Inflaatio- ja deflaatiokäsitteistä

Jos joku on ihmetellyt miksi käytän käsitteitä (neoklassinen) inflaatio ja (itävaltalainen) inflaatio johtuu tämä näiden käsitteiden merkittävästä erosta. Talousuutisissa inflaatio tarkoittaa aina neoklassista inflaatiota, mutta taloustieteellisessä ja poliittisessa kirjallisuudessa sanan merkitys vaihtelee (eikä tätä käsitettä usein erikseen määritellä). Ennen ensimmäistä maailmansotaa inflaatio tarkoitti lähes aina itävaltalaista inflaatiota, nykyään se tarkoittaa yleensä neoklassista inflaatiota. Tarkat määritelmät ovat kutakuinkin seuraavanlaiset:
Neoklassinen inflaatio = hintojen nousu
Neoklassinen deflaatio = hintojen lasku
Itävaltalainen inflaatio = rahakannan paisuttaminen (neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ekspansioksi)
Itävaltalainen deflaatio = rahakannan supistaminen (neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä kontraktioksi)

Jotta nämä käsitteet tulisivat paremmin selviksi, käyn niiden eron (ja suhteen toisiinsa) läpi yksinkertaisen taloussykliesimerkin avulla. Kuvitellaan että on olemassa pieni kaupunki jonka kokonaisrahamäärä koostuu yhteensä 10 000 kultarahasta (kuten sanottu, tämän kannan ei ole pakko olla kultaa se voi yhtä hyvin olla hopeaa, simpukoita, oravannahkoja, valkosipulia jne. kunhan sillä on jokin kanta). Kaupungin kolmanneksi suurin pankki omaa (ei omista) tästä kannasta 10 % eli 1 000 kultarahaa. Pankki päättää luopua 100 % reservikannasta (jolloin kaikki 1 000 kultarahaa olisivat pankissa) ja lainaa rahat eteenpäin samalla väittäen, ettei rahoja ole lainattu. Pankki onnistuu tässä painamalla 1 000 uutta tositetta, joista jokainen tosite vastaa yhtä kultarahaa jonka pankki lupaa tositetta vastaan. Pankin toiminnan seurauksena kaupungin rahamäärä kasvaa 1 000 kultarahatositteella, jolloin kokonaisrahamäärä on 10 000 kultarahaa + 1 000 kultarahatositetta = 11 000 kultarahayksikköä. Koska kullan määrä pysyy samana kuin ennen, on rahakantaa paisutettu. Itävaltalaiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ilmiötä inflaatioksi, neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat sitä ekspansioksi. Alla olevan kuvan ilmapallot symboloivat rahakantaa, kun ilmapalloon lisätään ilmaa sen koko kasvaa, samoin käy rahakannalle - tästä käsite inflaatio.



Ylimääräinen 1 000 rahan rahamäärä ei kuitenkaan jää lojumaan kuluttajien taskuun vaan päätyy ennemmin tai myöhemmin joko pankkiin tai markkinoille (yksinkertaistamisen vuoksi oletamme koko summan päätyvän markkinoille). Tällöin hinnat nousevat tuote kerrallaan, kunnes kaikkien tuotteiden hinnat ovat nousseet. Tätä ilmiötä neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat inflaatioksi. Alla oleva kuva näyttää hintatasoindeksin nousseen 10 % joka on looginen seuraus siitä, että rahakanta kasvoi kymmenellä prosentilla (1 000 kultarahatositetta on 10 % 10 000 kultarahasta).



Ennemmin tai myöhemmin rahakantaa lisänneen pankin asiakkaat haluavat rahansa takaisin pankilta. Mutta koska pankki on lainannut rahat eteenpäin, se ei voi palauttaa asiakkaille heidän rahojaan. Tällöin syntyy luottopako, pankin asiakkaiden rynnätessä pankkiin talletustensa perässä. Pankki tivaa tällöin lainojansa takaisin mutta mikäli tämä epäonnistuu, ajautuu pankki lopulta konkurssiin ja pankin kultarahatositteet mitätöidään katteettomina. Rahamäärä laskee takaisin 10 000 kultarahaan (11 000 kultarahayksikköä - 1 000 katteetonta kultarahatositetta = 10 000 kultarahayksikköä). Itävaltalaiset taloustieteilijät kutsuvat ilmiötä deflaatioksi, neoklassiset kutsuvat sitä kontraktioksi. Ilmapallo tyhjenee.



Viimeinen vaihe taloussyklissä on hintojen romahtaminen, joka puolestaan johtuu siitä, ettei taloudessa ole enää tarpeeksi rahaa nykyisen hintatason ylläpitämiseen (joka oli seuraus rahakannan äkillisestä kasvusta eli paisuttamisesta). Neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ilmiötä deflaatioksi. Kuten kuvasta näkyy, tyhjentyneen ilmapallon korkeus laskee.



Itävaltalaisten ja neoklassisten inflaatio/deflaatio -käsitteiden suurin ero on siinä, että itävaltalaiset pitävät inflaationa/deflaationa ilmiön syytä, kun taas neoklassiset kutsuvat ilmiön seurausta inflaatioksi/deflaatioksi. Neoklassinen termistö on mielestäni huonompi sillä se aiheuttaa sekaannusta. Esimerkiksi korkean tuottavuuden omaavissa valtioissa (kuten Viro, Slovenia, Kiina tai Intia) rahakannan paisuttaminen (itävaltalainen inflaatio) voi olla suurta, ilman että neoklassista inflaatiota tapahtuu. Vastaavasti kultakannan alla vuotuinen neoklassinen deflaatio on 2-3 %, muttei siitä koidu järjestelmälle mitään haittaa, koska rahakanta ei lainkaan supistu vaan päinvastoin se kokee hienoisen itävaltalaisen inflaation (rahakannan paisumisen).

Kirja-arvostelu (Ron Paul): The Revolution

Tätä arvostelua kirjoitettaessa Ron Paulin The Revolution - A Manifesto on kiikkunut New York Timesin bestseller listalla kahdeksan viikkoa. Jo viikkoja ennen kirjan ilmestymistä kirja oli kehuttu maasta taivaaseen ja sitä pidettiin Ron Paulin poliittisena testamenttina. Vaikka kuinka koetin pitää kirjasta joudun valitettavasti tunnustamaan, ettei se ole paisuneen maineensa veroinen.

Kirja on jaoteltu seitsemään kappaleeseen (suomennokset eivät ole tarkkoja käännöksiä): poliittiset päättäjät, ulkopolitiikka, yhdysvaltain perustuslaki, taloudellinen vapaus, henkilökohtaiset vapaudet, raha, ja vallankumous. Parasta kirjassa on se, että se on lyhyt, helppotajuinen ja sopii siten kaikille. Kirjan kappaleista erityisesti Raha on erinomaisesti kirjoitettu, joka kuvastaa hyvin sitä miten korkealle jalustalle Ron Paul on asettanut kultakannan palauttamistavoitteen. On myös varsin ilahduttavaa katsella miten Paul lyö lyttyyn ison listan politiikkoja, poliittisia eturyhmiä ja poliittisia projekteja. Hän myös pitää kaikkia Yhdysvaltain harjoittamia sotatoimia tarpeettomina, ehkä toista maailmansotaa lukuun ottamatta. Teoksen kruunaa laajahko lukulista joka sisältää paljon hyviä, myös tässä blogissa mainittuja, kirjoja.

Valitettavasti huonojakin puolia löytyy. Ensinäkin The Revolutionin pääpaino on liikaa nykyhetkessä ja tämän vuoksi minun on vaikea kuvitella miksi kukaan lukisi kirjaa enää, sanotaanko, 20 vuoden päästä. Sen sijaan että Ron Paul nuijisi valtion väärät periaatteet, hän käyttää paljon aikaa erilaisten poliittisten ohjelmien, lakien ja muiden päivänpoliittisten huolenaiheiden tarkkaan analysointiin. Mutta toisaalta taas silloin kun Paul alkaa puhua valtion tiettyjä vääriä periaatteita vastaan, hän kuluttaa aikaa mm. abortin ja muutamien muiden pienempien ongelmien puimiseen, eikä lopulta keskity tarpeeksi hyvin muuhun kuin kultakantaan liittyvään teoriaan. Vaikka Paul on selvästi Hayekia ja Hoppea selkeämpi kirjoittaja, hän on huomattavasti parempi suullinen esiintyjä ja välillä tuntuukin siltä, ettei kirjasta oikein saa otetta - esimerkiksi perustuslakia käsittelevä kappale hyppää yllättäen perustuslaista ensin sotaan, sitten aborttiin ja lopulta rasismin kautta takaisin perustuslakiin. Kaikesta huolimatta Ron Paulia ei pidä kritisoida liikaa, sillä hän kirjoitti suuren osan tästä kirjasta tiheän kampanjointinsa aikana mm. puheiden välissä olleilla bussi- ja lentokonematkoilla. 173 sivua. Yleisarvosana: 85 %.

Kulta on tärkeää

Lukijoiden pyynnöstä, ja Lars Östermanin blogin suosion innoittamana, kirjoitan vastedes enemmän rahasta ja taloussykleistä "rahateoria"-tunnisteen alla. Niille jotka eivät ole vielä tutustuneet Lars Östermanin blogiin, kerrottakoon että Lars näkee aivan oikein inflaation ongelman ja ehdottaa ratkaisuksi keskuspankin luomaa fiat rahaa 100 % reservivaatimuksella. Tämä ratkaisu poistaisi lyhyellä aikavälillä teoriassa noin 9/10 osaa (90 %) ja käytännössä noin 2/3 (67 %) - 5/6 (83 %) osaa vuosittaisesta inflaatiosta (Palaan tähän...). Pitkällä aikavälillä inflaation ongelma olisi puolestaan riippuvainen siitä miten valtiollinen keskuspankki jatkossa toimisi (...ja tähän...). Mielestäni kuitenkin kultakanta 100 % reservivaatimuksella olisi vielä parempi ratkaisu, sillä se poistaisi inflaation ongelman kokonaan. Syy miksi Lars näkee asian toisin, johtunee siitä, että hänen ja minun käyttämät inflaatiomääritelmät poikkeavat hieman toisistaan (...ja tähän myöhemmin.).

Valitettavan harvat kaduntallaajat (ja vielä harvemmat taloustieteilijät) ymmärtävät tänään inflaation ongelman ja ne jotka niin tekevät, vastustavat yleensä kultakantaa kahdesta keskeisestä syystä. Ensinäkin kultaa pidetään arvottomana koska sillä ei uskota olevan ihmiselle mitään ns. käyttöarvoa kuten ruoalla, vedellä tai vaatteilla on. Monetaristit (mm. Milton Friedman) jopa olettivat 1970-luvulla, että kullan hinta romahtaisi sen jälkeen kun Nixon sulki kultaikkunan mutta toisin kävi - kullan hinta yli kaksikymmenkertaistui seuraavan kymmenen vuoden aikana. Monetaristien (ja muiden neoklassisten taloustieteilijöiden) arvoteorian virhe juontaa itse asiassa juurensa yliarvostetusta Adam Smithistä, joka muiden virheidensä ohella erittelin tavaroiden arvon kahteen osaan: vaihtoarvoon ja käyttöarvoon, jossa tietyt tuotteet (kuten kulta) omasivat suuren vaihtoarvon, kun taas toisten tuotteiden (kuten vesi tai ruoka) käyttöarvo on paljon suurempi. Vaikka tämä saattaa kuulostaa aluksi järkeenkäyvältä, Smithin teoria on valitettavasti täysin väärä. Jokaisella tuotteella on yhtä monta (rahassa mittaamatonta, muttei mittaamattoman arvokasta) arvoa kuin maailmassa on ihmisiä, mutta jokaisella tuotteella on vain yksi maailmanmarkkinahinta. Kysyntä ja tarjonta määräävät tämän hinnan päivittäin maailmanmarkkinoilla, mutta kysyntä ja tarjonta eivät määrää tuotteen arvoa. Syy miksi ruoka on halpaa ja kulta on kallista, johtuu siitä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan kullasta enemmän mitä he ovat valmiita maksamaan ruoasta. Mutta koska ruoka on ihmiselämän jatkuvuuden kannalta tärkeämpää, ruoan hinta voi potentiaalisesti nousta miten korkealle tahansa jopa kullan hintaa paljon korkeammalle.

Toinen kultaa vastaan käytetty argumentti kuuluu: "kullankaivuu on kallista ja koska kultaa käytetään ainoastaan rahana, yhteiskunta säästäisi, mikäli rahana käytettäisiin jotain muuta kuin kultaa". Raha on sikäli merkillinen tavara, koska sen hyöty koostuu ainoastaan sen vaihtoroolista, mikä vuoksi mikä tahansa materiaali kullasta paperiin voi ottaa rahan roolin. Kulta on ollut kautta ihmiskunnan historian yleisin raha, koska kultaa on mahdotonta väärentää ja sen hinta pysyy suhteellisen vakaana suhteessa muihin tuotteisiin. Kukaan ei väitä poliiseja tai oikeusistuimia hyödyttömiksi, sillä ne suojaavat yksityisomaisuutta ja kaventavat rikollisten toimintamahdollisuuksia. Samasta syystä kulta on tärkeää, sillä se suojelee yksityisomaisuutta keskuspankin ja yksityisten pankkien harjoittamalta järjestäytyneeltä rikollisuudelta eli katteettoman rahan luonnilta eli inflaatiolta. Ne joiden mielestä keskuspankit eivät tarvitse rajoitteita, voivat kääntää katseensa kohti Zimbabwea jossa vuosittainen inflaatio ylitti 1 000 000 % rajan.

Kirja-arvostelu: Man, Economy & State with Power and Market

Kun Murray Rothbard kirjoittaa kirjan lopputuloksena on yleensä alan paras, selkein ja tarkin mammuttiteos ja Rothbardin teoksista paras (tai ainakin toisiksi paras) on puolestaan Man, Economy & State with Power and Market. Kirjalla on oikeastaan kaksi teemaa. Ensinäkin sen tarkoitus on kumota kaikki markkinataloutta vastustavat tai sosialismia kannattavat myytit maan ja taivaan välillä, ja toiseksi kirjan tarkoitus on käännyttää taloustieteitten opiskelijat ja ammattimaiset taloustieteilijät harjoittamaan itävaltalaista taloustiedettä neoklassisen sijaan. Toisin sanoen kirja on yleensä helppolukuinen mutta se sisältää myös vaikeampaa tekstiä kuten rahan kvantiteettiteorian tai monopoliteorian kritisointia. Tämän opuksen lukemisen jälkeen tulee varsin tyhjä olo: "tässäkö tämä sitten oli", sillä Rothbard kirjoittaa niin hyvin, selkeästi ja tarkasti, ettei itävaltalaisen taloustieteen saralta juuri parannettavaa löydy.

Toisin kuin esimerkiksi Misesin Human Action, Rothbardin teos on yllättävän moderni siitä huolimatta, että kirja kirjoitettiin 1962 - ainoastaan tänään lähes tuntemattoman Galbraithin sekä Georgismin kritisointi paljastaa, että kirja kirjoitettiin 50 vuotta sitten. Jos kirjasta täytyy kaivamalla kaivaa heikkouksia mieleen juolahtaa Rothbardin käsitys immateriaalioikeuksista (vaikka Rothbard vastustaa patentteja, hän kannattaa mm. tekijänoikeuksia ja tavaramerkkejä) sekä Rothbardin monopoliteoria, jonka mukaan markkinataloudessa monopolit ovat mahdottomuus. En kiistä, etteivätkö monopolit olisi markkinataloudessa käytännössä mahdottomia, mutta kiistän sen, että ne olisivat mahdottomia myös teoriassa. Kritiikistä huolimatta Rothbardin opus on kerrassaan loistava, se on rehellisesti sanottuna paras lukemani taloustieteellinen kirja. Jos jokainen lukisi tämän kirjan ja ymmärtäisi siitä edes kymmenyksen, maailma ottaisi kolmiloikan eteenpäin. 1369 sivua. Yleisarvosana: 96 %.