Yhdysvaltain viisumisanomisprosessi on erittäin byrokraattinen ja sen suorittaminen vaatii ennen kaikkea määrätietoisuutta ja pitkää pinnaa. Lyhyesti prosessi alkaa United States Citizenship and Immigration Servicestä (eli USCIS:stä). USCIS:ltä ei varsinaisesti anota viisumia, vaan ainoastaan lupaa viisumin anomiseen. USCIS:n jälkeen paperit menevät National Visa Centerille (eli NVC:lle) jonne lähetetään lisää papereita. Lopulta paperit päätyvät Yhdysvaltain konsulaattiin eli Helsinkiin jossa järjestetään pienimuotoinen haastattelu. Edes konsulaatti ei varsinaisesti anna viisumia vaan tilapäisen maahanmuuttoluvan joka aktivoi viisumin muutettuasi Yhdysvaltoihin. Yleensä tämä maahanmuuttolupa on voimassa puolivuotta. Näiden eri virastojen lisäksi paperisi saattavat kulkeutua mm. Department of Homeland Securitylle (eli DHS:lle), Federal Bureau of Investigationille (eli FBI:lle) ja muille virastoille. Tämä on normaalia, eikä viisuminhakijaa informoida tästä erikseen.
Minun viisumiprosessini alkoi elokuussa 2006 jolloin anoin konsulaatilta lupaa viisuminhaun aloittamiseen. Konsulaatti oli lomalla, eikä lupaa myönnetty. Yritin anoa lupaa uudelleen helmikuussa 2007, mutta Adam Walsh Actin voimaantulo poisti tämän mahdollisuuden viikkoa ennen anomukseni käsittelyä (ennen helmikuuta 2007 muutama harvinaisempi viisumityyppi oli suoraan anottavissa konsulaatilta todella lyhyessä käsittelyajassa; tämä on yhä teknisesti mahdollista mutta käytännössä lähes mahdotonta). Tämän ikkunan sulkeuduttua lähetin ensimmäisen paperipaketin (I-130) helmikuun lopulla 2007 USCIS:lle.
I-130 sisältö:
Shekki (1 sivu)
Lomake I-130 (2 sivua)
Väestönrekisteriote, virallistettuna (3 sivua, tunnetaan myös nimellä pitkä syntymätodistus)
Vihkitodistus, virallistettuna (2 sivua)
Lomake G-325A - omat tiedot (4 sivua)
Kopio passista, virallistettuna (2 sivua)
Lomake G-325A - vaimon tiedot (4 sivua)
Passikuva klemmarilla kiinnitettynä valkoiselle paperille (2 sivua)
Kolmen todistajan lausunto vihkimisestä (3 sivua)
Yhteensä: 23 sivua
Viisuminhakuanomukseni hyväksyttiin neljän kuukauden kuluttua ja paperit matkasivat eteenpäin NVC:lle. Lähetin kaksi ensimmäistä pakettia (I-864 laskun ja DS-3023) NVC:lle heinäkuun alussa.
I-864 laskun sisältö:
Shekki (1 sivu)
Yhteensä: 1 sivu
DS-3023 sisältö:
Lomake DS-3023 (1 sivu)
Yhteensä: 1 sivu
Heinäkuun lopussa NVC lähetti minulle kaksi erillistä pakettia (IV ja I-864) jotka palautin takaisin täytettynä:
IV sisältö:
Shekki (1 sivu)
Yhteensä: 1 sivu
I-864 sisältö:
Lomake I-864 (5 sivua)
Kolmen kuukauden palkkakuitit - vaimon tiedot (3 sivua)
Tiliote - omat tiedot (1 sivu)
Yhteensä: 9 sivua
Elokuun lopussa NVC lähetti minulle viimeisen paketin (DS-230) jonka palautin takaisin täytettynä:
DS-230 sisältö:
Lomake DS-230, osa 1 (2 sivua)
Väestönrekisteriote, virallistettuna (3 sivua, tunnetaan myös nimellä pitkä syntymätodistus)
Vihkitodistus, virallistettuna (2 sivua)
Asepalvelutodistus (1 sivu)
Rikosrekisteri (1 sivu)
Yhteensä: 9 sivua
NVC lähetti tietoni eteenpäin Suomen konsulaattiin. Konsulaatti lähetti minulle ensimmäisen paketin (packet 3) lokakuussa jonka palautin takaisin täytettynä:
Packet 3 sisältö:
Lomake DSL-1076 (1 sivu)
Yhteensä: 1 sivu
Tämän jälkeen konsulaatti lähetti minulle viisuminhakuprosessin viimeisen paketin (packet 4 - joka palautetaan konsulaattiin haastattelun yhteydessä) joka sisälsi kutsun haastatteluun. Ennen haastattelua minun oli käytävä kuitenkin lääkärintarkastuksessa yksityislääkärillä. Itse lääkärintarkastus oli erittäin lyhyt mutta se venyi muutamaan tuntiin pakollisen keuhkokuvan (tuberkuloosin varalle) ja verinäytteen (HIV:n varalle) vuoksi. En kuitenkaan tuhlannut viisuminhakuprosessin aikaa turhaan, vaan hain sillä välin kaikki mahdollisesti tarvittavat rokotteet eli influenza B:n, hepatiitti A + B:n, tetanuksen, varicellan (vesirokko) ja pneumokokin. Yhdysvaltain viisumeista ainoastaan pysyvät (kansalaisuuteen johtavat) viisumit vaativat erikseen rokotuksia. Valitettavasti vaadittavien rokotusten määrä vaihtelee konsulaatista toiseen, eikä niistä ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä listaa. Hyvä nyrkkisääntö on ainakin niiden rokotusten ottaminen joiden immuniteettia ei voi saada yhdellä rokotuskerralla (kuten esimerkiksi hepatiitti jota vastaan rokotus kestää 6kk). Joka tapauksessa, haastattelu pidettiin lokakuun lopulla 2007. Haastatteluun oli tuotava Packet 4.
Packet 4 sisältö:
Lomake DS-230, osa 2 (2 sivua)
Väestönrekisteriote, virallistettuna (3 sivua, tunnetaan myös nimellä pitkä syntymätodistus)
Passi
Viisi erikokoista ja -väristä valokuvaa (1 sivu)
Kirjekuori lääkäriltä (avaamattomana - sisältö ja paperimäärä tuntematon)
Yhteensä: 6 sivua + passi + kirjekuori lääkäriltä
Haastattelu oli helppo, eikä siellä kysytty muuta kuin missä tapasin vaimoni ja milloin menimme naimisiin. Mikäli muutat Yhdysvaltoihin ihmissuhteen vuoksi, haastatteluun kannattaa tuoda myös mahdollisimman paljon yhteisiä sähköposteja, puhelinlaskuja, valokuvia, kuitteja ostoksista (esim. sormukset) jne. Vaikka muuttaisit Yhdysvaltoihin muusta syystä, yllä oleva kuvaus on silti relevantti sillä prosessi on joka kerta suunnilleen samanlainen. Haastattelun jälkeen konsulaatti palautti osan papereistani (sain takaisin ainakin asepalvelustodistuksen ja vihkitodistuksen). Varsinaisen maahanmuuttoluvan noudin konsulaatin portilta kolme päivää haastattelun jälkeen. Muutin Yhdysvaltoihin kuukauden kuluttua jossa sain CR-1 viisumin eli pysyvän viisumin joka oikeuttaa kansalaisuuteen jo kolmen vuoden kuluttua sillä ehdolla, että olen vaimoni kanssa vielä naimisissa joulukuussa 2009.
Valitettavasti Yhdysvaltain viisuminhakuprosessi muuttuu jatkuvasti. Minun viisumin saannin jälkeen, esimerkiksi DS-230 paketti on kasvanut, Packet 3 on poistunut ja Packet 4 on pienentynyt. Toisin sanoen nykyään NVC:n rooli viisuminhakuprosessissa on suurempi, konsulaatin on pienempi. Myös viisumin kokonaiskustannus on yli kaksinkertaistunut (minulle viisuminhakuprosessi maksoi yhteensä noin 1 500 dollaria). Paperia viisuminhakuprosessiini kului yhteensä 42 sivua - kymmenet epäonnistuneet lomakkeentäytöt pois lukien.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Esimerkki viisumihakuprosessista (viisumeista osa 2/4)
maanantai 8. syyskuuta 2008
Ron Paul, Sarah Palin ja presidentinvaalit
Yhdysvaltain poliittista tilannetta seuranneena olin jo pitkään vakuuttunut Demokraattien presidentinvaalivoitoista 2008, elleivät Republikaanit valitse sodanvastaista ja yksilönvapautta kannattavaan kandidaattia kuten Ron Paulia. Näkemykseni ainoastaan vahvistui vanhan, huonokuntoisen, sotaisan Bush III:nen eli John McCainin vaalivoiton varmistumisen jälkeen. Virallisten presidenttiehdokkaiden ja varapresidenttiehdokkaiden valinnan jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että Demokraatit tekivät aiemmin varmasta voitostaan äärimmäisen kyseenalaisen.
Alun perin Demokraateilla oli kaksi vaihtoehtoa: Hillary Clinton tai Barack Obama. Näistä kahdesta Clinton oli mielestäni parempi ehdokas. Obama on Clintonista talouspoliittisesti tuntuvasti vasemmalla ja vaikka hän onkin Clintonia hieman rauhaa rakastavampi, hänen ohjelmaansa kuuluu epäsuositun pakollisen asepalveluksen palauttaminen. Clinton oli toki vihattu ehdokas mutta myös Obama kärsii huonosta maineesta snobina muka-valkoisena mustana joka vihaa amerikkalaista elämäntapaa. Täten ainoa Obaman luonnollinen kannatusjoukko löytyy valkoisista akateemikoista joihin mm. journalistit lukeutuvat. Obaman takana ei ole koskaan ollut mitään varsinaista kansanliikettä, eikä Obama myöskään ole internetehdokas - kyseessä on lehdistön luoma myytti. Varapresidentikseen Obama valitsi suht. neokonservatiivisen Joe Bidenin joka tuonee muutaman pisteen oikealta mutta joka saa osan vasemmistolaisista äänestämään Vihreitä sekä vieraannuttaa tärkeän liberaalin (libertarian) kannattajakunnan. Valinta Biden oli lähes huonoin mahdollinen.
Republikaanien kuudesta pääehdokkaasta (Giuliani, Huckabee, McCain, Paul, Romney, Thompson) McCain oli valintana toisiksi heikoin Giulianin jälkeen. Hänen suustaan päästetyt sammakot, kuten "keskuspankin koron tulisi olla 0 %" ja "Irakin sota jatkuu 100 vuotta", eivät ole auttaneet asiaa. Lisäksi McCainin talouspoliittinen vasemmalle kallistuminen ja pakollisen asepalveluksen sekä avoimen maahanmuuton kannattaminen tyhjensivät McCainin luontaisen kannatuspohjan nollan tuntumaan. McCain onnistui kuitenkin taitavasti pelastamaan varman tappionsa valitsemalla Sarah Palinin varapresidenttiehdokkaakseen. Palin on ns. Reagan republikaani eli kulttuurikonservatiivi liberaaleilla (libertarian) suuntauksilla. Hän on myös Alaskan kuvernööri joka kannattaa osavaltioiden itsenäisyysliikkeitä ja vastustaa hyvinvointivaltiota, maahanmuuttoa ja ilmastohysteriaa. Ennen kaikkea Palin on kuitenkin tavallinen järkevänoloinen ihminen verrattuna vaalikamppailun kolmeen poliittiseen limanuljaskaan. Huhujen mukaan myös Ron Paulin ja Mitt Romneyn piireissä Palin oli varteenotettavimpien varapresidenttiehdokkaiden joukossa. Palinin valinta vetoaa erityisen voimakkaasti liberaaleihin (libertarians), konservatiiveihin ja naisiin - eli juuri niihin kolmeen McCainille tärkeimpään ryhmään joissa McCainin kannatus on heikoin.
Veikkaan, että Bidenin ja Palinin valinnat kallistavat vaa'an lopulta McCainin hyväksi. Kaikeksi onneksi demokraatit voittavat edustajahuoneen ja senaatin sata nolla jolloin McCain tuskin pystyy toteuttamaan katastrofaalista politiikkaansa tehokkaasti. Presidenttinä McCain toimii luultavasti vain yhden kauden, sillä muuten Yhdysvaltain istuvasta presidentistä saattaisi tulla Paavia vanhempi. Kävi seuraavissa presidentinvaaleissa miten tahansa, nousee Sarah Palin presidentinvaalien 2012 kärkiehdokkaaksi. Presidenttinä Palin saattaisi olla jopa suhteellisen siedettävä, sillä sekä neokonservatiivit että vasemmistolaiset vihaavat häntä jo nyt mustien sydämiensä pohjasta - alku on siis lupaava.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Demokratian tie oikeusvaltiosta poliisivaltioksi
Vuosi sitten kirjoitin demokratian pahimmasta ongelmasta eli siitä miten demokraattisissa valtioissa lakeja vyörytetään läpi sellaiseen tahtiin, ettei lopulta kukaan (edes lainsäätäjä, tuomioistuin tai poliisi) tiedä mikä on laitonta ja mikä laillista. Ongelma ainoastaan pahenee lakien määrän aikaansaamien ristiriitojen myötä joka, kasvavan byrokratisoinnin ja kieltolistan ohella, ruuhkauttaa lopulta koko oikeusjärjestelmän.
Länsimainen moderni demokratia nojaa vahvasti oikeusvaltioon (ger. Rechtsstaat), eli sellaiseen valtiomalliin jossa viranomaisten toiminta perustuu lakiin. Oikeusvaltion vastakohta on poliisivaltio jossa viranomaiset saavat toimia mielivaltaisesti laista piittaamatta. Poliisivaltiolla ei, yleisen luulon vastaisesti, ole mitään tekemistä poliisien lukumäärän kanssa.
Modernin demokratian syntyessä lainsäädäntö oli vielä suhteellisen kevyt, jolloin poliisin päätoimintaan kuului varkauksien, pahoinpitelyiden ja murhien tutkiminen. Sittemmin poliisin tehtävä on laajentunut liikenteen valvontaan, työolojen valvontaa, huumausaineiden valvontaan, ympäristön valvontaan, internetin valvontaan ja kaikkeen muuhun mahdolliseen valvontaan maan ja taivaan väliltä. Onneksi (nimenomaan onneksi) poliisin resurssit ovat kuitenkin rajalliset jonka seurauksena poliisi ehtii valvomaan ainoastaan joitakin yhteiskunnallisia toimijoita jonkun aikaa. Valitettavasti lakivyörytyksen vuoksi lähes kaikesta on tullut laitonta (esim. New Hampshiressa mm. ilmapallojen päästäminen ilmaan, nukketeatterin järjestäminen ja toisen ihmisen kynsien viilaaminen on laitonta) antaen poliiseille mahdollisuuden pidättää kenet tahansa, mistä tahansa, missä tahansa. Kutsun tätä prosessia demokratian poliisivaltioitumiseksi. Teoriassa oikeusvaltion periaate pätee yhä mutta käytännössä lainsäädäntö on kaikille tuntematon ja viranomaisten valta rajoittamaton. Poliisi suorittaa ad hoc pidätyksiä, joista tuomioistuin antaa satunnaisia tuomioita (moni tuomari kieltäytyy rankaisemasta pidätettyjä sellaisten lakien rikkomisesta joiden tarkoitus on heille epäselvä) - tervetuloa demokraattiseen poliisivaltioon.
Ongelma on tosin helposti korjattavissa, mikäli lainsäädäntöelin lopettaisi uusien lakien vyörytyksen ja alkaisi systemaattisesti tarkistaa vanhojen, jo olemassa olevien, lakien tarpeellisuutta. Toinen vaihtoehto olisi ns. auringonlaskupykälien (sunset clause) sisällyttäminen jokaiseen uuteen lakiin, jolloin laki raukeaisi esim. kymmenen vuoden kuluttua sen säätämisen jälkeen. Tämä toimisi myös hyvänä vastalauseena niille demokraattisen lainsäädännön kannattajille jotka väittävät yhteiskunnan kehittyvän niin nopeasti, että uusien lakien jatkuva virta on tarpeen (jos yhteiskunta tosiaan kehittyy näin nopeasti, voidaan yhtäläisesti argumentoida kehityksen olevan niin nopea, että vanhat lait on syytä poistaa ripeästi käytöstä). Kolmas vaihtoehto on antaa poliiseille ja tuomioistuimille oikeus kieltäytyä olemassa olevien lakien noudattamisesta (legal nullification). Suomessa tämä järjestelmä on käytössä joidenkin lakien kohdalla, joista tuomio annetaan vain tietoisesti lakia rikkoneille. Yhdysvalloissa valamiehistöllä (jury) on oikeus lain kumoamiseen. Tuntemieni juristien mukaan tätä oikeutta käytetään kummassakin maassa valitettavasti ainoastaan poikkeus, poikkeus tapauksissa. Demokraattisten oikeusvaltioiden tulevaisuus ei siis näytä kovinkaan hyvältä...
Kirja-arvostelu: The Rise and Decline of the State
Toivelistallani on kerralla noin 50-100 kirjaa, joita tilaan isommissa erissä noin kahden kuukauden välein Mises instituutista, Amazonista, Laissez Faire Booksista, Timbrosta tai Cato instituutista (suunnilleen tässä yleisyysjärjestyksessä). Valitettavasti uusia kirjoja ilmestyy niin paljon, etten ehdi koskaan tyhjentää lukulistaani - päinvastoin joudun potkimaan sieltä useita vähemmän kiinnostavia teoksia pois. Martin van Creveldin teos The Rise and Decline of the State oli melko korkealla (top 20) lukulistallani, mutta nimimerkki Induktion suosituksesta siirsin sen lukulistani kärkeen. Sanalla sanoen kirja oli loistava - se kiilasi jopa James Paynen A History of Forcen (arvostelu tulossa) ohitse, joka oli tähän asti paras koskaan lukemani historiankirja.
The Rise and Decline of the State on nimensä mukaan kertomus valtion roolista yhteiskunnassa aina ihmiskunnan sarastuksesta nykyaikaan asti. Van Creveldin mukaan varsinaisia valtioita ei ollut olemassa lainkaan ennen vuotta 1648. Esimerkiksi antiikin imperiumit, kuten Rooman imperiumi, Karthagon imperiumi ja Mongolian imperiumi, eivät käytännössä omanneet minkäänlaista kontrollia valtaamillaan alueilla (hyökätessään Roomaan Hannibal tapasi imperiuminsa toisiksi rikkaimman ihmisen, jonka olemassa olosta hän oli ollut aiemmin täysin tietämätön). Rooman imperiumin kutistumisen jälkeen Eurooppa jakaantui tuhansiin hallinnollisiin alueisiin joiden virallinen hallitsija vaihteli keisarin, kirkon, kuninkaiden, aatelisten, kauppiaiden ja kaupunkien välillä. Taitavan vastakkainasettelun ansiosta kuninkaat onnistuivat peluuttamaan vallan pikkuhiljaa käsiinsä noin vuodesta 1300 alkaen, joka julistettiin pysyväksi Westfalenin rauhalla 1648. Vaikka rauhansopimuksen ansiosta kuninkaista tuli yksinvaltiaita, mitään eroa kuninkaan ja valtion välillä ei ollut - itse asiassa valtio oli käsitteenä tuntematon. Hallitakseen maataan tehokkaasti, kuninkaat palkkasivat avukseen byrokraatteja, loivat tiedosteluverkoston sekä murskasivat kansannousut uuden väkivaltamonopolinsa ansiosta. Ranskan vallankumouksen aikaan (1789) byrokraattiverkosto ja väkivaltakoneisto irtautuivat ensikerran kuninkaasta ja alkoivat elää omaa elämäänsä. Tämän jälkeen valtion kasvavaksi ongelmaksi muodostui sen olemassa olon legitimointi joka suoritettiin toisaalta poliittisen teorian avulla (esim. nationalismi ja sosialismi), toisaalta indoktrinoinnilla (esim. julkiset koulut ja media), mutta myös valtion - muka tarpeellisilla - taloudellisilla projekteilla (esim. minimipalkkalainsäädäntö, kansaneläke ja julkinen terveydenhuolto). Koko järjestelmän mahdollisti valtion suorittama rahan kaappaus ja hallinta. Ensin kultakolikoiden painaminen monopolisoitiin, sitten kulta sidottiin paperirahaan ja lopulta paperiraha irrotettiin fyysisestä kullasta kokonaan.
Van Creveldin mukaan toinen maailmansota kuitenkin paljasti valtion todellisen luonteen massamurhakoneistona jonka synty saattoi olla ihmiskunnan historian vakavin harha-askel. Tämän vuoksi Van Creveldin mielestä ei ole lainkaan ihmeellistä, että valtio on heikentynyt tuntuvasti toisen maailmansodan jälkeen. Ensinäkin sotimisesta - valtion päätehtävästä - on tullut kallista ja poliittisesti kannattamatonta, toiseksi kymmenten massiivisten modernien "imperiumien" tilalle on muodostunut sadoittain pieniä kansallisvaltioita, kolmanneksi monet modernin valtion aiemmista tehtävistä ovat siirtyneet kansainvälisille järjestöille, neljänneksi valtioiden sosialistiset kokeilut ovat osoittautuneet joko epäsuosituiksi tai taloudellisesti mahdottomiksi, viidenneksi rahan hallinnasta on tullut vaikeampaa, ja kuudenneksi valtio on enenevässä määrin menettänyt väkivalta- ja suojelumonopolinsa yksityisille vartiointiliikkeille, aidatuille yhteisöille ja vakuutusyhtiöille.
Kuten yllä olevasta tekstistä toivottavasti käy ilmi, The Rise and Decline of the State on erittäin hyvin kirjoitettu historiankirja joka sopii myös sellaisille (kuten allekirjoittaneelle) joiden historiantaidot ovat heikot. Kirjan harvoihin huonoin puoliin kuuluu kirjailijan heikko ymmärrys taloussykleistä, joiden ansiosta tietyt taloudelliset tapahtumat väärintulkintaan tai ainakin niiden syy- ja seuraussuhteet sekoitetaan keskenään. Van Creveldin taloudelliset ja poliittiset näkemykset ovat usein myös keynesiläisiä tai sosialistisia. Häiritsevintä on kuitenkin Van Creveldin EU, YK, ym. myönteisyys - hän jopa väittää EU:n ja YK:n toimivan valtioiden hajottajina, sillä ne siirtävät päätöksenteon kansallisvaltioilta ylikansallisille valtioiden välisille järjestöille. Itse olen varsin toista mieltä ja näen juuri EU:n ja YK:n tapaisten järjestöjen toiminnan poliitikkojen vastaiskuna kansallisvaltioiden heikkenemiselle (kun valtioita on vähemmän tai kun niiden toiminta on integroituneempaa, kansalaisilla on vaikeampaa paeta verokarhun kouraa maasta toiseen). 421 sivua. Yleisarvosana: 93 %
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Sananvapaus ja Sananvapauden puolesta ry
Suomeen on vihdoin perustettu minun ja monen muun peräänkuuluttama sananvapausyhdistys nimeltään Sananvapauden puolesta ry. Valitettavasti Sananvapauden puolesta ry aloittaa toimintansa sananvapautta turhaan rajaamalla. Yhdistys määrittää sananvapauden mm. Suomen perustuslain 12:sta pykälän mukaan seuraavasti:
Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla
Rivienvälistä luettuna Suomen perustuslaki sanoo "Teoriassa teillä kansalaisilla on oikeus sananvapauteen mutta käytännössä me poliitikot rajoitamme sitä mielemme mukaan". Seuraavaksi Sananvapaus ry lainaa Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimuksen 10:tä artiklaa:
Koska [sananvapauden] käyttöön liittyy velvollisuuksia ja vastuuta, se voidaan asettaa sellaisten muodollisuuksien, ehtojen, rajoitusten ja rangaistusten alaiseksi, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen turvallisuuden, alueellisen koskemattomuuden tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien turvaamiseksi, luottamuksellisten tietojen paljastumisen estämiseksi, tai tuomioistuinten arvovallan ja puolueettomuuden varmistamiseksi.
Rivienvälistä luettuna Euroopan Neuvoston mukaan "Sananvapaus on vaarallinen ja siksi kukin Neuvoston jäsenmaa voi rajoittaa sitä mielensä mukaan vedoten joihinkin näistä, noin 13:ta, syistä". Ongelmallista yllä olevissa lakipykälissä on, että ne ovat poliittisen vallan luomia ja tämän vallan intresseihin kuuluu aina sananvapauden rajoittaminen. Täten ei liene ihme, että näihin pykäliin nojaava Sananvapauden puolesta ry asettaa lapsipornon, tekijänoikeudet, yksityisyydenloukkaukset, kunnianloukkaukset, väkivallanuhkaukset ja väkivallankehotukset sananvapauden ulkopuolelle. Näin tehdessään järjestö kuitenkin avaa Pandoran lippaan, sillä se hyväksyy sananvapauden rajoittamisen periaatteen. Juuri tämän periaatteen hyväksymisen ansiosta olemme päässeet Suomessa sellaiseen tilaan jossa maahanmuuton, etnisten vähemmistöjen tai islamin kritisoinnista voi ansaita vankeusrangaistuksen.
Kaiken pahan lisäksi sensuuriperusteluissaan Sananvapauden puolesta ry sekoittaa käsitteitä keskenään. Esimerkiksi lapsipornosta järjestön puhuu näin: "Sekä lapsipornon tuottaminen että levitys loukkaavat [lapsen seksuaalista koskemattomuutta] räikeästi. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole mitenkään puolustettavissa sananvapaudella." Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö voidaan määritellä esim. seuraavasti: lapsi A pakotetaan B:n toimesta aktiin jonka C kuvaa (tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa). C puolestaan antaa videon D:lle joka myy sen eteenpäin. Suomen lainsäädännön mukaan B, C, D ja lapsipornon ostajat ovat rikollisia. Mutta kuvitellaan toinen esimerkki: A murhataan B:n toimesta jonka C kuvaa. C antaa videon D:lle, joka myy sen eteenpäin. Myös tässä skenaariossa B ja C ovat rikollisia, sillä B syyllistyy murhaan ja C vähintäänkin murhan avustukseen. D:n toiminta puolestaan ei ole rikollista (vaikkakin moraalitonta) ja kuuluu sananvapauden piiriin. Kysymys kuuluu: miksi D saa sananvapauden nimissä levittää videon jossa syyllistytään rikokseen murha, mutta D ei saisi levittää sananvapauden nimissä videota jolla on epäsovinnaista erotiikkaa? En tietenkään kiistä lapsipornon oston moraalittomuutta, mutta asian laittomuus ei ole moraalittomuuden välttämätön seuraus.
Myös perustelut yksityisyyden- ja kunnianloukkauksista ovat hataralla pohjalla (tekijänoikeuksista puhumattakaan): "Yksityishenkilöllä on oikeus yksityisyyteen. Henkilön yksityisyyttä tai kunniaa loukkaavan tiedon levittäminen on pääsääntöisesti tuomittavaa sananvapaudesta huolimatta. [...] Ero on siinäkin, onko kyseessä oleva tieto paikkansapitävää vai ei. Valheellisella tiedolla voidaan aiheuttaa ihmiselle paljon harmia. Tätä ei tarvitse sananvapaudenkaan nimissä hyväksyä." Yksityisyydenloukkauksissa kyse on yleensä toisen ihmisen vakoilusta, joka suoritetaan hänen omistusoikeutta rikkomalla (mm. tontille tunkeutumalla) ja siten suurin osa yksityisyydenloukkauksista on sananvapauden ulkopuolella. Kunnianloukkauksissa kyse on kuitenkin virheellisen tiedon (tahallisesta) levittämisestä, jonka tulisi olla sallittua sananvapauden nimissä. Kunnianloukkauspykälien olemassaolo on aikaansaanut tilanteen, jossa kansalaiset luottavat kaikkeen kirjoitettuun tietoon. Ilman näitä pykäliä luottamus kirjoitettuun tietoon laskisi ja samalla kunnianloukkauksista saadut hyödyt ja haitat pienenisivät tuntuvasti. Kaiken pahan lisäksi merkittävä osa kunnianloukkaussyytteistä nostetaan politiikkojen, ja muita julkisvallan edustajien, kritisoijia vastaan. Esimerkiksi inkvisiittori Mika Ilman ja noin 40 muuta rosvoa nettosivat erään nettipersoonan kunnianloukkausoikeudenkäynnistä lähemmäs 100 000 euroa.
Ehkä kaikkein huolestuttavinta on kuitenkin Sananvapauden puolesta ry:n kohta Väkivaltauhkaukset ja -kehotukset: "Väkivaltarikollinen on tietysti ensisijaisesti itse vastuussa väkivallanteostaan, mutta ei kehotuksia ja uhkauksiakaan tarvitse hyväksyä. Ne voivat jo sellaisenaan aiheuttaa kohteelleen merkittävää haittaa, vaikka itse uhattu tai kehotettu teko ei koskaan toteutuisikaan." Tismalleen tällaisiin ilmaviin argumentteihin vedoten lakipykälä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta on tehty, ja tästä syystä suomalaisia blogaajia on tuomittu sakkoihin ja jopa vankeusrangaistuksiin. Sananvapauden nimissä tulisi olla sallittua huutaa "kuolema valkoisille miehille", kunhan tätä huutoa ei täsmennetä yksittäiseen valkoiseen mieheen x. Itse en tosin kieltäisi edes tätä vaan antaisin ainoastaan kyseiselle valkoiselle miehelle laajemman itsepuolustusoikeuden mahdollisia tunkeilijoita vastaan.
Ellei olla väärin yhdistytty, Suomessa yhdistys saa melko vapaasti kritisoida olemassa olevaa lainsäädäntöä. Olisi tärkeää, että Sananvapauden puolesta ry:n hyödyntäisi tätä mahdollisuutta tänään - huomenna voi olla jo liian myöhäistä.
P.S. Tätä kirjoitettaessa kirjoittaja rikkoi Sananvapauden puolesta ry:n tekijänoikeuksia, sillä blogini on kaupallinen jonka sisällöstä nettoan noin yhden (1) dollarin kuussa.
tiistai 19. elokuuta 2008
Kun kupla puhkeaa
Tähän asti olen vasta perustellut miksi kuplia muodostuu ja puhkeaa, mutten vielä ole vastannut kysymykseen miten kupla puhkeaa. Olennaisinta tässä vaiheessa on ymmärtää, ettei kuplan puhkeaminen pohjimmaltaan johdu koron noususta vaan kupla puhkeaa siitä huolimatta. Kuplan puhkeaminen noudattaa kuutta seuraavaa vaihetta:
1) Raaka-aineiden ja työvoiman hinta nousee. Kuten aiemmin perustelin, säästäminen vapautta resursseja tuotantorakenteen loppupäästä ja mahdollistaan niiden sujuvan siirtymisen tuotantorakenteen alkupäähän. Fiat-rahan aikaansaamien virhesijoitusten vuoksi näin ei kuitenkaan kuplataloudessa tapahdu. Tällöin tuottajat joutuvat kilpailemaan keskenään raaka-aineista ja työvoimasta joka nostaa niiden hintoja.
2) Kulutustuotteiden hinnat nousevat. Työvoiman hinnannousu, sekä fiat-rahan aikaansaamat voitot tuotantorakenteen alkupäässä, yhdistettynä resurssien suhteelliseen vähenemiseen tuotantorakenteen keski- ja loppupäässä (johtuen resurssien kallistumisesta, joka siirtää osan resursseista tuotantorakenteen alkupäähän) johtavat lopulta kulutustuotteiden hintojen kallistumiseen.
3) Kuluttajista lähinnä olevien tuottajien voitot kasvavat. Kulutustuotteiden hinnannousu nostaa niiden tuotteiden hintoja, jotka ovat jo markkinoilla (eli ts. joiden tuotantorakenne on lyhyt) mikä puolestaan kasvattaa näiden tuottajien voittoja suhteessa tuotantorakenteen alkupään tuottajien voittoihin. Tässä vaiheessa kuplan olemassaolo näyttää todennäköiseltä, mikä saa monet sijoittajat vetäytymään kuplan vaivaamilta markkinoilta.
4) Ricardo efekti. Tavallistesti Ricardo efekti tarkoittaa työntekijöiden korvaamista koneilla joka säästää resursseja ja nostaa työntekijöiden reaalipalkkoja. Hintojennousun ansiosta työntekijöiden reaalipalkka kuitenkin laskee (vaikka heidän numeraalinen palkka onkin kasvanut fiat-rahan vuoksi) jolloin työntekijöiden palkkaaminen koneiden sijaan käy halvemmaksi. Spiraali tehottomampaan tuotantoon käynnistyy.
5) Lainakorko nousee. Luottoekspansion, eli itävaltalaisen inflaation, kiihtymisen hidastuttua (ts. kupla puhkeaa ilman luottopuristusta [credit crunch]) lainakorot nousevat alkuperäisten lainanantajien vaatiessa lainakoron korjausta (neoklassisen) inflaation määrällä. Vaikka tämä tekee lainanotosta kannattamattomampaa, konkurssin partaalla sinnittelevät tuotantorakenteen alkupään yrittäjät ovat valmiita hyväksymään korkeamman koron, sillä tuotteiden tuominen markkinoille on heille valtavien tappioiden välitöntä realisoimista kannattavampaa. Tämän vuoksi lainakorko saattaa nousta jopa alkuperäistä (luottoekspansiota edeltävää) korkoa suuremmaksi. Korot nousevat siis yleensä kauan ennen luottopaon uhan olemassaoloa. Luottopako ei siis ole syy kuplaan taikka sen puhkeamiseen - se on kuplan seuraus. Valitettavasti tämä tosiasia pääsee usein unohtumaan, sillä kuplien puhkeaminen on helpompi selittää yksinkertaisella suht. tarkalla rautalankamallilla, kuin mitä sen perusteleminen askel askeleelta on (tähän syyllistyn usein myös itse).
6) Kuluttajista kauimpana olevien tuottajien voitot romahtavat. Lopulta virheellisten kuplasijoitusten olemassaolosta tulee itsestäänselvyys kaikille osallisille, jonka seurauksena tuotantoketjun alkupään sijoitukset likvidoidaan ja vapautuneet resurssit siirtyvät tuotantoketjun loppupäähän. Siirtymäjakson aikana työttömyyden nousu, pankkien kaatuminen ja suuri (neoklassinen) inflaatio ovat kaikkien nähtävillä. Näitä ongelmia voidaan kuitenkin pienentää säätelyä vähentämällä, veroja laskemalla sekä luottoekspansion tyrehdyttämisellä.
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Kirja-arvostelu: The Anti-capitalistic Mentality
Misesin ja Hayekin kaltaisten vanhempien itävaltalaisten taloustieteilijöiden lukeminen on poikkeuksellisen virkistävä kokemus siksi, että he ilmoittavat häikäilemättä mikäli teos astuu taloustieteen ulkopuolelle. Ludwig von Misesin The Anti-capitalistic Mentality on tällainen teos. Kirja on itse asiassa niin epätieteellinen, että esipuheessa mainitaan suoraan "tämä kirja ei ole tieteellinen kirja [...] yritän vain parhaan kykyni mukaan arvioida, miksi niin monet vastustavat kapitalismia". Kirjan epätieteellisyys ei välttämättä tarkoita, että kirja olisi huono. Sitä The Anti-capitalistic Mentality ei ole.
Misesin mukaan kapitalismia vastustetaan hieman eri näkökulmista, mutta pohjimmiltaan kapitalismin vastustus kumpuaa kateuden ja turhautumisen lähteistä. Koska feodaaliyhteiskunnassa yhteiskuntaluokkien välinen liikkuvuus oli käytännössä mahdotonta, harva koki syvää kateutta tai turhautumista toisia kanssaihmisiä kohtaan. Kaikki tiesivät, että kuningas oli kuningas koska oli syntynyt kuninkaaksi ja maaorja oli maaorja koska oli syntynyt maaorjaksi, ts. oma paikka yhteiskunnassa määräytyi synnynnäisen aseman perusteella eikä siitä voinut syyttää itseään. Kapitalismissa yhteiskunnallinen asema ei ole ennalta määrätty, eikä se ole pysyvä: rikkaat voivat köyhtyä ja köyhät voivat rikastua. Tämä johtaa Misesin mukaan muutamaan tuskalliseen havaintoon. Kapitalismissa omasta asemastaan ei voi syyttää kuin itseään ja jos tässä ei olisi nöyryytystä kylliksi, niin kaikki kanssaihmiset erottavat kaukaa voittajat ja luuserit toisistaan. Misesin mukaan kapitalismin vastustus on suurinta neljässä ryhmässä: intellektuellit, alemmat valkokaulustyöntekijät, taiteilijat ja kapitalistien perilliset. Intellektuellit vastustavat kapitalismia, koska kapitalismissa heidän työtään ei juuri arvosteta (harva on halukas maksamaan esim. postmodernistisesta feministisestä rekonstruktiivisesta kirjallisuusanalyysistä). Intellektuelleja raivostuttaa varsinkin tieto siitä, että täysin kouluttamattomat yrittäjät ovat heitä moninkertaisesti varakkaampia. Taiteilijat puolestaan vastustavat kapitalismia, koska se pakottaa heidät luomaan taidetta markkinoiden ehdoilla jotka ovat paljon kiinnostuneempia dekkarikirjallisuudesta ja maisemamaalauksesta kuin taiteilijoiden suosimista avantgarde tuotoksista.
Ottaen huomioon, että alkuperäinen painos ilmestyi 1956, The Anti-capitalistic Mentality omaa kaksi yllättävää argumenttia. Ensinäkin Mises argumentoi miksi lehdistö on vapaata kapitalistisessa yhteiskunnassa mutta vallan kontrolloimaa sosialistisessa yhteiskunnassa kuusi vuotta ennen Milton Friedmanin kirjan Capitalism and Freedom ilmestymistä. Toiseksi Mises käsittelee ja kumoaa myös osan onnellisuusargumenteista joista on tullut 1990- ja 2000-luvulla sosialistien uusin lyömäase. Koska kirja ei ole tieteellinen kirja, teosta ei voi kritisoida tällä saralla. Se valitettava tosiasia on kuitenkin pakko mainita, että Mises analysoi tapansa mukaan kommunismin ja sosialismin eroja - tai oikeastaan yhtäläisyyksiä - joka saa kirjan tuntumaan vanhahtavalta (eihän kommunisteja nykyään juuri edes ole). Tästä huolimatta, kirja on lukemisen arvoinen jo pelkästään siitä syystä, että se analysoi niitä samoja katkeria ihmisiä jotka käyttävät suuren osan ajastaan yrittäjien, länsimaalaisen kulttuurin ja valkoisen miehen haukkumiseen ja syyllistämiseen. 67 sivua. Yleisarvosana: 82 %
perjantai 8. elokuuta 2008
Ympärileikkauksesta
Suomi on ollut yhdessä suhteessa poikkeuksellisen edistyksellinen maa, sillä Suomessa ympärileikkaus on oikein luokiteltu lapsen pahoinpitelyksi jonka maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsen pysyvä huostaanotto. Käytännössä tämän lakipykälän lävitse on kuitenkin kiemurreltu positiiviseen uskonnonvapauteen tai terveyssyihin vedoten. Sen sijaan, että olemassa olevan lain noudattamista alettaisiin vihdoin valvoa, sosiaali- ja terveysministeriö on ottamassa aimo askeleen taaksepäin vaatiessaan ympärileikkauksen laillistamista silloin kun toimenpiteen suorittaa lääkäri, ja se tehdään vanhempien toiveesta ja lapsen suostumuksella. Raivostuttavinta lakiesityksessä on se, että kyseessä on puhdas muslimilaki - juutalaiset ympärileikkaavat lapsen heti tämän synnyttyä, muslimit ennen lapsen kymmenvuotispäivää. Juutalaisten tapauksessa varsinaisesta lapsen suostumuksesta ei tietenkään voida puhua sillä vastasyntynyt lapsi on kykenemätön ilmaisemaan omaa kantaansa. Muutenkin "lapsen suostumus" on käsitteenä ongelmallinen koska vanhempien painostus on tällaisessa päätöksessä väistämättä läsnä, ellei lapsi ole itse saanut päähänsä, että hänet on ympärileikattava. Entä mitä tapahtuu jos lapsi sanoo "ei" lääkärin vastaanotolla? Tarkoittako tämä, että tämän kyseisen lapsen kohdalla on pysyvä ympärileikkauskielto jonka rikkomisesta tuomitaan kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsi otetaan pysyvästi huostaan, vai onko kyseessä parturoinnin tai vaatteidenoston tapainen tapahtuma eli sellainen jossa lapsi voi sanoa "ei" mutta hänet viedään viikko toisensa jälkeen samaan paikkaan kunnes hän sanoo "kyllä" tai hänen suostumusta unohdetaan kysyä? Entä millaiset rangaistukset annetaan niille jotka suorittavat ympärileikkauksen lääketieteen ulkopuolella - seuraako tästä vihdoin kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsen pysyvä huostaanotto? Tämän muslimilain läpimeno tarkoittaisi käytännössä pysyvien lastenoikeuksien poljentaa, sillä muslimivanhemmat voisivat helposti asettaa ultimaattumin: joko sinut ympärileikataan sairaalassa suht. kivuttomasti, tai sitten sinut ympärileikataan kotona niin, että se varmasti sattuu, saat valita sairaalan jos sanot siellä "kyllä".
Usein ympärileikkauskeskustelussa unohtuu, etteivät vanhemmat omista lastaan vaan lapsi omistaa itse itsensä. Valitettavasti kielenkäyttöön on eksynyt käsitteitä kuten "minun lapsi" tai "lapseni", mutta nämä eivät ole verrattavissa käsitteisiin "autoni", "kotini" tai "tietokoneeni" jotka viittaavat omistusoikeuteen. Sen sijaan "lapseni" on käsitteenä verrattavissa käsitteisiin "sisareni", "äitini" tai "serkkuni" jotka viittaavat x:n ja y:n väliseen suhteeseen, eivät x:n omistusoikeuteen. Vanhempien rooli on toimia lapsen huoltajana kunnes hän kykenee huolehtimaan itse itsestään. Joissain tapauksissa lapsen terveys voi olla vaarassa, jolloin vanhemmat joutuvat valitsemaan tarpeellisen riskialttiin kirurgisen toimenpiteen. Vanhempien rooliin ei kuulu lapsen vaarantaminen tarpeettomalla riskialttiilla kirurgisella toimenpiteellä kuten rutiininomaisella ympärileikkauksella.
Rutiininomaisen ympärileikkauksen puolesta ei ole olemassa ainuttakaan hyvää argumenttia, on vain lista huonoja tekosyitä. Näiden huonojen tekosyiden kärjessä on väittämä jonka mukaan esinahka on hyödytön jäänne, jota ilman ihminen pärjää mainiosti ja joka altistaa ihmisen syövälle ja aidsille. Vaikka väittämä pitäisikin paikkaansa, siinä on eräs ongelma: miksi juuri esinahka? Ihmisruumis on täynnä melko hyödyttömiä ruumiinosia joita ilman ihminen pärjäisi mainiosti, kuten esimerkiksi viisaudenhampaat, pikkuvarpaat, hiukset, kulmakarvat, toinen munuainen, haima, perna, umpisuoli, alimmat kylkiluut, häntäluu, korvalehdet, sierainten välinen nahka jne. Eihän kukaan normaali ihminen lapsen synnyttyä suorita tällaisia utiliteettilaskelmia (eli hyödykelaskelmia) siitä mitä ruumiinosia lapsi oikeasti tarvitsee ja mitkä osat voidaan kirurgisesti poistaa tarpeettomina (mahdollisesti neoklassisia taloustieteilijöitä ja joitain 70-luvun moraalifilosofeja lukuun ottamatta).
Lopulta rutiininomaisissa ympärileikkauksissa on kyse uskonnosta tai sen lieveilmiöstä. Länsimaissa tosin uskonto nähdään harvemmin legitiiminä perusteluna millekään toiminnalle jonka vuoksi tarpeettomia ympärileikkauksia puolustellaan pseudotieteellä ja -filosofialla. Tämän vuoksi sosiaali- ja terveysministeriö ei sano suoraan, etteivät he halua pakottaa uskontoonsa vetoavia muslimeja noudattamaan suomalaista lainsäädäntöä. Sen sijaan ministeriö yrittää siirtää huomion pois muslimeista suomessa vuosisatoja asuneisiin tataari- ja juutalaisyhteisöihin, jotta laki saataisiin läpi mahdollisimman pienellä hälinällä.
tiistai 5. elokuuta 2008
Taloussykliteorioista
Taantumien ja lamojen aikoihin maailma täyttyy mitä kummallisimmista taloussykliteorioista. Taloustieteellisesti katsottuna neljä alla olevaa teoriaa ovat kutakuinkin ne kaikkein yleisimmät. Mainitsen nämä teoriat lähinnä perustellakseni miksi nojaan itse tiettyyn taloussykliteoriaan ja miksi monet taloustieteilijät ovat niin hämmentyneitä vallitsevasta talouden tilasta. Esittelen teoriat huonoimmasta parhaimpaan:
Luonnollinen taloussykliteoria kuvittelee nimensä mukaisesti, että taloussyklit ovat markkinatalouteen kuuluva luonnollinen väistämätön ilmiö. Tämän teorian mukaan luonnollisia taloussyklejä on kolme: noin kolmevuotinen Kitchin sykli, noin yhdeksänvuotinen Juglar sykli ja noin 50-vuotinen Kondratieff sykli. Tuotannon vaihtelut selitetään näiden kolmen syklien törmäilyillä, jos esim. Kitchin ja Juglar syklit ovat laskusuhdanteessa mutta Kondratieff sykli on nousussa, seurauksena on keskivertokestoinen lama. Jos sekä Kitchin, Juglar ja Kondratieff syklit ovat laskussa, seurauksena on 1930-luvun tai 1990-luvun kaltainen lama. Tämän teorian keskeinen ongelma on siinä, ettei talous ihmisten välisenä vaihtokauppaverkostona ole mikään luonnonilmiö vuorovesien tavoin. Mielenkiintoisinta luonnollisessa taloussykliteoriassa on, että se lojuu unohdettuna kunnes suuri lama yllättää. Täten ei liene ihme jos se löydetään taas uudelleen 2010-luvulla.
Neoklassinen taloussykliteoria on tämän päivän yleisin taloussykliteoria, jota usein myös kutsutaan nimellä Real Business Cycle [RBC]. RBC:n mukaan taloussyklit johtuvat kahdesta eri shokista eli julkisen sektorin kulutusshokista tai yksityisen sektorin teknologiashokista. Toisin sanoen, julkisen sektorin kulutuksen äkillinen nousu tai lasku, tai uuden teknologian käyttöönotto yksityisellä sektorilla voi aikaansaada taloussyklin. RBC:n ainut positiivinen asia on, ettei se oleta taloussyklien olevan mikään luonnon ilmiö luonnollisen taloussykliteorian tavoin. Valitettavasti myös RBC on erittäin huono teoria, sillä se väittää taloussyklien johtuvan finanssipolitiikasta (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee julkista kulutusta, investointeja ja näiden kahden rahoitusta) rahapolitiikan (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee rahan painamista, inflaatiota ja korkoja) sijaan.
Schumpeterin taloussykliteoria on jo yllättävän hyvä taloussykliteoria, sillä teoria ymmärtää taloussyklien johtuvan yrittäjien massiivisista virhesijoituksista. Nämä virhesijoitukset johtuvat Schumpeterin mukaan yrittäjien käyttöön ottamasta uudesta teknologiasta (RBC siis lainasi osan teoriastaan suoraan Schumpeteriltä mutta huononsi sitä samalla tuntuvasti) joka rikkoo yleisen tasapainon ja syöksee yrittäjät massiivisiin virhesijoituksiin (Schumpeterille yrittäjä ei ole kuka tahansa kukkakaupan tai etnoravintolan perustaja, vaan sellainen yksilö jonka yritys käyttää vallankumouksellista uutta teknologiaa). Teorian ongelma on, ettei se selitä miksi massiivisia virhesijoituksia tapahtuu kuplan aikana jokaisella sektorilla samanaikaisesti, sillä ei liene vaikea ymmärtää, etteivät suuret teknologiset edistysaskeleet (kuten autot ja tietokoneet) käynnistä teknologista vallankumousta joka sektorilla samanaikaisesti.
Itävaltalainen taloussykliteoria eli Austrian Business Cycle Theory [ABC] on mielestäni selvästi pätevin taloussykliteoria ja ainut teoria joka osaa tyydyttävästi selittää syklin melko täydellisesti alusta loppuun saakka. ABC:n mukaan taloussyklit johtuvat katteettoman rahan painamisesta joka alentaa ensin korkoja ja siten huijaa sijoittajat luulemaan tietyt kannattamattomat projektit kannattaviksi. Tämä puolestaan aiheuttaa tuotantorakenteen vääristymisen mikä johtaa palkkojen ja raaka-aineiden kallistumiseen jolloin kannattamattomien projektien kannattamattomuus paljastuu.
sunnuntai 3. elokuuta 2008
Kirja-arvostelu: The God Delusion
Mielenkiintoni heräsi Richard Dawkinsin tuotantoa kohtaan The God Delusion (suomennos Jumalharha) ilmestyttyä kaksi vuotta sitten (2006). Kirjain ilmeinen päämäärä on johdattaa itsenäisesti ajatteleva ihminen skeptikosta uskontoja vastustavaksi ateistiksi. Samaan hengenvetoon Dawkins pyrkii selittämään evolutiivisesti uskontojen olemassaolon sekä perustelemaan rationaalisesti sen, miksi jumalan olemassaolo on erittäin epätodennäköistä.
Dawkinsin parhaisiin puoliin kuuluu hänen loistava kirjoitustaito jonka avulla hän saa vaikeatkin tieteelliset teoriat kuulostamaan yksinkertaisilta ja itsestään selviltä. Dawkins pitää myös hyvin poliittiseen puolueettomuuden, eikä esim. kallistu talouspoliittisesti vasemmalle missään asiassa vaan jättäytyy taitavasti neutraaliksi. Onneksi kuitenkin punavihreä multikulttuurisuuspalvonta saa kuulla kunniansa. Tästä syystä Dawkinsia onkin kritisoitu, sillä The God Delusion asettaa länsimaalaisen rationaalisen kulttuurin muiden kulttuurien yläpuolelle. Mielestäni tämä asennoituminen kuuluu päinvastoin kirjan parhaisiin puoliin.
Kun Dawkins voitti Iso-Britannian vuoden kirjailija -palkinnon, odotukseni kirjaa kohtaan nousivat. Valitettavasti Dawkins petti nämä odotukset lähes täysin. The God Delusion ei ole paisuneen maineensa veroinen, eikä se ole edes kovin hyvä ateistiseksi kirjaksi - se että The God Delusionia väitetään jopa kaikkien aikojen parhaaksi ateistikirjaksi, kertoo jotain kovin surullista näiden kirjojen tasosta. Jokainen joka on joskus seurannut kreationistien kanssa käyviä väittelyitä tietää miten paljon näissä puidaan Hitlerin, Darwinin ja Nietzschen persoonia, uskomuksia ja elämiä. Näistä kolmesta Dawkinsilla näyttää olevan jokin sortin fiksaatio Hitleriä (joka mainitaan peräti 25 sivulla) ja Darwinia (mainitaan 33 sivulla) kohtaan. Vaikka Darwin ymmärrettävästi oli (Herbert Spencerin ohella) evoluution perustaja, Darwinista ja darwinismista jatkuva jauhaminen antaa lukijalle sellaisen kuvan, että evoluutio olisi uskonto. Dawkins itse erehtyy jopa kutsumaan evoluutiota tutkivia biologeja kreationistien luomalla orwellilaisella termillä "evolutionisteiksi" (kreationistit kutsuvat itseään termillä "creation scientists").
Vaikka Dawkins pitää kaikkia uskontoja vihollisinaan, hän tuntuu käyvän erityisesti Katolisen kirkon kimppuun siitäkin huolimatta, että suurin osa Dawkinsin vastustamista äärikristityistä löytyy kristinuskon protestanttisesta haarasta (tarkalleen ottaen sen radikaalireformisesta haarasta johon mm. Adventistit, Baptistit ja Helluntailaiset kuuluvat). Varsinkin yli 700 vuotta sitten elänyttä Tuomas Akvinolaista vastaan nostettu kritiikki voidaan luokitella jopa raukkamaiseksi. Kaiken pahan lisäksi Dawkins syyttää ensin uskonnollisia ihmisiä huonosta argumentoinnista (joka kieltämättä onkin tarpeen) mutta silti itse syyllistyy ekologiseen virhepäätelmään useita kertoja. Oxfordin biologian professorina Dawkins on taatusti täysin tietoinen tästä, mutta päättää silti väärinkäyttää muutamia tilastoja omana retorisena aseenaan. Tämä on varsin valitettavaa, sillä Dawkins tuntuu olevaan yllättävän epätietoinen kristusmyytistä joka on miltei paras yksittäinen kristinuskon vastainen argumentti. Ehkä kirjan suurin ongelma on lopulta siinä, että Dawkins pitää omaa ateistista näkemystään niin itsestään selvänä ja oikeutettuna, ettei hän osaa perustella sitä muuten kuin vetämällä mutkat suoriksi. 399 sivua. Yleisarvosana: 79 %.