Inflaatio- ja deflaatiokäsitteistä

Jos joku on ihmetellyt miksi käytän käsitteitä (neoklassinen) inflaatio ja (itävaltalainen) inflaatio johtuu tämä näiden käsitteiden merkittävästä erosta. Talousuutisissa inflaatio tarkoittaa aina neoklassista inflaatiota, mutta taloustieteellisessä ja poliittisessa kirjallisuudessa sanan merkitys vaihtelee (eikä tätä käsitettä usein erikseen määritellä). Ennen ensimmäistä maailmansotaa inflaatio tarkoitti lähes aina itävaltalaista inflaatiota, nykyään se tarkoittaa yleensä neoklassista inflaatiota. Tarkat määritelmät ovat kutakuinkin seuraavanlaiset:
Neoklassinen inflaatio = hintojen nousu
Neoklassinen deflaatio = hintojen lasku
Itävaltalainen inflaatio = rahakannan paisuttaminen (neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ekspansioksi)
Itävaltalainen deflaatio = rahakannan supistaminen (neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä kontraktioksi)

Jotta nämä käsitteet tulisivat paremmin selviksi, käyn niiden eron (ja suhteen toisiinsa) läpi yksinkertaisen taloussykliesimerkin avulla. Kuvitellaan että on olemassa pieni kaupunki jonka kokonaisrahamäärä koostuu yhteensä 10 000 kultarahasta (kuten sanottu, tämän kannan ei ole pakko olla kultaa se voi yhtä hyvin olla hopeaa, simpukoita, oravannahkoja, valkosipulia jne. kunhan sillä on jokin kanta). Kaupungin kolmanneksi suurin pankki omaa (ei omista) tästä kannasta 10 % eli 1 000 kultarahaa. Pankki päättää luopua 100 % reservikannasta (jolloin kaikki 1 000 kultarahaa olisivat pankissa) ja lainaa rahat eteenpäin samalla väittäen, ettei rahoja ole lainattu. Pankki onnistuu tässä painamalla 1 000 uutta tositetta, joista jokainen tosite vastaa yhtä kultarahaa jonka pankki lupaa tositetta vastaan. Pankin toiminnan seurauksena kaupungin rahamäärä kasvaa 1 000 kultarahatositteella, jolloin kokonaisrahamäärä on 10 000 kultarahaa + 1 000 kultarahatositetta = 11 000 kultarahayksikköä. Koska kullan määrä pysyy samana kuin ennen, on rahakantaa paisutettu. Itävaltalaiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ilmiötä inflaatioksi, neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat sitä ekspansioksi. Alla olevan kuvan ilmapallot symboloivat rahakantaa, kun ilmapalloon lisätään ilmaa sen koko kasvaa, samoin käy rahakannalle - tästä käsite inflaatio.



Ylimääräinen 1 000 rahan rahamäärä ei kuitenkaan jää lojumaan kuluttajien taskuun vaan päätyy ennemmin tai myöhemmin joko pankkiin tai markkinoille (yksinkertaistamisen vuoksi oletamme koko summan päätyvän markkinoille). Tällöin hinnat nousevat tuote kerrallaan, kunnes kaikkien tuotteiden hinnat ovat nousseet. Tätä ilmiötä neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat inflaatioksi. Alla oleva kuva näyttää hintatasoindeksin nousseen 10 % joka on looginen seuraus siitä, että rahakanta kasvoi kymmenellä prosentilla (1 000 kultarahatositetta on 10 % 10 000 kultarahasta).



Ennemmin tai myöhemmin rahakantaa lisänneen pankin asiakkaat haluavat rahansa takaisin pankilta. Mutta koska pankki on lainannut rahat eteenpäin, se ei voi palauttaa asiakkaille heidän rahojaan. Tällöin syntyy luottopako, pankin asiakkaiden rynnätessä pankkiin talletustensa perässä. Pankki tivaa tällöin lainojansa takaisin mutta mikäli tämä epäonnistuu, ajautuu pankki lopulta konkurssiin ja pankin kultarahatositteet mitätöidään katteettomina. Rahamäärä laskee takaisin 10 000 kultarahaan (11 000 kultarahayksikköä - 1 000 katteetonta kultarahatositetta = 10 000 kultarahayksikköä). Itävaltalaiset taloustieteilijät kutsuvat ilmiötä deflaatioksi, neoklassiset kutsuvat sitä kontraktioksi. Ilmapallo tyhjenee.



Viimeinen vaihe taloussyklissä on hintojen romahtaminen, joka puolestaan johtuu siitä, ettei taloudessa ole enää tarpeeksi rahaa nykyisen hintatason ylläpitämiseen (joka oli seuraus rahakannan äkillisestä kasvusta eli paisuttamisesta). Neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ilmiötä deflaatioksi. Kuten kuvasta näkyy, tyhjentyneen ilmapallon korkeus laskee.



Itävaltalaisten ja neoklassisten inflaatio/deflaatio -käsitteiden suurin ero on siinä, että itävaltalaiset pitävät inflaationa/deflaationa ilmiön syytä, kun taas neoklassiset kutsuvat ilmiön seurausta inflaatioksi/deflaatioksi. Neoklassinen termistö on mielestäni huonompi sillä se aiheuttaa sekaannusta. Esimerkiksi korkean tuottavuuden omaavissa valtioissa (kuten Viro, Slovenia, Kiina tai Intia) rahakannan paisuttaminen (itävaltalainen inflaatio) voi olla suurta, ilman että neoklassista inflaatiota tapahtuu. Vastaavasti kultakannan alla vuotuinen neoklassinen deflaatio on 2-3 %, muttei siitä koidu järjestelmälle mitään haittaa, koska rahakanta ei lainkaan supistu vaan päinvastoin se kokee hienoisen itävaltalaisen inflaation (rahakannan paisumisen).

Kirja-arvostelu (Ron Paul): The Revolution

Tätä arvostelua kirjoitettaessa Ron Paulin The Revolution - A Manifesto on kiikkunut New York Timesin bestseller listalla kahdeksan viikkoa. Jo viikkoja ennen kirjan ilmestymistä kirja oli kehuttu maasta taivaaseen ja sitä pidettiin Ron Paulin poliittisena testamenttina. Vaikka kuinka koetin pitää kirjasta joudun valitettavasti tunnustamaan, ettei se ole paisuneen maineensa veroinen.

Kirja on jaoteltu seitsemään kappaleeseen (suomennokset eivät ole tarkkoja käännöksiä): poliittiset päättäjät, ulkopolitiikka, yhdysvaltain perustuslaki, taloudellinen vapaus, henkilökohtaiset vapaudet, raha, ja vallankumous. Parasta kirjassa on se, että se on lyhyt, helppotajuinen ja sopii siten kaikille. Kirjan kappaleista erityisesti Raha on erinomaisesti kirjoitettu, joka kuvastaa hyvin sitä miten korkealle jalustalle Ron Paul on asettanut kultakannan palauttamistavoitteen. On myös varsin ilahduttavaa katsella miten Paul lyö lyttyyn ison listan politiikkoja, poliittisia eturyhmiä ja poliittisia projekteja. Hän myös pitää kaikkia Yhdysvaltain harjoittamia sotatoimia tarpeettomina, ehkä toista maailmansotaa lukuun ottamatta. Teoksen kruunaa laajahko lukulista joka sisältää paljon hyviä, myös tässä blogissa mainittuja, kirjoja.

Valitettavasti huonojakin puolia löytyy. Ensinäkin The Revolutionin pääpaino on liikaa nykyhetkessä ja tämän vuoksi minun on vaikea kuvitella miksi kukaan lukisi kirjaa enää, sanotaanko, 20 vuoden päästä. Sen sijaan että Ron Paul nuijisi valtion väärät periaatteet, hän käyttää paljon aikaa erilaisten poliittisten ohjelmien, lakien ja muiden päivänpoliittisten huolenaiheiden tarkkaan analysointiin. Mutta toisaalta taas silloin kun Paul alkaa puhua valtion tiettyjä vääriä periaatteita vastaan, hän kuluttaa aikaa mm. abortin ja muutamien muiden pienempien ongelmien puimiseen, eikä lopulta keskity tarpeeksi hyvin muuhun kuin kultakantaan liittyvään teoriaan. Vaikka Paul on selvästi Hayekia ja Hoppea selkeämpi kirjoittaja, hän on huomattavasti parempi suullinen esiintyjä ja välillä tuntuukin siltä, ettei kirjasta oikein saa otetta - esimerkiksi perustuslakia käsittelevä kappale hyppää yllättäen perustuslaista ensin sotaan, sitten aborttiin ja lopulta rasismin kautta takaisin perustuslakiin. Kaikesta huolimatta Ron Paulia ei pidä kritisoida liikaa, sillä hän kirjoitti suuren osan tästä kirjasta tiheän kampanjointinsa aikana mm. puheiden välissä olleilla bussi- ja lentokonematkoilla. 173 sivua. Yleisarvosana: 85 %.

Kulta on tärkeää

Lukijoiden pyynnöstä, ja Lars Östermanin blogin suosion innoittamana, kirjoitan vastedes enemmän rahasta ja taloussykleistä "rahateoria"-tunnisteen alla. Niille jotka eivät ole vielä tutustuneet Lars Östermanin blogiin, kerrottakoon että Lars näkee aivan oikein inflaation ongelman ja ehdottaa ratkaisuksi keskuspankin luomaa fiat rahaa 100 % reservivaatimuksella. Tämä ratkaisu poistaisi lyhyellä aikavälillä teoriassa noin 9/10 osaa (90 %) ja käytännössä noin 2/3 (67 %) - 5/6 (83 %) osaa vuosittaisesta inflaatiosta (Palaan tähän...). Pitkällä aikavälillä inflaation ongelma olisi puolestaan riippuvainen siitä miten valtiollinen keskuspankki jatkossa toimisi (...ja tähän...). Mielestäni kuitenkin kultakanta 100 % reservivaatimuksella olisi vielä parempi ratkaisu, sillä se poistaisi inflaation ongelman kokonaan. Syy miksi Lars näkee asian toisin, johtunee siitä, että hänen ja minun käyttämät inflaatiomääritelmät poikkeavat hieman toisistaan (...ja tähän myöhemmin.).

Valitettavan harvat kaduntallaajat (ja vielä harvemmat taloustieteilijät) ymmärtävät tänään inflaation ongelman ja ne jotka niin tekevät, vastustavat yleensä kultakantaa kahdesta keskeisestä syystä. Ensinäkin kultaa pidetään arvottomana koska sillä ei uskota olevan ihmiselle mitään ns. käyttöarvoa kuten ruoalla, vedellä tai vaatteilla on. Monetaristit (mm. Milton Friedman) jopa olettivat 1970-luvulla, että kullan hinta romahtaisi sen jälkeen kun Nixon sulki kultaikkunan mutta toisin kävi - kullan hinta yli kaksikymmenkertaistui seuraavan kymmenen vuoden aikana. Monetaristien (ja muiden neoklassisten taloustieteilijöiden) arvoteorian virhe juontaa itse asiassa juurensa yliarvostetusta Adam Smithistä, joka muiden virheidensä ohella erittelin tavaroiden arvon kahteen osaan: vaihtoarvoon ja käyttöarvoon, jossa tietyt tuotteet (kuten kulta) omasivat suuren vaihtoarvon, kun taas toisten tuotteiden (kuten vesi tai ruoka) käyttöarvo on paljon suurempi. Vaikka tämä saattaa kuulostaa aluksi järkeenkäyvältä, Smithin teoria on valitettavasti täysin väärä. Jokaisella tuotteella on yhtä monta (rahassa mittaamatonta, muttei mittaamattoman arvokasta) arvoa kuin maailmassa on ihmisiä, mutta jokaisella tuotteella on vain yksi maailmanmarkkinahinta. Kysyntä ja tarjonta määräävät tämän hinnan päivittäin maailmanmarkkinoilla, mutta kysyntä ja tarjonta eivät määrää tuotteen arvoa. Syy miksi ruoka on halpaa ja kulta on kallista, johtuu siitä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan kullasta enemmän mitä he ovat valmiita maksamaan ruoasta. Mutta koska ruoka on ihmiselämän jatkuvuuden kannalta tärkeämpää, ruoan hinta voi potentiaalisesti nousta miten korkealle tahansa jopa kullan hintaa paljon korkeammalle.

Toinen kultaa vastaan käytetty argumentti kuuluu: "kullankaivuu on kallista ja koska kultaa käytetään ainoastaan rahana, yhteiskunta säästäisi, mikäli rahana käytettäisiin jotain muuta kuin kultaa". Raha on sikäli merkillinen tavara, koska sen hyöty koostuu ainoastaan sen vaihtoroolista, mikä vuoksi mikä tahansa materiaali kullasta paperiin voi ottaa rahan roolin. Kulta on ollut kautta ihmiskunnan historian yleisin raha, koska kultaa on mahdotonta väärentää ja sen hinta pysyy suhteellisen vakaana suhteessa muihin tuotteisiin. Kukaan ei väitä poliiseja tai oikeusistuimia hyödyttömiksi, sillä ne suojaavat yksityisomaisuutta ja kaventavat rikollisten toimintamahdollisuuksia. Samasta syystä kulta on tärkeää, sillä se suojelee yksityisomaisuutta keskuspankin ja yksityisten pankkien harjoittamalta järjestäytyneeltä rikollisuudelta eli katteettoman rahan luonnilta eli inflaatiolta. Ne joiden mielestä keskuspankit eivät tarvitse rajoitteita, voivat kääntää katseensa kohti Zimbabwea jossa vuosittainen inflaatio ylitti 1 000 000 % rajan.

Kirja-arvostelu: Man, Economy & State with Power and Market

Kun Murray Rothbard kirjoittaa kirjan lopputuloksena on yleensä alan paras, selkein ja tarkin mammuttiteos ja Rothbardin teoksista paras (tai ainakin toisiksi paras) on puolestaan Man, Economy & State with Power and Market. Kirjalla on oikeastaan kaksi teemaa. Ensinäkin sen tarkoitus on kumota kaikki markkinataloutta vastustavat tai sosialismia kannattavat myytit maan ja taivaan välillä, ja toiseksi kirjan tarkoitus on käännyttää taloustieteitten opiskelijat ja ammattimaiset taloustieteilijät harjoittamaan itävaltalaista taloustiedettä neoklassisen sijaan. Toisin sanoen kirja on yleensä helppolukuinen mutta se sisältää myös vaikeampaa tekstiä kuten rahan kvantiteettiteorian tai monopoliteorian kritisointia. Tämän opuksen lukemisen jälkeen tulee varsin tyhjä olo: "tässäkö tämä sitten oli", sillä Rothbard kirjoittaa niin hyvin, selkeästi ja tarkasti, ettei itävaltalaisen taloustieteen saralta juuri parannettavaa löydy.

Toisin kuin esimerkiksi Misesin Human Action, Rothbardin teos on yllättävän moderni siitä huolimatta, että kirja kirjoitettiin 1962 - ainoastaan tänään lähes tuntemattoman Galbraithin sekä Georgismin kritisointi paljastaa, että kirja kirjoitettiin 50 vuotta sitten. Jos kirjasta täytyy kaivamalla kaivaa heikkouksia mieleen juolahtaa Rothbardin käsitys immateriaalioikeuksista (vaikka Rothbard vastustaa patentteja, hän kannattaa mm. tekijänoikeuksia ja tavaramerkkejä) sekä Rothbardin monopoliteoria, jonka mukaan markkinataloudessa monopolit ovat mahdottomuus. En kiistä, etteivätkö monopolit olisi markkinataloudessa käytännössä mahdottomia, mutta kiistän sen, että ne olisivat mahdottomia myös teoriassa. Kritiikistä huolimatta Rothbardin opus on kerrassaan loistava, se on rehellisesti sanottuna paras lukemani taloustieteellinen kirja. Jos jokainen lukisi tämän kirjan ja ymmärtäisi siitä edes kymmenyksen, maailma ottaisi kolmiloikan eteenpäin. 1369 sivua. Yleisarvosana: 96 %.

Markkinatalous ja talouslasku (talouslaskun ongelma osa 3/3)

Koska en jaksa keksiä itse esimerkkejä, lainaan taas kommunisteilta:

Kapitalismissa on suorastaan tyypillistä seuraavanlainen toiminta (tämä on tositarina): suomalainen paperiyhtiö kaataa Venäjän Karjalassa puuta ja rahtaa sen Suomeen paperitehtaalle. Ruotsalainen paperitukku ostaa ko. paperin ja rahtaa sen varastoonsa Uumajaan. Tamperelainen sanomalehti ostaa paperinsa mistä halvimmalla saa, tällä kertaa Uumajasta, vaikka lähin paperitehdas on 30 kilometrin päässä Tampereelta. Puuta kuljetettiin 400km ja paperia 600km jotta päästiin mahdollisimman halvalla. Suunnitelmataloudessa tällainen tuhlaus ei olisi mahdollista eikä edes sallittua.

En epäile ollenkaan paperitehdasesimerkin todenperäisyyttä, mutta jotta kommunistit olisivat mahdollisimman hyvässä lähtöasemassa oletetaan kaiken lisäksi että tampereen seudulla kasvavat puut soveltuvat tamperelaisen paperitehtaan paperinvalmistukseen, että tamperelainen paperitehdas tuottaa tamperelaisen sanomalehden tarvitsemaa sanomalehtipaperia, että kaikki tampereella tuotettu sanomalehtipaperi päätyy lopulta tamperelaisen sanomalehden käyttöön ja että puun/paperinkuljetus johtuu markkinataloudesta eikä esim. minimipalkkojen ja verojen kierrosta tai julkisen sektorin erityistukijen nauttimisesta. Kysymys kuuluu: miksei tamperelainen paperitehdas osta ja kaada tampereen seudun metsiä ja miksei paperitehdas rahtaa paperia suoraan naapurissa sijaitsevalle sanomaehdelle kiertämättä Uumajan kautta?

Oikea vastaus on: hintamekanismiin luottava ja talouslaskuun kykenevä kapitalisti huomaa kyseisen toiminnan kannattavaksi (eli järkeväksi). Paperitehdas ei kaada puuta Tampereen seudulta, koska palkkoihin kuluvat kulut ovat paljon suurempia Tampereella kuin mitä ne ovat Venäjän Karjalassa. Vaikka karjalalaiset kirvesmiehet olisivat yhtä hyviä kuin heidän tamperelaiset vastineet, he kaatavat puuta koska tamperelainen paperitehdas maksaa heille kovempaa palkkaa kuin mitä paikalliset yrittäjät. Vastaavasti tamperelaiset kirvesmiehet ovat töissä esim. rakennuksilla, jossa heidän palkkansa on kovempi mitä se olisi puita kaataessa. Toisin sanoen, niin kauan kun tulotaso on heikompi Venäjän Karjalassa kuin mitä se on Tampereella, on se kaikkien kannalta kannattavaa (eli järkevää) mikäli paperitehdas nostaa karjalalaisten palkkoja käyttämällä karjalalaista puuta paperin valmistukseen. Vastaavasti tamperelainen paperitehdas rahaa paperit Uumajan varastoon, koska lähialueella ei ole muuta sanomalehtipaperin varastoimiseen sovelutvaa rakennusta. Paperin raahaaminen Uumajaan ja takaisin on jälleen kaikkien kannalta kannattavaa (eli järkevää) sen sijaan, että paperitehdas tai sanomalehtitalo käyttäisi varojaan uuden paperivaraston rakentamiseen Tampereelle.

Koska sosialismissa ei ole hintamekanismia, yllä kuvailtu järkevä resurssien kohdentaminen on täysin mahdotonta. Tästä huolimatta sosialismi vallitsi Neuvostoliitossa yli 70 vuotta. Tämä oli mahdollista koska sosialismi ei ollut maailmanlaajuinen vaan alueellinen. Vaikka alueellisesti rajattu neuvostokommunismi loi katastrofaalisen kulutustuotteiden puutoksen sekä tuotannon äärimmäisen vääristymisen, kykenivät valtion suunnittelijabyrokraatit jonkin sortin talouslaskuun koska Neuvostoliitto myi raaka-aineita (kuten kultaa ja bensaa) ulkomaille kovan valuutan (kuten dollarien ja suomen markkojen jne.) vastineeksi, koska hintoja pystyttiin kopioimaan mm. Yhdysvalloista ja Hongkongista, ja koska Neuvostoliitto "salli" maan sisäiset pimeät markkinat (ven. блат [blat]) valtionyhtiöiden välillä.

Mises toki myönsi alueellisen sosialismin mahdolliseksi, ja lisäsi että sosialismi on mahdollista myös kahdessa muussa erityistapauksessa. Ensinäkin sosialismi voi elää jonkun aikaa loisena markkinatalouden luomasta pääomasta. Esimerkiksi Kuuba oli ennen Castron kommunistista vallannousua Etelä-Amerikan rikkain valtio ja oli itseasiassa Italiaa ja Espanjaa rikkaampi - 50 vuotta sosialismia on tehnyt tuhonsa ja tänä päivänä Kuuba on yksi Etelä-Amerikan köhimmistä valtioista ja lähes kymmenen kertaa Italiaa ja Espanjaa köyhempi. Toiseksi sosialismi on mahdollista kun tuotanto on äärimmäisen alkeellista ja väestö on pieni. Esimerkiksi sadan hengen metsästäjä-keräilijä yhteiskunnassa suunnittelijan täytyy päättää tuottaako yhdyskunta 100 kiloa kasviksia, 100 kiloa lihaa vai jonkun yhdistelmän siltä väliltä. Koska tässä alkeellisessa talousjärjestelmässä on vain yksi helposti ratkaistava yhtälö, suunnittelija pystyy valitsemaan jonkun melko-optimaalisen keskitien. Nykyaikaisessa taloudessa jossa ihmisiä on 6,4 miljardia ja tuotteita on tuhansia triljardeja suunnitelijan työ muuttuu mahdattomaksi. Hänen keskeinen ongelma ei pelkästään ole missä suhteessa kutakin tuotetta tulisi tuottaa, vaan tulisiko tiettyjä tuotteita ylipäätään tuottaa.

Hyvinvointivaltioiden julkiset sektorit kärsivät niin ikään talouslaskun ongelmasta. Vaikka ne eivät kykene järkevään resurssien kohdentamiseen, ne toimivat joten kuten sillä ne pystyvät hyödyntämään markkinatalouden luomia hintoja sekä elämään loisen lailla marikkinataloudessa tuotetusta pääomasta.

Suosittelen myös Toni Heinosen artikkelia Talouslaskun ongelma.

Poisto Blogilistalta

Seuraan Pikkupojan, Vasarahammerin, Pasi Matilaisen ja monen muun esimerkkiä ja poistan blogini blogilista.fi-palvelusta. Syy poistoon on Blogilistan siirtyminen Sanoma-konserniin, jonka seurauksena käyttöehdot muuttuivat sellaiseksi joita en voi hyväksyä. Vastustan muutenkin Sanoma-konsernin toimintaa, erityisesti sen päälehteä Totuutta, joka edustaa mielestäni Suomen toiseksi epäasiallisinta uutisointia heti Ylenannin jälkeen. Suosittelen niille viidelle blogilistan kautta tätä blogia tilanneelle GoogleReaderiin siirtymistä.

Ron Paul vallankumous jatkuu

Kuten kaikki tämän blogin lukijat tietävät, Ron Paulin mahdollisuudet presidenttikilvan voittoon ovat olemattomat: 2 380 republikaanien valtuutetuista Paul on kerännyt noin 50, John McCainin omatessa yli 1 300 (voittoon tarvitaan yli puolet eli 1 191). Tilanne ei kuitenkaan ole niin huono miltä se ensisilmäyksellä saattaa näyttää, sillä vaikka myös Barry Goldwater hävisi Yhdysvaltain presidentinvaalit 1964 hänen käynnistämän joukkoliikkeen ansiosta Ronald Reagan (joskin Goldwateria selvästi huonompi ehdokas) valittiin Valkoiseen taloon 1980. Ron Paulin vaaliohjelmalla ehdokkuutta tavoittelevat edustajat ovat jo voittaneet seitsemän edustajahuoneen esivaalia ja Murray Sabrinin tuikitärkeä senaattiesivaalikamppailu näyttää yllättävän hyvältä. Tämän lisäksi Paulin kaltaiset kokeneet liberaalit poliitikot kuten Bob Barr, Gary Johnson ja Mark Sanford ovat liittoutuneet Paulin taakse ja he saattavat löytää itsensä republikaanien presidenttikilvasta jo 2012.

Samaan aikaan Ron Paulin paras rahankerääjä Trevor Lyman on käynnistänyt oman mediayhtiön joka ostaa televisio- ja radioaikaa paikallisilta neutraaleilta kanavilta liberaalin ohjelman lähettämiseen. Myös Paulin kokoama joukkoliike on toiminut tehokkaasti ja poikinut Paulille niin paljon ylimääräisiä kampanjavaroja, että hän aikoo perustaa niillä oman kustantamon. Kustantamisesta puheen ollen, hetkisen kampanjoinnin keskellä Ron Paul on kirjoittanut kirjan The Revolution - A Manifesto (kirja-arvostelu tulossa), joka on New York Timesin bestsellerlistan ykkönen, Wall Street Journalin bestsellerlistan kakkonen, Amazonin bestsellerlistan ykkönen (kirjan sijoitus vaihtelee tosin päivittäin) ja kaiken lisäksi kirjasta on jo nyt tullut maailman kaikkien aikojen myydyin liberaaliteos päihittäen mm. Milton Friedmanin, Friedrich Hayekin, Henry Hazlittin ja Ayn Randin tuotokset.

Sosialismi ja talouslaskukokeilut (talouslaskun ongelma osa 2/3)

Komnl kuvaa suunnitelmataloutta seuraavasti:

Suunnitelmataloudessa yhteiskunnan tarvikkeiden ja monien palveluiden tuotanto suunnitellaan keskitetysti. Esimerkiksi edellisen viiden vuoden kulutuksen perusteella päätetään tuottaa puoli miljoonaa paria saappaita. Tätä varten päätetään hankkia raaka-aineita A ja B. Nyt voidaan huomioida esimerkiksi miten saappaiden tuotanto vaikuttaa työllisyyteen eri seuduilla, kuinka lähellä tehtaat sijaitsevat raaka-ainelähteitä ja toisaalta kaupunkeja joissa saappaat käytetään, kuinka saasteet voidaan minimoida, täytyykö A:ta ja B:tä hankkia samalla jonkun muun tarvikkeen tuotantoon jne.

Oletetaan aluksi, että suunnitelmatalouden byrokraatti on täydellinen ihminen joka tietää kaiken kaikista mahdollisista tuotteista aina niiden tuotannosta kysyntään asti ja joka osaa ratkaista miten monimutkaisia tuotantoyhtälöitä tahansa. Vaikka suunnittelija ei tällöin kärsisi informaation tai teknoloogisen osaamisen puutteesta hän ei siltikään pystyisi ratkaisemaan talouslaskun ongelmaa, koska hänellä ei ole hintoja eli yhtälöä mitä ratkaista! Sosialistit ovat yrittäneet kiertää tämän ongelman joko keksimällä toisen hintojen kaltaisen yleisen laskentayksikön (homogeneous calculation unit), tai olettamalla talouden liukuvan kohti ennalta-arvattavaa tasaisesti pyörivää tilaa (evenly rotating economy [ERE]) jolloin taloudessa vallitsee neoklassinen yleinen tasapaino (general equilibrium).

Jos ylläoleva kuulostaa heprealta, selvennetään sitä hieman. Suunnitelmatalouden kannattajat ovat mm. ehdottaneet, että byrokraatti ratkaisis tuotantoyhtälön luonnon yksiköissä. Tällöin tuotantoyhtälö voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: 100 tonnia terästä + 200 000 kilovattituntia energiaa + 10 000 työtuntia + 1 kilometri tehdaslattiaa = ???. Tietysti täydellinen suunnittelija pystyisi päättämään tuottaako yllämainittu tuotantoyksikkö autoja, nauloja, sänkyjä, rautapalkkeja jne., mutta hän ei pysty mitenkään ratkaisemaan missä suhteessa autoja tuotetaan sänkyihin yleisen laskentayksikön (eli hintojen) puuttuessa. Byrokraatti ei myöskään voisi ratkaista tuotantoyhtälöä työvoimatunneissa, sillä nämäkään eivät ole homogeenisiä - jos ne olisivat aivokirurgi voisi vaihtaa paikkaa siivoojan kanssa, tai insinööri tarjoilijan, eikä työn tulos heikkenisi. Sitä paitsi, vaikka työvoimatunnit olisivat homogeenisiä, kuuluu tuotantoon myös luonnonvaroja (kuten öljyä tai rautamalmia) ja pääomaa (kuten olemassa olevia koneita) joiden ilmaiseminen määrällisesti (quantify) työvoimatunneissa on mahdotonta. Byrokraatti voisi tietysti keksiä hinnat päästään, mutta tällöin ne olisivat täysin sattumanvaraisia ja siten myös hyödyttömiä.

Neoklassisessa taloustieteessä yleinen tasapaino on tärkeä käsite ja se tarkoittaa tilaa jossa jokaisen tuotteen kysyntä ja tarjonta kohtaavat samanaikaisesti. Vaikka vapaa markkinatalous on kokoajan lähellä tällaista pistettä se ei koskaan kohtaa (tai edes lähesty) sitä, koska yleinen tasapainopiste siirtyy jatkuvasti kuluttajien halujen ja tuottajien tekojen myötä. Yleinen tasapainopiste on mahdollinen ainoastaan mikäli ihmisiä ei kuole, ihmisiä ei synny, ihmisten taidot eivät muutu, ihmisten halut eivät muutu, luonnonvarat eivät muutu, teknologia ei muutu, pääoma ei muutu jne. Teoriassa yleinen tasapainopiste on mahdollinen, mutta käytännössä se on mahdoton ja juuri tähän ongelmaan seuraavat sosialismin puolustusargumentit kaatuvat. Sosialistit ovat mm. ehdottaneet, että sosialistisen vallankumouksen jälkeen tehtaiden uusi omistaja (eli valtio) jatkaisi samojen tuotteiden tuottamista, samoissa määrin ja samalla teknologialla mitä kapitalismin vallitessa. Vaikka talous olisi tällöin mahdottomassa yleisessä tasapainossa ongelmaksi muodostuisi se, että sosialistien olisi pakko toimia kuten kapitalistit ennen heitä jolloin mm. sosialistien kaipaamia tulonsiirtoja olisi mahdoton toteuttaa sillä se särkisi yleisen tasapainon. Entisessä Jugoslaviassa harjoitettiin oksymoronista markkinasosialismia jonka perusajatus oli, että suunnittelija keksii aluksi hinnat päästään ja näitä hintoja muokataan esim. kerran vuodessa kunnes yleinen tasapaino saavutetaan. Valitettavasti (sosialistien kannalta) markkinatalous ei koskaan lähesty yleistä tasapainoa sillä yleinen tasapainopiste siirtyy jatkuvasti jolloin markkinasosialismi on parhaimmillaan hyödytöntä markkinoiden leikkimistä. Italialainen ekonomi Vilfredo Pareto tosin todisti matemaattisesti, että talouslasku on sosialismissa mahdollista, mutta vain ja ainoastaan silloin kun taloudessa vallitsee yleinen tasapaino. Kuten sanottu, oikeassa elämässä tämä ei koskaan toteudu.

Miksi sosialismi ei toimi (talouslaskun ongelma osa 1/3)

Nykyään suurin osa suomalaisista ymmärtää, ettei sosialismi toimi. Jos heidän tulisi perustella mielipidettään tunnin miettimisen jälkeen vastaus olisi suunnilleen seuraavanlainen: sosialismi olettaa ihmisen olevan pohjimmiltaan hyvä olento joka työskentelee yhtä innokkaasti muiden kuin itsensä eteen; valitettavasti ihminen on pohjimmiltaan paha ja omahyväinen, jonka seurauksena sosialismissa ihminen laiskistuu työnteon kannustimien puuttuessa. Jos sama kysymys kysyttäisiin minkä tahansa yliopiston kansantaloustieteellisen tiedekunnan tohtoreilta vastaus olisi, ettei ole olemassa mitään teoreettista syytä miksei sosialismi voisi toimia, mutta käytännössä sosialismi luo ympärilleen liian suuren byrokratian jonka vuoksi suunnitelmatalouden resurssikohdennuksia ei onnistuta tekemään riittävän nopeasti ja tehokkaasti. Kuten yleensä, tavallinen ihminen ymmärtää tietämättään asian akateemikkoa paremmin, vaikka akateemikko olisi kuinka vakuuttunut omasta ylemmyydestään.

Sosialismin toimimattomuus on kuitenkin kiistattomasti todistettu itävaltalaisen taloustieteen voimin. Friedrich Hayek esitteli jo pitkälle kehitetyn version tavallisen kaduntallaajan oikeasta olettamasta: Sosialismissa valtio omistaa kaiken, jolloin hintamekanismia ei ole olemassa. Hinnat puolestaan edustavat markkinainformaatiota ja kaiken tämän informaation kerääminen on käytännössä katsoen mahdotonta. Hayekin mukaan edes yksittäinen ihminen ei pysty täysin ymmärtämään omia halujaan, jolloin tuhansien kilometrien päässä toimiva valtion byrokraatti on kahta pahemmin pihalla. Tämä johtaa lopulta siihen, että valtio tekee jatkuvasti huonoja tuotantopäätöksiä tavallisen ihmisen puolesta joka puolestaan johtaa massiivisiin virheellisiin sijoituksiin ja väärien tuotteiden tuotantoon.

Valitettavasti Hayekin kritiikki ei ollut vedenpitävä vaan jätti teoreettisen mahdollisuuden sosialismin toiminnalle, sillä voimme kuvitella nykyajan supertietokoneiden kykenevän tarvittavaan tiedonkeruuseen ja taloudelliseen laskelmointiin erityisesti pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa joissa valtio omaa kaiken kattavan tietopankin maan asukkaista. Ludwig von Mises oli kuitenkin ratkaissut arvoituksen jo ennen Hayekin artikkelia. Misesin mukaan ongelma on, ettei valtio pysty päättämään mitä tuotteita tuotetaan, miten paljon niitä tuotetaan ja millä teknologialla tuotanto suoritetaan - tämä on mahdotonta vaikka valtio tietäisi kaiken, ja valtion virkamiehet ja insinöörit olisivat yli-ihmisiä.

Mikäli argumentti tuntuu oudolta kuvitellaan asia toisinpäin kuluttajan silmistä. Jos valtio tietäisi kaiken esimerkiksi allekirjoittaneen toiveista, listalla olisi mm. taivaansininen BMW, yli 1 000 nelijöinen moderni talo kymmenen hektaarin rantatontilla jolla olisi koiria, vuohia ja kaksi shiren hevosta. Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole edes sänkyä (nukun 180cm pitkällä sohvalla), saati tietokonetta, koska pidän varojeni säästämistä toistaiseksi tärkeämpänä. Vaikka sosialistinen valtio onnistuisi keräämään kaiken markkinainformaation edessä olisi miljardien ihmisten toivelistat, eikä valtiolla olisi harmainta aavistusta miten rajalliset resurssit tulisi kohdentaa oikein. Talouslasku on Misesin mukaan mahdollista ainoastaan silloin kun jokainen hyödyke (good) on jonkun yksityisomistuksessa, jokaisella on vapaus käydä kauppaa, ja yhteiskunta elää rahataloudessa (vaihtotalouden vastakohta). Sosialismi ei siis ole mahdotonta tiedonpuutteen tai teknologisen osaamattomuuden vuoksi, vaan se on siltikin mahdotonta vaikka sosialistien tiedonkeruu ja teknologinen osaaminen olisi maailman huippua.

Esimerkki sosialismin vaikutuksesta poliittiseen kulttuurin

Olen pitkään hypotetisoinut, että yhdysvaltalaiset liberaalit ovat selvästi suomalaisia liberaaleja periaatteellisempia (tai ns. puhdasoppisempia) ja pitävät täten valtiota absoluuttisena pahana kun taas suomalaiset ovat kompromissinhaluisia varsinkin julkisen koulutuksen, julkisen terveydenhuollon ja perustuloon liittyvissä kysymyksissä. Paras tapa hypoteesin testaamiseen olisi kyselyn teettäminen, mutta ongelmaksi muodostuisi suomalaisten liberaalien pieni lukumäärä jolloin kyselyn virhemarginaali nousisi varsin korkeaksi. Joka tapauksessa laskin epätieteellisen tuloksen vertaamalla suomalaisia liberaaleja tuttujani yhdysvaltalaisiin liberaaleihin tuttuihini Facebookin World's Smallest Political Quizissä. Otannat olivat yhtä suuria.

Yhdysvaltalaiset liberaalit saivat yksilönvapauksissa keskiarvoksi 96 ja taloudellisissa vapauksissa keskiarvoksi 95, suomalaisten liberaalien jäädessä 84. ja 89. Yhdysvaltalaisten liberaalien modukset olivat 100 ja 100, ja heidän mediaani 100 ja 100. Suomalaisilla modukset jäivät 70 yksilönvapauksissa ja 90 taloudellisissa vapauksissa ja heidän mediaani oli 90/90.

Koska otanta on kaukana sattumanvaraisesta ja testi oli epätieteellinen on tulos varsin kyseenalainen. Free State Projectin ansiosta on tavallaan luonnollista olettaa, että tuntemani yhdysvaltalaiset liberaalit saivat korkeamman keskiarvon. Vasta-argumentti on kuitenkin huono, sillä yli 40 % otannan yhdysvaltalaisista liberaaleista ei kuulu FSP:hen (tosin loput saivat kaikki tulokseksi 100/100). Tämän lisäksi tasoitin eroja luokittelemalla kaksi ruotsalaista liberaalia suomalaisiksi (jotka molemmat saivat tulokseksi 100/100) ja poistamalla suomalaisesta otannasta yhden liberaalin joka sai testissä 70/50 (eli testi luokitteli hänet keskitien kulkijaksi). Lisäksi epäilen, että tuntemistani suomalaisista liberaaleista suurin osa edustaa ääripäätä - yhdysvaltalaisista tutuistani ainoastaan osa FSP:n jäsenistä kuuluu tähän luokkaan.

Väitän että hyvinvointivaltion raskaan varjon alla eläminen muokkaa mielikuvaamme vapaasta yhteiskunnasta ja vapaan yhteiskunnan tuomista mahdollisuuksista. Kun lähes jokainen meistä on käynty julkisen peruskoulutuksen (yliopisto mukaan lukien), käyttänyt julkista terveydenhuoltoa ja luottanut julkiseen sosiaaliturvaan - nauttien työttömyyskorvauksista ja opintotuista - emme enää usko vapaan markkinatalouden kykenevän näihin tehtäviin. Ja jos taloustiedettä ymmärtävät liberaalit eivät luota täysin vapaaseen markkinatalouteen, silloin myös sosialismin kannatus taitaa istua vankasti tavallisen ihmisen mielessä.