Vapauden uhkaajat

Olen aiemmin kirjoittanut fi-libissä vapauden edistämisestä. Tämä postaus tangeeraa aihetta ja käsittelee tämän päivän suurimpia vapauden uhkatekijöitä. Vaikka liberaalit ovat tästäkin asiasta osittain erimieltä, yhtä mieltä ollaan ainakin siitä, että taistelu sosialismia vastaan on jo voitettu ainakin tehokkuus- ja moraalisuusargumenteilla. Kommunismin romahtamisen jälkeen, juuri kukaan ei pidä sosialismia tehokkaana saati moraalisesti hyvänä järjestelmänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vapaus olisi voittanut: sosialistit ovat ainoastaan siirtyneet muille osa-alueille.

Mielestäni mielenkiintoisimman analyysin tarjoaa Virginia Postrel, joka kirjoittaa, että vapautta uhkaa yksi trendi: EU:n kaltaiset maailmanlaajuiset sääntelyorganisaatiot ovat kasvussa, joka johtaa valtioiden välisen kilpailun heikentymiseen, mikä johdattaa länsimaita kohti Orwelliläistä dystropiaa. Postrelin mielestä keskeinen argumentti vapautta vastaan on, että vapaa talous on aivan liian tehokas ja arvaamaton järjestelmä. Ja koska taloutta ei voi kontrolloida, eikä se luo toivottavia tuloksia, sitä tulee säännellä, jotta vapaa talous ei toimisi liian tehokkaasti, eikä siten olisi myöskään liian arvaamaton.

Hans Hoppe on pitkälti Postrelin kanssa samoilla linjoilla, sillä myös hän kokee [PDF-tiedosto] valtioiden välisten liittojen kasvun vapauden suurimpana uhkakuvana. Hoppe ja Postrel eroavat toisistaan kuitenkin siinä, että Hoppen mielestä uhka on nimenomaan maailman demokratisoitumisessa ja Yhdysvaltojen imperialismissa, kun taas Postrelin mielestä uhka tuntuu enemmän olevan muiden maiden (Yhdysvaltoja vastaan luomissa) keskinäisissä liitoissa. Myös Hoppen ja Postrelin ratkaisumallit eroavat hieman toisistaan. Hoppe kannattaa valtioiden pilkkomista ja demokratian korvaamista anarkialla, kun taas Postrel liputtaa demokraattisten perustuslaillisten kansallisvaltioiden puolesta.

Johan Norberg on ehkä kaikkein toiveikkain. Hänen mukaansa sosialismi on hävinnyt kaikki keskeiset argumentit, jolloin sosialistien on täytynyt turvautua yhä pienempiin yksityiskohtiin. Vapaa talous luo vaurautta sekä työntekijöille että kolmansien maiden asukkaille. Kaiken lisäksi vapaa talous on ympäristöystävällistä (toisin kuin sosialismi). Tällöin sosialistien viimeiseksi argumentiksi jää: "vaikka vapaa talous on kaikin puolin tehokkaampaa ja parempaa, niin ainakaan se ei tee sinua onnelliseksi". Paul Cantor on myös esittänyt samantapaisen idean. Vaikka sosialismi on kaikin puolin kapitalismia huonompi vaihtoehto, niin ainakin siinä on yksi plussa: sosialismilla on kauniimpi utopia (josta jo aikoinaan Hayek oli varoitellut).

Yksi keskeinen liberaalien kiistakysymys on enviromentalismin uhka. Jotkut, kuten yllämainituista Johan Norberg, väittävät tämän kiistakysymyksen olevan ohitse ja liberalismin voittaneen. Toiset taas pitävät enviromentalismia jopa suurimpana vapauden uhkana. Tällä hetkellä ilmastonmuutosta julistetaan universaalina totuutena ja päästörajoituslainsäädännöllä on poliitikkojen lähes yksimielinen tuki. Lisäksi kaikki varteenotettavat vaihtoehdot, kuten ydinvoima, pidetään poliittisen keskustelun ulkopuolella ympäristöjärjestöjen toimesta. Kyseisen kehityksen jatkuessa riittävän pitkälle, päästään tilanteeseen, jossa energian käyttö vähenee, mikä puolestaan heijastuu talouskasvuun, elintasoon ja vapauteen.

Kaiken kaikkiaan voidaan kuitenkin sanoa, että suurin ongelma vapaudelle ei ole omaisuuden kollektivoinnissa tai vastaavassa maailmankumoussosialismissa. Vapauden ongelma on pikkusäätelyssä. Ongelma on siinä huomaamattomassa näpertelyssä, joissa yksittäiset päätökset eivät vaikuta elämään juuri millään tavalla, mutta jotka vähitellen kaivavat alta vapaan yhteiskunnan perustan.