Epädemokraattinen nykydemokratia

Libertatisaequilibritas painotti jo kuukausia takaperin monen oikeistopuolueen ongelma olevan siinä, että ne ovat kaapanneet itselleen suuren osan vasemmiston retoriikasta ja politiikasta. Tässä mielessä vasemmisto on voittanut, kommunismin kaatumisesta huolimatta. Milton Friedmanin mielestä ongelma on siinä, että yhteiskunnassa vallitsee samaan aikaan kaksi tilaa: nykyinen poliittinen tila ja nykyinen idealismi. Idealismi voi vapaasti kritisoida nykypolitiikkaa, mutta nykypolitiikkaa on vaikea muuttaa nopeasti. Jos puolueet tahtovat pysyä vallassa, niiden on kannatettava vallitsevaa idealismia mutta pidettävä kiinni nykypäivän realiteeteista. Euroopan idealismina on yhä sosialistinen utopia, kuten se on ollut sitten ensimmäisen maailmansodan.

Friedmanin selitys on hyvä mutta epätäydellinen. Mikäli Friedman olisi täysin oikeassa, miten on mahdollista että kaikki eduskuntapuolueet ovat nykyään suunnilleen samanlaisia (Vasemmistoliitto ja Kokoomus eivät ole kuin musta ja valkoinen, vaan kuin kirkkaanpunainen ja violetinpunainen), sillä kansalaiset tuskin jakavat samaa utopiaa keskenään? Kuten ennen 1900-luvun puoliväliä, myös tämän päivän demokratiassa tulisi olla selkeästi toisistaan eroteltavia puolueita. Näin ei ole.

Moderni demokratia, aina Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumouksesta 1900-luvun alkuun, rakentui elitismin varaan. Puolueille tärkeintä ei ollut kannattajien määrä vaan niiden laatu. Puolueiden välinen kilpailu oli rajallista, äänioikeus oli rajoitettu usein alle 10 % väestöstä ja politiikka itsessään perustui lähinnä aristokratiaan. Suomen itsenäistymisen ajoista aina 1960-luvun alkuun, puoluejäsenyys vaihtui elitismistä massajäsenyyteen. Politiikan tarkoitus oli reformointi, äänioikeus oli laajaa ja se puolue voitti, joka pystyi mobilisoimaan luontaisen kannattajakuntansa (kuten esim. teollistyöläiset, maanviljelijät, kaupunkiporvarit jne.). Paras esimerkki massapuoluejärjestelmästä on alla oleva (luultavasti 50-luvun) Maalaisliiton (nyk. Keskusta) juliste. Julisteen sanoma on yksinkertainen: jos et äänestä Maalaisliittoa, kommunistit (eli SKDL, nyk. Vasemmistoliitto) ja sosialistit (eli SDP) kollektivoivat eli varastavat sinun omaisuutesi viimeistä penniä myöten.



Puoluepolitiikka muuttui jälleen noin 1960-luvun alussa. Tärkeintä ei enää ollut massojen mobilisointi, vaan äänestäjien kosiskelu yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Puolueiden väliset mielipide-erot alkoivat hämärtyä. Politiikan tehtävä muuttui reformoinnista hienosäätelyyn. Poliittiset muutokset ovat pääsääntöisesti pieniä tai jopa olemattomia. Noin 1980-luvun puolivälistä lähtien on eletty establishmentin aikakautta. Eduskuntapuolueet ovat muodostaneet mielipidekartellin, jota ylläpidetään valtavilla puoluetuilla. Vaalien voittajilla ja häviäjillä ei ole juuri merkitystä, sillä valtionapujen turvin minkään puolueen organisaatio ei ole varsinaisesti uhattuna. Politiikan tehtävä on valtiontalouden hallinnointi ja poliitikon tehtävä on kansan pehmittäminen, kunnes se saadaan suostumaan epämieluisiin projekteihin kuten EU- tai NATO-jäsenyyteen. Tämän establishmentin muodostumisen jälkeen demokratian toiminta on halvaantunut ja poliittinen järjestelmä muistuttaa kasvavassa määrin aristokratiaa. Vaaleja ei käydä sosialistien ja konservatiivien välillä, vaan kahden sosiaalidemokraatin välillä joilla on eriväriset kravatit. Välillä establishmentin ulkopuolelta nousee esiin poliitikko, kuten Hollannin Pim Fortuyn, Itävallan Jörg Haider tai Yhdysvaltojen Ron Paul (jossain määrin myös Suomen Timo Soini), joka onnistuu haastamaan establishmentin. Tällöin vaalit saavat yllättäen mielenkiintoisen käänteen, kun koko establishmentti (media mukaan lukien) nousee sotaan yhtä ehdokasta vastaan.

Nykydemokratia on 1900-luvun alkuaikoihin verrattuna huonosti toimiva järjestelmä. Demokratiaa ei tosin ole pakko korvata anarkialla (vaikka tämä ei välttämättä ole mikään huono idea) vaan se voidaan uudistaa. Toisaalta tällainen on mahdollista ainoastaan tilanteessa jossa YLE yksityistetään, puoluetuet, kansalaisjärjestötuet ja lehdistötuet lakkautetaan, sekä politiikkojen ja byrokraattien palkkoja ja etuja pienennetään tuntuvasti. Muuten ollaan Schumpeterin oravanpyörässä jossa erivärisen kravatin omaavat sosialidemokraatit vuorottelevat vallasta ja talouskasvu laahaa nollan tuntumassa.

Vähän Kokoomuksesta

Myönnän, olen kuulunut puolueeseen nimeltä Kokoomus (muistaakseni) alkuvuodesta 2004 lähtien. Liityin alun perin Kokoomukseen koska olin EU- ja NATO-myönteinen, kannatin vapaata kauppaa ja modernia elämää sekä kuvittelin puoluepolitiikan olevan paras tapa vaikuttaa. Kokoomus on aina ollut Suomen modernein ja kansainvälisin puolue joten Kokoomukseen liittyminen tuntui silloin luonnolliselta ja järkevältä valinnalta. Olen sittemmin katunut päätöstäni ja olen harkinnut Kokoomuksen (ja puoluepolitiikan) jättämistä viimeiset kaksi vuotta.

Yleisesti ottaen kaiken puoluepolitiikan vika on siinä, että (hyviä) muutoksia saadaan aikaan ainoastaan silloin kun tuuli puhaltaa oikeasta suunnasta (kuten nyt). Muu aika on asemasotaa ja voimatonta sivustakatsomista yhteiskunnan tuhoutuessa pala palalta omien silmien edessä. Keskeistä puoluepolitiikassa on klaaniajattelu. Omaa puoluetta pitää propagoida jatkuvasti ja sen kritisointi on kiellettyä. Koska olen aika ajoin suhtautunut Kokoomukseen ja sen politiikkaan skeptisesti (mm. fi-libissä ja tässä blogissa), olen saanut osani varoittelevista sähköposteista paikallisilta ja pienemmiltä kokoomusvaikuttajilta (osan anonyymeinä kotisivujeni palautelaatikon kautta). Tämä ei toki ole mikään Kokoomusilmiö vaan sama pätee myös muualla; varsinkin pienpuolueissa - kuten Vasemmistoliitossa - näytetään nopeasti ovea erimielisyyksien kohdatessa. Kolmas puoluepolitiikan raivostuttava piirre on jatkuva selkään puukotus. Itse en ole tätä kokenut Kokoomusvuoren juurella, mutta huhujen mukaan huipulla on tuulista (varsinkin jos tunturisi nimi on SDP).

Kokoomuksen politiikassa on kolme keskeistä vikaa: 1) kansainvälisyys, 2) moraalinvartiointi ja 3) eturyhmäintressit. Kokoomus on eittämättä Suomen kansainvälisin puolue, jonka kautta voi saada paljon hyödyllisiä kansainvälisiä kontakteja ja jonka pääideologia (pehmokonservatismi) ulottuu Suomen rajojen ulkopuolelle. Merkittävä osa Kokoomuksen kansainvälisyyspolitiikasta koostuu hyvistä asioista, kuten vapaakaupan esteiden purkamisesta ja ihmisten liikkuvuuden helpottamisesta. Valitettavasti vielä suurempi osa Kokoomuksen politiikasta koostuu ylikansallisten järjestöjen kuten EU:n, NATO:n, YK:n ja WTO:n propagoimisesta, siitä huolimatta että suurin osa Suomalaisista vastustaa näiden järjestöjen toimintaa. Kokoomuksen moraalivartioinnissa ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä alkoholismi, ketjutupakointi, huumeiden käyttö ja prostituutio ovat moraalisesti arveluttavia tekoja. Vika on siinä, että Kokoomukselle ainut ratkaisu näihin ongelmiin on totaalikielto ja moraaliverojen nosto. On olemassa monta asiaa joita voimme pitää moraalittomina mutta niin kauan kun ne eivät loukkaa muiden oikeuksia, kieltävästä lainsäädännöstä on ainoastaan haittaa - totaalikielto ei toimi. Vaikka Kokoomus harjoittaa vähän eturyhmäpolitiikkaa verrattuna SDP:hen tai Keskustaan, on Akavan ja korkeakouluopiskelijoiden eturyhmäasema puolueessa ilmeinen. Korkeakouluopiskelijoiden hyysäys on ymmärrettävää, sillä Kokoomuksen kannatus on suurin korkeasti koulutettujen keskuudessa. Ilmainen korkeakoulutus on silti yksi kaikkein raukkamaisimmista tulonsiirroista, sillä se on tulonsiirto köyhiltä rikkaille, jonka ansiosta korkeasti koulutettujen lapsilla on kahdeksankertainen mahdollisuus opiskella yliopistossa - täysin ilmaiseksi - heikommin koulutettujen lapsiin verrattuna. Ilmaisen korkeakoulutuksen (ja korkeiden verojen) ansiosta Suomalaisessa yhteiskunnassa sosiaaliluokkien välinen liikkuvuus on jatkossakin pientä (kahden alimman sosiaaliluokkaa välistä liikkuvuutta lukuun ottamatta).

Kritiikistä huolimatta olen yhä sitä mieltä, että Kokoomus on Suomen paras eduskuntapuolue. Oma kokoomuslaisuuteni tulee ilmi lähinnä vaalien alla, jolloin koen Kokoomuksen puolustamisen velvollisuudeksi Liberaalit minipuolueen hyökkäyksiltä. Tämä ei niinkään johdu Kokoomuksen hyvyydestä (en ole aina edes äänestänyt Kokoomusta) vaan Liberaalien huonoudesta. Liberaalipuolueen politiikka koostuu Kokoomuksen talouspolitiikasta, Vihreiden sosiaalipolitiikasta ja räikeästä homoagendasta. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ongelma on siinä, ettei tällaisella agendalla läpäistä järjestelmän (eng. establishment) seulaa. Puolueessa toimiminen kuluttaa ainoastaan arvokasta aikaa: pitkällä tähtäimellä blogaus on allekirjoitusten (kannattajakortit) ja ehdokasesitteiden jakoa tehokkaampaa.