Vapaan yhteiskuntaan ei uskota, koska vapaassa yhteiskunnassa ei ole sosiaaliturvaa. Tämä on myytti. Vapaassa yhteiskunnassa on tehokas sosiaaliturva, joskin se on varsin erilainen kuin nykyisessä hyvinvointivaltiossa.
1. Perhe on tärkein osa yksilön sosiaaliturvaa. Jopa sosialidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa perhe on tärkein hyvän tulevaisuuden tae. Sitä eivät takaa tulonsiirrot eivätkä huostaanotot, ne ovat ainoastaan osa valtion teennäistä sosiaaliturvajärjestelmää. Vapaassa yhteiskunnassa perheen rooli olisi suurempi. Se ei koostuisi pelkistä vanhemmista, vaan myös isovanhemmista, sisaruksista ja serkuista. Tämä ei tarkoita paluuta saman katon alla asuvien suurperheiden aikaan, vaan se tarkoittaa paluuta parempiin sukulaissuhteisiin. Perhe on erittäin tehokas sosiaaliturvajärjestelmä, koska se perustuu luottamuksen ja luo vahvat kannustimet itsetuhoisen toiminnan (kuten alkoholismin) välttämiselle. Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio luo perverssejä kannustimia, jotka kannustavat yksilöitä itsetuhoiseen toimintaan. Esimerkiksi ilmainen terveydenhoito ja taattu sosiaalitoimiston minimitulo, kannustavat yksilöitä päihteidenkäyttöön. Elatusmaksut kannustavat avioeroihin ja lapsilisät kannustavat lasten hankintaan avioliiton ulkopuolella.
2. Tuttavat ovat toisiksi tärkein osa sosiaaliturvaa. Perhepiiri on käytännönsyistä rajallinen ja koostuu maksimissaan sadasta yksilöstä. Tuttavapiiri kykenee tarjoamaan tehokkaita palveluverkostoja, mikrolainoja ja halvempia palveluita. Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio on myös vähentänyt tuttavapiirin merkitystä. Syrjinnänvastainen lainsäädäntö on pakottanut yritykset toimimaan samoin kaikkia asiakkaitaan kohtaan.
3. Vakuutusyhtiöiden rooli on säilynyt kutakuinkin samana. Edes sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio ei kykene tarjoamaan suurinta osaa vakuutuksista, koska ilmaiset vakuutukset aikaansaavat niin paljon vastuuntunnotonta toimintaa, ettei niiden tarjoaminen ole taloudellisesti mahdollista. Toki valtion sponsoroimat vakuutukset ovat saaneet paljon pahaa aikaan. Ilmainen sairasvakuutus kannustaa oman terveyden laiminlyömiseen ja ilmaiset omaisuusvakuutukset tulva-alueilla eläville pahentavat vuosittaisia tulvavaurioita.
4. Ammattiyhdistysten rooli on luultavasti kieroutunut kaikkein eniten sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion rautaisessa otteessa. Alun perin ammattiyhdistykset tarjosivat tilapäisasuntoja, koulutusta ja työttömyysturvaa vuosittaista jäsenmaksua vastaan. Vakuutusyhtiöt eivät esimerkiksi kykene tarjoamaan työttömyyspäivärahaa, koska yksilö voi itse vaikuttaa omaan työllisyystilaansa, eli ts. yksilö voisi halutessaan tahallaan jättäytyä työttömäksi keräten vakuutusyhtiön työttömyyspäivärahoja. Sosialidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa ammattiyhdistyksistä on muodostunut huono-osaisten kiusaajia ja talouskasvun jäädyttäjiä. Minimipalkoilla ja työehtojen yleissitovuudella ne pakottavat huonommat työntekijät valtion sosiaaliturvaluukuille, sulkien heiltä työnteonmahdollisuuden ikuisiksi ajoiksi. Raukkamaisesti ammattiyhdistykset eivät kanna itse kustannuksia, vaan sysäävät ne veronmaksajien harteille. Varsinkin SAK:n jäsenten tulisi välittömästi erota järjestöstä ja liittyä esimerkiksi Yleiseen työttömyyskassaan.
5. Pankit toimivat yhä kuluttajien luotonantajina. Ilman pankkeja asunnonhankinta olisi valtaosalle mahdottomuus. Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio ei ole juuri puuttunut lainojen antoon. Sen sijaan se on puuttunut pankkien toimintaan keskuspankkien setelipainojen ja kassavarantovelvoitteen laskun kautta. Pankkien ollessa sataprosenttisen kassavarantovelvoitteen alla kultakannassa, rahaa ei voida luoda tyhjästä, jolloin pankkien voitot pysyvät pieninä ja asiakkaiden rahat pysyvät visusti turvassa. Paperirahan painamisen ansiosta sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio kykenee kasvattamaan kokoaan vapaan yhteiskunnan kustannuksella. Sataprosenttisen kassavarantovelvoitteen puute puolestaan mahdollistaa luottoekspansion, mikä luo taloussyklit, jossa talouden lamat ja ylikuumentumiset seuraavat toinen toisiaan, häiriten vapaan markkinatalouden toimintaa.
6. Hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat vapaassa yhteiskunnassa viimeisenä sosiaaliturvan takaajana. Keskeinen syy vapaan yhteiskunnan vastustamiseen piilee siinä, että on yleistä luulla kaiken valtiollisen sosiaaliturvan jäävän hyväntekeväisyysjärjestöjen harteille. Tämä luulon on sinänsä ymmärrettävä, koska sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio on tullessaan tuhonnut puolet kaikista sosiaaliturvaverkoista, jättäen jäljelle ainoastaan itsensä. Vapaassa yhteiskunnassa yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen rooli on melko pieni (joskin nykyistä suurempi). Ne turvaavat ainoastaan niiden heikompiosaisten toimeentulon ja terveyden, jotka jäisivät muuten sosiaaliturvaa vaille. Yksityiset hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat vapaaehtoisilla lahjoituksilla ja niiden varat riittävät, koska vapaassa yhteiskunnassa yksilöt toimivat vastuullisemmin samalla kun markkinatalousyhteiskunnan varat kasvavat sekatalousyhteiskuntaa nopeammin.
Pikaisen lukemisen perusteella jäin miettimään seuraavia, liittyen ensimmäiseen kohtaan:
VastaaPoistaMitenkähän kävisi kuvaamasi kaltaisessa vapaassa yhteiskunnassa esimerkiksi minun vanhempieni luokse sijoitetuille neljälle lapselle, joiden omat vanhemmat eivät todellakaan voi/halua huolehtia heistä? Hyväntekeväisyysjärjestötkö tekisivät sen? Epäilen, löytyisikö vapaaehtoisvaroin tuotetusta järjestelmästä samanlaista potetiaalia kaltoinkohdeltujen huolenpitoon (ja sen turvaamiseen, ettei heistä tulisi biologisten perheidensä käytäntöjen uhreja) kuin mitä he nyt saavat ammatillisena perhehoitajana toimivan äitini taholta. Hänkään tosin ei olisi pystynyt jättämään entistä virkaansa ryhtyäkseen tähän työhön ilman yhteiskunnan tukea, joka tosin on nytkin rahallisesti mitattuna niin pieni, että tarvittiin myös isäni palkankorotus jotta äitini pääsi toteuttamaan "kutsumustaan". Perheen ja hyvinvointivaltion organisaatioiden yhteistyötä siis tämäkin, mutta perhe on tässä käsitetty ei-perinteisessä mielessä.
Vapaassa yhteiskunnassa hyvin ei kai kävisi myöskään minulle tai niille monille muille, joiden ideologiset tai muut käsitykset suuresti eroavat vanhempien tai sukulaisten omista. Ehkä en ollenkaan paljastaisi vaikkapa olevani ateisti heille, jotka ovat minut hyvin mutta kristillisesti kasvattaneet. Tai, ehkä en tieten tahtoen lähtisi pienipalkkaiseen avustustyöhön kehitysmaahan, jos tuntisin näin "haaskaavani" vanhempieni varoja (joita yhteiskunnan tuen puuttuessa olisin pakotettu opiskeluaikanani käyttämään), puhumattakaan paineesta, joka aiheutuisi siistä tiedosta, että sisarieni kanssa joutuisin myöhemmin huolehimaan heidän vanhuudentarpeistaan. Toki haluan heistä huolehtia nytkin, mutta ulkopuolisen tuen ollessa olemassa minun ei tarvitse uhrata omia unelmiani ja ajatella vai rahaa elämäntehtävääni miettiessäni. Nyt voin opiskella tuplatutkinnon lahjojeni ja mielenkiintoni mukaan, sukulaisteni varoja käyttämättä ja heille velkaa jäämättä, oman vapauteni säilyttäen.
Ei nykyinen hyvinvointivaltiomalli todellakaan ongelmaton ole, mutta sen universaaliuden puitteissa voi edes jotenkin sanoa ihmisen olevan oman onnensa seppä - eikä ainoastaan oman (synnyin)perheensä onnen.
Laura Pihlaja
Esittämäsi pointit ovat erittäin tärkeitä ja nämä kysymykset ovat suhteellisen vaikeita. Hyvinvointivaltio on ihmiselle kuin kalalle katiska: siihen on helppo uida sisään, mutta siitä on vaikea uida ulos. Tämän ongelman vuoksi nykyistä järjestelmää on vaikea purkaa, jonka vuoksi sitä pitää tehdä asteittain, aloittaen byrokratian purkamisesta ja järjestelmän yksinkertaistamisesta.
VastaaPoistaEnsimmäisenä käsittelet adoptiota, jossa painotat yksillä tuloilla elävien elatusongelmaa. Tämä on ratkaistu monissa katolisissa ja anglosaksisissa maissa siten, että verot tippuvat mikäli toinen vanhempi jää kotiin. Vastaavasti lapsilisien sijaan tarjotaan veronkevennyksiä jokaisesta lapsesta. Suomessa vastaava ei ole mahdollista. Yhdysvalloissa monet perheet toimivat näin tarkoituksella, koska se nostaa heidän elintasoaan. Lisäksi hyväntekeväisyysjärjestöt voivat tarjota tarvittaessa lisävaroja. Täytyy muistaa, että valtiollinen sosiaaliturva on huomattavasti tehottomampi. Puhutaan ns. 70-30 suhteesta, jossa valtiollisessa järjestelmässä (keskimäärin) 70 senttiä jokaisesta eurosta menee byrokratiaan, 30 senttiä hyväntekeväisyyteen. Yksityisessä hyväntekeväisyydessä 30 senttiä menee byrokratiaan, 70 hyväntekeväisyyteen. Kuten kaikilla muillakin aloilla, myös hyväntekeväisyysalalla tehottomat järjestöt katoavat.
Heitteillejättö säilyy rangaistavana tekona myös vapaassa yhteiskunnassa, mutta toki välien katkaisu on mahdollista täysin laillisesti lasten ollessa kykeneviä huolehtimaan itsestään. Tietysti tämäkin on lasten valinta. Omia vanhemmista poikkeavia näkemyksiä ei välttämättä ole syytä kertoa omille vanhemmilleen. Normaalissa ihmistenvälisessä kanssakäymisessä omien uskonnollisten ja poliittisten mielipiteiden laukominen ei ole kovin suotavaa. Lisäksi vanhemmat yleensä asettavat lapsensa niin korkealle arvoasteikoissaan, ettei välejä kovin helpolla katkaista (aina on poikkeuksia).
En pidä pienipalkkaiseen työhön ryhtymistä sinänsä ongelmallisena, koska nyky-yhteiskunnassa varallisuuden määrä kasvaa, jolloin vanhempien omat vakuutukset ja eläkesäästöt kattavat suurimman osan eläkkeestä. Vapaassa yhteiskunnassa eläkeiän alku olisi itse päätettävissä. 60-vuoden eläkeikä tulee alun perin 1800-luvun Bismarckin Saksasta, jolloin ainoastaan joka sadas ylsi tämän iän. Nykyään 65-vuotias on keskimäärin terveempi kuin mitä keskimääräinen 25-vuotias oli sata vuotta sitten. Nyky-yhteiskunnan vanhustenhuolto on mielestäni aivan kauhea. Hoitokotipaikkoja on vaikea saada, niiden laatu on heikko, niissä on liian vähän hoitajia, yksityisiä toimijoita on vähän jne.
En muuten ymmärrä, miksi ns. raha-ajattelu on sellainen asia joka yleensä tuodaan esille, jokaisessa markkinataloutta puoltavassa ehdotuksessa. Pidän tätä "raha ratkaisee" -ajattelua lähinnä atomisoidun individualismin oireena, jossa vaihtoehtoina on joko (sosialistinen) järjestelmä, missä kaikkein on oltava suunnilleen yhtä hyviä tai markkinatalousjärjestelmä, missä kaikki kilpailevat rahasta ja kuuluisuudesta. Elämässä on muitakin päämääriä kuin raha ja kuuluisuus, enkä itse havittele kumpaakaan. Pitkässä juoksussa, minun on vaikea kuvitella, että oma onnellisuus muuttuisi siitä hirvittävän paljon, onko vuosituloni 10 000, 100 000 vai 1 000 000 euroa. Tietysti enemmän on plussaa, mutta elämäntehtäväksi en sitä itselleni asettaisi (en toki estä muita tekemästä niin, mikäli he niin itse tahtovat). Yliopistokysymys on toinen juttu, johon vastaan joskus myöhemmin.
Ymmärrän että sanonta oli lähinnä hyvän vastineen lopetus, mutta kommentoin sitä silti :). Nykyjärjestelmässä jokainen ei nimittäin ole oman onnensa seppä. Lähtökohtia ei voida tasata, mutta vaikka voitaisiinkin niin tämän järjestelmän tasausmekanismi korottaa veroja toisaalla. Nämä verot lankeavat yleensä heikompiosaisille tai keskiluokalle, jota estetään kapuamasta ylöspäin yhteiskunnassa: yrittäminen on vaikeaa ja työpaikansaaminen heikompiosaiselle lähes mahdotonta. Tämä järjestelmä on luonut sellaisen staattisen tilanteen, jossa aikaisemmin menestyneet yrittäjä- ja poliitikkosuvut voivat siirtää asemansa nuoremmille sukupolville, kun taas muista perheistä tulleet sukupolvet eivät voi parantaa omaa asemaansa. Olemme toisin sanoen hiljalleen päätyneet eräänlaiseen uusaristokraattiseen yhteiskuntaan.