Periaatteet ja kompromissit

Eräs itseäni mietityttänyt pulma liberalismin sisällä on periaatteellisten ratkaisujen ja kompromissiratkaisujen välinen ristiriita. Poliittisessa keskustelussa ongelmaksi usein nousee, ettei toinen osapuoli pysty hyväksymään (ymmärrettävästi) radikaalia liberaalia ratkaisua, jolloin tulee tehdä valinta kahden välillä: yrittääkö saada jonkun poliittisessa keskustelussa puolelleen, vai tyytyykö ennemmin sokeeraamaan siinä toivossa, että joku jossain nappaa kovemman argumentin. Nähdäkseni on olemassa neljä vaihtoehtoa. Voi joko tehdä kompromisseja tai sitten voi tehdä kompromisseja ohimennen mainiten, ettei kannata tällaista järjestelmää vaan vielä puhtaampaa markkinatalousratkaisua. Kolmas vaihtoehto on liputtaa radikaalimman markkinatalouden puolesta, suotuen kuitenkin kompromisseihin tarvittaessa. Neljäs ja viimeinen vaihtoehto on tinkimätön periaatteista kiinnipitäminen.

Itse inhoan kompromissien tekoa, koska se mielestäni altistaa vapauden poliittiselle pelille. Sen sijaan, että vapaus olisi ainut käypä periaate, siitä tulee ikään kuin kauppatavara tai jopa ns. erityisintressi, jota lobbataan eduskunnassa, kuin mitä tahansa muuta erityisintressiä (kuten vaikka maataloustukia). Häiritsevin esimerkki tulee (mielestäni) ruotsalaisilta Timbro-liberaaleilta. Vaikka olen esimerkiksi lukenut selkeästi yli puolet Johan Norbergin ja Johnny Munkhammarin kirjoista ja blogipostauksista, en siltikään ole perillä millaista yhteiskuntaa kyseiset henkilöt ajavat. Ymmärrän kyllä että molemmat heistä haluavat vapaamman yhteiskunnan, jossa on enemmän markkinaehtoisia vaihtoehtoja ja joissa yksilö saa määrätä omasta elämästä. Silti kumpikaan heistä ei koskaan kuvaile millainen tämä yhteiskunta olisi, tai miten vapaasti markkinavoimien annetaan lopulta toimia. Tämä ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että Norberg on karismaattinen ja taitava puhuja ja että Munkhammar taitava tilastojen käyttäjä. (Norberg on muuten kerran lauseella maininnut olevansa "periaatteellinen liberaali", utilitaristisen liberaalin sijaan, tarkentamatta kuitenkaan mitä tämä käytännössä katsoen sisältää. Munkhammar on puolestaan kerran, niin ikään lauseella, sanonut kannattavansa sellaista minimivaltiota, jonka tehtäviin kuuluu vankiloiden, maanpuolustuksen, poliisin, tuomioistuinten, palokunnan ja keskuspankin ylläpito. Lisäksi Munkhammar kannattaa jonkin sortin liittovaltiojärjestelmää, jossa yksittäiset mantereet perustavat jokainen oman liittovaltionsa).

Suosikkini Milton Friedman on toistuvasti - ja tehokkaasti - soveltanut taktiikkaa, jossa hän sitoutuu valmiiksi johonkin kompromissiin (kuten perustuloon) mutta huomauttaa aina, ettei hän todellisuudessa kannata perustuloa, vaan pitää sitä ainoastaan välillisesti järkevänä ratkaisuna. Friedmanin strategia on siksi älykäs, koska se samalla ehdottaa käytännön ratkaisuja tämän hetken ongelmiin, silti unohtamatta lopullista utopistista määränpäätä. Ongelmallista tässä ratkaisussa on se, että mikäli määränpäät on valittu huonosti (kuten Friedmanin koulutusseteliesimerkissä), päästään tilanteeseen, jossa epäsuositun tai huonon ratkaisun lobbaaminen muodostuu pääasialliseksi huoleksi. Tässä tapauksessa olisi ollut järkevämpää keskittyä itse olennaiseen (eli ainakin valtiollisten, ellei jopa kaikkien, koulujen lakkauttamiseen).

Itse olen pitkään puoltanut vaihtoehtoa, jossa periaate asettuu kompromissin edelle, mutta jossa kompromissikin voidaan hyväksyä. Esimerkiksi puollan kokonaan perustulon lakkauttamista ja nostan tämän esille käytännön poliittisessa keskustelussa. Silti kannatan esimerkiksi vihreiden perustulomallia toissijaisena vaihtoehtona, mutta vain ja ainoastaan mikäli sellainen lakiesitys korvaa välittömästi esim. opintotuen, kansaneläkkeen, työttömyyskorvauksen, kodinhoitotuen ja lapsilisät, nostamatta valtion menoja. En puolla mitään sellaista järjestelmää, jossa ensin asetetaan jokin menolisäys ja jota vasten luvataan vähentää valtion budjettia toisaalla. Syy tähän piilee siinä, että poliitikot ovat taitavia tekemään katteettomia lupauksia, joita rikotaan sittemmin surutta murheitta. Ihmettelen miksei tällainen asioiden esittely ole kovin yleistä liberaalien keskuudessa. Itse epäilen syyksi sitä, että poliitikot ja byrokraatit kaipaavat järkeviä kertaratkaisuja joita voi myydä kansalle, eivät mielipiteitäsi. Tämän vuoksi liberaalit tuntuvat jakautuvan pitkälti joko kompromissi- tai periaateratkaisuihin, kaikki välimuodot unohtaen.

Mises instituutti, ja sitä lähellä olevat tahot, kannattavat usein absoluuttista periaatteellista vapaudenpuolustusta. Tämä näkyy hyvin mm. Lew Rockwellin taannoisessa haastattelussa, jossa hän nuijii mielipiteitään vähät välittämättä siitä, millaisen mielikuvan lukija niistä saa. Tätä strategiaa voisi pitää myös älyllisenä röyhkeilynä, jossa varsinkin Hans Hoppe on hyvin kunnostautunut. Strategian ehdoton etu on siinä, että se on utopistinen joka tehoaa joihinkin nuoriin ihmisiin varsin tehokkaasti. Strategian ongelma on siinä, että se käytännössä katsoen poistaa kaikki kompromissintekomahdollisuudet, mikä tarkoittaa sitä, että liberalismin kannattajat leiriytyvät pienempiin piireihin vailla keskusteluyhteyttä toisiinsa. Suomenkokoisessa maassa tämä on vielä ongelmallisempaa, koska maan väkiluvustakin johtuen yhteistyö on välttämätöntä, mikäli asioiden aikaansaaminen kiinnostaa.

Huom. periaatteella tarkoitetaan tässä tekstissä omista periaatteista kiinnipitämistä (mitä ne sitten ikinä ovatkaan). Tämä teksti ei käsittele sitä, onko vapauden pohjan nojattava vapauden periaatteeseen vai vapauden tuomiin etuihin utilitaristiselta näkökannalta katsoen.