Miten valtio kaappasi rahan

Edellisessä postauksessa perustelin miksi raha syntyy alun perin aina markkinaehtoisesti. Koska valtiot eivät voi luoda minkäänlaista toimivaa rahayksikköä tyhjästä, on mielenkiintoista seurata miten arvoton fiat-raha on onnistunut valtaamaan kaikki maailman rahataloudet. Taloustieteellisesti katsottuna tuotteiden arvo perustuu niiden käyttöarvoon, rahan arvon perustuessa sen vaihtoarvoon. Rahan erikoisominaisuuden vuoksi maailmanlaajuinen kultakanta on onnistuttu vaihtamaan askel kerrallaan alun perin arvottomaan fiat-rahaan. Kyseinen rahankaappausprosessi on kutakuinkin noudattanut seuraavia askelia suunnilleen alla esitetyssä järjestyksessä.

Rahanlyönnin monopolisointi on prosessin ensimmäinen askel jossa valtio kieltää yksityisiltä firmoilta rahanlyömisen ja siten totuttavat yksilöt käymään kauppaa ainoastaan tietynlaisilla ennalta määrätyn näköisillä kolikoilla.

Rahan nimen muuttaminen on suhteellisen nopea ja valtiolle tärkeä askel, jossa luontaisten rahayksiköiden nimet kuten muru, gramma, unssi ja kilo muutetaan markoiksi, dollareiksi ja kruunuksi.

Metallipitoisuuden alentaminen on vaikeaa sellaisilla markkinoilla joissa erilaiset kolikot kilpailevat keskenään ja jossa kolikot tunnistetaan niiden painoarvon, ei niiden nimen, mukaan. Kun kolikoita on vain yhdenlaisia eikä niiden painoa punnita voi valtio alkaa säännöllisesti pienentämään niiden metallipitoisuutta. Aiemmin tämä tehtiin lyömällä reikä kolikon keskustaan (tämän historiallinen jäänne löytyy vieläkin monien maiden fiat-rahakolikoista), tänään se tehtäisiin korvaamalla kolikon sisus jollain halpametallilla kuten nikkelillä, raudalla tai alumiinilla.

Pienemmän kassavarantovelvoitteen salliminen voi aluksi tuntua ainoastaan yksityisten pankkien suosimiselta mutta valtiollakin on näppinsä pelissä. Kultakannan alla, jossa vallitsee 100 % kassavarantovelvoite, valtion on vaikea saada lainoja sotaretkiin ja muihin julkisiin projekteihin. Tämän ongelman ratkaisemiseksi monet valtiot antoivat yksityisille pankeille oikeuden kassavarantovelvoitteen pienentämiseksi halvan lainan vastineeksi.

Keskuspankin luominen on valtion kannalta ehkä prosessin tärkein askel sillä sen jälkeen koko yksityinen pankkijärjestelmä sidotaan lopullisesti valtioon. Yksityiset pankit saavat oikeuden valtion takaamiin (eli käytännössä riskittömiin) massiivisten katteettomien lainojen antoon, valtio puolestaan saa koko rahajärjestelmän haltuunsa.

Paperirahan painaminen myydään aluksi takeena siitä, ettei luottopakoja ja muita suurempia talouskriisejä enää synny. Todellisuudessa paperisen fiat-rahan painaminen ainoastaan pahentaa taloussyklejä ja lisää inflaatiota.

Kullan takavarikointi on joskus suoritettava paperirahan varjelemiseksi, sillä huonoina aikoina kansalaiset turvautuvat yhä herkästi kultaan vaihtokaupan välineenä mikäli sitä on helposti saatavilla. Tämän vuoksi kulta oli mm. Yhdysvalloissa kielletty lähes koko 1900-luvun.

Kultavaluuttakannan luominen on suhteellisen tarpeeton, mutta joskus käytetty, välietappi jossa takavarikoitua kultaa käytetään ikään kuin koko rahajärjestelmän takeena. Toisin sanoen valtio luo illuusion siitä, että elämme yhä kultakannan alla vaikka fiat-raha hallitsee jo käytännössä kaikkea kaupankäyntiä.

Kultakannan lopullinen jättäminen on ennemmin tai myöhemmin suoritettava prosessi, mikäli valtio haluaa luoda rahaa tyhjästä loputtomissa määrissä. Teoreettisesti kultaan sidottu valuutta toimii tavallaan viimeisenä valtion inflaatioesteenä mutta siitä luovutaan koska kullan teennäisen matalan hinnan ylläpitämisestä muodostuu liian kallista valtion jatkaessa rahan luomista.