidemmäksi aikaa nauttimaan sosiaalietuuksista. Jos ne esimerkiksi maksettaisiin juuri silloin kun ihmisillä olisi niihin lain mukaan oikeus, eikä käsittelyaikoja tarkoituksella venytettäisi, menot todennäköisesti kasvaisivat rajusti. Käsittääkseni tukia alibudjetoidaan yleensä, mutta niitä jää silti jonkin verran käyttämättä.
Tämä on minusta aika aivovammainen tapa hoitaa asia. Parempi olisi hinata mitoitusta jonkin verran alaspäin ja tehdä hommasta kitkattomampi. Ainakin minä maksan mieluummin saman määrän veroa siitä, että homma hoidetaan järkevästi kuin siitä, että se tehdään näin tyhmästi.
Perustulolle on tietysti myös ihan uusklassisen talousteorian mukainen perustelu (verrattuna nykyiseen) siinä mielessä, että se vähentää sosiaaliturvan aiheuttamaa deadweight-lossia.
Pääomatulojen verovapaus johonkin rajaan asti on ihan hyvä idea. Progressio pääomatulossa on tai ei ole huono idea riippuen siitä, miten asian haluaa nähdä. Itse en ole mikään suuri progressiofani, mutta kyllä sille ihan kohtuullisen solideja perusteluita löytyy myös vasemmistolaisempien "oikeudenmukaisuus"-periaatteiden lisäksi.
Äkkiseltään kun hahmottelin, niin pääomatulojen osittainen verovapaus ei välttämättä muuttaisi käyttäytymistä kauheasti. Se voisi toki kannustaa niitä säästämään, joilla ei ole omaisuutta paljoa. 2000 euroa kuussa tekisi 24000 euroa vuodessa ja tämmöiset pääomatulot saadakseen täytyy olla keskimäärin useamman sadan tuhannen euron omaisuus. Nuorilla ihmisillä ei tällaisia yleensä ole, mutta vanhemmilla ehkä onkin.
SH:
Miten price specie flow model toimisi 100% reservin kultakannassa? Jos yksityiset pankit saisi keskuspankkiin verrattavissa olevan aseman eri markkina-alueilla , niillä kai olisi samanlainen päämäärä estää varsinaisten kulta reservien katoaminen kuin keskuspankeilla klassisen kultastandardin aikana.
Tiedoksi niille jotka eivät tunne price-specie flow [PSF] mallia. PSF oli David Humen (joidenkin lähteiden mukaan Richard Cantillonin) kultakantamallinnus jonka mukaan kulta virtaa maista ulos joiden vaihtotaloudessa on alijäämä ja vastaavasti kulta virtaa niihin maihin joiden vaihtotalous on ylijäämäinen. Tällä virralla on neoklassisessa taloustieteessä muita implikaatioita kuten hintojen nousua/laskua sekä tätä seuraava oletus tuotannon noususta/laskusta. Kaiken kaikkiaan mallissa on kyse yksinkertaisesti siitä, että tuotteista pitää maksaa jotain ja niistä maksetaan rahassa: tuottaja vastaanottaa rahaa, tuotteen ostaja antaa rahaa.
Mutta vastaus itse kysymykseesi. Ensinäkin "markkina-alue" on vähän epäselvä termi mutta jos sillä tarkoitetaan maa-aluetta, vastaus on ei, sillä pankit tuskin koskaan pystyvät muodostamaan paikallisia monopoleja varsinkaan nykyaikana jossa internetin välityksellä pankin asiakas voi asioida pankissaan mistäpäin maailmaa tahansa (tai kuvittele joku pikkukaupunki kuten Helsinki tai Rovaniemi, molemmissa on tusinoittain erilaisia pankkeja). Jos "markkina-alueella" tarkoitetaan jotain tiettyä asiakaskuntaa, vastaus riippuu miten päämäärä "varsinaisten kultareservien katoamisen estäminen" määritellään. Pankit tietysti yrityksinä haluavat pitää ja laajentaa asiakaskuntaansa. Täten pankkien intresseissä on aina kultareservien eli rahan määrän vähenemisen estäminen. Klassisen kultakannan alla kyse oli kuitenkin sekä siitä, että 100 % reservivaatimusta/kassavarantovelvoitetta ei käytetty. Eli toisin sanoen, jos pankit menettävät riittävän suuren osan reserveistään on olemassa ihan oikea riski pankin joutumisesta konkurssiin luottopaon kautta. Tämän vuoksi pankit tekivät parhaansa kultareservien ylläpitoon. Keskuspankkien kohdalla (silloin kun niitä oli) kyse oli puolestaan merkantilistisesta politiikasta jonka tarkoitus oli lisätä tuotantoa kotimaassa jotta kultaa virtaisi sisään maahan. Tämän vuoksi pidän vähän hassuna sitä, että tänäpäivänä kotimaista tuotantoa yhä suositaan vaikka siitä saa vastineeksi ainoastaan arvotonta ulkomaalaista fiat-rahaa joka saattaa teoriassa romahtaa koska tahansa. Tästä syystä en pidä negatiivista vaihtotasetta kovinkaan ongelmallisena ilmiönä, vaikkakin siitä saattaa seurata ongelmia mikäli negatiivinen vaihtotase on jatkunut jo pitkään (tyyliin Yhdysvallat). Joka tapauksessa 100 % reservivaatimuksen/kassavarantovelvoitteen alla yksityisille pankeille on melko sama virtaako kultarahaa ulos vai sisään pankista, koska pankin vakaus eli henki ja elämä eivät sinänsä ole riippuvainen siitä paljonko kultaa pankin holveissa on (koska pankkiholveissa on aina 100 % tilien numeraalisista varoista). Eli luottopaon uhatessa pankki voi aina tyhjentää holvin ja päästä saman tien eroon veloistaan kuluttajan suuntaan. Yhteenvetona 100 % kultakannan alla pankki on kiinnostunut rahojen pitämisestä holveissa ainoastaan markkinaosuuksien kasvattamiseksi kun taas klassisen kultakannan alla pankit olivat kiinnostuneita rahojen pitämisestä holveissa sekä markkinaosuuksien että hengissä pysymisen vuoksi.
Ps. Olen perustanut oman lähinnä taloutta käsittelevän blogin ja jos löytyy kiinnostusta niin kommentointi on enenmmän kuin tervetullutta.
Lisäsin blogisi linkkilistaani. Sitä kautta on ennenkin tullut hyvin linkityksiä ja lukijoita uusille blogeille. Seuraan toki kaikkia linkittämiäni blogeja vähintään kerran viikossa mutten valitettavasti ehdi kommentoimaan monia kirjoituksia. Mielestäni kommenttien puutteesta ei kuitenkaan kannata lannistua. Kaikille blogeille muotoutuu yleensä pienempi tai suurempi lukijakunta kunhan blogi on ollut tarpeeksi kauan pystyssä, tekstejä ilmestyy jossain määrin säännöllisesti, ja tekstien taso ja asiallisuus on vähintäänkin kohtalainen. Onnea yritykselle!
Tiedemies:
Perustulon idea on monille liberaaleille mieleen ainakin jos sitä verrataan nykyisenkaltaiseen (suomalaiseen) sosiaaliturvaan, joka on jossain määrin ylimitoitettu ja monimutkainen. Itseasiassa tukiviidakko on sen verran monimutkainen, että epäilen tämän olevan osaltaan tarkoituksellista.
Niin on. Itse aluksi lähestyin asiaa tästä vinkkelistä neoklassisesta taloustieteestä käsin. Itävaltalaiseen taloustieteeseen perehtymisen jälkeen olen alkanut vastustaa perustuloa, ellei se saman tien tuo ihan konkreettisia julkisten menojen vähennyksiä. Mielestäni perustulossa on muutamia ongelmia.
1) Suurin osa perustulomallinnuksista ei ota huomioon sitä seikkaa, että kun perustulosta tulee lähes automaattinen täysin vaivaton vaihtoehto, sen ottamisen haukutus työn sijaan nousee ja kun tämä nousee riittävästi nousevat myös verot joka entisestään lisää tämän kannatusta jne. Tätä kutsutaankin nimellä "Malibu surfer problem".
2) Perustulo ilman menonkevennyksiä antaa mahdollisuuden perustulosta mahdollisesti säästyneiden varojen uudelleenallokointiin. Valtion tuntien nämä varat voisivat mennä johonkin haitallisempaan kuten lehdistö- tai puoluetukiin, huumeiden vastaiseen sotaan tai johonkin muuhun vielä älyttömämpään ja/tai vaarallisempaan. Tämän vuoksi ylimääräisten sosiaalibyrokraattien ylläpitäminen on melko haitaton valtion menoerä vapauden kannalta.
3) Perustulo taloudellisesti tehokkaampana järjestelmänä edesauttaa sen (Suomessa erittäin yleisen) valitettavan vaikutelman ylläpitoa jonka mukaan valtiollinen ratkaisu on tehokkaampi, parempi tai ainakin eettisempi kuin markkinoiden tarjoama vaihtoehto. Tämän vuoksi nimenomaan haluan, että jokainen julkinen projekti näyttää etenkin ulospäin mahdollisemman tehottomalta ja aivovammaiselta.
Minulla oli muitakin argumentteja perustuloa vastaan, mutten äkillisesti muista niitä.
Tämä on minusta aika aivovammainen tapa hoitaa asia. Parempi olisi hinata mitoitusta jonkin verran alaspäin ja tehdä hommasta kitkattomampi. Ainakin minä maksan mieluummin saman määrän veroa siitä, että homma hoidetaan järkevästi kuin siitä, että se tehdään näin tyhmästi.
Mutta tuskin olet kuitenkaan yllättynyt siitä että asia hoidetaan näin? Neoklassisia taloustieteilijöitä (kuten tosin myös keynesiläisiä ja marxisteja) tuntuu yleensä vaivaavan se virheellinen käsitys, että valtio on olemassa vain sinua varten ja kaiken valtiollisten projektien päämäärä on ihmisen auttaminen. Valtiollehan keskeinen toiminta on oman toiminnan legitimointi jossa veroja kerätään nimenomaan veron keräämisen ja kuluttamisen vuoksi, ei siksi että laskelmoitaisiin joku optimaalinen tulos joka sektorille jonka jälkeen selvitettäisiin jotenkin tieteellisesti miten paljon rahaa näihin projekteihin verojen muodossa vaaditaan. Varsinkin (suomalaisten) yliopistoekonomien joukossa tuntuu olevan erityisen paljon niitä, jotka näkevät valtion kaiken toiminnan tehokkaana ja markkinoiden toiminnan tehottomana toimintana johon valtion tulisi puuttua entistä enemmän. On valitettavaa, että talouslaskun ongelman ymmärtäminen on näinkin heikossa tilassa.
Perustulolle on tietysti myös ihan uusklassisen talousteorian mukainen perustelu (verrattuna nykyiseen) siinä mielessä, että se vähentää sosiaaliturvan aiheuttamaa deadweight-lossia.
Yup, teknisestihän on mm. mahdollista hoitaa koko perustulo ilman ainuttakaan byrokraattia pelkkinä automaattisina pankkitilisiirtoina niille jotka tienaavat tietyssä ajanjaksossa liian vähän. Tämän laskeminen tosin saattaisi edellyttää lisäinformaation keräämistä tai ainakin valtion tietokantojen selventämistä. Joka tapauksessa, en kannata tätä vaikka nykyjärjestelmään vastustankin.
Äkkiseltään kun hahmottelin, niin pääomatulojen osittainen verovapaus ei välttämättä muuttaisi käyttäytymistä kauheasti. Se voisi toki kannustaa niitä säästämään, joilla ei ole omaisuutta paljoa. 2000 euroa kuussa tekisi 24000 euroa vuodessa ja tämmöiset pääomatulot saadakseen täytyy olla keskimäärin useamman sadan tuhannen euron omaisuus. Nuorilla ihmisillä ei tällaisia yleensä ole, mutta vanhemmilla ehkä onkin.
Toki. Omasta mielestäni tosin osakkeiden myyntivoittojen verotus on vielä ongelmallisempaa myös siksi, että se hidastaa osakkeista luopumista silloin kun niistä olisi hyvä luopua (eli laman aikana). Tämä puolestaan hidastaa markkinoiden korjausliikkeitä.
Itse en ole libertaari juuri siksi, etten jaa tätä periaatteellista valtioon kohdistuvaa halveksuntaa. So. näen, että valtiontapaisessa järjestelmässä on tietysti aina inherenttinä tehottomuutta, rent-seekingiä ja byrokraattista itseintressiä ja sitä enemmän, mitä isommasta valtiosta on kyse, mutta että "optimaalinen määrä" valtiota on melko varmasti nollasta poikkeava. En esimerkiksi mitenkään iloitse siitä, että valtio tekee jonkin asian täysin vammaisesti.
Näkisin perustulon ongelmat jokseenkin samansuuntaisina kuin tässä hahmottelit. Ongelmahan nyt on se, että joku toimeentulotuki Suomessa maksetaan niille, jotka sössivät asiansa oikein lahjakkaasti ja järjestelmä kannustaa mokaamaan rankasti siinä vaiheessa kun asiat alkavat mennä vähän pieleen, so. ei kannata tehdä vähän työtä parantaakseen asemaansa vähän. Perustulon ideana on korjata juuri tämä ilmiö.
Vielä tästä "valtio minua varten", valtio on minusta lähinnä prosessi, ei niinkään mikään toimija. Byrokraattinen itseintressi tekee valtion sisään kyllä kaikenlaisia toimijoita (poliisi, eduskunta, armeija, sosiaalitoimi, jne.), jotka kukin itsesään pyrkivät edistämään omaa olemassaoloaan ja turpoamaan. Nämä samat byrokraattiset voimat vaivaavat kuitenkin kaikkia ihmisten luomia organisaatioita, myös esimerkiksi isojen yritysten eri osastoja. Tässäkin suhteessa libertaari puhetapa on minusta harhaanjohtava, koska esimerkiksi minä en näe näitä yksityisiä byrokratioita oikeastaan erilaisina valtioon verrattuna.
En myöskään pidä itsestäänselvänä, että tiettyjen palveluiden (ns. luonnolliset monopolit) hoitaminen yksityisesti ja täysin markkinaehtoisesti mitenkään väistämättä vähentäisi byrokratiaa. Rent-seekingiä esiintyy aina siellä, missä on monopolivoittoja saatavilla, joten ilman valtiotakin sitä tapahtuisi.
Kuten sanoin, minulle on periaatetasolla ihan yksi lysti, miten jokin asia hoidetaan, eikä minulla ole valtion alasajoa vastaan mitään silloin, kun voidaan kohtuullisella varmuudella tietää, että tilalle ei tule jotain huonompaa.
Tiedemies:
En myöskään pidä itsestäänselvänä, että tiettyjen palveluiden (ns. luonnolliset monopolit) hoitaminen yksityisesti ja täysin markkinaehtoisesti mitenkään väistämättä vähentäisi byrokratiaa. Rent-seekingiä esiintyy aina siellä, missä on monopolivoittoja saatavilla, joten ilman valtiotakin sitä tapahtuisi.
Minulla ei juuri ole kommentoitavaa muuhun kuin yllä olevaan kommenttisi osaan. Olen toki samaa mieltä, että yksityisissäkin yrityksissä on byrokratiaa ja tämä byrokratia tuppaa olevan pitkälti verrannollinen yrityksen kokoon. Keskeinen ero valtion ja yritysten välillä on kuitenkin siinä, että yrityksillä (myös monopoliyrityksillä) on hankittava voitot jostain eli niiden byrokratiakoneisto ei voi edes teoriassa kasvaa loputtomiin. Valtiolla tällaista teoreettista maksimipistettä ei ole, olettaen talouskasvun jatkuvan.
Vielä sivuhuomautuksena voisin mainita, että itävaltalaisen teorian mukaan on kyseenalaista onko monopoleja olemassa lainkaan valtion ulkopuolella (esim. patenttietuoikeudet, tavaramerkit jne.). Misesin mielestä monopolit ovat mahdollisia vapaassa markkinataloudessa, joskin ne ovat erittäin harvinaisia (tyyliin timantit), Rothbardin mielestä monopolit eivät ole edes teoreettisesti mahdollisia vapaassa markkinataloudessa. Itse kallistun lähinnä Misesin analyysin kannalle eli pidän monopoleja teoreettisesti mahdollisina vapaassa markkinataloudessa. Mielestäni Mises piti kuitenkin monopoleja liian yleisinä (joskin ne ovat hänestä harvinaisia verrattuna esim. markkinatalousmyönteiseen Chicagon koulukuntaan) - itse pidän niitä niin harvinaisina, etten ole varma onko maailmassa tällä hetkellä ainuttakaan monopolia (kookkaat timantit saattavat olla se ainoa tällainen).
En ole samaa mieltä monopolien suhteen. Tiedän, että monet ovat sitä mieltä, että monopolit tai senkaltaiset tilanteet ovat harvinaisia.
Minä tarkoitin yllä kyllä lähinnä sellaisia ilmiöitä, joissa monopoli on käytännössä ainoa mahdollisuus. En esimerkiksi tosiasiassa usko, että oikeuslaitokset voivat kilpailla keskenään tavalla, joka takaisi niiden tehokkuuden. Tai armeijat, poliisit jne. Jopa vesi- ja sähkölaitokset tms. ovat alttiita rent-seekingille.
Voidaan nimittää niitä vaikka joksikin muuksi. Merkittävät skaalaedut tuovat tullessaan kuitenkin tilanteen, jossa a) kilpailu ei ole kannattavaa b) voittoa syntyy huomattavia määriä.
Jos näin on, syntyy tällaisen organisaation sisään väistämättä rent-seekingiä. Ei ole oikeastaan mitään merkitystä sillä, onko organisaation perimmäinen tavoite tuottaa voittoa; kun monopolivoittoja (tai merkittävien skaalaetujen tuomaaa voittoa) on tarpeeksi, siitä riittää omistajillekin niin paljon, että tehottomuus pääsee rehottamaan.
Ajatellaan vaikkapa paikallista sähkölaitosta. Se on rakentanut sähköjohdot kylän kaikkiin koteihin ja laskuttaa niitä "kohtuullisesti". Kilpailija tarjoaa sähköä halvemmalla, mutta johdot pitäisi rakentaa. Paikallinen sähkölaitos painaa hinnat sen verran alas, että uusia johtoja ei kannata rakentaa; hinnat asettuvat ns. undercut-proof- tasapainotilaan.
Tässä tasapainotilassakin voitot ovat niin suuret, että omistaja "sietää" (ts. ei sietäisi jos tietäisi, mutta organisaatio kykenee piilottamaan tehottomuuden) tehottomuutta, koska ei ole näkyvää tarvetta karsia.
Valtio ei hommaa hoida sen paremmin, vaan usein huonommin, siitä en ole eri mieltä. En vain näe tätä prosessia minään "joko-tai" juttuna, vaan niin, että tämmöisiä syntyy aina. Valtion tuottama haitta tällaisessa tilanteessa voi monesti olla aika mitätön.
Tiedemies:
Ajatellaan vaikkapa paikallista sähkölaitosta. Se on rakentanut sähköjohdot kylän kaikkiin koteihin ja laskuttaa niitä "kohtuullisesti". Kilpailija tarjoaa sähköä halvemmalla, mutta johdot pitäisi rakentaa. Paikallinen sähkölaitos painaa hinnat sen verran alas, että uusia johtoja ei kannata rakentaa; hinnat asettuvat ns. undercut-proof- tasapainotilaan.
Yksi keskeinen ero neoklassisessa ja itävaltalaisessa monopoliteoriassa on siinä, että neoklassisen monopoliteorian mukaan monopoleja on aina, mikäli kilpailua ei ole - itävaltalaisen monopoliteorian mukaan monopoleja on aina, mikäli kilpailu ei ole sallittua (tai mahdollista). Eli toisin sanoen, sähköyhtiösi on neoklassisen monopoliteorian mukaan monopoli koska kilpailua ei ole, sähköyhtiösi ei ole itävaltalaisen monopoliteorian mukaan monopoli koska kukaan ei estä muita sähköyhtiöitä vetämästä johtoja. Itävaltalainen monopoliteorian painopiste on nimenomaan markkinoiden ennalta arvaamattomuudessa, jonka mukaan monopolivoittoja on (käytännössä) mahdoton repiä niin kauan kun tilanne ei ole täysin ennalta arvattava (eli eläisimme neoklassisessa yleisessä tasapainossa). Vastaavasti itävaltalainen yleinen teoria painottaa, ettei utiliteettejä ja vast. voida laskea, jonka vuoksi emme pysty mitenkään ottamaan selvää onko kyseinen sähköyhtiö monopoli vai ei, vaikka tietäisimme ihan kaiken sähköyhtiön ja kuluttajien menoista, kuluista, tuotoista jne.. Yleinen liberaali teoria puolestaan perustelee, että monien väitettyjen luonnonmonopolien ongelma ratkeaa sillä, että yksityinen ihminen omistaa ainoastaan johdon lähimpään päätteeseen johon määritelmän mukaan kulkee sähköä useammasta yhtiöstä.
Argumenttini kannalta olennaista ei ollut se, miksi tilannetta nimitetään, tiedämmekö tilanteen monopoliksi vai emme. Olennaista on se, että on uskottava mekanismi, joka tekee voitoista niin suuria, että omistajakaan ei voi erottaa rent-seekingiä yms. tehottomuutta normaalimeinigistä.
Olennaista ei myöskään ole se, että "vapaat markkinat" on määrittelykysymys. Olennaista on, voiko syntyä byrokraattista tehottomuutta. Oma lähtökohtani on utilitaristinen ja korostan tehokkuutta. Jos tehokkuustappio syntyy, on minulle aivan sama, kuka tai mikä sen aiheuttaa. Jos vika on valtiossa ja yksityinen tekisi saman tehokkaammin, kannatan yksityistämistä.
Sensijaan on mekanismeja, jotka estävät myös yksityistä (lähinnä erilaisten principal-agent- ongelmien vuoksi) omistajaa sen paremmin saavuttamasta tehokkuutta. Valtio tms. ei ole autuaaksitekevä, eikä voi tehdä mitään tyhjästä, mutta valtiota voidaan "kontrolloida" muutenkin kuin pakottamalla, yksityistä ei.
Samasta syystä pidän väkivaltakoneiston yksityistämistä mahdottomana. Yksityinen väkivaltakoneisto voi harjoittaa pidäkkeetöntä rent-seekingiä. Lisäksi joukko yksityisiä väkivaltakoneistoja ei todennäköisesti "kilpailisi" reilusti, vaan ne toimisivat kuten mafiat tms.
Tiedemies:
Argumenttini kannalta olennaista ei ollut se, miksi tilannetta nimitetään, tiedämmekö tilanteen monopoliksi vai emme. Olennaista on se, että on uskottava mekanismi, joka tekee voitoista niin suuria, että omistajakaan ei voi erottaa rent-seekingiä yms. tehottomuutta normaalimeinigistä.
Tuon itävaltalaisen monopoliteorian pointti onkin juuri osoittaa (a priori tai induktiivisella menetelmällä), ettei rent-seekingiä tai vast. tehottomuutta voi syntyä. Itävaltalaisessa monopoliteoriassa (tai oikeastaan yleisemmässä teoriassa) on myös perustelu sille, ettei yksittäisiä firmoja (kuten sähkölaitostasi) voi ylipäätään eritellä muista firmoista (unohdin mainita tämän viimeksi). Syy on siinä, ettei mitään neoklassisen teorian määrittelemiä "täysin vapaita markkinoilla" ole olemassa koska esim. ruokakaupat jotka sijaitsevat korttelinpäästä toisistaan omaavat, neoklassisella terminologialla, paikallismonopolin koska ne 1) sijaitsevat hieman eri kohdissa ja 2) tarjoavat hieman eri ostokokemuksen. Täten esim. Mars patukka Ruokavarastosta joka sijaitsee 300m päässä asunnostasi, ei ole sama tuote kuin Mars patukka Siwasta joka sijaitsee 400m päässä asunnostasi. Itävaltalaisesta vinkkelistä katsoen neoklassisen taloustieteen määritelmä vapaista markkinoista on ajatuksena käytännössä mahdoton ja tässä mielessä itävaltalainen taloustiede näkee tuon, mahdollisen, rent-seekingin lähinnä markkinoiden normaalina toimintana jota kaikki yritykset harjoittavat vesipullon myyjästä vesilaitokseen.
Olennaista ei myöskään ole se, että "vapaat markkinat" on määrittelykysymys. Olennaista on, voiko syntyä byrokraattista tehottomuutta. Oma lähtökohtani on utilitaristinen ja korostan tehokkuutta. Jos tehokkuustappio syntyy, on minulle aivan sama, kuka tai mikä sen aiheuttaa. Jos vika on valtiossa ja yksityinen tekisi saman tehokkaammin, kannatan yksityistämistä.
Keskeinen ongelma, jälleen itävaltalaisesta vinkkelistä, on että utiliteetit toimivat pelkästään ordinaalisella tasolla, eikä niitä siten voi laskea mitenkään yhteen (varsinkaan useamman ihmisen kesken). Neoklassiset yrittävät kiertää tämän ongelman paljastetun preferenssiteorian (revealed preference) avulla. Todellisuudessa tämä teoria ei kuitenkaan poista ongelmaa.
Samasta syystä pidän väkivaltakoneiston yksityistämistä mahdottomana. Yksityinen väkivaltakoneisto voi harjoittaa pidäkkeetöntä rent-seekingiä. Lisäksi joukko yksityisiä väkivaltakoneistoja ei todennäköisesti "kilpailisi" reilusti, vaan ne toimisivat kuten mafiat tms.
Itse en näe yksityisiä poliiseja, oikeuslaitoksia ja armeijoita mitenkään ongelmallisina. Tosin tässä ns. anarkisti vs. minarkistidebatissa kallistun lopulta minarkistien puolelle jos asiaa väkisin väännetään. Omasta mielestäni anarkismissa on lähinnä kahden sortin ongelmia 1) kaikkein heikoimpien ihmisten kuten lasten oikeusturva heidän vanhempiaan vastaan (noh, eihän se nykyjärjestelmässäkään kovin hyvin toimi kun suurimmassa osassa maista ympärileikkaukset ja lasten lyömiset jne. ovat sallittuja), 2) anarkismin tasapainottomuus (jos anarkismi olisi niin vakaa kuin anarkistit perustelevat, luulisi maailmasta löytyvän edes yksi alue jossa anarkistinen oikeus- ja rangaistusjärjestelmä vallitsisi).
Tuon itävaltalaisen monopoliteorian pointti onkin juuri osoittaa (a priori tai induktiivisella menetelmällä), ettei rent-seekingiä tai vast. tehottomuutta voi syntyä.
Tämä on ongelmallista, koska rent-seekingiä esiintyy, joten jossain on virhe. Ei voi olla "valtion" vika, jos yksityisen yrityksen sisällä harjoitetaan rent-seekingiä.
Tästä on paljon esimerkkejä. Isojen firmojen sisällä on paljon sellaista ilmiselvää tehottomuutta, jota niissä (täysin onnistumatta) yritetään kaiken aikaa karsia. Osastopäälliköt tms. kilpailevat keskenään paitsi tuloksen tekemisellä, myös firman sisäisten resurssien jaossa ja usein varsinaisen tuottavan toiminnan kustannuksella.
Tämä ei tietenkään ole argumentti valtion puolesta; se on ainoastaan osoitus siitä, ettei valtio ole kaiken tehottomuuden lähde.
Mitä tulee utiliteettien problematiikkaan, niin olen kyllä samaa mieltä kritiikistä. Utiliteetti on vain teoreettinen välin, jolla mallinnetaan asioita, ei sitä ole olemassa "oikeasti".
Itävaltalaisen koulukunnan metodologinen pakkopaita on minusta aina ollut jotenkin kummallinen. Jos sen hyväksyy, niin varsinaista taloustiedettä ei voi edes tehdä. Minusta on jotenkin intuitiivisesti selvää, että ihmisten käyttäytymisestä voidaan tehdä tilastollisia ennusteita.
Tämä liittyy laajemmin tieteenfilosofiaan. Tieteessä tehdään aina vain malleja. Mallit eivät ole todellisuutta ja ne eivät edes varsinaisesti "kuvaa" todellisuutta. Ne ovat vain malleja, joiden pohjalta tehdään oppineita arvauksia siitä, mitä tapahtuu kun jokin asia ympäristössä muuttuu. Itävaltalainen koulukunta tavallaan kieltää taloustieteen olemassaolon tässä mielessä.
Tiedemies:
Tämä on ongelmallista, koska rent-seekingiä esiintyy, joten jossain on virhe. Ei voi olla "valtion" vika, jos yksityisen yrityksen sisällä harjoitetaan rent-seekingiä.
No jos sitä nyt lähdetään oikein vääntämään, niin tuon koko argumentin voisi pukea näin:
1) Monopolit eivät tuota tehotonta rent-seekingiä koska monopoleja ei ole niin kauan kun kilpailu on sallittua (ja mahdollista).
2) Vaikka monopoleja olisi, emme voi eritellä tehotonta rent-seekingiä normaalituotoista.
3) Toisaalta täydellistä kilpailukaan ei ole, joten kaikissa yhtiöissä esiintyy jonkin sortin rent-seekingiä.
4) Tämä rent-seekingiä ei ole varsinaisesti tehotonta eikä sitä voida edes poistaa, koska vapaat markkinat ovat aina optimaalisin tapa tuotannon järjestämiseen. Itävaltalainen teoria siis myöntää, etteivät markkinat ole täydelliset (siten kuin neoklassinen taloustiede ne käsittää) koska jos näin olisi, eläisimme yleisessä tasapainossa jolloin mm. rahaa ei olisi.
5) Ainoa varsinainen rent-seeking joka luo tehottomuutta syntyy joko valtion instituutioissa tai sitten sellaisissa yrityksissä joita valtio sponsoroi tai jolle valtio on antanut erityisoikeuksia (kuten esim. pankkien fractional reserve -oikeudet tai yritysten patentti-, tavaramerkki ym. IP-oikeudet). Ja jos asiaa miettii tältä kantilta käsin, valtaosalla isoista firmoista vastaanottaa erilaisia valtion jakamia tukia ja etuoikeuksia.
Itävaltalaisen koulukunnan metodologinen pakkopaita on minusta aina ollut jotenkin kummallinen. Jos sen hyväksyy, niin varsinaista taloustiedettä ei voi edes tehdä. Minusta on jotenkin intuitiivisesti selvää, että ihmisten käyttäytymisestä voidaan tehdä tilastollisia ennusteita.
Miten niin ei? Eikö varsinainen taloustiede ole juuri sitä, että voidaan loogisesti sanoa, että X:stä seuraa Y. Itävaltalainen taloustiede rakentuu muutamasta itsestään selvästä aksioomasta (kuten että, "ihmiset toimivat") ja rakentuu pala palalta aina taloussykliteorioihin asti. Itävaltalaisen taloustieteen mukaan esim. minimipalkan nosto lisää, ceteris paribus, aina työttömyyttä. Neoklassinen taloustiede ei edes väitä näin vaan pikemminkin sanoo minimipalkan nosto saattaa joissain tapauksissa lisätä työttömyyttä koska on osoitettu empiirisesti, että jos minimipalkan nosto on riittävän pieni, työttömyyden nousu jää virhemarginaaliin ja vaikka nosto olisi vähän suurempi, työttömyyden nousu saattaa kestää ajallisesti niin kauan, ettei se mahdu tutkimuksen aikarajan sisälle ym.
Toki jos asiaa katsoo siltä kannalta miten "tiede" nykyään määritellään (eli positivistisesti) itävaltalaista taloustiedettä ei voida pitää tieteenä, mutta sama koskee myös matematiikkaa, logiikkaa ja suurta osaa filosofiaa. Omasta mielestäni tällainen määrittely ei ole oikein oikeutettua varsinkin jos ihan oikeasti ajatellaan minkä tasoista "tutkimusta" monet yhteiskuntatieteelliset laitokset nykyään tuottavat. Tietysti siinä mielessä positivismi on kiva asia yhteiskuntatieteille, koska se tarjoaa loputtoman määrän tutkittavaa ja mahdollistaa apurahojen jatkuvan pyynnön koska mistään asiasta ei saada ikinä lähellekään 100 % varmuutta (toisin kuin esim. fysiikassa, jossa on itsestään selvää, että kappale jatkaa kiitämisistään halki avaruuden ellei siihen vaikuta joku toinen voima jne.).
Itävaltalainen taloustiede ei tosin rajoita "tilastollisten ennusteiden" tekemistä, vaan ainoastaan sanoo, ettei tilastollisista ennusteista voida luoda taloustiedettä vaan pikemminkin nämä tilastolliset ennusteet ovat irrallisia jotka voivat toki tukea teoriaa tai sotia sitä vastaan. Ne eivät kuitenkaan yksin voi kaataa teoriaa vaan teoriasta on löydettävä looginen virhe teorian kumoamiseen. Viimeisen 100 vuoden aikana itävaltalainen taloustiede on mennyt hurjasti eteenpäin ja nyt muutoksia ja uusia asioita tapahtuu lähinnä teoreettisen kehyksen marginaaleissa, ihan niin kuin tapahtuu tämän päivän matematiikassakin (tämä on oikeastaan väistämätön seuraus kaikille aksiomaattista metodia käyttäville tieteenlajeille - matematiikassakin on pakko olettaa luvut 0 ja 1, tämän jälkeen kaikki voidaan johtaa noiden lukujen suhteista). Joka tapauksessa, itävaltalaisessa taloustieteessä on paljolti myös empirismin käyttöä, mutta lähinnä osana historiantutkimusta. Jos esim. joku heittää väitteen ilmaan "vuonna x työttömyys nousi kymmenen prosenttiyksikköä" itävaltalainen taloussietelijä voi suoraan intuitiivisesti päätellä, että minimipalkat nousivat, työehdot kiristyivät, kupla puhkesi (joka voimisti aiempien minimipalkkojen vaikutusta) tai aluetta koetteli joku katastrofi kuten tulivuorenpurkaus, maajäristys tai sota. Tämän jälkeen taloustieteilijä menee tutkimaan lakeja, tilastoja ja olemassa olevaa historiankirjoitusta ja selvittää mikä mahdollisista teoreettisista päätelmistä oli oikein. Toki ihmisten käyttäytymisestä voidaan tehdä tilastollisia ennusteita, mutta ne saattavat teoriassa muuttua täysin päinvastaisiksi myöhemmin. Esimerkiksi bensalla on tunnetusti minimaalinen hintaelastisuus, mutta jos keksitän uusi bensaa parempi polttoaine bensan hintaelastisuus saattaa nousta yhdessä yössä lähes maksimaaliseksi. Itävaltalaisesta taloustieteellä on hyvin vähän käyttöä tällaiselle datalle, koska me tiedämme jo ennalta minkä suuntainen vaikutus lailla tai tapahtumalla X on kohtaan Y, se mitä me emme tiedä on miten vahva tämä vaikutus on, mutta tätä ei historiallinenkaan data voi kertoa (se voi ainoastaan antaa osviittaa asialle).
Viimeiseksi voisin vielä mainita, että monet vähänkin vanhemman polven taloustieteilijät kuten Lucas ovat myöntäneet, että taloustiedettä on viety erittäin vähän eteenpäin tilastollisista ennusteista käsin vaan pääosa on tullut jonkin sortin aksiomaattisista päätelmistä. Lisäksi neoklassisessa taloustieteessä suurin osa ajasta kuluu nykyään matemaattisten laskelmien parissa, eikä suinkaan empiirisesti tutkien, joka on varsin ironista neoklassisen taloustieteen kritisoidessa sellaista metodologiaa jossa matematiikan loogista tutkimusmenetelmää sovelletaan suoraan taloustieteeseen...
Minusta näyttää, että meillä on erilainen käsitys suhteesta empiriaan. Oma näkemykseni on, että on täysin yhdentekevää, miten malliin on päädytty, so. onko malli keksitty päästä vai onko sen muotoilussa käytetty empiirisiä tuloksia, tilastoja jne.
Useinhan malli rakennetaan post hoc selittämään jotain havaittua uutta ilmiötä. Malli yritetään rakentaa niin, että tehdään yksinkertaisimmat uskottavat oletukset, joiden pohjalta havaittu ilmiö voidaan "selittää", so. siten että havaittu ilmiö on mallin "ominaisuus".
Empirian rooli on minusta juuri päinvastainen kuin väität: empiria on ikäänkuin trump card, jolla malli osoitetaan vääräksi. Se, että malli toimii, ei tee siitä oikeaa. Se, että malli ennustaa jotain, tekee siitä käyttökelpoisen, ei suinkaan totta.
Tämä on minusta oltava lähtökohtana kaikessa tieteessä.
Meillä muuten suomenkielisessä sfäärissä nimitetään "yhteiskuntatieteeksi" asioita, joita anglosaksisessa maailmassa ei välttämättä aina nimitetä. Meillä on germaaninen käyttö, joka vastaa suunnilleen saksankielisen sanan "Wissenschaft" merkitystä. Englannin kielen "science" ei yleensä kata itseasiassa muuta kuin luonnontieteet. (Ei esimerkiksi matematiikkaa)
Tarkoitin "metodologisella pakkopaidalla" itseasiassa lähinnä sitä, että ihmisluonnosta on lupa olettaa vain tiettyjä asioita ja ihmisen käyttäytymisen mallintaminen on tavallaan "kiellettyä". Tämä sulkee esimerkiksi behavioristisen taloustieteen ja vaikkapa sisäeritysjärjestelmän ominaisuuksiin vetoamisen taloustiedettä tehdessä.
En puolusta tai kritisoi laskemista sen määrän perusteella. Monimutkaiset mallit vaativat monimutkaista laskemista. En myöskään varsinaisesti puolusta neoklassista taloustiedettä.
Olen itseasiassa samaa mieltä kanssasi noista asioista, jotka johtavat yleisimmin rent-seekingiin. En edes pidä tästä termistä, koska se viittaa melkein suoraan valtioon. Kyse on laajemmin kaikenlaisista päämies-agentti-ongelmista, jotka voidaan redusoida siihen, että omistaminen on käsitteenä vaikeasti hahmotettava yhteiskunnassa, joka on jo näin teknisesti kehittynyt.
Enkä väitä, että valtio ratkaisee näitä ongelmia mitenkään hyvin. Valtio on väline, joka tuottaa joitain ongelmia, mutta minusta on jotenkin höpsöä rakentaa kokonainen tieteenhaara sen oletuksen nojaan, että se aiheuttaa kaikki ongelmat ja että niitä ongelmia, joita se ei aiheuta, ei edes voi - tai pahempaa, saa - ratkaista.
Lähetä kommentti