Vasemmiston vaalitappiosta

SDP:n, Vasemmistoliiton ja pikkuruisen SKP:n murskavaalitappioita on mediassa perusteltu SAK:n lokakampanjalla ja kyseisten puolueiden uskottavuusongelmilla. Puolueiden omissa analyyseissä mediaa on syytelty ja uskottavuusongelmaa vähätelty. Väitän, että vasemmiston ongelmat ovat paljon luultua suurempia. Heidän ideat ovat lopussa.

Vasemmistolaisuuden historia alkaa ranskalaisesta François-Noël Babeufista (1760-1797), joka osallistui mm. ranskan vallankumoukseen 1789. Ranskan vallankumouksen aikoihin vasemmisto oli vielä pitkälti sekoittunut yhteen liberaaliliikkeen kanssa: iskulause vapaus, veljeys, tasa-arvo (fr. liberté, egalité, fraternité) kelpasi molemmille. Tämän ns. ensimmäisen vasemmiston keskeisimpiin tavoitteisiin kuului tasa-arvo lain edessä, sekä sääty-yhteiskunnan etuoikeuksien poistaminen, joskin jo silloin monet kannattivat pidemmälle vietyä sosialismia. Vuonna 1867 julkaistiin Marxin pääoma (ger. Das Kapital), joka samalla toimii lähtölaukauksena toiselle vasemmistoaallolle. Neuvostoliiton vallankumouksen jälkipyykeistä lähtien (1917) toinen vasemmisto jakautui kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin. Yhteistä molemmille liikkeille oli markkinatalouden epävakauteen uskominen, joka korvattaisiin aikanaan tieteellisellä sosialismilla. Nykyvasemmisto tai kolmas vasemmistoliike sai alkunsa Prahan kevään aikoihin 1968, jolloin kommunismin kritisointi yleistyi vasemmistopiireissä. Keskeistä kolmannelle vasemmistolle on relatiivisuus, epädogmaattisuus ja epämääräinen punavihreys - ja juuri tämä on nykyvasemmiston ongelma.

Yhteistä kaikille kolmelle suomalaiselle vasemmistopuolueelle on ideoiden vähyys. SDP:n epäkiitollinen tehtävä on tasapainoilla vapaan markkinatalouden ja sosiaalidemokratisen utopian välillä. SDP:n sisällä ymmärretään, että nykyinen sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on lasten polkupyörällä tasapainoileva elefantti: se voi romahtaa hetkellä millä hyvänsä. Siksi SDP on ottanut tehtäväkseen markkinatalousmyönteisten uudistusten läpiviemisen, oman retoriikan jätättäessä kymmeniä vuosia. Toisin kuin SDP, Vasemmistoliitto on yhä "oikeasti vasemmalla" puolustamassa sosialidemokraattien vanhahtanutta hyvinvointivaltiomallia. SDP:stä poiketen, Vasemmistoliitolla ei myöskään ole ratkaisuja päivän ongelmiin: kiistakapulaksi jää, tuleeko valtion hallita 60 vai 80 prosenttia BKT:stä ja mitkä talouden sektorit jätetään yksityisiksi, mitkä sektorit julkisiksi. Kaikista vasemmistopuolueista SKP on eniten pihalla. Se kuvittelee elävänsä yhä teollisen vallankumouksen aikakautta, maailmassa joka seisoo sosialistisen vallankumouksen kynnyksellä. Heille markkinatalous on epävakaa järjestelmä, jonka kaatumista odotetaan kuin kuuta nousevaa. Vasemmistoliittoa ja SKP:tä yhdistää tosin neljä asiaa. Ensinäkin molemmat puolueet ovat SKDL:än jälkeläisiä. Toiseksi molemmat ovat puoluekartalta hiljalleen katoavia puolueita, kolmanneksi molemmat ovat muotoutumassa perinneyhdistyksiksi todellisten poliittisten vaihtoehtojen sijaan. Molemmat puolueet muistuttavat myös toiminnaltaan yhä enemmän ajatuspajoja kuin todellisia puolueita: sekä Vasemmistoliitto että SKP ovat äärivasemmalla siitä huolimatta, ettei tällaisille poliittisille vaihtoehdoille löydy Suomesta kannattajia.

Ideoiden vähyys ei näy pelkästään suomalaisessa vasemmistossa, vaan se on pikemminkin heijastus kansainvälisen vasemmiston tilasta. Tämän päivän vasemmistolla on kaksi tietä, joko kaupitella markkinamyönteisiä ratkaisuja vasemmistolaisina, tai vajota epämääräisyyden loputtomaan suohon. Euroopan sosiaalidemokraatit ovat valinneet ensimmäisen vaihtoehdon, laitavasemmisto toisen. Minkä tahansa Chomskyn, SKP:n, Vasemmistonuorten tai Sosialistiliiton tekstin lukeminen paljastaa tämän. Ensiksi laitavasemmisto on nyt hyvin hyvin vihainen, sitten se ehdottaa yhteisen anti-kapitalistisen rintaman perustamista, johon se huutaa kaikkia mukaan, jotta saavutetaa kriittinen massa, ja viimeiseksi se järjestää mielenosoituksia, mellakoita sekä teiden- ja talojen valtauksia. Nykyvasemmisto ei osaa vastata kysymyksiin miten kapitalismi kaadetaan, saatikka mitä sitten tehdään kun kapitalismi ollaan kaadettu. Vastaukseksi nykyvasemmisto tarjoaa lisää vihaisuutta, suurempaa kriittistä massaa ja enemmän mellakoita. Kapitalismin vaihtoehtona pidetään sosialismia, muttei kukaan nykyvasemmistosta osaa vastata miten tämä uusi sosialismi syntyy, niin ettei siitä tule neuvostokommunismia (nykyvasemmistolaisittain "valtionkapitalismia"), kansallissosialismia (nykyvasemmistolaisittain "aitoa kapitalismia") tai sosiaalidemokratiaa (nykyvasemmistolaisittain "työväenluokan pettämistä").

Omien heikkouksien peittämiseksi nykyvasemmisto on tehnyt parhaansa vähätelläkseen hyvinvointivaltion ongelmia. Se on myös soluttautunut vihreään liikkeeseen ja monissa maissa kaapannut sen itselleen. Pitemmällä aikavälillä nämä ratkaisut eivät pure. Nykyisen hyvinvointivaltion tuho on väistämätöntä, ympäristöongelmien ratketessa parhaiten vapaalla markkinataloudella tai sen johdannaisilla. Vaikka vasemmisto on heikoilla, se on silti vaarallinen vastustaja. Vasemmistolaiset hallitsevat yhä mediaa ja oppimisinstituutioita, ja sitä kautta julkista mielipidettä. Tämän etulyöntiaseman kiinnikuromiseen tarvitaan ennen kaikkea aikaa.