Vaaleanpunaisen elefantin mietteitä

Suomen presidentinvaalit 2012

2012-01-14T05:54:00.003+02:00

Suomen seuraava presidentti on Sauli Niinistö, koska Soini, Väyrynen ja Haavisto kaikki häviävät valtaisalle kokoomus ja demariblokeille jotka seisovat melko vankasti Niinistön takana. Lisäksi vasemmisto pitää Soinia Niinistöä oikeistolaisempana, konservatiivit eivät siedä Haaviston puolisonvalintaa ja noh, Väyrysestä puhuminen on palstatilan haaskausta.

Joskus vuosia taaksepäin suhtauduin vaaleihin vakavasti ja analyyttisesti, kuluttaen jopa tunteja sen varmistamiseen että ääneni olisi mahdollisimman tehokas (eräs kristillinen tuttavani puhui aina "kalliista äänestään"). Sittemmin muutin kantani. En sinänsä pidä äänestämistä moraalittomana - tosiasia yksinkertaisesti on, ettei siitä ole mitään hyötyä. Näin omaa etuani ajatellen paras tapa äänen käyttämiseen on äänestää jotain esteettisesti miellyttävää ei-poliittista julkimoa, kunhan tämä ei ole tyhmä lehmä: On parasta puoltaa sellaista ehdokasta jonka läpimeno on mahdollista ja jolle pitkäaikainen altistuminen ei aiheuta terveyshaittoja, kuten verenpaineen nousua.

Näissä Suomen presidentinvaaleissa päätin kuitenkin vaivautua uurnille äänestääkseni Ron Paulia. Paul ei tietenkään ole ehdolla Suomen presidentiksi, mutta olisi mielestäni hienoa jos Paul nousisi kymmenenneksi suositummaksi ehdokkaaksi ohi Aku Ankan ja Mustanaamion. Äänestämättä jättämisen lisäksi en keksi parempaakaan vaihtoehtoa. Yksikään virallinen ehdokas ei pääse edes lähelle allekirjoittaneen mielipiteitä ja kuten jo perustelin, tulos on sinettiä vaille valmis. Äänestä sinäkin Paulia! Yhteisen äänivyörymme turvin Paul voi päihittää vaikka Aku Ankan!

Tieteen objektiivisuudesta

2011-08-31T13:36:00.005+03:00

Tieteen objektiivisuuden kyseenalaistaminen on suhteellisen kiistanalainen aihe, varsinkin blogissa jonka lukijakunta koostuu lähinnä liberaaleista ja/tai ateisteista, jotka yleensä lukeutuvat tieteen puolestapuhujiin. Myönnän lukeutuvani tiedeskeptikoihin, koska harjoitettu tiede on sekä politisoitunut että eturyhmärahoitettu.

Yksi parhaista esimerkeistä löytyy ravitsemustieteen saralta ja miten se on kytköksissä lääketieteeseen. Vallitsevan käsityksen mukaan tyydytettyjen rasvojen syönti johtaa liikalihavuuteen ja sitä kautta sydänsairauksiin jne. Tämän teorian ongelma vain on siinä, että solut eivät varastoi ylimääräistä energiaa ilman insuliinia ja insuliini ei erity ilman verensokerin nousua ja verensokeri ei nouse ilman hiilihydraattien syöntiä. Täten ruokavalio jossa tyydytetyn rasvan osuus on suuri johtaa liikalihavuuteen vain, mikäli myös hiilihydraattien määrä on suuri. Yllä esitetyt väittämät eivät ole mitenkään kiisteltyjä vaan jo yli 50 vuotta sitten todettuja syy-seuraus-suhteita. Tästä huolimatta ylipainoisia kehotetaan leikkaamaan kaloreita rasvan syöntiä vähentämällä. Teoriassa kehotus toki toimii, mutta käytännössä sen toteuttaminen on hyvin vaikeaa, koska proteiini tekee ihmisen hiilihydraatteja paremmin kylläiskesi, ja proteiinipitoinen ja rasvapitoinen ruokavalio kulkevat käsi kädessä. Tilanne ainoastaan pahenee kun potilaille syötetään vaarallisia lääkkeitä (kuten statiineja), jotka ovat tilastollisesti merkittäviä, mutta käytännössä katsoen merkityksettömiä.

Neljä merkittävää erityisryhmää ylläpitävät vallitsevaa tilaa: lääkeyhtiöt, lääkärit, maanviljelijät ja ruoanjalostajat. Lääkeyhtiöt rahoittavat lääketiedettä, jonka vuoksi valtaosa lääketieteellisestä tutkimuksesta on keskittynyt lääkkeiden vaikutuksiin ennaltaehkäisyn sijaan - ruotsinkielessä ilmiölle on olemassa kaksi hyvää sanaa hälsovård (terveydenhoito) ja sjukvård (sairaudenhoito). Ylipaino-ongelmaa myötäillen, lääkärisestä yhä suurempi osa on kouluttautunut kardiologeiksi tai endokrinologeiksi, eikä heidänkään intresseihin kuulu uudelleenerikoistuminen. Ruokateollisuuden puolella maataloustuet horjauttavat kysynnän ja tarjonnan tasapainon, jonka seurauksena ruokaa tuotetaan liikaa ja sitä myydään liian halvalla. Valtiollinen ratkaisu tähän ongelmaan on ollut hiilihydraattipitoiset ravintosuositukset, jonka avulla keskiverto amerikkalainen on saatu syömään 3800 kilokaloria päivässä, 2000 kilokalorin sijaan. Liikalihavuus on siis ollut poliittinen lottovoitto, koska sen ylläpito suosii eturyhmiä ja järjestelmän (keskimääräisesti heikompituloiset) uhrit vaativat julkiseen terveydenhuoltoon lisärahoitusta.

Ilmastonmuutos on toinen hyvä esimerkki poliittisesta lottovoitosta: muutos todistamalla byrokraatit ja poliitikot voivat oikeuttaa (legitimize) koko tuotantorakenteen haltuunoton drakoniseine veroineen. Täten ei ole lainkaan ihme, että ilmastonmuutosta puoltava tutkimus on lähes 100 % verovaroin rahoitettua ja jopa aihetta sivuaville tieteenaloille, kuten biologialle tai fysiikalle tarjotaan verovaroja aiheen tutkimukselle, mikäli yhteys pystytään todistamaan (sellaisten tutkijoiden määrärahat evätään jatkossa, jotka eivät tätä lenkkiä löydä).

Vain muutamaa jäävuoren huippua esimerkkinä käyttäen, tutkijoiden ei tulisi olla yllättyneitä siitä, että kreationismin kaltaisine pseudotieteineen on nostanut ruman päänsä jokaisesta kolosta. Henkilökohtaisesti minulta ei sympatiaa kreationisteille löydy mutta myönnettäköön, että ainakin he uskaltavat kyseenalaista yhden auktoriteetin, johon lähes kaikki silmittömästi uskovat. Vapaassa yhteiskunnassa tiede rahoitettaisiin yksilöiden, yritysten ja järjestöjen toimesta. Vaikka tämä luultavasti tekisi tieteestä polarisoidumpaa, ainakin objektiivisen totuuden löytäminen olisi helpompaa, kun koko prosessi ei olisi yhden tai muutaman poliittisen tahon mielivallan alla.

Vähän kuulumisia

2011-05-31T17:39:00.002+03:00

En yleensä kirjoita tähän blogiin mitään henkilökohtaista, mutta poikkeus vahvistakoon säännön. Olen viimeaikoina blogannut vähemmän aktiivisemmin neljästä syystä:

1) Muutin maalle tammikuussa ja olin noin kuukauden ilman internet-yhteyttä. Tämän jälkeen olen käyttänyt suuren osan vapaa-ajastani 50-vuotisen taloni korjaamiseen ja uudistamiseen.

2) Toinen lapseni syntyi huhtikuun alussa ja kärsii koliikista. Hänen nukuttamisesta on tullut 2-3 -tuntinen jokailtainen toimenpide.

3) Olen kärsinyt myös terveysongelmista; kummatkin sairauksistani ovat tosin itseaiheutettuja. Ensimmäisen sairauteni ansiosta olen joutunut tekemään melkoisia elämäntapamuutoksia. Toinen sairaus on onneksi lyhytkestoinen ja hoitunee antibioottikuurilla.

4) Sain ison ylennyksen maaliskuussa, joka nosti viikkotuntien määrää kymmenellä, kaksinkertaisti palkkani ja toi viitisen alaista. Ammattinimikkeeni on markkinatutkimusmanageri ja alani on hallintokonsultointi. Jos hallintokonsultointiala ei ole entuudestaan tuttu, kerrottakoon että ala on korkeapalkkainen, mutta erittäin stressaava, korkean henkilöstövaihtuvuuden ("up or out" -mentaliteetti), äärimmäisen tarkkaavaisuuden (kanteiden noston riski on korkea) ja yleisen vaativuuden ansiosta.

Joka tapauksessa, en ole hylännyt blogiani ja tavoitteeni on saada asiat järjestykseen ja palata vähintään kuukausittaiseen kirjoittamiseen niin pian kuin mahdollista.

Vuoden 2010 loppukevennys

2010-12-31T18:46:00.009+02:00

Kielenkäytöstään huolimatta, eräs inaktiivinen kokoomusblogi kuvasi liberalismia seuraavasti kolmisen vuotta sitten (hatunnosto Thomas Taussille):

- LIBERTARISTICUS AYNRANDII: Suomen oloissa harvinaisehko mutta sitäkin kovaäänisempi muunnelma. Kulttimaisen amerikkalaisen poliittisen lahkon opit omaksuneen libertaristin oppeja on vähän vaikea edes yrittää selittää, koska jokaiselle normaalissa pohjoismaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle ihmiselle tulee niihin väistämätön aversio, mutta yritetään: libertaristit ovat niinkuin anarkisteja, jos anarkistit diggaisivat tosi kovasti suuryrityksiä. Hyvä keino hahmottaa tämä ajatusrakennelma on myös Aspergerin syndrooman ajatteleminen ideologiana. Libertarismiin tuppaa yleensä törmäämään lähinnä Internetissä, joissa lajin edustajat vaihtavat soidinhuutojaan "Verotus on varkautta", "Objektivistisen epistemologian mukaan sinä olet yks perkeleen statisti" ja "Ad hominem." Jostain omituisesta syystä useat suomalaiset liberot tuppaavat liukumaan rasismiin, Opus Deihin tai muuhun, mutta pahuudestaan huolimatta näissäkin ajatusrakennelmissa on edes jotain jonka voi, no, käsittää.

Valitettavasti kuvaus on äärimmäisen tarkka ja sen tulisi antaa miettimisen aihetta jokaiselle liberaalille. Henkilökohtaisesti olen yrittänyt välttää sivistyssanojen ja argumenttilatinan käyttöä sekä yrittänyt kunnioittaa muiden kommentoijien ja blogaajien mielipiteitä. Kuten kuvaus kertoo, normaalissa pohjoismaisessa yhteiskunnassa kasvaneille ihmisille liberalismi tuntuu niin epätodelliselta, ettei itselleen kannata kaivaa syvempää kuoppaa mielipuolisella käytöksellä.

Vuoden mielenkiintoisin artikkeli oli Gary Northin (jonka kanssa en yleensä ole samaa mieltä) "Cheerleader for Hitler's Economics". Kirjoitus kritisoi talousdemokraattista liikettä ja erityisesti Ellen Brownin argumentteja. Brown esimerkiksi väittää kirjassaan, että Benjamin Strong yhdysvaltain keskuspankista ja Montagu Norman englannin keskuspankissa tapasivat salaa helmikuussa 1929 - Strong kuoli vuotta aiemmin. Internet on valitettavasti tehnyt vuoden huonoimman artikkelin valinnasta mahdottoman tehtävän, mutta Yhdysvaltalaisen valtavirtamedian Julian Assange uutisointi löytynee listan kärkipäästä.

Ennen uuden vuoden juhliin lähtemistä, kannattaa tehdä vuoden poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen teko - eli erota kirkosta eroakirkosta.fi -palvelun kautta! Eromalla kirkosta ennen vuoden vaihdetta vältyt noin 2 %:n rangaistusverolta vuonna 2011. Lisäksi pääset tekemään historiaa muiden 90 000 suomalaisen kanssa, jotka tekivät tästä vuodesta luultavasti rikkoutumattoman ennätyksellisen kirkostaeroamisvuoden!

Hyvää uutta vuotta!

Kansalaismielipide ilmastonmuutoksesta

2010-11-11T04:21:00.010+02:00

Muutamat journalistit ovat ehtineet kauhistelemaan suomalaisten heikkenevää uskoa ilmastonmuutokseen. Hiljattain julkaistun Tiedebarometrin mukaan 76 % pitää ilmaston muutosta vakavana uhkana, joka tarkoittaa 11 prosenttiyksikön laskua vuoteen 2007 verrattuna. Tarkempi tiedebarometrin lukeminen kuitenkin kertoo pienestä kysymysasetteluongelmasta. Alkuperäinen kysymys: "Ilmastonmuutoksen eteneminen on todellinen ja vakava uhka, joka vaatii poliittisilta päättäjiltä tehokkaita toimia".

Kyseinen lause sisältää peräti kolme erillistä väittämää:
1) Ilmastonmuutos on todellinen.
2) Ilmastonmuutos on vakava uhka.
3) Ilmastonmuutos vaatii poliittisilta päättäjiltä tehokkaita toimia.

Ainoastaan ensimmäinen väittämä on ontologinen ja kuuluu siten tieteen piiriin. Toinen väittämä on myös tieteellisesti tutkittavissa mutta sisältää arvoladatun ennakkoasetelman "vakava uhka" jonka määritelmä vaihtelee vastaajasta toiseen. Kolmas väittämä on puhtaasti poliittinen, eikä sillä ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Väittämässä oletetaan, että tehokkaita aktiivisia toimia tarvitaan ja että politiikka on oikea toimeenpanoväline ilmastonmuutoksen pysyttämiseksi.

Tiedebarometri todistaa myös epäsuorasti kuinka vaikeaa ilmastohysterian ylläpito todellisuudessa on. Evoluutioteorian alkeet opetetaan kerran koulussa, minkä jälkeen asiaa harvemmin mainitaan. Siitä huolimatta 68 % uskoo evoluutioteorian paikkansapitävyyteen. Ilmastonmuutosta jankutetaan päivittäin mediassa ja silti siihen ei uskota juuri evoluutioteoriaa enempää. Tämä osoittaa hienosti sen miten helppoa uskonnollisesti ristiriitaisen tieteellisen tosiasian läpivienti on, kun sitä verrataan vahvasti politisoituun ja tieteellisesti kyseenalaiseen väittämään.

Tämän kunniaksi esitän Minnesotans for Global Warmingin uusimman kappale I'm a Denier.

Ryhmän tuli jo aiemmin kuuluisaksi kappaleellaan Imagine There's No Global Warming.

Vaalitulos 2010, New Hampshire ja Vermont

2010-11-10T03:04:00.004+02:00

Kuten kaikki tietävät Yhdysvalloissa järjestettiin yleisvaalit 02.11.2010, jonka seurauksena republikaanit kaappasivat edustajahuoneen enemmistön äänin 243-192 ja kavensivat demokraattien suuren etumatkan senaatissa pienoiseen enemmistöön 53-47. Liittovaltion vaalitulos oli suurin piirtein galluppien mukainen, eikä se yllättänyt ainakaan allekirjoittanutta. Vaikka republikaanien edustajahuone-enemmistö lyö itsessään kapuloita Obaman rattaisiin, parasta vaalituloksessa oli Rand Paulin (Ron Paulin poika) vaalivoitto Kentuckyn osavaltiossa. Teekutsuliikkeen vahva vaalitulos saattaa nostaa Ron Paulin pankkivaliokunnan puheenjohtajaksi joka yhdistettynä Rand Paulin valtion velan jarruttamiseen (filibusterin avulla) avaa pitkästä aikaa todellisen mahdollisuuden keskuspankin pysäyttämiselle.

New Hampshiressa republikaanit voittivat edustajahuoneen ja senaattorin paikat, kuvernöörin säilyessä demokraattina. Varsinainen vallankumous tapahtui kuitenkin hallintorakenteen alemmilla portailla. Tavallisesti New Hampshiren kuvernöörin toimeenpanoelimessä istuu kolme republikaania ja kaksi demokraattia, republikaaneilla on noin 14-16 osavaltion senaattoria ja noin 230-270 paikka osavaltion edustajahuoneessa. Viime vaaleissa, 2008, demokraatit kuitenkin saivat poikkeuksellisesti enemmistön kuvernöörin toimeenpanoelimessä, senaatissa ja edustajahuoneessa. Republikaanit iskivät takaisin ja lujaa. Peräti kaikki viisi kuvernöörin toimeenpanoelimen paikkaa meni republikaaneille ja senaatissa republikaanit saavuttivat 19-5 enemmistön, joka on suurin enemmistö 48 vuoteen. Edustajahuoneen republikaanit kaappasivat haltuunsa numeroin 298-102, tulos jollaista ei ole nähty sitten 1984.

Republikaanien voitto ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita parempaa eduskuntaa, vaikka vastaavuussuhde (correlation) onkin sen suuntainen. Vuoden 2008 yleisvaalien jälkeen, New Hampshiren 400 edustajahuoneen jäsenestä neljä kuului Free State Projectiin (sanoin vahingossa Viidakkomiehen haastattelussa kuusi - pahoitteluni) ja 98 luokiteltiin liberaaliksi (libertarian). Radikaaliliberaaleja oli hyvin vähän ja senaatissa liberaaleja ei ollut lainkaan. Näissä vaaleissa liberalismi otti kolmiloikan eteenpäin. Peräti 13 FSP:n jäsentä pääsi edustajahuoneeseen ja radikaaliliberaalien määrä on hieman yli 50. Kaiken kaikkiaan edustajahuoneessa on nyt 117 liberaalia eli lähes 30 %. Kolme liberaalia löi tiensä myös senaattiin, joista Jim Forsythe edustaa ehdottomasti liikkeen radikaalisiipeä. On vaikea ennakoida miten tämä tulos vaikuttaa käytännön politiikkaan, mutta pidän varmana sitä, että osavaltion budjettia leikataan ja ammattiliittojen etuoikeuksiin käydään käsiksi kovalla kädellä.

New Hampshiren naapuriosavaltiossa Vermontissa pidettiin myös mielenkiintoiset vaalit, kun itsenäisyyspuolue yritti ensikerran löytää tietään valtion päättäviin elimiin. Lähes kaikki puolueen ehdokkaat jäivät alle 4 % maagisen rajan, jota on vaikea ylittää first-past-the-post -vaalijärjestelmissä. Esimerkiksi puolueen kuvernööriehdokas Dennis Steele sai vain 0,8 % äänistä. Ainoa valopilkku oli James Merriam, joka sai 14.2 % äänistä ja jäi 1 500 äänen päähän edustajainhuoneen paikasta. Huonosta vaalituloksesta johtuen itsenäisyyden tavoittelijat ovat perustamassa uutta järjestöä jonka tarkoituksena on auttaa heidät eduskuntaan seuraavissa vaaleissa demokraattien ja republikaanien riveistä.

Haastattelu Viidakkomiehessä

2010-11-04T12:43:00.005+02:00

Olli Posti haastatteli minua viime viikolla ja julkaisi kirjoituksen tänään verkkosivuillaan. Suosittelen haastattelua etenkin niille, jotka ovat kiinnostuneita elämästäni ja New Hampshiressa asumisesta. Olli on aiemmin haastatellut Kaj Grüssneriä, Pasi Matilaista ja Petri Kajanderia.

Ollin sivut ovat muutenkin laajat ja uusia tekstejä ilmestyy usein. Liberalismin lisäksi sivut käsittelevät terveyttä laidasta laitaan josta allekirjoittanut ymmärtää hyvin vähän vaikka syönkin kiltisti päivittäiset D3-, K2- ja magnesiumannokset.

Haastatteluni lopussa mainitsemani tarjous kannattaa toistaa täälläkin, eli: Jos sinulla on suhteellisen aktiivinen liberaaliblogi, muttet löydy vielä listaltani, ilmoita olemassaolostasi sähköpostilla, kommentilla tai linkillä!

Raha ja sijoittaminen (laman selviytymisohje osa 2/3)

2010-10-10T22:55:00.004+03:00

Tapanani ei ole antaa julkisesti sijoitusvinkkejä, koska en halua kenenkään varainhoitoa vastuullinen. En tiedä paljoa yritysten markkina-arvon analysoimisesta sijoitusteorioista puhumattakaan. En koe olevani mikään mestarisijoittaja. Vastuuvapauslausekkeesta (disclaimer) huolimatta, olen kasvattanut sijoitussalkkuani tasaisehkolla 32.2 % vuosivauhdilla vuoden 2003 alusta alkaen (verotukselliset rasitteet huomioiden ja lisäinvestoinnit pois lukien), jolloin aloitin markkinoiden aktiivisen seuraamisen. Vastaavana aikana OMX Helsinki nousi 21.1 %, Nokia laski 52.5 % ja kullan euroarvo nousi 294.8 %. Strategiani on yksinkertaisuudessaan itävaltalaisen taloussykliteorian noudattaminen eli oikeaan indeksiin/markkinaan ankkuroituminen oikeaan aikaan. Historiallisesti tämä strategia on ollut toimiva: suurissa indekseissä/markkinoissa roikkuminen muutamilla vaihdoilla on tuottanut noin 30 % vuosittain viimeiset 40 vuotta.

Ehkä hieman yllätyksellisesti pidän CAP-mallin mukaista hajauttamista huonona ideana, koska beta-kertoimen pienentäminen heikentää vipua (leverage) ja lisää tarpeettomasti riskiä, mikäli hajautettava markkina on kuplassa. Taktiikkani on heittäytyä muutamaan erittäin tarkoin harkittuun raaka-aineeseen/osakkeeseen puolella omaisuudellani ja sijoittaa loput samankaltaisiin yrityksiin. Tällä hetkellä salkkuni koostumus näyttää seuraavanlaiselta:
51.6 % Jalometallit (josta 76.2 % kultaa, 19.4 % hopea ja 4.4 % platinaa)
16.8 % Keskisuuret ja suuret kaivosyhtiöt
2.3 % Keskisuuret ja suuret öljy-yhtiöt
3.8 % Obligaatiot (salkkuni muinaisjäänne)
25.5 % Pankkitilit (tilien suuruus johtuu pitkälti veroteknisistä syistä)

Kuten salkkuni kohdentamisesta huomaa, oletan talouden olevan erittäin epätasapainoinen seuraavan muutaman vuoden ajan. Tällä ajanjaksolla kiinteistöiden arvo laskee, hintainflaatio (eli neoklassinen inflaatio) on matala ja julkisen sektorin tase heikkenee. Valtiot yrittävät vakauttaa tilanteen ensisijaisesti rahaa painamalla ja kun kaikki tämä painettu raha lasketaan kiertoon hinnat nousevat - räjähdysmäisesti. Vastaavasti säästetyn rahan arvo laskee silmien edessä.

Tämä prosessin käynnistyessä 6 kuukauden - 2 vuoden kuluttua ensimmäinen suojautumisaskel on oman asennoitumisen muuttaminen. Kaikkien mahdollisten lainojen korot olisi lukittava ja keski- ja korkeakorkoisista veloista tulisi hankkiutua eroon. Seuraavaksi on löydettävä parempi sijoituskohde värikkäille paperilappusille (eli euroille) ja niiden korkoa maksaville johdannaisille (eli julkisen sektorin obligaatioille).

Historiallisesti paras sijoituskohde korkean inflaation aikana on kulta. Vaikka kullan hinta on tällä hetkellä huippulukemissaan (tätä kirjoitettaessa vähän alle 1 400 dollaria/unssi), se on yhä halpaa. Oletan kullan huippuhinnan nousevan vähintään 3 000 dollariin/unssi enkä usko raaka-aine kuplan olemassaoloon ennen kuin kullan hinta nousee 7 000 dollariin/unssi. Muita suositeltavia sijoituskohteita ovat muut jalometallit sekä energia- ja maatalousraaka-aineet.

Vaikka OMX on laskenut tuntuvasti yli 12 000 pisteen lukemasta, epäilen Helsingin pörssin liikkuvan vaakasuoraan seuraavan vuosikymmenen ajan, ellei inflaatio nostata sen nimellisarvoa. Jos OMXistä jotain pitäisi valita, keskittyisin perusteollisuuteen vaikka sielläkin kaikki yhtiöt näyttävät yliostetuilta. Asuntomarkkinoilla sijoituskohteet näyttävät vielä heikommilta: koko sektori on kuplassa ja hinnoissa on vähintään 30 % ilmaa. Tietyissä erityistapauksissa asunnon osto kuitenkin kannattaa. Yhdysvalloissa asunnoissa on enää noin 15 % ilmaa ja liittovaltio takaa 30-vuotisia lainoja 4.3 % kiinteällä korolla - nykyisellä talouskehityksellä ja julkisen sektorin kasvavalla velalla on varsin todennäköistä, että vuotuinen hintainflaatio nousee korkoa suuremmaksi.

Suomi ja vertailevat indeksit

2010-09-06T06:09:00.008+03:00

Suomen sijoittuminen maailman parhaaksi maaksi (tm) Newsweekin hiljattaisessa vertailussa herätti suurta innostusta median ja poliitikkojen parissa (etenkin näiden kansallismielisemmässä siivessä). Vertailu nimittäin jälleen kerran todistaa miten hienosti hyvinvointivaltiomalli toimii ja miten tyytyväisiä suomalaiset siihen ovat. Valtio- ja taloustieteilijänä Suomen sijoittuminen kärkeen yhdessä uudessa indeksissä ei ole yllätys. Vaimoni kutsuu ilmiötä pohjoismaa-puolueellisuudeksi (Nordic bias).

Maisteri- tai viimeistään tohtoritason yhteiskuntatieteissä on tyypillistä, että tutkijalla on jokin ennakkokäsitys siitä miten asiat ovat. Jos tutkimustieto sittemmin antaa väärän vastauksen sitä rukataan eri tilastollisia malleja ja painoarvoja hyödyntäen, kunnes vastaus on oikea (torture the data until it confesses). Tämän vuoksi olen miltei lopettanut utilitarististen argumenttien käytön, koska käsitteellisten ja tilastollisten kikkailujen avulla todellisuus voidaan vääristää lähes millaiseksi tahansa. Tätä juhlistaakseni olen harkinnut "maailman siistein valtio (tm)" -indeksin perustamista, joka koostuisi kolmesta osasta: autojen keski-ikä, vuotuinen viinankulutus ja aseiden lukumäärä henkilöä kohti. Yhdysvallat sijoittuisi mitä luultavimmin indeksin kärkeen. Suomi ei pärjäisi kovinkaan hyvin, sillä Suomen autokanta on vanha ja viinaa ei juoda kuin humalahakuisesti. Suomen onneksi maassa on sentään kolmanneksi eniten aseita Yhdysvaltojen ja Beninin jälkeen.

Palatakseni takaisin pohjoismaa-puolueellisuuteen, etsin pikaisesti yhdeksän muuta indeksiä joissa pohjoismaat sijoittuvat kärkeen Yhdysvaltojen edelle:
Freedom in the World
Global Competitiveness Report
Global Corruption Report
Human Development Index
Index of Sustainable Economic Welfare
PISA
Press Freedom Index
Quality of Life Index
Satisfaction with Life Index

Perusindeksien lisäksi maailma on täynnä mitä kummallisimpia koosteindeksejä (jollainen myös Newsweekin indeksi on), kuten Happy Planet Index, joka sijoittaa pohjoismaat keskikastiin ja Yhdysvallat listan pohjalle, jälkimmäiseksi mainitun hiilijalanjäljen vuoksi. Asioiden mittaamisen ja ennen kaikkea niiden laskemisen helpottumisen vuoksi, maailma kärsii melkoisesta indeksi-inflaatiosta. Vaikka jokainen indeksi olisikin metodologisesti validi (eli myös puolueeton), sen antaman tiedon rajoitteet tulisi ymmärtää. Nopeasti kehittyvät maat eivät ole yhtenäisiä kaikkialla vaan esim. Hongkongin, Macaon ja Shanghain elintaso poikkeaa varsin paljon Kiinan maalaisprovinssien elintasosta. Vastaavasti kehitysmaita ja teollisuusmaita ei usein edes voi verrata keskenään, esim. HDI:n lapsikuolleisuus ja eliniän odote ovat teollisuusmaissa lähes satunnaiskulullisia (random walk) tekijöitä.

Indeksien perustavanlaatuisempi ongelma on kuitenkin siinä, että ne edustavat enemmän tai vähemmän oikeaa kuvaa nykyhetkestä. Ne eivät kerro mikä nykykehityksen mahdollisti tai mihin me olemme menossa. Lähes kaikkien länsimaiden (Yhdysvallat mukaan lukien) on kohdattava kaksi veret seisauttavaa tosiasiaa: valtava velkataakka ja väestön ikääntyminen.

Pohjoismaiden huippuasema erinäisissä indekseissä 2000-luvun alussa on perua hyvinvointivaltiota edeltäneelle ja noin sata vuotta kestäneille verrattain vapaille markkinoille ja matalalle verotukselle. Korkean verotuksen ja tiukan työvoimasäätelyn tahroista huolimatta, alueen vapaat markkinat nostavat pohjoismaat vielä tänäänkin kärjen tuntumaan sekä Fraser Instituutin että Heritage Foundationin vuosittaisissa tutkimuksissa. Hyvinvointivaltion tukipilari korkea verotus on juuri se pohjoismaiden Akilleen kantapää, joka tulee tuomaan lopun 30-vuotiselle projektille, jonka aikana kansalaisten elintaso on parhaimmillaankin pysynyt samana ja se olisi romahtanut ilman lisääntynyttä kansainvälistä kauppaa ja valtavaa velanottoa. Korkea verotus yhdistettynä muuten vapaaseen talouteen tarkoittaa käytännössä sitä, että talous pyörii hyvin nykyisillä urillaan mutta se ei pysty kehittymään.

Indeksejä parempi tapa tarkkailla maan tulevaisuudennäkymiä on keskittyä kahteen tilastoon: maahan- ja maastamuuttoon määrään ja laatuun sekä investointien määrään ja suuntaan. Vaikka Suomen vuosittainen muuttovoitto on noin 10-15 000, Suomesta poismuuttaneet ovat pääsääntöisesti kaupallisen, teknisen tai luonnontieteellisen maisteritason koulutuksen saaneita, kun taas Suomeen muuttaneet koostuvat pääasiassa ns. huippuosaajista. Suomi kärsii valtavasta aivovuodosta. Muutaman sodan riepotteleman maan lisäksi, pohjoismaat ovat myös ainoita maita koko maailmassa jotka tekevät vuosittaista investointitappiota: pohjoismaalaiset siis investoivat enemmän ulkomaille, mitä ulkomaalaiset investoivat takaisin pohjoismaihin. Tämä on erittäin huolestuttava kehitys varsinkin kun otetaan huomioon, että maailmantalous kasvaa pari prosenttia vuodessa, minkä vuoksi jokaisen valtion investointitaseen pitäisi oletusarvoisesti olla positiivinen.

Indeksien tai pohjoismaiden kritisointi ei tietenkään tarkoita, että Suomi olisi huono maa asua. Globaalissa mittakaavassa Suomi on paljon parempi asuinpaikka kuin esimerkiksi Syyria, Senegal, Serbia, Samoa tai Suriname (jos s-alkuisissa maissa pysytään). Huonon maahanmuuton laadun ja investointitaseen vuoksi pohjoismaiden suunta on kuitenkin vahvasti alaspäin. Pohjoismaiden glorifiointi Newsweekin kaltaisten indeksien avulla ja pohjoismaalaisesta mallista kirjoitetut hagiografiat aiheuttavat pohjoismaalaisille valtavasti hallaa, koska ne vahvistavat poliitikkojen ja kansalaisten harhaluuloa, että nykyinen hatara järjestelmä on vakaalla pohjalla.

Subjektiivinen suomivuodatus

2010-08-31T22:02:00.001+03:00

Vanhan vitsin mukaan ensimmäinen suomalaisten esittämä kysymys ulkomaalaisille julkkiksille, valtionpäämiehille tai puhuville vaaleanpunaisille elefanteille on "mitä mieltä olette meistä suomalaisista?". Yhdysvaltoihin muuttoni jälkeen olen käynyt Suomessa ainoastaan kahdesti, ensimmäisen kerran marraskuussa 2008 ja toisen kerran elokuussa 2010. Marraskuinen käyntini tapahtui kuitenkin niin pian muuton jälkeen, etten yllättynyt muusta kuin suomalaisten töykeydestä. Elokuussa vastaanotto oli huomattavasti myönteisempi, koska olin jo sen verran pihalla suomalaisista tavoista ja kielenkäytöstä, että sain usein pyytämättäni palvelua englanniksi.

Suurin huomioni kiinnittyi suomalaisten heikkoon elintasoon, joka ilmenee pieninä (ja usein huonokuntoisina) asuntoina, matalina palkkoina (40 000 euroa on oikeasti hyvä vuosipalkka), valtavina veroina ja korkeina hintoina. Kolme viimeksi mainittua loi vahvan vaikutelman siitä, ettei kenelläkään ole varaa yhtään mihinkään ja suurin osa ihmisistä elelee perikadon partaalla. Tämä ei valitettavasti paljolti poikkea tavallisen Yhdysvaltalaisperheen elämästä, mutta Yhdysvalloissa köyhäkin omaa kaikki kodin mukavuudet, riittävästi elintilaa ja uudehkon auton - mikä tärkeintä, jokaisella on mahdollisuus säästää. Yllä mainituista neljästä ongelmasta turistille kaikkein kismittävin oli luonnollisesti korkea hintataso. Laskeskelin nopeasti bensan olevan 3,5, matkalippujen 3, palveluiden 2,5 ja ruoan/kulutustuotteiden 2 kertaa New Hampshirea kalliimpaa. Puhelinliittymien ja internetyhteyksin kuukausimaksut olivat kuitenkin hieman halvempia ja kauppojen hyllyiltä löytyi suurempi kirjo perusruokatarvikkeita. Korkeiden hintojen neljä pääsyyllistä ovat tietenkin 23 % ALV, korkeat vähimmäispalkat, Suomen syrjäinen sijainti ja dollarin huono kurssi.

Vaikka olin positiivisesti yllättynyt yleisesti parantuneesta palvelutasosta, jonottaminen oli selvästi pahentunut. Pisin jonotus oli kaksituntinen Porin poliisilaitoksen passinhaussa, mutta vuoronumerotulostin löytyi myös verovirastosta, pankista, apteekista ja vaatekaupasta. Lisäksi moniin partureihin, valokuvausliikkeisiin ja ravintoloihin ei päässyt sisään kuin ajanvarauksen kautta. Keskiverto jonotusaika pikaruokaloissa ja kauppojen kassoilla oli noin 10 minuuttia. Tämä ei tietenkään ole suomalaisille mikään uutinen, mutta merkillistä Yhdysvalloissa asuvan silmin, jossa jonoja ei ole kuin julkisella sektorilla ja ajanvaraus tarvitaan ainoastaan lääkäriin.

Kolmas turhautumiseni kohde koostui lukuisasta määrästä pikkulakeja, joita en ymmärtänyt tai osannut noudattaa. Auton pysäköiminen tuotti poikkeuksellisen paljon ongelmia merkkien paljouden, maksuvyöhykkeiden ja parkkikiekkojen vuoksi - miksi parkkipaikoille joihin ei merkin mukaan saa pysäköidä voi kuitenkin pysähtyä, jättää auto ja painua kahdeksi tunniksi ostoksille parkkikiekkoa käyttäen? Vastaavasti nopeudenvalvontakameroiden määrän vuoksi (jotka ovat New Hampshiressa laittomia) autoni nopeus 100 km/h alueella (jossa tavallisesti ajaisin 120 km/h) vaihteli villisti 90 ja 130 väliltä, joutuessani keskittymään tien viereen ajamisen sijaan. Viimeiskesi voisin vielä mainita sekavan ALV-lainsäädännön. Eri ALV-asteiden lisäksi, EFTA-alueen ulkopuolelta tuotavista kulutustuotteista on maksettava arvonlisävero, mutta EFTA-alueen ulkopuolelle vietävistä kulutustuotteista ei saa arvolisäveron palautusta ellei tuotteen myyjä lennätä tuotetta vastaanottavan maan tulliin.

P.S. Sain vihdoin vastattua kaikkiin kommentteihin. Pahoittelen viivästystä.

Kirja-arvostelu: Outliers

2010-05-31T23:13:00.005+03:00

Malcom Gladwellin bestseller Outliers - The Story Of Success kertoo tarinan menestymisestä ja siitä miksi toiset kapuavat huipulle mutta toiset eivät. Gladwellin mukaan Menestyminen edellyttää ennen kaikkea:
- Kovaa työntekoa
- Yhden keskihajonnan ylittävää ÄO:ta (Mensaan pääsee kahden keskihajonnan ylittävällä luvulla)
- Yli 10 000 tunnin erikoistumista johonkin alaan
- Riittäviä sosiaalisia taitoja
- Mahdollisuuksia menestyä

Gladwellin kirja ei kuitenkaan tarjoa avaimia itseapuun (self-help) vaan päinvastoin myöntää, että esim. IT miljonääriksi tulo edellytti syntymistä 1950-luvun puolivälissä. Vastaavasti Tammikuussa syntyminen on eduksi, mikäli haluat menestyä urheilussa tai päästä huippuyliopistoihin sillä sekä urheiluseurat että koulut jakavat lapset ryhmiin kalenterivuoden mukaan. Aluksi lasten suoritustason erot ovat pienet, mutta heidän luokitteleminen antaa parhaimmille (usein vanhemmille) lapsille enemmän harjoitteluaikaa synnyttäen itsensä toteuttavan ennusteen. Valitettavasti yhdenkään menestyksen avaimen puuttumista ei voida korvata toisella avaimella, esim. Christopher Langan - jonka ÄO on peräti kuusi keskihajontaa normaalia korkeampi - asuu pienellä hevosfarmilla ja työskentelee ovimiehenä, heikon kasvuympäristönsä ansiosta.

Outliersin lukeminen on siitä huojentavaa, että se osoittaa mm. Bill Gatesin hurjan menestyksen koostuvan suuresta summasta onnenkantamoisia: ennen Microsoftin perustamista Gatesilla oli takanaan peräti kahdeksan vuoden ohjelmointikokemus aikana jolloin kukaan ei omistanut tietokoneita. Myös Gladwellin keskustelu julkisista kouluista on mielenkiintoinen. Hänen mukaansa suurin syy huonotaustaisten oppilaiden heikkoon menestykseen johtuu pitkästä kesälomasta, joka tulisi lakkauttaa erojen tasoittamiseksi. Syvällisempi katsaus kuitenkin osoittaa, että hyvätaustaiset oppilaat oppivat paljon nopeammin kesäloman aikana, todistaen jälleen kerran julkisten koulujen heikon tason suuremmassa mittakaavassa.

Gladwellin teoksen keskeinen heikkous on, ettei se pysy asiassa. Kirjan kymmenestä kappaleesta (epilogi mukaan lukien) peräti kolme käsittelee kulttuurillisia seikkoja (kunniamurhia, lentoturmia ja riisinviljelyä), joilla ei ole mitään tekemistä menestymisen kanssa. Myös kehotuksia valtiollisiin väliintuloihin löytyy aika ajoin kirjailijan poliittisista mielipiteistä johtuen, mutta näitä ei onneksi ole häiritsevissä määrin. 285 sivua. Yleisarvosana: 77 %.

Granite State of Mind

2010-04-11T03:54:00.007+03:00

New Hampshiren virallisesta kansallislaulusta poiketen, alla oleva räppäys kertoo varsin osuvasti kaiken oleellisen tästä osavaltiosta. Alkuperäinen Jay-Z:n & Alicia Keysin kappale löytyy täältä.

Now I'm down in Manchester
Next to Adam Sandler
But I'll be woods forever
I'm the new Salinger
Cuz I could live anywhere
But I choose to live here
The middle of nowhere
I used to shop in Salem
Next to Rockingham Park
Right there up on 28
Youll find Canobie Lake Park
Bring me up to Portsmouth
the saloon at State Street
Catch me up at Gilleys after closing for some late eats
Its not the kangamangus
The Kancamagus
Its a scenic byway
That I like to drive in August
Now Im down at Bedford
Home of Seth Meyers, yeah
Also Sarah Silverman
were funny motherfuckas here
We like to say whatsup guy, its the way we say hi
In February it is good to know a plow guy
It is shaped like a key, also where I like to ski
Tell by my belt buckle that I most definitely from...

NEW HAMPSHIRE
LAND WHERE THERES NO INCOME OR SALES TAX
THERE S NOTHING MUCH TO DO
HERE IN NEW HAMPSHIRE
THESE TREES WHERE LEAF PEEPERS DRIVE TO
MAPLE SYRUP IS PRO-DUCED
THIS IS NEW HAMPSHIRE, HAMPSHIRE, HAMPSHIRE

Catch me up at Loudon, at the Speedway for the race yo
I made the flannel shirt more famous than a scarecrow
Dont drink and drive here, listen to what I say
even though we put our liquor stores right on the highway
You can drive Mount Washington
hike up Mount Monadnock
in 1787 we invented the alarm clock
Concord Coach, Dartmouth Coach, DowneasterAmtrak
On Squam Lake, Henry Fonda taught yall how to act
Derrys Alan Shepard, first guy in a spaceship
Its a pity Christa McCaulliffe didnt make it
Didja hear about the ice storm in December of 08
I went without power for eleven straight days!
You can buy a handgun
You can buy some fireworks
Sandwich Fair, Rest in peace Daniel Webster
Americas Stonehenge, long live the dairy trade
Long live the old man
I'm from the Granite State thats

NEW HAMPSHIRE
PLACE WHERE STONYFIELD YOGURT IS MADE IN
AND COW TIPPINGS SO COOL
HERE IN NEW HAMPSHIRE
DSL SERVICE IS BRAND NEW
YOU MIGHT EVEN SEE A MOOSE
HERE IN NE W HAMPSHIRE, HAMPSHIRE, HAMPSHIRE

Whose woods these are I think I know.
His house is in the village though;
He will not see me stopping here
To watch his woods fill up with snow.
My little horse must think it queer
To stop without a farmhouse near
Between the woods and frozen lake
The darkest evening of the year.
He gives his harness bells a shake
To ask if there is some mistake.
The only other sound's the sweep
Of easy wind and downy flake.
The woods are lovely, dark and deep.
But I have promises to keep,
And miles to go before I sleep,
And miles to go before I sleep

Thats some Robert Frost, hes our most famous poet
It was actually written up in Vermont but its associated with
The 603, where its a fact I
Dont know any Hispanics and just one black guy
You can go to Bike Week thats up in Laconia
In the winter months hit the notch in Franconia, home of
B-O-D-E our Olympic Ski Champion
He faced high pressure like my man Al Kaprielian

NEW HAMPSHIRE
IF YOU DONT WANT TO WEAR A HELMET
THERES NOTHIN THEY CAN DO
HERE IN NEW HAMPSHIRE
MARKEYS VERSE BROWNS ON THE SEAFOOD
TELL ME WHICH ONE WILL YOU CHOOSE
WHEN YOURE IN NEW HAMPSHIRE HAMPSHIRE HAMPSHIRE

NINTH STATE RATIFIED OUT OF ALL FIFTY
IT CAN GET COLD
BUT STILL THE AUTUMNS VERY PRETTY
WHEN THIS SONG MAKES ME RICH,
I'M A MOVE TO RYE
EVERYBODY PUMP YOUR FISTS AND YELL
LIVE FREE OR DIE! LIVE FREE OR DIE!

IN NEW HAMPSHIRE
STATE WHERE TRIPLE H THE WRESTLER HAILS FROM
THAT GUY WOULD DESTROY YOU
IF YOU KNOCK NEW HAMPSHIRE
ITS JUST LIKE OLD HAMPSHIRE BUT NEW
WERE OUT OF JOKES TO DO
ABOUT NEW HAMPSHIRE, HAMPSHIRE, HAMPSHIRE

Edit: Postauksen julkaisupäivä on virheellinen, koska tallensin luonnoksen viestistä jo noin kaksi viikkoa aiemmin.

Kolme epätavallisempaa syytä vastustaa hyvinvointivaltiota

2010-03-31T23:51:00.002+03:00

Kenellekään ei liene enää uutinen, että Obaman "Patient Protection and Affordable Care Act" läpäisi viikko sitten Yhdysvaltain edustajainhuoneen äänin 219-212, Obaman onnistuttua kääntämään aborttia vastustavat demokraatit puolelleen. Lakialoite on ollut alusta asti erittäin vihattu ja sitä vastustaa noin 60 % amerikkalaisista, mukaan lukien suurin osa republikaaneista ja vasemmistodemokraateista, jotka olisivat halunneet pohjoismaisen terveydenhuoltojärjestelmän. Lain läpäisy on herättänyt täällä laajemman keskustelun hyvinvointivaltioon mahdollisista hyödyistä ja haitoista. Vaikka hetkeksi unohdettaisiin hyvinvointivaltion moraaliset ja taloudelliset perusvasta-argumentit - kuten valvontayhteiskunnan syntyminen ja talouslaskun ongelma (2, 3) - järjestelmä tuo mukanaan kolme muuta harvemmin mainittua käytännönläheistä ongelmaa, mitkä ainakin allekirjoittaneen silmissä ohittavat hyvinvointivaltion hypoteettiset hyödyt.

Ensinäkin hyvinvointivaltio on pitkälti verotusrahoitteinen, joka tarkoittaa käytännössä katsoen korkeita veroja. Verotuksen moraalisen ongelman lisäksi ne aiheuttavat valtavan kulutaakan säästäjän harteille, mitä on käytännössä katsoen mahdoton pienentää. Pakonopeus nimittäin pätee myös vaurastumiseen eli tietyn varallisuustason jälkeen lisävaurastuminen helpottuu ja tätä kirjoitettaessa noin kahden miljoonan jälkeen yksilö voi elää mukavasti työtilanteesta riippumatta. Ilman verorasitetta kahden miljoonan pankkitiliin (100,000 vuosituloilla - minkä kahta työtä tekevä akateeminen voi saavuttaa) kuluu noin 20 vuotta, mutta noin 40 % verorasitteella (joka pätee tulotasosta riippumatta Yhdysvalloissa) projektiin tuhlautuu 34 vuotta. Mikäli 10 % vuosittainen sijoitustuotto otetaan huomioon, kahden miljoonan kokoon saamiseen kuluu 12 vuotta ilman veroja ja 16 vuotta niiden kanssa. Jälkimmäinen luku venähtää vielä muutamalla vuodella, mikäli sijoituksia joudutaan järjestelemään uudelleen kuplien vuoksi.

Toiseksi hyvinvointivaltio politisoi koko yhteiskunnan, mikä tekee menestymisestä vaikeaa ilman poliittisia yhteyksiä. Suomessa tämä näkyy esim. siten, että nuoren on lähes mahdoton saada kunnollista työpaikkaa ilman maisterinpapereita tai ay-jäsenyyttä. Yhdysvalloissa puolestaan yritysten ja politiikan portaita on vaikea kavuta ilman Ivy League-tutkintoa.

Kolmanneksi hyvinvointivaltio elää lainatulla ajalla. Vaikka teoriassa on mahdollista, että valtio pystyisi rahoittamaan sekä koulutuksen että terveydenhuollon pitkäkestoisesti ilman velkaantumista, käytäntö on osoittanut tämän mahdottomaksi. Tällä hetkellä länsimaiden julkisen sektorin näkyvät velat pyörivät 50-125 % välillä bruttokansantuotteesta ja niiden näkymättömät velat ovat luokkaa 300-800 % maasta riippuen. Tällaista velkaa ei voida koskaan maksaa takaisin edes veroja korottamalla ja palveluja leikkaamalla. Ehkä kahden, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua länsimaiden valtava velka-aste tulee kaikille selväksi, milloin keskuspankit painavat rahaa kuin viimeistä päivää ja elintasomme romahtaa.

Ironista tässä kaikessa on, että hyvinvointivaltion perusargumentteihin kuului työnteon pakosta vapauttaminen, tasavertaisten mahdollisuuksien antaminen ja hyvän elintason takaaminen asemasta huolimatta. Korkean verotuksen ja politisoinnin ansiosta hyvinvointivaltio on kuitenkin asettanut kaikki samaan muottiin, missä työnteko on käytännössä pakollista eläkeikään asti ja hyvän työpaikan saaminen vaatii tarpeettoman pitkäkestoisen koulutuksen tai hyvät poliittiset yhteydet. Kaiken kukkuraksi järjestelmän romahtaessa elintaso vajoaa neuvostotasolle, kaikkein rikkaimpia lukuun ottamatta.

Uusivuosi ja blogaus

2010-01-31T19:34:00.003+02:00

Kuten postausten hupenevasta määrästä voi päätellä, viimevuosi oli allekirjoittaneelle melko kiireinen, kun siirryin asteittain osa-aikaisesta kääntäjästä täyspäiväiseksi kääntäjäksi, täyspäiväiseksi analyytikoksi ja osa-aikaiseksi yrittäjäksi - keskimääräinen työviikkoni kasvoi noin 25 viikkotunnista 100 viikkotunnin paikkeille. Tämän vuoksi blogaus jää jatkossakin muutamaan postaukseen kuussa, kunnes työmääräni vähenee.

Vuoden alkupuolella tulen keskittymään rästiin jääneisiin kirja-arvosteluihin (joita on valtavasti) ja talouslamaan. Ilahduksekseni voin myös kertoa, että suomalaiset talousdemokraatit (jotka ovat järjestymässä puolueeksi) ovat halukkaita käymään perusteellisen keskustelun talousdemokratian teoriasta ja käytännöstä kanssani. Tämä keskustelu käydään ainakin osittain tässä blogissa ja se toivon mukaan täydentää aiemman talousdemokratiakritiikkini. Olemme sopineet, ettemme keskustele kultakannasta, mutta tarkoitukseni on kumota talousdemokraattien kultakantakritiikkiä myöhemmin tämän vuoden puolella.

New Hampshirekaan ei ole jäänyt vaille Yhdysvaltain laman vaikutuksia ja virallinen työttömyysprosentti nousi viime vuoden aikana neljästä seitsemään. Tämän seurauksena joillakin Free State Projectiin (FSP) kytkeytyneillä järjestöillä ja tapahtumilla on ollut tuntuvia rahoitusongelmia - yksityiskoulumme jouduttiin tilapäisesti sulkemaan ja yleensä voitollinen Liberty Forum saattaa tänä vuonna tehdä tappiota. Siitä huolimatta projektin jäsenmäärä on kasvanut hyvin, saimme ennätysmäärän kansanedustajia New Hampshiren parlamenttiin, sekä rikoimme kaikkien aikojen rahankeruuennätyksen.

Ehkä mieleenpainuvin löytö viimevuodelta on alla oleva video evoluutiosta, joka rautalangasta vääntäen oikaisee pitkän listan harhaluuloja:

Tähän yhteyteen haluan myös mainita, että vuoden alkupuolellakin kannattaa erota kirkosta. Vaikka viime vuonna jäätiin hieman alle edellisvuoden eroamisennätyksen, kirkkoon kuuluvien määrä laski ensikerran alle 80 % kansasta ja mikä parasta, kastettujen määrä putosi lähes kolmella prosenttiyksiköllä myös alle 80 % ja samalla myös alle kirkkoon kuuluvien määrään!

Kirjoja rahasta ja taloudesta suomeksi

2009-12-30T19:00:00.004+02:00

Talouden perusteista tutun Petri Kajanderin ponnistelut ovat viimein tuottaneet tulosta. Sekä Mitä valtio on tehnyt rahallemme? että Ytimekäs opas talouteen on julkaistu kustantamo Lumon toimesta. Toivon, että kaikki blogini lukijat kävisivät ostamassa itselleen ainakin yhden kopion kummastakin kirjasta (pakettihintaan 18,90€). Kustantajien löytäminen myös käännetyille hyvin myyville kirjoille on vaikeaa ja mitä paremmin nämä kirjat myyvät, sitä helpompaa on yhteistyön tekeminen kustantajan kanssa jatkossa.

Lama ja hyvät neuvonantajat

2009-11-29T18:59:00.004+02:00

Laskusuhdanteen uutisointi vilisee täynnä ongelmia kuten toiveajattelua, salaliittohypoteeseja ja huonoa taloustiedettä. Lisäksi taloustoimittajien kommentit - silloin harvoin kun ne ovat kohdallaan - laahaavat vähintään pari kuukautta tapahtumakulun perässä. Tämän vuoksi ihminen joka luottaa valtavirtatalousuutisointiin tekee mitä luultavimmin merkittäviä sijoitus- ja toimintavirheitä varautuessaan lamaan. Itse en valitettavasti ehdi kommentoida läheskään kaikkia olennaisia uutisia, jonka vuoksi tarjoan lukijoille toivottavasti vähintään yhtä hyvän vaihtoehdon. Seuraavat yhdeksän sijoittajaa, taloustieteilijää, trendianalyytikkoa ja poliitikkoa kattavat kutakuinkin kaiken sen mitä tiedän tulevasta lamasta ja tapahtumien kulusta (järjestetty tärkeimmästä alkaen):

Jim Rogers (YouTube) tuli kuuluisaksi Quantum Fundin perustajana vuonna 1970, joka tuotti 4200 % voiton kymmenessä vuodessa samaan aikaan kun Yhdysvaltain osakemarkkinat nousivat vaivaiset 47 %. Rogers ennusti oikein IT-kuplan romahduksen ja on sijoittanut vuodesta 1998 lähtien lähinnä raaka-aineisiin ja ulkomaalaisiin valuuttoihin.

Peter Schiff (YouTube) on Euro Pasific Capitalin perustaja ja ennusti asuntomarkkinoiden ja pörssin romahtamisen jo vuonna 2004. Schiff suosii sijoituksissaan kolmansien maiden osakkeita sekä arvometalleja. Hänen mielestään vuokralla asuminen on nyt asunnon ostamista selvästi kannattavampaa, jonka vuoksi Schiff omaisuudestaan huolimatta on vuokralla kolmessa asunnossa Connecticutissa, Floridassa ja Kaliforniassa, joista hän huhujen mukaan maksaa lähes 15 000 dollaria kuukaudessa. Schiff rinnastaa keynesiläiset talouspoliittiset neuvot noitatohtorointiin.

Gerald Celente (YouTube) on vasemmistolaisuudestaan huolimatta maailman kuuluisin trendien ennustaja. Celente sijoitti 1970-luvun alussa öljyyn ja kultaan, jonka ansiosta hän vaurastui ja perusti rahoillaan Trends Research Instituten. Instituutti on hänen johdollaan sittemmin ennustanut lähes kuukaudelleen oikein 1980-luvun pörssiromahduksen, Neuvostoliiton romahduksen, 1990-luvun pörssiromahduksen, Starbucksin ja pullotetun veden suosion, ja 2000-luvun asuntokuplan romahtamisen. Seuraavalle parille vuodelle Celente povaa länsimaiden valuuttaromahdusta, ruoka- ja veromellakoita, väkivallan kasvua, vallankumouksia sekä jopa Yhdysvaltojen ja Euroopan Unionin mahdollista pirstoutumista. Hänen mielestään paras tapa varautua tulevaan on rahan vaihtaminen kullaksi, aseiden osto, ja ruoka- ja vesivaraston kerääminen.

Ron Paul ei esittelyjä kaipaa. Mies on kirjoittanut tusinan verran kirjoja kultakannasta ja ulkopolitiikasta sekä oli ehdolla Yhdysvaltojen presidentiksi vuosina 1988 ja 2008. Viimeaikoina Ron Paul on äänekkäästi puhunut jopa 10-15 vuotta kestävästä lamasta, dollarin arvon romahtamisesta sekä Yhdysvaltojen vajoamisesta. Paul on sijoittanut lähes kaikki rahansa kultaan ja uskoo sen arvon nousuun niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Marc Faber eli Dr. Doom on kuuluisan Gloom Boom Doom -uutiskirjeen arkkitehti. Maineensa mukaisesti Faber ei ennusta länsimaille mitään hyvää. Faber on mm. haukkunut Yhdysvaltoja Banaanivaltioksi ja pitää nykyistä neoklassista taloustiedettä lähinnä vitsinä. Jos Faber saisi valita, hän ei tällä hetkellä sijoittaisi rahojaan yhtään mihinkään, mutta inflaatiopelon vuoksi maan- ja kullanosto nousevat kärkisijoille.

George Soros on listani sekä toinen vasemmistolainen että toinen yllä mainitun Quantum Fundin perustaja. Hän tuli myöhemmin kuuluisaksi miehenä joka "rikkoi englannin pankin". Pidän Sorosta yksilönä varsin katalana, koska hän on kannattanut mm. tuloveron ja perintöveron nostoa sekä elvytyspolitiikkaa. Samalla hän itse kuitenkin kiertää veroja ja shorttaa dollaria - ja dollarin shorttaushan on erityisen kannattavaa toimintaa elvytyspolitiikan jatkuessa! Tämän vuoksi kuuntelen Soroksen kommentteja hieman skeptisesti samalla etsien niistä mahdollisia taka-ajatuksia. Soros on kuitenkin kuvaillut nykyistä talouskriisiä länsimaiden versiona Neuvostoliiton romahduksesta ja pitää dollarin ja euron romahdusta täysin varmana.

Mark Skousen on monille tutumpi kirjailijana ja taloustieteilijänä kuin sijoittajana. Nuoruudessaan Skousen kuitenkin toimi tässä tehtävässä jääden "eläkkeelle" 32-vuotiaana. Myös Skousen ennusti oikein asunto- ja pörssikuplan romahtamisen ja myös hän pelkää räjähdysmäistä inflaatiota. Valitettavasti Skousen piilottelee viisautensa kalliiden salasanojen taakse ja tämän vuoksi luen ja kuuntelen Skousenia lähinnä satunnaisesti silloin kun se on ilmaista.

Jim Sinclair on raaka-ainesijoittaja joka pitää erityisesti kullasta. Itse käytän Sinclairia lähinnä sekundalähteenä koska Sinclair näyttää lukevan kutakuinkin samoja yllä olevia tahoja kuin minä. Silti myös Sinclairilta löytyy paljon alkuperäistä materiaalia ja on ehdotonta luettavaa varsinkin sellaiselle jonka ainoa sijoituskohde on kulta.

Jim Grant julkaisee hintavaa Grant's Interest Rate Observeria joka tarkkailee lähinnä keskuspankkitoimintaa eli rahamääriä ja korkoja. Soroksen tapaan Grantin pääsijoituskohde löytyy valuutoista, mutta kuten Skousen, Grantin sijoitusneuvot löytyvät lähinnä salasanojen takaa. Tämän vuoksi luen/kuuntelen myös Granttia satunnaisesti mm. Bloombergin ja YouTuben kautta.

Mainitsemallani yhdeksällä yksilöllä on paljon yhteistä. Suurin osa heistä on ns. kriisisijoittajia, jotka menestyvät sijoitusmarkkinoilla erityisesti silloin kun osakkeilla menee huonosti. Suurin osa heistä odottaa inflaation räjähdysmäistä kasvua ja laman syvenemistä. Heidän mielestään länsimaalaisia osakemarkkinoita kannattaa vältellä kuin ruttoa ja oman selustan turvaamiseksi merkittävä osa salkusta kannattaa sijoittaa kultaan. Myönnän toki, että pelkästään kolmea ensimmäistä seuraamalla saa noin 90 % mielestäni hyödyllisestä informaatiosta.

Lopuksi on vielä paras mainita lyhyesti keitä en, ehkä yllätyksellisesti, erityisesti kuuntele:
Warren Buffet - maailman kuuluisin sijoittaja ja maailman rikkain (tai toiseksi rikkain) mies. Buffet on taitava löytämään oikeat yhtiöt, mutta teki myös tuntuvia tappioita IT- ja asuntokuplan aikana. Buffet ei siis ole kovinkaan hyvä kuplasijoittaja ja mielestäni hän kärsii jossain määrin vanhuudenhöperyydestä.

Alain Greenspan oli ennen FED-uraansa asiallinen taloustieteilijä ja vapaan markkinatalouden vankkumaton kannattaja. Nyt kun Greenspan ei enää ole keskuspankin puheenjohtaja en näe mitään syytä miksi kenenkään tulisi kuunnella hänen kommenttejaan. Muutenkin Greenspan tuntuu käyttävän kaiken vapaa-aikansa sen todistamiseen, ettei hän ollut syyllinen nykyiseen talouskriisiin - totuus on täysin päinvastainen.

Nouriel Roubini on taloustieteen professori ja kaikista keynesiläisistä taloustieteilijöistä kaikkein vähiten pihalla. Hän on mm. ennustanut oikein asuntokuplan romahduksen ja on äärimmäisen pessimistinen talouden elpymiselle. Tästä huolimatta Roubini pitää Ben Bernanken ja Barak Obaman talouspolitiikkaa onnistuneena, kehottaa sijoittamaan valtion obligaatioihin ja uskoo kullan hinnan olevan kupla (tätä kirjoitettaessa kullanhinta on noin 1180 dollaria/790 euroa, joka luultavasti on paikallinen maksimiarvo, silti kullanhinta on erittäin alhainen nyt verrattuna siihen mitä se tulee olemaan kahden, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua).

Kirja-arvostelu: Secession

2009-10-31T20:09:00.004+02:00

Vasemmistolainen historian professori Thomas Naylor julkaisi vuosi sitten (2008) mielenkiintoisen kirjan New Hampshiren naapuriosavaltion Vermontin Yhdysvalloista irtautumisesta. Secession - How Vermont and All the Other States Can Save Themselves from the Empire on tosin pikemminkin poliittinen manifesti kuin faktoihin perustuva teos, joka tekee parhaansa nostattaakseen nationalismin hengen 600 000 asukkaan osavaltiossa. Kirjassa mm. kuvaillaan Vermontin historiaa, kulttuuria ja poliittista ilmapiiriä täysin uniikiksi - jopa New Hampshireen tehdään irtiottoa määrittelemällä meidät "ilkeämielisiksi republikaaneiksi".

Kirjassa on paljon hyviä puolia. Ensinäkin se on lyhyydessään, ytimekkyydessään ja kirjoitusasussaan lähes täydellinen poliittinen pamfletti, joka kattaa kaiken Vermontin ja Yhdysvaltain historiasta ja kulttuurista aina perustuslakianalyysiin ja yhteiskuntakritiikkiin saakka. Mukana on myös merkittävä annos Vermontin sesessionistisen liikkeen historiasta, strategiasta, tulevaisuudesta ja siitä millä tavalla irtautuminen Yhdysvalloista tapahtuisi sekä lakiteknisesti että strategisesti.

Koska Secession on kirjoitettu melko tunteellisesti ja räätälöity vasemmistohenkiselle vermontlaiselle yleisölle, sen kritisointi on yllättävän vaikeaa varsinkin kun merkittävä osa kritiikistäni koskee luultavasti kirjoittajan tietoisia strategisia valintoja. Yksi esimerkki tällaisesta on tilastojen käyttö. Yhdysvaltoja (sekä valtiona että yhteiskuntana) kritisoidaan mm. terveyden, koulutuksen, ympäristön ja kulttuurin laiminlyönnistä ilman lähes ainuttakaan viitettä tai tilastoja, ja silloin kun sellainen löytyy, kyseessä on yleensä joku hatusta tempaistu luku tai tunnetun tilaston räikeä väärinymmärtäminen. Eräs toinen ongelma on, että kirja soveltuu melko huonosti muiden (varsinkin pohjoisen Uuden-Englannin ulkopuolella olevien) itsenäisyysliikkeiden oppaaksi. Minun on esim. vaikea nähdä miten joku texasilainen voisi hyötyä Vermontin kulttuurin tai historian tuntemuksesta. Myös perimmäiset syyt Yhdysvalloista irtautumiseen ovat varsin erilaisia pohjoisessa ja etelässä sekä idässä ja lännessä.

Secession on kuitenkin kaikin puolin tarpeellinen julkaisu jo siitäkin syystä, että aihetta käsitteleviä faktapohjaisia kirjoja julkaistaan erittäin vähän. Lisäksi kirja toimii mainiona esimerkkinä hyvin kirjoitetusta poliittisesta manifestista muiden osavaltioiden itsenäisyysliikkeille. Pohjoisessa Uudessa-Englannissa asuville (joka siis kattaa Vermontin, New Hampshiren ja Mainen osavaltiot) kirja tarjoaa lisäksi mukavan annoksen paikallista historiaa ja kulttuuria. 119 sivua. Yleisarvosana: 77 %.

Vapauden filosofia ja t-paitoja

2009-09-30T04:54:00.003+03:00

Toistemme käännöksestä tietämättä käänsimme hetki sitten englanninkielisen Philosophy of Libertyn suomeksi Petri Kajanderin kanssa. Koska oma versioni tuli ulos muutamaa kuukautta aimmin, sen voi löytää swf-tiedostona Jonathan Gullible Säätiön -sivustolta. Valitettavasti JGS ei tällä hetkellä tee käännöksistä YouTube-versioita, joten käännökseni pääsi ikään kuin unohtumaan. Onneksi Petri kuitenkin korjasi ongelman, tekemällä videon YouTubeen jossa käännöksemme parhaat puolet on yhdistetty.

Philosophy of Libertyn keskeinen kääntämisongelma oli sen tiukassa sivupohjassa (template), joka ei aina antanut mahdollisuutta sanajärjestyksen muuttamiseen ja välillä rajoitti käytettävissä olevien merkkien määrää. Käännöksen parantamiseksi otan mielelläni vastaan parannusehdotuksia sähköpostitse tai blogin kommenttiosastoon. Minulta saa myös tarvittaessa käännössivupohjan joko minun tai Petrin käännöksillä.

Toinen mainitsemisen arvoinen projekti on Bureau Crashin t-paitojen kääntäminen. Tein paitoihin käännökset jo lähemmäs vuosi sitten, mutteivät ne ole vieläkään tiettävästi menneet painoon. Eli jos haluat suomenkielisen liberaalipaidan pistä Bureau Crashille sähköpostia sellaista vaatien. Joku vapaaehtoinen voisi myös tarkistaa suomenkieliset paitakäännökset.

P.S. Minä en ole vastuussa ruotsinkielisistä t-paidoista ja olin vain yksi ruotsinkielisen Philosophy of Liberty -käännöksen monista oikolukijoista.

Sarjakuvakommentti - Huxley vastaan Orwell

2009-08-11T04:56:00.012+03:00

Stuart McMillen on piirtänyt mielenkiintoisen sarjakuvan Huxleyn ja Orwellin maailmojen välisistä eroista:

McMillen mielestä Huxley saattoi sittenkin olla Orwellia enemmän oikeassa. Mielestäni nykymaailma on ehkä enemmänkin surullinen sekoitus Huxleyn ja Orwellin dystopioita, jossa suurin osa keskittyy epäolennaisiin asioihin (Huxley) ja ne jotka eivät keskity saavat kaiken informaationsa massamedialta valtion värittämässä muodossa (Orwell).

P.S. Tiedän kyllä, että olen blogannut tavallista vähemmän työkiireiden ja kesäloman vieton vuoksi. Olen ottanut tavoitteekseni blogata hieman enemmän muutaman kuukauden päästä. Sillä välin suosittelen lämpimästi Santun ja Pasin blogeja (erityisesti niiden rahateoria-postauksia).

Edit: Sarjakuva korjattu ja nyt sen pitäisi näkyä alkuperäiskoossa.

Kirja-arvostelu: An Introduction to Austrian Economics

2009-07-30T04:20:00.007+03:00

Yleensä jos puhutaan aloittelijalle sopivasta itävaltalaisen taloustieteen perusteoksesta, ensimmäisenä tulee mieleen Hazlittin Economics in One Lesson (arvostelu täällä) siitäkin huolimatta, ettei kirja edes ole itävaltalainen. Economics in One Lesson on toki loistava teos, mutta se toimii yhtä hyvin johdatuksena neoklassiseen kuin itävaltalaiseen taloustieteeseen (esim. Cato myy yhä teosta, mutta eri esipuheella). Hiljattain sain kuulla, että Hazlittia parempi itävaltalaisen taloustieteen perusteos olisi Thomas Taylorin An Introduction to Austrian Economics.

An Introduction to Austrian Economics on siitä hyvä teos, että se lyhyydestään huolimatta esittelee onnistuneesti itävaltalaisen taloustieteen pitkän käsiteliudan kera. Kirja kattaa kaikki itävaltalaisen taloustieteen kulmakivet, eikä esim. jätä taloussykliteoriaa käsittelemättä (kuten Hazlitt tekee). Taylor osaa kirjoittaa myös kiitettävän epäpoliittiseen sävyyn, mikä on yleensä taloustieteilijöille vaikeaa.

Siinä missä Hazlitt nojaa helppoon ja selkeään kieliasuun, Taylorin kielenkäyttö on monimutkaista ja paikoitellen vaikealukuista. Kirjan ongelma on ehkä siinä, että se yrittää ikään kuin ahdata Human Actionia kymmenesosaan teoksen alkuperäiskoosta. Lopputulos on kirja, joka ei sovellu esittelyteokseksi taloustieteisiin saatikka liberalismin. Sopivampi teos itävaltalaisesta taloustieteestä kiinnostuneille aloittelijoille olisi Jim Coxin The Concise Guide To Economics (suomennos täällä). 95 sivua. Yleisarvosana: 65 %.

P.S. Koska epäilen arvostellun teoksen soveltuvan ainoastaan itävaltalaisille liberalismiin kallistuville taloustieteilijöille tai liberaaleille itävaltalaiseen taloustieteeseen kallistuville yksilöille, haluaisin kuulla saako kukaan muu (esim. yliopistossa taloustiedettä opiskellut ei-liberaali) kirjasta mitään irti? Vastaukset kommentteina tai sähköpostitse.

Sarjakuvakommentti julkisista kouluista

2009-06-12T01:53:00.005+03:00

(Selitys neliskulmaiselle kuplalle löytyy täältä.)

Täydellisempää vertausta siitä miten (julkiset) koulut pakottavat kaikki yksilöt samaan muottiin tuskin löytyy...

(Viittaus Pavlovin koiraan.)

Anarchy in your head on muutenkin lukemisen arvoinen sarjakuva kaiken karvaisille anarkisteille ja liberaaleille.

Lyhyesti eurovaalien tuloksesta ja eduskuntavaaleista 2011

2009-06-11T05:44:00.010+03:00

Eurovaaliprosessin seuranta on turhauttava varsinkin kun tietää, ettei europarlamentilla ole käytännössä katsoen mitään valtaa (ei edes parlamenteille tyypillistä lainsäädäntövaltaa) Euroopan komissioon tai Euroopan neuvostoon verrattuna. Euroopan komission varapuheenjohtaja Margot Wallström ilmaisi asian ehkä parhaiten noin vuosi sitten raivontunteita herättävässä videoleikkeessä:

Yllättävintä eurovaalituloksessa oli erityisesti Vasemmistoliiton totaalinen romahtaminen. Syitä romahdukseen voidaan tietysti etsiä aina Korhosesta Soiniin, mutta itse nostaisin kärkeen jo pitkään jatkuneen, sanoisinko, lievän imago- ja kommunikointiongelman:

Vaikka Eurovaaleilla ei ole mitään käytännön merkitystä EU:ssa tehtävään politiikkaan, eurovaalit toimivat jotenkuten seuraavan vaalin suunnannäyttäjänä. Väitän, että eduskuntavaalit 2011 tulevat ratkaisemaan Suomen puoluekartan ulkonäön ja kehityssuunnan seuraavan parin vuosikymmenen ajaksi, nimittäin Suomessa käytetty D'Hondtin menetelmä tuppaa ajautumaan tasapainotilaan jossa on kolme suurta puoluetta, kaksi keskisuurta puoluetta ja 3-4 pienpuoluetta. Tällä hetkellä suomen puoluekartalla on kolme selkeää laskijaa (Vasemmistoliitto, SDP ja Keskusta) ja kolme selkeää nousijaa (Perussuomalaiset, Kokoomus ja Vihreät). Tulevaisuudessa Suomen kolmeksi suureksi puolueeksi nousevat Kokoomus, Keskusta ja Vihreät, keskisuuret puolueet ovat SDP ja Perussuomalaiset; RKP:n, Vasemmistoliiton ja KD:n löytyessä pienpuolueiden kastista. Epäilen, että SDP:n ja Vihreiden välinen kamppailu ratkeaa aikaisintaan 2019 eduskuntavaaleissa, sen sijaan Vasemmistoliiton kohtalo ratkennee jo ensi eduskuntavaaleissa. Jos Vasemmistoliitto menettää vain 1,5 % viime eduskuntavaalien äänisaldosta (8,82 %) puolueen paikkaluku putoaa peräti 17:sta 11:sta ja jos äänisaldo jää Eurovaalien tasolle (5,9 %) puolue saa eduskunnassa enää 9:n paikkaa eli RKP:tä paikan vähemmän (Ahvenanmaan mandaatti mukaan lukien). Mikäli Vasemmistoliiton äänet valuvat raskaammin Vihreille ja Perussuomalaisille eduskuntapaikat vähenevät ripeämmin. Alla oleva käyrä kertoo milloin ja mistä vaalipiiristä Vasemmistoliitto menettää eduskuntapaikan äänestysosuuden laskiessa (käyrä perustuu 2007 eduskuntavaalitulokseen):

Valitettavasti puolueiden vaihdos ei tee käytännön politiikasta yhtään nykyistä järkevämpää. Osmo Soininvaaran puheenjohtajakauden jälkeen (2005) Vihreät ovat liukuneet askel toisensa jälkeen vasemmalle ja muistuttavat nykyään pikemminkin SKP:tä kuin RKP:tä.

EU-vaalit ja End of Nations

2009-06-07T18:55:00.005+03:00

Jiri Keronen on tehnyt (anonyymin kommentoijan sanoin) poliittisen kulttuuriteon suomentamalla irlantilaisen EU-kriittisen dokumentin End of Nations. Virheellisestä taloustieteellisestä analyysistään huolimatta dokumentti on katsomisen arvoinen. Erityisesti osat EU:n alati lisääntyvästä korruptiosta ja keskusjohtoisuudesta olivat mielenkiintoisia. Dokumentti tuo myös esille EU-eliitin päämäärän eli Euroimperiumin perustamisen, joka voisi hallita kansalaisia rautaisella otteella samalla harjoittaen aggressiivista ulkopolitiikkaa ympäri maailman (ja maailmankaikkeuden).

Alla on (toivottavasti) inspiroiva kuva eurovaalien äänestysratkaisustani:

Valtio tekee elämästä kalliin

2009-05-29T19:49:00.011+03:00

Olitpa mitä mieltä tahansa valtiosta ja sen toimista, et voi kiistää sen valtaisaa vaikutusta. Jos asia olisi toisin, poliittisilla kysymyksillä olisi vähän merkitystä. Valtiota voidaan kuvata vaikkapa "kylmäksi, julmaksi hirviöksi" (Friedrich Nietzsche) tai vaihtoehtoisesti "kaaoskoneeksi" (Murray Rothbard). Yksilöiden kannalta kuvaavin käsite lienee kuitenkin "hintojen nostaja" tai "elämän kallistuttaja". Myös "omaisuuden uudelleenjakaja" ja "köyhdyttäjä" tulevat mieleen, mutta näiden käsitteiden ongelma on siinä, ettei "omaisuuden uudelleenjako" käsitteenä kerro riittävästi prosessin taloudellisista vaikutuksista. Vastaavasti "köyhdyttäjä" -käsite ei päde poliitikkoihin, byrokraatteihin ja muihin erityisryhmiin, mitkä hyötyvät valtion toimista. Väliintulollaan valtio kallistuttaa ihmiselämää ainakin seuraavalla viidellä tavalla:

Hintoihin lisätyt verot kuten arvonlisävero (n. 22 %), tupakkavero (n. 50 %), alkoholivero (n. 44 %) ja polttoainevero (n. 60 %) nostavat hintoja suoraan. Joissain erityistapauksissa nämä verot vielä kasaantuvat kun esimerkiksi jo korkean alkoholiveron päälle lisätään 22 % arvonlisävero. Pahimmassa tapauksessa hintoihin lisätyt verot kattavat jopa lähes 2/3 osaa tuotteen hinnasta.

Tuotantoon yhdistetyt verot sisältävät mm. tuloveron (n. 22 %), kunnallisveron (n. 19 %) ja yritysveron (n. 26 %), mitkä syövät elintasoa kahdesta päästä. Toisaalta ne vähentävät palkansaajan nettotuloja, toisaalta ne lisäävät tuotannon kustannuksia ja pienentävät voittoja, mikä lopulta näkyy tarjonnan hupenemisena eli hintojen nostona.

Säännöstelyt ovat mahdollisesti kuitenkin se kaikkein tehokkain tapa hintojen nostoon. Säännöstelyjen ylläpito on valtiolle lähes ilmaista, mutta samalla ne nostavat tuotannon kustannuksia paikoitellen jopa astronomiselle tasolle. Korkeiden minimipalkkojen ansiosta suomalaisissa pikaruokaloissa on aina jonoa ja ostoskärryt on lunastettava kolikoilla. Vastaavasti kauppojen aukiolot ja tuotteiden myyntirajoitukset heikentävät voittomarginaaleja. Tähän kun vielä lisätään mm. vaarallisen työn lisiä, vanhempien vapaita ja päivärahoja, sairasvakuutuksia, naiskiintiöitä, työaikarajoituksia, ylityölisiä, työnantajan vastuu jne. ei liene ihme, että tuotteiden hinnat ovat pilvissä.

Valtio palveluntarjoajana ja valtio yrittäjänä ovat oksymoronisia käsitteitä, koska oikea palveluntarjoaja ei saa tulojaan varastamalla (eli verottamalla) ja koska oikea yrittäjä joutuu jatkuvasti tarkkailemaan kulujaan yritystoiminnan ylläpitämiseksi. Valtion ryhtyessä palveluntarjoajaksi/yrittäjäksi ensimmäisenä vastaan iskee talouslaskun ongelma (2, 3), joka johtaa tuotannon kallistumiseen sekä laadun laskuun. Katastrofin sinetöi crowding out -ilmiö - yksityisen sekotorin investoinnit siirtyvät pois valtion tieltä muille aloille. Otetaan esimerkiksi julkinen terveydenhuolto. Kustannuksiltaan julkinen terveydenhuolto on kallis verrattuna annetun hoidon määrään ja laatuun, ja silti samalla sille jaetut määrärahat ovat riittämättömiä. Vaikka ennen veroja hoidon hinta on kuluttajalle korkea, verojen jälkeen hinta on kuluttajalle niin matala, että ainoastaan parhaimmat ja erikoistuneimmat (ts. kalliimmat) yksityiset sairaalat pystyvät kilpailemaan valtion kanssa.

Inflaatio tai tarkalleen ottaen rahainflaatio hidasta tai jopa estää hintojen luontaisen tippumisen (hintadeflaatio). Sitten 1970-luvun alun rahainflaatio on ollut jopa niin kovaa, että hinnat ovat pääsääntöisesti nousseet vähintäänkin parin prosentin vuosivauhtia. Yleisesti ottaen hidas hinnannousu ei tuota suurempia ongelmia, mutta sen kasaantuminen (cumulative) tuhoaa tehokkaasti säästöjä sekä pitkittää talouden palautumista talouskriisien jälkeen.

On vaikea sanoa miten paljon valtiolliset väliintulot nostavat hintoja suhteutettuna saatuun palkkaan, mutta epäilen luvun pyörivän 1/2 ja 2/3 välillä. Toisin sanoen, ilman valtiota elintasosi olisi noin 50-67 % korkeampi.

P.S. Vasemmistonuorten lehdestä Liberosta (01/2009) löytyy yllättävän tasapainoinen artikkeli talousdemokratiasta (s. 27-28); lehteen oli nimittäin päätynyt tämän blogin talousdemokratiakritiikkiä (ilman lähdemainintaa). Valitettavasti tuntuu siltä, ettei artikkelin kirjoittaja täysin ymmärtänyt mitä käsitteet hintainflaatio (neoklassinen inflaatio) ja rahainflaatio (itävaltalainen inflaatio) pitävät sisällään. Joka tapauksessa, artikkeli on lukemisen arvoinen.

Kirja-arvostelu: The Ethics of Money Production

2009-05-25T06:29:00.008+03:00

Jos olet lukenut minkä tahansa rahateoriaa käsittelevän itävaltalaisen kirjan tiedät, että taloussyklit johtuvat luotonlaajennuksesta, inflaatio ja matalat korot kannustavat ihmisiä kuluttamaan, deflaatio on hyvä asia, ja taloussyklit sekoittavat ihmisten päät - tuhlailevasta kerskakuluttajasta tulee suhdannevaihtelussa nopeasti maansa myynyt ja päinvastoin. Tässä suhteessa itävaltalaiset rahateoreettiset opukset sisältävät kutakuinkin samat asiat. Niiden eroavaisuudet selittyvät sosiologisilla (katsotaanko ilmiötä kansalaisen, yrityksen vai pankin kuvakulmasta), maantieteellisillä (tuleeko lähdeaineisto pääasiassa Espanjasta, Ranskasta vai Englannista), poliittisilla (onko kassavarantovelvoitteen puuttuminen osa vapaata taloutta vai ei), akateemisilla (perustuuko analyysi neoklassiseen matematiikkaan vai itävaltalaiseen logiikkaan) ja teknisillä (onko kirjan pääpaino rahatalouden muodostumisessa, korkojen määräytymisessä, kirjanpidossa, rahoitusopissa jne.) seikoilla. Teosten todelliset erot mahtuvat marginaaleihin. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä kirjat olisivat huonoja. Tosin ei myöskään kannata liioin yllättyä, jos näitä teoksia lukiessa törmää samoihin asioihin yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Suurin etu useamman teoksen lukemisessa on, että rahateorian koukerot suoristuvat ja rahapoliittiset ilmiön oppii näkemään monelta kantilta.

Monia rahateoreettisia opuksia lukeneena väitän kuitenkin, että yksi kirja on selvästi erilainen. Kirja on Jörg Hülsmannin The Ethics of Money Production (2008). Kyseessä ei varsinaisesti ole rahateoreettisesta tai edes taloustieteellisestä kirjasta, koska kirjassa käsitellään lähes yksinomaan rahanpainannan moraalifilosofiaa ja sen sosiologisia vaikutuksia. Tästä huolimatta kirjasta löytyy ainakin kolme merkittävää taloustieteellistä oivallusta. 1) Hopeakanta on empiirisesti katsottuna ollut kultakantaa käytetympi rahajärjestelmä ja Hülsmann sanoo itsekin pitävänsä tätä järjestelmää kultakantaa parempana. 2) On parempi kutsua kolikoita nimetä kuin niiden metallimäärän perusteella, koska kolikot voidaan silloin brändätä ja niiden sekoittaminen painoyksiköihin on epätodennäköisempää. 3) Paperirahan painaminen ei teknisesti ottaen ole väärentämistä enää silloin (eli käytännössä vuodesta 1971), kun paperirahassa selkeästi ilmaistaan, ettei sen pohjalla ole metallista kantaa. Fiat-rahan negatiivisten sosiologisten vaikutusten joukkoon Hülsmann lukee mm. 1) valtiovallan kasvun, 2) yritysten korruptoitumisen, 3) yritysten perustamisen vaikeutumisen, 4) spekuloinnin kasvamisen, 5) raha-ahneuden lisääntymisen, 6) aikapreferenssien kasvun, 7) tuotteiden laadun laskun, 8) totaalisen sodankäynnin mahdollistamisen ja 9) murskaavan julkisen ja yksityisen velkataakan syntymisen. Ja jos tässä ei olisi jo antia tarpeeksi, Hülsmann kumoaa vielä fiat-rahaa puoltavat argumentit myös utilitarisin perustein. Lisäksi hän toteaa, että ennen valtiollista fiat-rahoitusta kukaan filosofi tai ekonomi ei puoltanut fiat-rahaa, vaan sitä pidettiin yksimielisesti filosofisesti moraalittomana ja taloustieteellisesti turmiollisena ratkaisuna.

The Ethics of Money Production on vaikeasti kritisoitava teos. Eniten teoksessa häiritsi kuitenkin sen lyhyehkö pituus (242 sivua) sekä se, että kirja tuntui ajoittain hieman hätäisesti kirjoitetulta ikään kuin Mises: The Last Knight of Liberalismin (2007) sijaisprojektilta. Kirja tasapainottelee myös ontuvasti kristinuskon (lähinnä katolisen) ja sekulaarin moraalifilosofian välillä. Ymmärrän tämän näkökulman, mutta mielestäni olisi korkea aika, että itävaltalaiset taloustieteilijät lopettaisivat ainaisen kristinuskon (taas, lähinnä katolisuuden) painottamisen. Myönnän toki, että (ainakin) katolisuudella on ollut historiallisesti myönteinen vaikutus vapauteen mutta tämä on osa historiaa, ei nykyhetkeä. Kirjan loppu on myös erittäin latistunut: Hülsmann ei edes yritä ennustaa tulevaa vaan yksinkertaisesti tyytyy tokaisemaan, että jos fiat-rahan painantaa jatketaan, valtioista tulee entistä totalitaarisempia johtuen talouden valvonnan ja säätelyn kiristämisen pakosta. Toinen vaihtoehto on fiat-rahasta luopuminen, joka olisi lähes kuolettava isku koko julkiselle sektorille. The Ethics of Money Productionia lukemalla tulee viimeistään vakuuttuneeksi siitä, että kamppailu fiat-rahaa vastaan on kaikkein keskeisimmässä asemassa. Lakkauttamalla fiat-raha pääsisimme lähes kerta heitolla eroon hyvinvointivaltiosta, huumeiden vastaisesta sodasta, tuloverosta, aggressiivisesta ulkopolitiikasta ja liudasta kansainvälisiä järjestöitä kuten YK, NATO tai WTO. Suosittelen kirjaa mitä lämpimimmin minkä tahansa itävaltalaisen taloussyklikirjan kumppaniksi. 242 sivua. Yleisarvosana: 91 %.

Äänestyspäätökseni eurovaaleissa 2009

2009-05-16T22:42:00.006+03:00

Kuten viime postauksessa kirjoitin, minulla ei ole mitään ennalta valittua äänestysstrategiaa jota hyödyntäisin jokaisessa vaalissa. Lähtökohtaisesti kuitenkin ajattelen äänestämättä jättämisen olevan paras päätös suurimmassa osassa tapauksista, koska se heikentää poliittisten päättäjien ja poliittisen päätösprosessin legitimiteettiä. Lisäksi yksi ääni tuskin koskaan vaikuttaa lopputulokseen, joten äänestäminen ei ole vaivansa arvoista ("jos kaikki [oikeistolaiset/liberaalit] ajattelisivat näin" ei kelpaa vasta-argumentiksi, koska kaikki eivät ajattele näin - sitä paitsi pitäisin sitä varsin mainiona jos kaikki suomalaiset todella ajattelisivat näin, jolloin yksikään ehdokas ei saisi äänen ääntä). Olen kuitenkin huomannut, että äänestämättä jättäminen ei ole paras poliittinen strategia kolmessa tapauksessa:
1) Jos yksi ääni voi vaikuttaa vaalien lopputulokseen (esim. New Hampshiren liberaalein [libertarian] kansanedustaja Jason Bedrick karsiutui yhden äänen vähemmistöllä NH:n edustajainhuonevaaleissa).
2) Jos vaalien äänestysprosentti on historiallisesti ollut korkea ja politiikkaan voi vielä jotenkin vaikuttaa äänestämällä (esim. Suomen eduskuntavaalit).
3) Jos vaaleissa on ehdolla lähes täydellinen ehdokas yhdestä suuresta puolueesta (esim. Ron Paul).

Europarlamenttivaalit ovat lähes oppikirjaesimerkki (textbook example) tarpeettomista vaaleista. Vaikka noin 60 % Suomen lainsäädännöstä tulee Brysselistä, EU:n lainsäädäntöprosessiin on täysin mahdoton vaikuttaa. EU:ta ei yksinkertaisesti voi pysäyttää. Jokainen EU:n pysäytysyritys kaatuu Halla-ahoa siteeraten Stubbilaisiin "luoviin ratkaisuihin":

1) Ei välitetä EU:n päätöksentekoa koskevista säännöistä, vaan jatketaan Lissabon-projektia siitä huolimatta, että irlantilaiset tyrmäsivät sen. [...] Suomi ei varmaankaan asetu vastahankaan, onhan meillä pitkä kokemus kuolleiden sopimusten ratifioinnista.

2) Äänestytetään irlantilaisia niin monta kertaa, että saadaan oikea tulos. Tästä on hyviä kokemuksia mm. tanskalaisten ja mainittujen irlantilaisten kohdalla.

3) Tarjoillaan sama teksti pienemmällä fonttikoolla, uusissa kansissa ja uudella nimellä (kuten nytkin: "perustuslaki" > "Lissabonin sopimus"), eikä järjestetä siitä enää kansanäänestystä (Ranska, Hollanti). Sitten ei kukaan pääse ainakaan väittämään, että olisi toimittu vastoin kansan ilmaisemaa tahtoa.

Tästä huolimatta luulin löytäväni näihin EU-vaaleihin lähes täydellisen ehdokkaan, nimittäin Perussuomalaisten Timo Soinin, joka alun perin sanoi asettuvansa ehdolle, muttei mahdollisen vaalivoiton jälkeen vastaanottaisi Europarlamenttipaikkaansa. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että äänestämällä Soinia ainakin yksi 785:stä MEPistä saataisiin eliminoitua ja kuten sananlasku sanoo, parempi yksi MEPpi merenpohjassa kuin kymmenen pinnalla. Muiden puolueiden ja valtiotieteilijöiden painostus sai Soinin kuitenkin vetäytymään ehdokkuudesta. Tilalle nousi toiseksi varteenotettavin vaihtoehto Jussi Halla-aho. Koska Halla-ahon poliittiset mielipiteet ovat lähes kauttaaltaan huonoja (kolmea poikkeusta lukuun ottamatta), olisin äänestänyt häntä protestina mediaa ja poliittista eliittiä vastaan. Valitettavasti Soini kuitenkin teki mitä kummallisimman ehdokasratkaisun mikä samalla eväsi Halla-aholta ehdokkuuden ja teki Soinista itsestään huonon äänestysvaihtoehdon. Kolmanneksi paras äänestysvaihtoehto (Vasemmistoliiton Esko Seppäsen jäätyä eläkkeelle) on Kokoomuksen Risto "Ultimatum isänmaalle" Penttilä (hatunnosto Thomas Taussille). Risto Penttilä onkin älykäs, liberaali ja taloustieteitä ymmärtävä ihminen - valitettavasti hänen puolueensa on kansainvälisten pakkomielteidensä vuoksi huonoimmillaan europolitiikassa.

Ja vaikka siedettävä ehdokas vielä löytyisi, mitä merkitystä sillä on? Yllämainittujen asioiden lisäksi EU on tehnyt parhaansa EU-kriittisten europarlamenttiblokkien murskaamiseksi. Suomessa puolueet hyökkäävät EU-kriittisten kimppuun mustamaalaamalla nämä demokratian vastustajiksi tai rasismin kannattajiksi. EU:ssa demokratia toimii tasan niin kauan kun kansa äänestää oikein. Viivan ylityttyä demokratia korvataan sisäpiiripolitikoinnilla. Minä en äänestä EU-vaaleissa. En nyt ja tuskin tulevaisuudessakaan.

Repost: Viisi äänestysstrategiaa

2009-04-05T15:44:00.003+03:00

Koska en ole aiemmin törmännyt mihinkään tekstiin joka esittelisi perusteellisesti yleiset liberaalien käyttämät äänestysstrategiat, ajattelin nyt käydä läpi nämä viisi toisistaan poikkeavaa strategiaa, niiden perusolettamukset, plussat ja miinukset. Lyhyesti nämä viisi strategiaa ovat: äänestää opposition ehdokasta, äänestää vähiten huonointa ehdokasta, äänestää parhainta ehdokasta, äänestää tyhjää tai jätä äänestämättä.

1) Opposition äänestäminen
Tämän strategian perusajatus on "valta korruptoi" ja äänestämällä oppositiota, valtaa voidaan hajauttaa tehokkaasti. Frédéric Bastiat kannatti tätä äänestysstrategiaa.
+ Onnistuessaan strategia voi muokata päätöksentekoa merkittävästi, kuvittele mitä tapahtuisi jos vaikka puolet eduskuntapaikoista jaettaisiin uudelleen.
+ Strategia ei edellytä massiivista liberaalia kulttuuria. Se edellyttää ainoastaan, että riittävän moni on tyytymätön nykyiseen politiikkaan.
+ Hyvä tapa protestoida.
- Oppositiopuolue voi toimia arvaamattomasti.
- Soveltuu huonosti tiettyihin poliittisiin järjestelmiin kuten suomen järjestelmään, jossa ei ole kahta selkeää poliittista blokkia vaan kolme suurta puoluetta jotka muodostavat hallituksen vähän miten sattuu.

2) Vähiten huonoimman ehdokkaan äänestäminen
Käytännössä strategia tarkoittaa, että äänestetään sellaista vähiten huonointa ehdokasta, jolla on realistiset mahdollisuudet nousta parlamenttiin. Suomen tapauksessa tämä tarkoittaisi esim. Kokoomuksen äänestämistä, sen sijaan että äänestettäisiin jotain liberaalia pienpuoluetta. Milton Friedman kannatti tätä äänestysstrategiaa.
+ Annetulla äänellä on teoreettinen mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen.
+ Strategia ei edellytä massiivista liberaalia kulttuuria; riittää että riittävän moni käyttäytyy äänestäessään tarpeeksi liberaalisti.
+ Tällaisen ehdokkaan ja puolueen löytäminen on yleensä suhteellisen helppoa.
- Tietyissä vaalijärjestelmissä ääni voi mennä vertailuluvun muodossa monelle todella huonolle ehdokkaalle.
- Ryhmäkuri rajoittaa läpäisseen ehdokkaan vaikutusmahdollisuuksia huomattavasti.

3) Parhaan ehdokkaan äänestäminen
Strategian perusidea on äänestää parasta (liberaaleinta) ehdokasta puolueeseen katsomatta, välittämättä siitä miten realistisia mahdollisuuksia ehdokkaalla on läpäisyyn. Suomessa tämä voisi tarkoittaa esim. liberaalit rp pienpuolueen äänestämistä. Tiettävästi Murray Rothbard kannatti lähinnä tätä strategiaa.
+ Annettu ääni osoittaa älyllistä rehellisyyttä.
+ Kohtalaisen hyvä tapa protestoida.
+ Jokainen suuri puolue on ollut joskus pienpuolue.
- Äänellä ei yleensä ole mitään merkitystä, eikä liberaalein ehdokas käytännössä koskaan läpäise seulaa.

4) Tyhjän äänestäminen
Tämä strategia on hieman poikkeuksellinen, koska sitä ei yleisesti ottaen pidetä strategisena vaihtoehtona, ellei tyhjää äänestämällä voida saavuttaa esim. sitä ettei ehdokasta valita ollenkaan. Suuri (ehkä jopa suurin) osa liberaaleista pitäisi tällaista strategiaa parhaana äänestysstrategiana, mikäli lainsäädäntö mahdollistaisi sen, ettei ketään valittaisi parlamenttiin.
+ Tyhjää äänestäminen aikaansaisi merkittäviä muutoksia poliittisessa kentässä, mikäli sillä olisi mahdollisuuksia estää kokonaan ehdokkaan läpäisy kyseisestä vaalipiiristä.
- Tällaista lainsäädäntöä ei ole olemassa nykyään kuin muutamassa entisissä itäblokin maassa.
- Todennäköisyys tällaisen lainsäädännön läpäisyyn on minimaalinen, varsinkin niissä valtioissa joissa on käytössä suhteellinen vaalitapa (kuten Suomessa).

5) Äänestämättä jättäminen
Äänestämättä jättäminen ei sikäli ole äänestysstrategia, koska siinä ääntä ei käytetä ollenkaan. Koska äänestämättä jättämisellä on kuitenkin strateginen merkitys, lisäsin sen listaan. Tätä strategiaa kannattavat erityisesti anarkokapitalistit, mutta se on suosittu myös paleoliberaalien keskuudessa.
+ Äänestämättä jättäminen osoittaa älyllistä rehellisyyttä, koska se tuo ilmi, ettei henkilö kannata ainakaan sellaista demokratian muotoa, jossa vaalien varjolla omaisuuden uudelleenjaosta myöhemmin päätetään.
+ Hyvä tapa protestoida.
+ Heikentää poliittisten päättäjien ja poliittisen päätösprosessin legitimiteettiä. Esim. EU:n ja evl. kirkon legitimiteetti on heikentynyt tästä syystä.
+ Ei edellytä liberaalia kulttuuria, vaan ainoastaan sellaista kulttuuria jossa yksityisyydelle annetaan korkeahko arvostus.
- Strategialla ei toistaiseksi ole osoitettu olevan kovin suurta merkitystä. Politiikka pyörii lähes samoilla urilla, huolimatta siitä miten moni jättää äänestämättä.
- Liberaaleja ääniä on mahdoton erottaa muiden äänestämättä jättäneiden joukosta.
- Toimii lähinnä sellaisissa vaaleissa, joissa osallistumisprosentti on jo entuudestaan kovin matala (50 %-luokkaa tai alle).

Ennekuin joku kysyy miten itse menettelen vastaan jo valmiiksi etten tiedä, mutta olen tähän asti yleensä hyödyntänyt äänestysstrategiaa 2). Kerran olen äänestänyt äänestysstrategian 3) mukaisesti ja kerran olen jättänyt äänestämättä. Olen yhä enemmän kallistumassa äänestämättä jättämisen kannalle myös jatkossa. Varsinkin EU-vaaleissa ja kunnallisvaaleissa tämä tuntuu olevan paras strategia, koska näissä vaaleissa äänestysprosentti on jo valmiiksi matala (viime EU-vaaleissa 41,1 % ja kunnallisvaaleissa [2004] 58,6 %).

P.S. Repost-tunnisteen alla julkaistut postaukset ovat alun perin poistettuja fi-lib -blogin postauksia. Päätin myös jakaa demokratia-tunnisteen kahteen osaan Demokratiaan ja Vaaleihin, joista ensimmäinen sisältää mm. demokratian kritiikkiä ja jälkimmäinen vaalianalyysiä ja äänestämistä.

Suomi ja kiinalainen internetin käyttö

2009-04-05T04:04:00.003+03:00

Sananvapaus on mielenkiintoinen ilmiö varsinkin demokratiassa. Sananvapautta nimittäin väitetään demokratian pyhimmäksi instituutioksi, jota ilman demokratia ei toimi. Perinteisesti demokratiat ovatkin jättäneet sananvapauden siinä mielessä rauhaan, etteivät ne juuri ole sitä lainsäädännöllisesti rajoittaneet muutamaa muinaisjäännettä (kuten jumalanpilkkalakia) lukuun ottamatta. Sen sijaan demokratiat ovat varsin tehokkaasti onnistuneet viemään sananvapaudelta hampaat epäsuoranaisella lainsäädännöllä, kuten valtakunnallisella medialla (Yleisradio), lahjonnalla (lehdistötuet ja veroedut) ja tasavertaisuusdoktriineilla (vastineoikeus). Kun tähän päälle vielä lisätään puolivaltiolliset instituutiot Julkisen Sanan Neuvos (JNS) ja Suomen Tietotoimisto (STT) ei liene ihme, että mielipiteiden kirjo jää varsin suppeaksi.

Valtiolla on kuitenkin edessä uusi ongelma: internet. Yleisellä tasolla valtaeliitti saattaa toki arvostaa internettiä, koska se parantaa tehokkuutta ja siten mahdollistaa korkeammat verot. Samalla he kuitenkin inhoavat sitä tosiasiaa, että internetissä voidaan tuoda julki vääriä mielipiteitä™, jotka pahimmassa tapauksessa leviävät kulovalkean lailla häiriten poliittista konsensusta. Perinteiset valtion temput eivät myöskään nettiin tepsi: Ylenannin ja Totuuden mielipiteet eivät blogaajia kiinnosta, lahjominen on käytännössä mahdotonta ja JNS/STT ovat yhdentekeviä.

Ongelman ratkaisemiseksi demokraattiset valtiot ovat valinneet kaksisuuntaisen strategian. Toisaalta nettiin rakennetaan sulkulistoja ja palomuureja mm. töryn estämiseksi, toisaalta nettiin istutetaan poliiseja ja henkilörekisterejä mm. rasismin torjumiseksi. Jotta tämä strategia olisi tehokas, valtiot ovat alkaneet hyödyntää jo käytännössä kuolleita mielipiteentukahduttamispykäliä, joiden kirjainta on venytetty lähes uskomattomiin mittasuhteisiin. Motiiveista ei liene epäilystäkään: kyseessä on hyökkäys internetin kimppuun. Viimevuosina tuomioistuimen hampaisiin joutuneelta nimilistalta löytyvät mm. Mikko Ellilä, Matti Nikki, Seppo Lehto ja uusimpana Jussi Halla-aho. Olipa herrojen mielipiteistä (tai persoonista) mitä mieltä tahansa heitä yhdistää se, että he ovat kaikki nettijulkkiksia, mutta reaalimaailmassa käytännössä katsoen tuntemattomia (Halla-aho on nykyään poikkeus, josta myöhemmin lisää).

Pitkällä tähtäimellä internetin sensurointi on tuomittu epäonnistumaan: jopa internet-sensuroinnin maailmanmestari Kiina on joutunut tekemään myönnytyksiä. Lyhyellä tähtäimellä internet-sensurointi saattaa kuitenkin jossain määrin onnistua: Suomen sijoitus on sananvapausvertailuissa jo valmiiksi kehno ja uusimman Privacy Internationalin tutkimuksen mukaan tietoliikenteen tarkkailu näyttää entisestään lisääntyneen lähes kaikkialla maailmassa.

Lyhyellä tähtäimellä mielestäni paras taistelukeino ei ole julkisen vallan uhmaaminen, vaan internetin käyttäminen kiinalaisittain. Tällä tarkoitan etunenässä sitä, että internettiä käytetään kuten ennen, mutta se tehdään salattujen verkkojen kautta. Sellainen materiaali joka halutaan julkistaa, puetaan ilmiselvään salakieliasuun jota viranomaisten on joko vaikea löytää tai joka tekee syytteen nostamisesta erittäin vaikeaa. Sen sijaan että Halla-aho kirjoitti mitä kirjoitti, hänen olisi pitänyt kirjoittaa esimerkiksi täten:

Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on - tiedätte kyllä minkä ihmisryhmän - kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.

Myönnän toki, että kiinalainen internetkulttuuri on huomattavasti kehittyneempää ja taidokkaampaa, mutta joistain pitää aloittaa. Suomalaisessa alati kasvavassa internet-sensuurisssa kannattaa muistaa, ettei valtio tee tällä rahallista voittoa. Muutamien kymppien lypsäminen sananvapausrikoksentekijöiltä ei taatusti pysty korvaamaan poliisiin, tuomioistuimen ja ilmaisten asianajajien palkkoja (vähemmistövaltuutetun palkka on joka tapauksessa haaskattua rahaa). Internettiä sensuroidaan siis täysin poliittisin motiivein ja taka-ajon kohteeksi joutuvat lähinnä internetin kuuluisuudet. Tämän vuoksi järjestelmää ei voi päihittää suoralla kansalaistottelemattomuudella (civil disobedience) eli poliittisesti epäkorrektilla maahanmuuton kritisoinnilla, koska takaa-ajon kohteeksi joutuvat ovat usein ennalta arvattavissa ja heitä on vähän: Sensuroijien tarkoitus ei koskaan ole ollutkaan kaikkien maahanmuutonkriitikoiden rankomainen, he tietävät sen itsekin mahdottomaksi.

Ironista tässä kaikessa on, että demokratian pyhin instituutio sananvapaus on olemassa silloin, kun tehokas ja halpa mielipiteiden julkaisu on mahdotonta. Kun julkaiseminen on vihdoin tullut tavallisen kansalaisen ulottuville, mielenilmaisusta on yht'äkkiä tehty laitonta.

Lisää taloussykliteorioita

2009-03-28T20:21:00.004+02:00

Puolisen vuotta sitten esittelin erilaisia taloussykliteorioita. Kyseinen artikkeli ei ollut kaiken kattava, eikä se ollut sen tarkoitus. Tarkoitukseni oli esitellä (käsittääkseni) neljä maailman tunnetuinta taloussykliteoriaa. Kuten jo viimeksi ennustin, vaihtoehtoisia selitysmalleja on putkahtanut esiin kiihtyvällä vauhdilla, joten pieni kommentointi lienee paikallaan (teoriat esitellään vanhimmasta uusimpaan).

Valuuttakoulukunnan taloussykliteoria (1840-luku) on vanhin tuntemani taloussykliteoria, joka perustuu kahteen olettamaan: ylikaupankäyntiin ja yli-investointeihin. Koulukunnan jäsenet kuvailivat kuplien kulkua ällistyttävän tarkasti, mutta he eivät koskaan keksineet kuplien todellista syytä. Mikä pahinta, he jopa hylkäsivät ajatuksen rahamäärän ja kuplien välisestä yhteydestä.

Marxin taloussykliteoriat (1860-1880-luvut) ovat yksi osoitus siitä miten hataralla pohjalla marxilainen taloustiede lepää. Marxin ensimmäinen taloussykliteoria oli nykyään kaikille tuttu alikulutus (underconsumption), käsite jonka Marx oli lainannut Thomas Malthusilta ja jonka Keynes myöhemmin lainasi Marxilta. Marxin alikulutussykliteorian idea on, että työläiset tienaavat vähemmän palkkaa kuin mitä tuotteiden takaisinosto edellyttäisi ja siten lopulta kapitalismi romahtaa. Keynesistä poiketen Marx odotti tilanteen muuttuvan pysyväksi jolle valtio ei voinut lopulta mitään. Toinen marxin taloussykliteorioista on liikevoittojen putoaminen, jonka mukaan yritysten välinen kova kilpailu johtaa voittomarginaalien supistumiseen alle pääoman uusiutumistason ja talouskriisi syntyy. Marxin kolmas taloussykliteoria on epäsuhteellisuusteoria, joka väittää kapitalismia kaoottiseksi järjestelmäksi. Marxin mukaan klassiset taloustieteilijät olivat väärässä tasapaino-oletuksillaan ja hän väittää kapitalismin suunnittelemattomuuden ajavan talouden ajoittain epätasapainoiseen tilaan joka laukaisee talouskriisin.

Poliittinen taloussykliteoria (1930-luku) on mitä ilmeisimmin Michal Kaleckin kehittämä. Hänen mukaansa markkinataloudessa toimivat demokraattiset valtiot suorittavat luotonlaajennuksen vaalien alla, mikä johtaa talouden ylikuumentumiseen. Vaalien jälkeen voittajan on pakko hidastaa vauhtia ja kupla puhkeaa. Kaleckin mielestä taloussyklit johtuvat yksinomaan poliittisista päätöksistä. Vaikka teoria on tavallaan täysin oikea (taloussyklit johtuvat fiat-rahasta ja alle 100 % kassavarantovelvoitteesta, joiden olemassaolon menneet poliittiset päätökset mahdollistavat) sen ongelma on siinä, etteivät taloussyklit ole vaalisyklien tapaan säännöllisiä.

Keynesiläinen taloussykliteorialla (1940-1960-luvut) en tarkoita Keynesin versiota Marxin alikulutusteoriasta (underconsumption) vaan sitä taloussykliteoriaa jonka Keynesin seuraajat myöhemmin kehittivät. Tämän teorian perustuu empiiriseen havaintoon jossa rikkaimpien ja köyhimpien tuloerot kasvavat sietämättömäksi kuplaksi joka myöhemmin puhkeaa. Teorian ongelma on siinä, että se sekoittaa syy- ja seuraussuhteen. Kuplan seuraus on tuloerojen kasvu (koska rikkaat omistavat enemmän pääomaa, jonka arvo kuplan vuoksi nousee palkkoja nopeammin) ja kuplan puhkeamisen seuraus on tuloerojen kaventuminen (koska rikkaat, jälleen kerran, omistavat enemmän pääomaa jonka arvo laskee), mutta kuplan syy on edelleen rahapoliittinen. Valitettavasti tämä teoria on erittäin suosittu historioitsijoiden keskuudessa, ja siihen törmää erityisesti silloin kun 1930-luvun lamaa verrataan vallitsevaan talouskriisiin.

Milton Friedmanilla oli myös taloussykliteoriansa (1970-luku?), mutta sen kuvaileminen on vaikeahkoa koska Friedman muutti asteittain mielipidettään, eikä aina edes kutsunut taloussykliteoriaa taloussykliksi vaan suhdannevaihteluksi. Friedman perusteli määritelmän sillä, ettei taloussykli ole varsinaisesti syklinen, koska taloussykli ei ole vuodenaikojen tai auringonpilkkujen tapainen ennalta arvattava alati toistuva ilmiö. Friedman mitä ilmeisimmin ajatteli, että talous on normaalisti lähellä yleistä tasapainoa (tai yleisessä tasapainossa), mutta aika ajoin talous kohtaa shokin joka luo kuplan. Eli ts. Friedman ei ajatellut, että fiat-rahajärjestelmässä jokaista taloussyklin puhkeamista seuraa väistämättä uuden taloussyklin aloittaminen uusilla halvasta rahasta johtuvilla virheinvestoinneilla. Tässä mielessä Friedman on suhteellisen lähellä neoklassista taloussykliteoriaa (eli RBC:tä), mutta poikkeaa siitä koska hän, neoklassisesta taloustieteestä poiketen, pohjimmiltaan pitää kuplia rahapoliittisena ilmiönä joka johtuu yleensä liian matalasta inflaatiosta.

Kiina-ilmiö taloussykliteoriana (2000-luku) on suhteellisen uusi keksintö ja tiettyjen keynesiläisten (kuten Paul Krugman) ja liberaalien (libertarian) taloustieteilijöiden (kuten Arnold Kling) mukaan selitys tämän päivän talouskriisiin. Teorian pohjalla on, ehkä yllätyksellisesti, yllämainittujen tahojen kritisoima itävaltalainen taloussykliteoria. Keskeinen ero on siinä, että tällä kertaa halvasta rahasta syytetään ahneita kiinalaisia. Ratkaisuksi keynesiläiset tarjoavat protektionistisia tulleja tai jopa kauppasaartoa Kiinaa kohtaan ja markkinoiden huuhtomista massiivisella fiat-rahainflaatiolla. Liberaalien ratkaisu on järkevämpi: jyrkkä ei elvytyspolitiikalle ja kyllä valtioiden budjettileikkauksille.

Bull-taloussykliteoria (2000-luku?) on luultavasti vanha populistinen taloussykliteoria nyt puettuna uusiin vaatteisiin. Mielenkiintoista kyllä tämä taloussykliteoria on kuin suoraan uusimmasta South Parkista repäisty. Teorian mukaan markkinoiden noususuhdanne (bull market) on normaali tila ja markkinoiden laskusuhdanteen (bear market) estämiseksi ihmisten velat on nollattava aika ajoin, jotta usko markkinoihin säilyisi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset ensin ylivelkaantuvat kymmenen vuotta, velat nollataan ja ihmiset ylivelkaantuvat taas kymmenen vuotta. Tämä teoria ei missään vaiheessa vastaa kysymyksiin 1) kuka lainaa meille rahaa näillä ehdoilla ja 2) kuka kustantaa kulutusta edellyttävän tuotannon.

Olen varsin tietoinen, ettei tämäkään lista ole täydellinen. Haluan kuitenkin painottaa, että vaikka olen tietoinen monista taloussykliteorioista, pidän itävaltalaista taloussykliteoriaa kaikkein selitysvoimaisimpana. Jotta taloussykliteoriaa voidaan pitää varteenotettavana, sen on kyettävä selittämään miksi yritykset kokevat kolhuja samanaikaisesti vaikka niitä hallinnoivilla menestyksekkäillä yrittäjillä on pitkäkestoinen kokemus onnistuneesta markkinatalouden ennustamisesta. Itävaltalainen taloustiede pystyy selittämään taloussyklit lähes aina muutamia epätavallisia (extraordinary) poikkeuksia lukuun ottamatta. Muista taloussykliteorioista ainoastaan Schumpeteriläinen ja Neoklassinen teoria saattavat joskus olla oikeassa (tästä myöhemmin lisää).

Ensiaskel kohti New Hampshiren itsenäisyyttä

2009-03-22T00:50:00.008+02:00

New Hampshire julistautui itsenäiseksi 5. tammikuuta 1776 ensimmäisenä tulevista Yhdysvaltain osavaltiosta. Yleinen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus annettiin vasta 4. kesäkuuta 1776. New Hampshiren ensimmäinen ja ainut presidentti oli Meshech Weare, jonka kausi kesti seitsemän vuotta (1778-1785). Yhdysvaltoihin New Hampshire liittyi virallisesti 21. kesäkuuta 1788. Vielä tämänkin jälkeen osavaltio oli periaatteessa itsenäinen valtio aina 9. huhtikuuta 1865 saakka, jolloin liittovaltion voitto eväsi itsenäisyyspyrkimykset. Vähimmilläänkin New Hampshire oli itsenäinen puoli vuotta ja enimmillään peräti 89 vuotta - historioitsijat ja juristit kiistelevät aiheesta yhä.

Alkuperäinen Yhdysvaltain perustuslaki delegoi suurimman osan tehtävistä vapaille osavaltioille tai yksilöille. Yhdysvaltain "Bill of Rightsin" kymmenes artikla on varsin selkeä: "Vallat joita perustuslaki ei delegoi liittovaltiolle, tai kiellä osavaltioilta, on erityisesti varattu osavaltiolle tai kansalle." Selkeästä tekstistään huolimatta Yhdysvaltain liittovaltio on paistunut yli äyräittensä jokaiselle elämän osa-alueelle. Tämän vuoksi New Hampshiren edustajainhuoneeseen tuotiin lakiesitys HCR6, joka yksinkertaisesti toteaa liittovaltion rikkoneen vanhan perustuslaillisen sopimuksensa New Hampshiren kanssa, ja täten New Hampshire määrittää uudelleen omat oikeutensa ja mikäli liittovaltio rikkoo näitä oikeuksia, New Hampshire julistautuu itsenäiseksi. Näihin oikeuksiin kuuluu mm. oikeus kieltäytyä asepalveluksesta, oikeus sananvapauteen ja oikeus omistaa aseita/luoteja. Laki aloitti osavaltiossa laajahkon keskustelun osavaltion oikeuksista ja itsenäistymisestä. Lakialoitteen puolesta järjestettiin jopa mielenilmaus parlamentin edessä (04.03.2009).

Dave Ridley raportoi:

Mielenosoituksessa oli mm. kylttejä "Yhdysvallat ulos New Hampshiresta" ja "New Hampshire itsenäiseksi":

Toisin kuin Ridley väitti yllä, New Hampshiressa ei ole lakia mikä kieltäisi tavallisia kansalaisia tuomasta aseita (myös ladattuja käsiaseita) parlamenttirakennukseen. New Hampshiren edustajahuoneen asetus - jonka rikkomisesta ei rangaista mutta jota pidetään hyvänä tapana (kuten älä puhu ruoka suussa) - koskee ainoastaan poliitikkoja, eli kieltää heitä tuomasta aseita parlamenttirakennukseen. Aseiden vastustajille tiedoksi: aseiden vetäminen asekoteloista, niillä osoittaminen tai uhkailu (itsepuolustusta pois lukien) on tietenkin kiellettyä.

Kuten videossa jo mainittiin, lakiesitys kaatui lopulta suhteellisen selkeällä enemmistöllä 216-150. Esityksen arkkitehti Dan Itse on kuitenkin luvannut tuoda uuden lakiesityksen pöydälle ensivuonna joka tarkentaisi ja terävöittäisi aiempaa esitystä:

Mielenosoitus ei kuitenkaan sujunut kaikkien odotusten mukaan. Ridley raportoi myös muutamia kriittisiä kommentteja:

Dennis Goddardin yllä oleva kommentti oli mielestäni erittäin asiallinen. Vaimoni oli paikalla mielenosoituksessa, ja kuuli miten joku vanhempi naispuolinen kansanedustaja oli pyytänyt parlamenttirakennuksen poliisia tyhjentämään parlamenttirakennuksen rappuset, jotta kansanedustajat pääsisivät rakennukseen suorittamaan tehtäväänsä. Poliisi vastasi: "Haluatko mellakan? Ulkona on ainakin 350
mielenosoittajaa joista vähintään kymmenes on aseistettuja. Meillä ei ole resursseja tällaisen väkijoukon hallintaan".

Edit: Kiitokset Joonakselle kirjoitusvirheiden korjaamisesta.

Tulevasta lamasta (laman selviytymisohje osa 1/3)

2009-03-09T04:24:00.002+02:00

Lama johtuu tuotantorakenteen vääristymisestä mikä suomenkielellä tarkoittaa, ettei kulutta saa kaikkia haluamiaan tuotteita kaupasta (ainakaan oikeaan hintaan). Tuotantorakenteen romahtaminen puolestaan tarkoittaa leipäjonoja. Taantuman, eli kahden perättäisen laskusuhdanteessa olevan vuosineljänneksen, syypää on keskuspankin liian löysä rahapolitiikka: ohjauskorot ovat olleet liian matalalla liian kauan. Lamaan päästään kun valtio harjoittaa elvytyspolitiikkaa mikä venyttää talouden parivuotista tarpeellista korjausliikettä jopa vuosikymmenien pituiseksi. Koko tuotantorakenne saattaa romahtaa, mikäli elvytyspolitiikka yhdistetään hintakattoihin (esim. bensa ei saa myydä yli 10 euroa/litra), hintalattioihin (esim. työntekijään ei saa palkata alla 10 euroa/tunti), tulleihin (esim. Suomeen tuodulle paperille asetetaan 100 % rangaistustulli) ja/tai tuotantorakenteen sosialisointeihin (esim. tehtaat, pankit ja maatilat siirtyvät yksityisiltä ihmisiltä ja yrityksiltä valtiolle). Suomi ajautuu suurella todennäköisyydellä syvään lamaan. Varaudu tuotantorakenteen romahtamiseen.

Lama voi tosin siirtyä jos keskuspankit suoltavat markkinoille niin paljon rahaa, että uusi kupla syntyy. Tämä olisi kuitenkin kaikkien kannalta huono idea, sillä jokainen laman eteenpäin siirto tekee tulevasta lamasta aiempaa syvemmän. Lisäksi laman viivytys ei ole mahdollista loputtomiin, joskus tullaan tienhaaraan jossa vaihtoehtona ovat laman vastaanottaminen tai hyperinflaatio (joka lopulta laukaisee laman). Väitän, että seisomme tänään tässä tienhaarassa.

Laman alla eläminen poikkeaa tuntuvasti normaalista elämästä. Jo Suomen 1990-luvun lyhyen laman aikana BKT laski 13 % ja työttömyys nousi 3,5 % lähes 20 %. Yhdysvaloissa 1930-luvun suuren laman aikana työttömyys nousi jopa 30 % ja rikollisuus kasvoi.

Ylivelkaantumisesta ja väestön vanhentumisen vuoksi julkisen sektorin lähes täydellinen romahtaminen on mahdollista. Veroja yritetään luultavasti nostaa mikä yhdessä inflaation kanssa johtaa mellakoihin. Verojen maksamattomuus lisää myös julkisen sektorin ahdinkoa: 1930-luvun Yhdysvalloissa joillakin alueilla peräti kolmannes kansalaisista jätti veronsa maksamatta. Olen melko vakuuttunut, että lamaa seuraa länsimaiden romahtaminen joka vastannee jossain määrin Neuvostoliiton romahtamista 1991. Euroa tuskin on enää kymmenen vuoden päästä ja Euroopan Unionin ja jopa Yhdysvaltojen romahtaminen ja pirstoutuminen ovat mahdollisia.

Länsimaiden taloudelliset ongelmat ovat oikeastaan kahden suuntaisia. Toisaalta julkinen sektori on verojen, säännöstelyn ja rahainflaation kautta paisunut yli äyräittensä. Toisaalta länsimaiden talouskasvu on viimeiset 20 vuotta levännyt Itä-Euroopan ja Aasian harteilla jotka myivät meille halpoja korkeatasoisia tuotteita pelkkää paperirahaa (eli fiat-rahaa) vastaan. Samalla länsimaiden oma tuotanto keskittyi pitkälti palveluihin. Palveluissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ongelma on, etteivät ne kasvata pääomaa. Palvelut ovat kulutustuotteita (consumer goods) eivät pääomatuotteita (capital goods). Esimerkiksi parturissa käyminen on "kulutustuote" - sakset ovat "pääomatuote", koska saksilla hiustenleikkuu voidaan suorittaa satoja kertoja. Länsimaiden ongelma on yksinkertaisesti siinä, että me olemme pitkään kuluttaneet liikaa suhteessa tuotantoomme.

Elokuva-arvostelu: America - Freedom to Fascism

2009-02-25T02:50:00.002+02:00

Valitettavasti kaikki eivät lue kirjoja. Tämän vuoksi päätin aloittaa kirja-arvostelujen ohella myös elokuva-arvostelujen tekemisen blogin aihealueeseen liittyvistä elokuvista. Elokuvilla tarkoitan tässä asianyhteydessä (ja tulevissa asianyhteyksissä) lähinnä dokumentteja mutta myös muunlaista tuotantoa saatan satunnaisesti arvostella. Arvostelut rajoittuvat elokuvateatterissa tai televisiossa esitettyyn, tai internetissä myytävään, tuotantoon. Ottaen huomioon, ettei minulla ole televisiota ja katson tietokoneelta korkeintaan yhden (yleensä aiheeseen liittymättömän) elokuvan viikossa, näiden arvostelujen määrä jäänee pieneksi. Joka tapauksessa, ensimmäinen elokuva-arvosteluni kohde on Aaron Russon dokumentti America - Freedom to Fascism (2006).

America - Freedom to Fascism jakaantuu kutakuinkin kolmeen osaan josta ensimmäinen kattaa puolet elokuvasta ja käsittelee Yhdysvaltain veroviraston (IRS:än) laittomuutta. Toinen osa (noin 1/4 elokuvasta) kritisoi Yhdysvaltain keskuspankin (FED:in) toimintaa ja viimeinen neljännes kattaa pitkän listan verrannollisesti pienempiä ongelmia kuten NATO:n, NAFTA:n ja PATRIOT actin. Dokumentin parhaisiin puoliin kuuluu IRS:n moraalittoman toiminnan kartoittaminen jossa mm. osoitetaan, että ihminen joka lahjoittaa kaiken rahansa välittömästi hyväntekeväisyyteen saattaa silti joutua maksamaan suuria summia IRS:lle. IRS:n strategioihin kuuluu myös pienituloisten, etnisten vähemmistöjen ja muiden huonossa puolustusasemassa olevien ihmisten vainonta. Myös FED:in ja fiat-rahan kritiikki on päälisin puolin asiallista vaikka siinä keskitytäänkin liikaa yksityispankkien matalaan kassavarantovelvoitteeseen.

Russon dokumentti ei kuitenkaan ole lopulta kovinkaan kummoinen. Lähes koko IRS-kritiikki perustuu Yhdysvaltain perustuslain ja verolainsäädännön millintarkkaan läpikäymiseen jonka tarkoituksena on osoittaa, ettei yhdysvaltalaisten tarvitse maksaa tuloveroa koska "tulo" määritellään yritysvoittoina eikä verolainsäädäntö myöskään missään kohtaa mainitse, että tavallisten ihmisten tulisi täyttää Yhdysvaltain verokaavaketta 1040 vuosittain. Tämän argumentin keskeinen ongelma on siinä, että se olettaa demokraattisten valtioiden olevan oikeusvaltioita vaikka demokratiat ovat jo pitkän aikaa liukuneet kohti poliisivaltiota (ks. tarvittaessa määritelmät). Todellisuudessa sillä ei ole mitään merkitystä mitä lakikirjassa sanotaan niin kauan kun viranomaiset toimivat ikään kuin siellä sanottaisiin jotain muuta. Niin moraalitonta kuin tuloverotus onkin, valtiota ei päihitetä sen omilla säännöillä: valtio omistaa lait, tuomioistuimet ja poliisin ja sillä on enemmän aseita kuin sinulla. Et voi voittaa. Lisäksi tämä argumentti kaatuu alta heti kun parlamentti lisää tarvittavat pykälät verolainsäädäntöön. Mitä sitten tehdään, annetaan periksi ja maksetaan kiltisti tuloveroa? Toinen dokumentin huonoista puolista on Novus Ordo Mundin (uusi maailmanjärjestys) puiminen. Vaikken sinänsä epäile, etteikö mm. Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin eliiteillä olisi hinkua maailmanlaajuisen valtion luomiseen epäilen suuresti tämän mahdollisuutta. Ensinäkin tämä on jo poliittisesti äärimmäisen vaikeaa (YK:n yli 60-vuotisten epäonnistumisten sarja on tästä hyvä esimerkki) ja toiseksi vaikka se olisikin poliittisesti mahdollista talouslaskun ongelma haraa pahasti hanketta vastaan. Mikäli maailmanlaajuinen valtio joskus luotaisiin, se luultavasti luhistuisi kasaan lyhyessä ajassa. Kolmas dokumentissa ärsyttävä asia on sen hyppiminen teemasta toiseen. Tästä ongelmasta tulee varsin ilmeinen loppupuolella jossa aiheet vaihtuvat tiuhaan tahtiin eikä mitään läpikäydä kunnolla. Kesto: 105 minuuttia. Yleisarvosana: 68 %.

Tekijänoikeuksista ja kirja-arvosteluista

2009-02-16T22:56:00.005+02:00

Creative Commons on yksi mielenkiintoisemmista tavoista taistella tekijänoikeuksia vastaan. Vielä 1980-luvulla kaikki mitä ei erikseen varustettu tekijänoikeuksilla kuului julkisen käyttöoikeuden (public domain) piiriin. Lainsäädäntö kuitenkin muuttui 1990-luvulla jonka jälkeen kaikki julkaistu materiaali oli automaattisesti tekijänoikeuksilla varustettu. Käytännössä tämä tarkoittaa esim. sitä, että lain mukaan tämän blogin tekstin ja grafiikan tekijänoikeudet ovat minulla (kaikki oikeudet pidättäen) ja niiden kopioiminen on kiellettyä ilman allekirjoittaneen lupaa. Aluksi kannatin Creative Commons lisensiointia juuri siitä syystä, että se antaa mahdollisuuden luopua joistain tekijänoikeuksista. Myöhemmin vastustin lisenssiä samasta syystä: CC-lisenssi ei anna sinun luopua kaikista tekijänoikeuksista. Toinen syy lisenssin hylkäämiselle oli, etten hyväksy minkään sortin tekijänoikeuksia joten miksi sitten tunnustaisin niiden olemassaolon kertomalla että sanoudun niistä irti? Jeffrey Tucker sai minut kuitenkin muuttamaan mieleni. Nykyisessä tekijänoikeushelvetissä on nimittäin tärkeää ymmärtää omat oikeutensa, mutta samalla on myös tärkeää informoida muita siitä miten he saavat käyttää tuotantoasi. Creative Commonssin CC-lisenssi on hyvin tunnettu brändi ja lisenssin teksti on lakiteknisesti tarkastettu. Siten CC-lisenssi on selkeämpi ja kopioijaystävällisempi vaihtoehto kuin oman lakitekstin kirjoittaminen jossa luovutan kaikki tekijänoikeudet julkisen käytön piiriin. Tuckeria lainaten CC-lisenssi ei ole ideaali mutta: "[O]le hyvä 'varasta' [...] Tämä koskee kaikkea mitä kirjoitan. Jos sinä voit myydä sen ja tienaat taalan, hyvä sinulle. Jos sinusta tulee miljonääri, oma häpeäni etten keksinyt sitä ensin." Blogini on siis tästä lähtien vähiten rajoittavan Creative Commons Nimeä -lisenssin varassa. Tekstejäni ja grafiikkaani saa vapaasti jakaa ja remixata (myös kaupalliseen käyttöön) niin kauan kun tekijä on nimetty (en tosin nosta meteliä vaikka jättäisit tekijänkin mainitsematta).

Immateriaalioikeuksien kritiikin yhteydessä Jeffrey Tucker mainitsee myös (allekirjoittaneelle) uuden tavan oppia: kirjojen liveblogaaminen. Tämän tavan kaksi etua ovat, että se opettaa kirjan argumentit samalla kirjoittajalle ja yleisölle, ja että se tekee käytännössä kirja-arvostelujen tekemisen mahdottomaksi, ellei kirjaa ole oikeasti lukenut. Näistä eduista huolimatta, en (ainakaan toistaiseksi) lähde livebloggamaan kirjoja koska yksi kyseisen tavan ehdoista on, että kirja luetaan ja arvostellaan suunnilleen kappale kappaleelta yhteen putkeen. Minä en lue kirjoja näin, vaan päinvastoin yleensä luen puolta tusinaa kirjaa samaan aikaan ja kirjoitan niistä arvostelut satunnaisesti puolen vuoden sisällä siitä kun sain kirjan päätökseen. Toinen ongelma on, että monien kirjojen livebloggaus tuntuu hieman turhalta jos itse kirjaa ei ole (toistaiseksi) saatavana suomenkielisenä jolloin saman ajan kuluttaminen itse kirjan kääntämiseen tuntuu tehokkaammalta työltä varsinkin kun huomioin hypoteesini yksittäisten blogipostausten suosion laskusta ajan kuluessa: niistä jotka lukevat postauksen suunnilleen 90 % lukee sen ensimmäisen kuukauden aikana, 99 % ensimmäisen vuoden aikana ja 1 % tämän jälkeen. Poikkeuksena mainittakoon ne kirjat, joita tuskin koskaan saadaan suomennettua tekijänoikeuksista johtuen. Yksi tällainen esimerkki on Henry Hazlittin teos Economics in One Lession jonka liveblogauksen Pasi Matilainen on ansiokkaasti aloittanut (ensimmäinen osa löytyy täältä).

Uskonnollisuus ja kirkkoon kuuluminen New Hampshiressa

2009-02-13T04:51:00.003+02:00

Charles Darwinin 200-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ajattelin hieman kirjoittaa tieteellisen evoluutioteorian ainoasta jäljelle jääneestä varteenotettavasta vastustajasta, uskonnosta. Aihe on sikäli tärkeä koska Yhdysvaltain uskonnollisuus on yksi keskeisempiä syitä miksi Eurooppalaiset vapauden etsijät tähyävät ennemmin Kanadan, Irlannin tai Australian suuntaan.

Kirkkoon kuulumisen kantilta katsottuna myös New Hampshire on varsin kristillinen osavaltio: 80 % osavaltion asukkaista on kristittyjä, 1 % juutalaisia, 2 % muita (lähinnä muslimeja ja buddhisteja) ja 17 % uskonnottomia. Suomessa tosin kristittyjä on vielä enemmän, 84 %, muita on 1 % ja uskonnottomia 15 %. Kaikista uskontokunnista katolisia on New Hampshiressa eniten (35 %) kuten alla oleva kartta osoittaa.

Jos pelkät kristilliset protestanttiset uskontokunnat huomioidaan, muodostavat metodistit (11 %) New Hampshiren suurimman vähemmistön. Alla olevan kartan mukaan Yhdysvallat jakautuvat suhteellisen tarkasti neljään protestanttiseen uskontokuntaan: baptisteihin, metodisteihin, luterilaisiin ja mormoneihin.

Uskontokuntiin kuuluminen ei kuitenkaan kerro koko totuutta sillä esimerkiksi Suomi on tunnetusti, korkeahkosta uskontokuntiin kuulumisesta huolimatta, erittäin maallistunut maa. Huomattavasti parempi uskonnollisuuden mittari on kuinka suuri osuus kansasta pitää uskontoa tärkeänä osana omaa päivittäistä elämää. Muutama päivä sitten julkaistun Gallup Internationalin -mielipidetutkimuksen mukaan New Hampshire on Yhdysvaltain toisiksi maallistunein osavaltio jonka asukkaista 46 % pitää uskontoa tärkeänä. Samalla listalla Yhdysvaltain keskiarvo on 65 %, Suomen luvun ollessa 29 % (Viro on maailman vähiten uskonnollinen maa 14 %:lla). Kuva alla kertonee miksi Yhdysvaltain eteläistä osaa kutsutaan raamattuvyöhykkeeksi.

Suomea korkeammasta uskonnollisuudesta huolimatta New Hampshiren uskonnollisuutta ei kannata pelästyä. Esimerkiksi Sveitsi ja Kanada ovat suunnilleen yhtä uskonnollisia joissa 42 % ja 45 % ihmisistä pitää uskontoa tärkeänä osana jokapäiväistä elämää. New Hampshire on myös onnellisesti Yhdysvaltojen vähiten uskonnollisten osavaltioiden ympäröimä sillä vähiten uskonnollisessa Vermontissa 42 %, ja jaetulla kolmannella sijalla olevissa Mainessa ja Massachusettissä 48 %, pitää uskontoa tärkeänä. Miltei puolentoista vuoden asumisen aikana minulla ei ole ollut kertaakaan tarvetta matkustaa Yhdysvalloissa näiden neljän osavaltion ulkopuolelle (sen sijaan Kanadassa on tullut käytyä). Lisäksi New Hampshiressa on yksi poikkeuksellisen positiivinen puoli: tämä on ainut osavaltio, jonka Republikaaninen puolue ei ole uskonnollisten konservatiivien vaan liberaalien (libertarians) hallussa.

P.S. Charles Darwinille parhaan syntymäpäiväonnittelun kirjoitti Richard Dawkins (via The Atheist News)

Kirja-arvostelu: Capitalism and the Historians

2009-02-09T05:41:00.002+02:00

Olin pitkään sitä mieltä, että ratkaisun avaimet vapaaseen yhteiskuntaan löytyvät taloustieteen ja filosofian saralta. Mielestäni on itsestään selvää, että jokainen joka esim. ymmärtää talouslaskun ongelman (2, 3) ja ihmisoikeudet niiden alkuperäisessä merkityksessä tulee vakuuttuneeksi, että valtio harvemmin - jos koskaan - on oikea vastaus yhteiskunnallisiin ongelmiin. Friedrich Hayek on eri mieltä. Hänen mukaansa ihmisten poliittiset näkemykset eivät pohjimmiltaan rakennu heidän taloustieteellisiin tai filosofisiin käsityksiin vaan heidän käsitykseen historiasta ja sosiologiasta. Valitettavasti en löytänyt mistään Hayekin tarkempaa perustelua miksi näin olisi, joten ostin lopulta ratkaisun toivossa kirjan Capitalism and the Historians (1954). Teos on kaksijakoinen ja sen ensimmäinen puoli käsittelee miten pohjoisamerikkalaiset ja eurooppalaiset historioitsijat kuvailevat kapitalismia kirjoituksissaan, toisen osan käsitellessä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun työolosuhteita isobritannialaisissa tehtaissa.

Hayekin teoksen ylivoimaisesti paras puoli on siinä, että sen historianosuus käsittelee aihetta josta harvemmin puhutaan markkinamyönteiseen sävyyn. Kirjan toisesta puolesta opimme mm. että tehtaissa työskentely oli maalla työskentelyä turvallisempaa ja terveellisempää, että lapsityövoimalait astuivat voimaan vasta lapsityövoiman jo loputtua, että työläiset pitivät tehdastyöskentelystä ja että perheiden elintaso ja sen mukana eliniänodote nousivat räjähdysmäisesti. Myös kirjan ensimmäinen puoli on informatiivinen, mutta se käsittelee lähinnä jo tutuksi tullutta aihetta siitä miten älymystö petkuttaa kansaa Julien Bendan teoksen La Trahison des Clercsin (1927) sävyyn.

Vaikken halua olla liian kriittinen, Capitalism and the Historiansissa on paljon parantamisen varaa. Valitettavasti kirja sortuu lähes alusta alkaen argumenttien toistoon, mikä on vastaavanlaisissa kokoelmakirjoissa tyypillistä (kirjassa on yhteensä kuusi esseetä viideltä eri kirjoittajalta) ellei niiden kokoajan (eli tässä tapauksessa Hayek) ole ollut erityisen tarkkaavainen. Hayekin oma essee on myös, noh, tyypillinen Hayek - vaikealukuinen ja paikoitellen epäselvä, höystettynä lähes toivottomilla lauseenrakenteilla. Lopulta tämä essee ei edes täysin anna vastausta kysymykseen, miksi Hayekin mielestä historia ja sosiologia ovat taloustiedettä ja filosofiaa tärkeämpiä tekijöitä ihmisten poliittisten näkemysten muovaajina. Hayek sanoo tämän johtuvan osittain siitä, että ihmiset perustelevat poliittiset näkemyksensä historiantulkinnoillaan ja osittain siitä, että kovinkaan monella ei ole mielipidettä taloustieteestä (kuten ei myöskään fysiikasta) muta lähes kaikilla on jokin mielipide historiasta. Siispä Hayekin ratkaisu on ihmisten historiantulkinnan muokkaaminen oikeanlaisella historiankirjoituksella joka oikoo virheellisiä käsityksiä varsinkin kapitalismin ensiaskelista mutta myös talouskriiseistä ja muista tapahtumista joista yleisesti syytetään vapaata markkinataloutta. Ongelmallista ratkaisussa on, että suurin osa (tuntemistani) liberaaleista perustaa poliittiset näkemyksensä joko taloustieteeseen tai filosofiaan. Silloin harvoin kun historian tuntemusta löytyy, alaan liittyvä tutkinto puuttuu joka tekee esim. Suomen teollistumisen historian uudelleenkirjoituksesta (historical revisionism) vaikeaa. 184 sivua. Yleisarvosana: 78 %.

P.S. Kirjoista puheen ollen, Taloudenperusteet.comista löytyy nyt käännettynä myös Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen sekä kasvava lista Frédéric Bastiatin esseitä.

Skeptisismi ja bias

2009-01-28T18:46:00.006+02:00

Itse kuulun niihin joita vaivaa suunnattomasti ajatus biasen (en.) eli harhojen, puolueellisuuden ja ennakkoasenteiden esiintymisestä omassa ajattelussa. Koska sekä tieteellinen termistö että tilastotiede ovat hallussani, en onnekseni näe salmonellaa tai lento-onnettomuutta varteenotettavina riskitekijöinä ja samalla ymmärrän varsin hyvin homeopatian tehottomuuden ja kreationismin järjettömyyden. Tästä huolimatta en kutsuisi itseäni skeptikoksi koska skeptikot tuntuvat kärsivän eräänlaisesta skientismistä (tosin Suomen Skepsis ry kärsi päinvastoin kristillisten fundamentalistien soluttautumisesta keskustelupalstoille ja paikallistoimintaan muutama vuosi takaperin). Skientismillä en tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita varsinaista tieteisuskovaisuutta tai luonnontieteiden etusijalle asettamista vaan yksinkertaisesti poliittisten ja taloudellisten etujen ja sitä kautta tulevien biasten sivuttamista.

Esimerkiksi blogi Overcoming Bias, jota satunnaisesti seuraan, on lähes yksinomaan keskittynyt älyllisiin harhoihin (cognitive bias) ja osa blogin pitäjistä ovat itsekin myöntäneet, etteivät poliittisten tai taloudellisten etujen tavoittelu varsinaisesti huolestuta heitä. Vastaava ongelma tulee vastaan myös Skeptoid blogissa sekä sen hyvässä minidokumentissa Here Be Dragons:

Kyseisessä dokumentissa oletetaan, että valtion byrokraatit ovat neutraaleja ja kaikkitietäviä, ja että lääkeyhtiöt asettavat hyväntahtoisuuden voittojen edelle. Ideaalitilanteessa vapaan markkinatalouden vallitessa byrokraatteja ei olisi, eikä lääkkeiden patenteilla (eli monopolietuoikeuksilla) voisi tehdä rahaa jolloin tuotteet myisivät kutakuinkin niiden tehokkuuden mukaan. Valitettavasti nykyjärjestelmässä byrokraatit jarruttavat kehitystä kuluttajasuojaan vedoten, lääkeyhtiöiden puolestaan ostaessa kehitteillä olevien lääkkeiden patenttioikeudet nimiinsä kilpailun vähentämiseksi. Kaiken kukkuraksi eri tahot lobbaavat pakollisen lisensioinnin puolesta ja luontaislääkintää vastaan viimeisenkin kilpailunrippeen kitkemiseksi.

Kritisoisin Here Be Dragons -dokumenttia lähinnä kolmelta kannalta. Ensinäkin dokumentti suhtautuu kriittisesti vitamiinien mega-annosteluun. Tarkistin asian Skeptoidista ja blogin mukaan vitamiinin mega-annostelu koskee erityisesti C-vitamiinin, mutta jossain määrin myös A-vitamiinin, mega-annosten syöntiin. Tämä on siinä mielessä tärkeä täsmennys, koska erityisesti Euroopan ja Amerikan pohjoisosissa asuvat eivät saa lähimainkaan riittävästi D-vitamiinia ruokavalion ja auringonvalon kautta (joskin myös B12-, C- ja E-vitamiineja sekä foliohappoa ja omega-3-rasvahappoa on liian vähän). D-vitamiinin puutteen oireita on lisäksi vaikea havaita ja D-vitamiinin puute aiheuttaa tai edesauttaa autoimmuunisairauksien, diabeteksen (tyypit I ja II), fibromyalgian, niveltulehduksen, korkean verenpaineen, masennuksen, MS-taudin, osteomalasian, osteoporoosin, Parkinsonin taudin, psoriasiksen, skitsofrenian, sydäntautien, syövän, riisitaudin, tuberkuloosin ja verisuonten kalkkeutumien muodostumisessa. Vaikka itse olen kaukana minkäänlaisesta terveysintoilijasta, olen syönyt ainoana ravintolisänä 2000 IU:ta D-vitamiinia kahden vuoden ajan lähinnä sydän- ja verisuonitautien ehkäisemiseksi.

Toiseksi en ole vieläkään täysin vakuuttunut kaikkien rokotusten tarpeellisuudesta saati niiden suositusaikataulusta. Itse en ole huolissani autismista joka on mielestäni pitkälti pelottelua vaan siitä millaiset vaikutukset (nuorena) ylirokottamisella on immuunijärjestelmän kehitykseen. Esimerkiksi on olemassa jonkin sortin näyttöä siitä, että rokottaminen heikentää valkoisten T-solujen kehittymistä ja siten saattaa lisätä varsinkin syövän riskiä myöhemmällä iällä. Myös joissain yksittäisissä rokotteissa on ongelmia - flunssarokotus on todistettu tehottomaksi ja HPV rokotteen näyttö on riittämätön eikä sen mahdollisia haittavaikutuksia tunneta. Lisäksi monet rokotteet suojaavat kieltämättä ikäviä tauteja vastaan mutta niitä ei enää esiinny länsimaissa. Yksi tällainen on Polio jota esiintyy lähes yksinomaan Intiassa, Pakistanissa ja Afganistanissa. Vastaavasti monet rokotettavista taudeista eivät ole tappavia, eivätkä aiheuta pysyvää vahinkoa niin kauan kun tartunnan saaja saa hyvää ravintoa tai voi päästä länsimaiseen lääketieteen piiriin.

Kolmanneksi pidän veden fluorisointia kyseenalaisena monelta kannalta, joskin on varsin selvää, että fluorisointi vähentää hampaiden reikiintymistä keskimäärin 15 % lapsilla ja 27 % aikuisilla. Lääketieteellisesti fluorisoinnin on osoitettu muuttavan ihmisen hormonineritystoimintoja ja fluori ihmisruumiille myrkyllisenä aineena saattaa heikentää immuunijärjestelmää pitkällä tähtäimellä. Fluorin määrän saantia on myös mahdoton valvoa koska vedenkulutus on varsin yksilöllistä. Minua fluorisoinnissa ärsyttää kuitenkin sen pakollisuus. Jos valtio kerran asettaa vesijohtovedenjakelun julkisen sektorin piiriin, olisi loogista jos vesijohtovedestä tehtäisiin mahdollisimman puhdasta. Sen sijaan, että fluorisointia vastustavat joutuvat puhdistamaan vetensä epävarmoin suodatusmenetelmin olisi paljon helpompaa jos, fluorisointia kannattavat, lisäisivät veteensä fluoria. Veden fluorisointi on valitettavasti avannut myös keskustelun muiden kemikaalien, kuten laihdutus- ja kolesterolilääkkeiden, lisäämistä vesijohtoveteen. Asiasta on keskusteltu erityisesti Yhdysvalloissa viimeisen parin vuoden aikana.

Silloin kun skeptikot suuntaavat viestinsä tavalliselle yleisölle älyllisten harhojen selittäminen on tärkeää. Tutkijat ovat kuitenkin varsin hyvin tietoisia näistä ongelmista jonka vuoksi heidän biasten paljastamisessa kannattaa seurata rahan hajua. Ei liene esimerkiksi yllätys mille kannalle ilmastotutkijat kallistuvat ilmastonlämpenemisraporteissaan valtioiden sysätessä miljardeja ilmastonlämpenemistä puoltavalle tutkimukselle.

Talousdemokratia ja luottojonot (nollakoroista osa 2/2)

2009-01-12T00:05:00.003+02:00

Nollakorkojen ei kuitenkaan aina tarvitse johtaa hyperinflaatioon, kuten viimeksi jo sanoin. Toinen mahdollinen, mutta epätodennäköisempi, vaihtoehto on luottojonojen syntyminen. Ainakin määritelmällisesti luottojonot ovat verrattavissa leipäjonoihin sillä erolla että leivän sijaan jonotetaan lainan saamista. Myös taloustieteellisesti luottojonot syntyvät leipäjonojen tapaa: luottojen kysyntä on liian suurta, tarjonta liian pientä. Tämä tarjonnan ja kysynnän kohtaamattomuus johtuu aina joko valtion hintasäännöstelystä (ts. hinta on keinotekoisesti asetettu liian matalalle) tai valtion tuotantosäännöstelyistä (ts. vaikka hinta onkin oikea, tuotannolle on asetettu keinotekoinen yläraja).

Leipäjonojen muodostuessa yleisen ruoanpuutteen merkityksessä tuotantorakenne on hajotettu jo niin pitkälle että koko talousjärjestelmä on vaarassa romahtaa. Mutta jos puute rajoittuu vain yhteen tuotteeseen, kuten leipään ja vain ja ainoastaan siihen, sen osuminen juuri luottoon aiheuttaa tuotannon kannalta kaikkein katastrofaalisimmat olosuhteet. Tämä siksi koska rahoitusjärjestelmä toimii ikään kuin öljynä markkinatalouden moottorissa ja ilman sitä moottori yskii. Luottoa ei käytetä pelkästään uusiin investointeihin vaan myös korjauksiin, huoltoihin ja muihin tilapäisiin menoihin.

Jos yrityksen on mahdotonta saada helppoa ja nopeaa lainaa sen maksuvalmius (liquidity) kärsii ja siten juoksevat kulut saattavat ajaa monet suuretkin firmat lyhyessä ajassa konkurssin partaalle (kuten kävi esimerkiksi IBM:lle 1980-luvulla) koska kiinteän omaisuuden hätäinen myynti on hidasta ja epätuottoisaa erityisesti pitkällä tähtäimellä. Luoton saamisen takkuillessa yritykset joutuvat joko ylläpitämään valtavia kassavarantoja (cash reserve), kannattamattomasti myymään omaisuuttaan tai vuokraavan valtaosan toimitiloistaan, koneistostaan ja työvoimastaan. Jos tässä ei olisi jo kylliksi ongelmia, investoinnit kärsivät entisestään sekä yritysten minimikassavarannon nousemisen että investointeihin tarvittavan luoton saamisvaikeuden vuoksi.

Nollakoron ja luottorajoitteiden alla markkinoilla vallitsisi lähes täysi kaaos pimeän luototuksen jyllätessä. Kuvitellaan esim. seuraavanlainen esimerkki: vapailla luottomarkkinoilla on 100 projektia jotka tuottavat (pois lukien inflaation/deflaation) 10,0; 9,9; 9,8 ... 0,2; 0,1 ja 0,0 % voittoa. Jos markkinoilla olisi käytössä miljoona euroa ja jokainen projekti haluaisi 20 000 euron lainan, luotto menisi kaikkiin projekteihin jotka tuottavat vähintään 5,1 %. Heikommin tuottavat projektit hyllytettäisiin. Tämä saattaa tuntua ikävältä esim. 1,2 % tuottoa odottavalla yrittäjälle, mutta rajallisten resurssien vallitessa markkinat eivät halua luotottaa heikkotuottoisaa yrittäjää, eikä yrittäjä myöskään halua ottaa korkeakorkoisempaa lainaa. Nollakorkojen vallitessa ilman luottorajoitteita jokainen yrittäjä saisi haluamansa lainan ja rahakanta paisuisi mikä johtaisi lopulta inflaatioon ja kuplan puhkeamiseen (mahdollisesti hyperinflaation kautta). Nollakorkojen vallitessa luottorajoitteilla jonkun poliitikon/byrokraatin olisi pakko valita mille projekteille luottoa annetaan. Tämä saattaisi esim. johtaa siihen, että 9,8 % tuottava projekti jäisi rahoittamatta mutta 0,5 % projekti rahoitettaisiin byrokraattien kohtaaman talouslaskuongelman vuoksi. Tietysti 9,8 % tuottavan projektin vetäjä haluaa muiden korkeatuottoisten projektien ohella rahoitusta ja kääntyykin siten pimeiden markkinoiden puoleen. Tämä aikaansaa mm. yritysten väliset, teoriassa laittomat, lainajärjestelyt sekä lainojen oton ulkomailta tai jopa mafialta.

Yllä oleva skenaario saattaa kuulostaa kaukaa haetulta. Tällainen rahapolitiikka oli kuitenkin käytössä Suomessa sotakorvauksien loppumisen jälkeen ja ennen markan kellumisen alkua, jolloin valtio piti keinotekoisesti korkoja liian matalalla mutta samalla kieltäytyi lainaamasta pankeille matalan korkoperäisen kysynnän edellyttämää rahamäärää (tämä oli tosin hyvä asia sillä rahajärjestelmän ollessa matalakassavarantovelvoitteinen fiat-raha inflaatio olisi helposti noussut vieläkin korkeammaksi). Onneksi markkinat kuitenkin veivät jälleen kerran voiton ja 1980-luvun alkupuolella järjestelmä oli käytännössä katsoen purkautunut yritysten lainatessa rahaa sekä pankeille että toisilleen. Huomattavasti parempi vaihtoehto olisi ollut - ja on - korkojen jättäminen rauhaan niiden korkeammalle tasolle joka mahdollistaisi ainoastaan korkeatuottoisten projektien rahoittamisen.

Demokratia ja koulutus

2009-01-10T17:28:00.006+02:00

Tasan kymmenen päivän kultua Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain presidentti. Valitettavasti Yhdysvaltain presidenttien taso on laskenut tappavan tasaisesti ainakin vuodesta 1913 alkaen (mahdollisesti kahta poikkeusta, Jimmy Carteria ja Ronald Reagania, lukuun ottamatta) jolloin William Taftin tilalle astui surullisen kuuluisa Woodrow Wilson. Obama tuskin poikkeaa tästä linjasta ja voidaankin suhteellisen turvallisin mielen todeta, niin vaikealta kuin ajatus George Bushin II jälkeen saattaakin tuntua, että Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain tähänastisen historian huonoin presidentti.

Viimeisen sadan vuoden aikana Yhdysvaltain presidentit ovat ansiokkaasti:
- Tuhonneet perustuslain
- Lakkauttaneet kultakannan
- Nostaneet Hitlerin valtaan
- Mahdollistaneet kommunismin nousun
- Luoneet tuloveron
- Ja viimeisempänä, vaan ei vähäisempänä, tuhonneet koko maailmantalouden

Tappioiden joukkoon voisi listata myös yleisen sivistystason katastrofaalisen romahtamisen. Tilastoiden mukaan keskiverto Yhdysvaltalaisella on tänään takanaan 13,5 vuoden koulutus - koulutusvuosien määrä on toiseksi korkein koko maailmassa Suomen jälkeen. Sata vuotta sitten keskiverto Yhdysvaltalainen kävi koulua 4,3 vuotta. Vaikka määrällisesti koulutusta on yli kolme kertaa enemmän, sen laadullinen taso on heikentynyt.

The Princeton Reviewin mukaan Lincoln-Douglas debateissa 1858 käytetyn kielen ymmärtämiseen vaadittiin lähes 12 vuotta koulutusta. Kennedyn ja Nixonin poliittisessa retoriikassa 1960 taso oli laskenut 10 vuoteen ja Clinton-Bush debateissa jo 7 vuoteen. Kun Warren Hardingin kiitospuheessa käytetty kieli vastasi 16.06 vuotta koulutusta, Barack Obaman ja John McCainin kiitospuheissa käytetyn kielen taso oli 9.64 ja 7.72 vuotta. Toisin sanoen: sata vuotta sitten yhdestä kouluvuodesta saadun sivistyksen taso vastaa tämän päivän koulussa 5.8 vuoden opiskelua!

Sivistyksen romahtamisesta kertoo myös anekdootti jonka mukaan tämän päivän Harvardin opiskelijoilla ei olisi mitään asiaa samaiseen laitokseen sata vuotta sitten. Myös lehtien väitetään jatkuvasti laskevan tekstiensä lukemiseen tarvittavaa sivistystasoa (tämä tosin, myönnettäköön, saattaa johtua myös toimittajien alati laskevasta kirjoitus- ja kielenkäyttötaidosta). Vertailun vuoksi voidaan ottaa esim. Kansasin 16-vuotiaille oppilaille suunnattu koe 1895 jossa kysytään mm. seuraavaa: "nimeä kaikki Euroopan tasavallat ja niiden pääkaupungit" (huom. aikaa tunti, kysymys on vain yksi vastaavan kymmenen joukossa, äläkä sekoita Euroopan tasavaltoja Euroopan kuningaskuntiin). Toinen hyvä vertailunkohde on esimerkiksi kiinalaisen ja eurooppalaisen koulujärjestelmän välillä, jossa kiinalaisessa järjestelmässä kysytään jotain sellaista jota en itsekkään osaa ratkaista kattavista talous- ja insinöörimatematiikan opinnoista huolimatta - Eurooppalaisessa testissä kysytään suppeata Pythagoraan lausetta jonka vastaus kuuluu sattumoisin Pythagoraan kolmikkoon ja on siten äärimmäisen helppo päässälaskutehtävä.

Väitän, että yksi keskeinen syy sivistyksen katoon on demokratian nousu. Demokratia valtiojärjestelmänä nimittäin perustuu poliittisten mahdollisuuksien tasa-arvon myyttiin jonka toteuttamiseksi vaaditaan tasapäistävää koulutusta eli sellaista koulutusta jossa edetään aineittain luokan huonoimman oppilaan tahtiin. Kun tähän vielä lisätään julkisen sektorin yleinen tehottomuus, crowding out -efekti, yksityiskouluille asetettu opetussuunnitelman noudattamispakko ja poliittisten päättäjien tiuhan vaihtuvuuden luoma vastuuttomuus, sivistys on tuhon oma. Raivostuttavinta tässä kaikessa on, että paremman ravinnon ja terveydenhuollon aikaansaama Flynnin ilmiö sekä tiedon määrän ja laadun halpuuden tulisi päinvastoin nostaa ihmisten tieto- ja ymmärryspohjaa.

Vuoden 2008 loppukevennys

2008-12-31T18:40:00.002+02:00

Vuoden 2008 viimeisen blogipostauksen kunniaksi kirjoitan vähän kevyemmistä aiheista kuin rahateoriasta, demokratiakritiikistä tai filosofiasta. Tästä huolimatta yritän kuitenkin jotenkin pysytellä aihealueen sisällä.

Väitän, että vuosi 2008 tullaan historian kirjoituksessa muistamaan ennen kaikkea vuotena joka käynnisti suurimman länsimaissa koetun laman sitten 1930-luvun. Jossain määrin voidaan tietysti argumentoida, että nyt alkanut suuri lama lähti käyntiin jo vuoden 2007 lopussa, mutta kiitos keskuspankkien koronlaskujen tämä ei merkittävästi näkynyt osakekurssien hinnoissa ennen vuotta 2008.

Vuoden aikana tuli luettua kaikenlaista, mutta jos kaikista lukemistani artikkeleista paras pitäisi valita se olisi Hans Hoppen artikkeli "Reflections on the Orgin and the Stability of the State". Vuoden huonoimman artikkelin tittelistä kilpailee ennätyksellisen suuri ja toinen toistaan surkeampi tuote, joten en valitettavasti pysty valitsemaan sitä kaikkein huonointa. Esimerkkinä kuitenkin mainittakoon Totuuden Halla-aho uutisointi joka on jo niin matala riman, että sen alittaminen on lähes mahdotonta.

Yksi mielenkiintoisimmista uuden vuoden löydöistä on Mises Instituutin päivitetty testi "Are You an Austrian?". Testi on sen verran merkittävä, että se olisi oikeastaan pitänyt listata poliittisten testien joukossa. Tein testin vanhemman version ensi kerran vuoden 2005 lopussa ja sain tulokseksi noin 90 % (tämä on kutakuinkin keskiarvo täydellisistä itävaltalaisista ja täydellisestä chicagolaisista taloustieteellisistä vastauksista). Valitettavasti kyseinen testi sisältää paljon poliittisia vihjeitä, joiden avulla "oikea" vastaus selviää suhteellisen helposti. Tämän vuoksi suosittelenkin testin tekemistä avoimin mielin ja unohtaen eri vastausten poliittiset seuraukset. Tällä tavoilla oma tietämys itävaltalaisesta taloustieteestä selviää. Itse sain tulokseksi yllätyksettömän 100/100.

Näin henkilökohtaisesti olen asunut New Hampshiressa lähes vuoden ja kaksi kuukautta. Jos tällä välin en ole oppinut muuta, niin olen oppinut ainakin sen, etteivät amerikkalaiset osaa tavata nimeäsi oikein. Alla on koottu lista nimeni tähänastisista virheellisistä kirjoitusasuista (angloaakkosissa Pitkäniemi muuttuu joko muotoon Pitkaeniemi tai Pitkaniemi) lievimmästä pahimpaan kommenttien kera:

Etunimet:
Lassie - Hau, hau.
Lassi
Lassa
Lasso - Jiihaa!
Lhasa - Tiibetin pääkaupunki.

Sukunimet:
Pitkaeneimi - Melkein oikein, hyvä yritys kieltämättä.
Pittaniemi
Pikkaniemi
Pitraniemi
Pitlaniemi - Miksi tuon toisen tavun ensimmäisen kirjaimen oikeinsaaminen on niin vaikeaa?
Titkaniemi - Hih.
Pitkamieni
Pitkaaniem
Pitkakatu - Aika hyvin, asuin Turussa kauan Itäisellä Pitkäkadulla, se ei ole nimeni.

Viimeisimpänä, muttei vähäisempänä, vielä on muutama tunti aikaa vähentää vuoden 2009 veroa eroamalla kirkosta. Ero astuu voimaan maistraatin vastaanotettua eroilmoituksen vaikka sen käsittely tapahtuisikin vasta tammikuussa.

Hyvää uutta vuotta!

Talousdemokratia ja hyperinflaatio (nollakoroista osa 1/2)

2008-12-17T16:48:00.002+02:00

Viime Yhdysvaltain presidentinesivaalien alla John McCain sanoi "olen iloinen kun he [keskuspankki] leikkaavat korkojaan, toivoisin koron olevan 0 %". McCainin toteamus herätti allekirjoittaneessa lähes hysteeristä naurua sekä kommentin järjettömyyden vuoksi, että kauhusta, sillä mitä jos keskuspankki laskeekin ohjauskorkonsa 0 %. Tällä hetkellä pelko näyttää jo toteutuneen, sillä Fed:in ohjauskorko laski 1 %:sta peräti 0-0.25 %:n väliselle alueelle (tarkempaa ohjauskorkoa ei ole virallisesti määritelty). McCain ei valitettavasti ole yksin vaan hänen 0 % korko on yksi koko talousdemokraattisen aatteen määränpäistä.

Käytännössä katsoen 0 % korolla on kaksi erilaista vaikutusta: se aiheuttaa joko massiivista inflaatiota tai vaihtoehtoisesti luottojonoja. Käsittelen inflaatiota tässä kirjoituksessa ja tarkoitukseni on osoittaa, ettei sillä ole mitään merkitystä miten raha lasketaan markkinoille sillä sen vaikutus näkyy lopulta aina hinnoissa. Raha voidaan laskea markkinoille kolmella tavalla: 1) lainoina yksityishenkilöille/yrityksille, 2) lahjoituksina yksityishenkilöille/yrityksille ja 3) julkisen (eli valtiollisen) kulutuksen kautta (julkisia lainoja ei tässä tapauksessa oteta huomioon koska talousdemokratian yksi päämääristä on julkisen velan eli lainanoton lakkauttaminen).

Yksityishenkilöille tai yrityksille annettavat lainat päätyvät yleensä sijoituksiin kuten asuntojen, ajoneuvojen, koneiden tai tehtaiden ostoihin tai laajennuksiin. Vaihtoehtoisesti rahat voivat päätyä suoraan tuotteiden tai raaka-aineiden kulutukseen. Kummassakin tapauksessa rahan määrä lisääntyy suhteessa teollistuotteiden ja kulutustuotteiden määrään josta hintojen nousu eli hintainflaatio (neoklassinen inflaatio) on välttämätön seuraus. Jos rahat puolestaan annetaan yksityishenkilöille tai yrityksille, ne voivat joko sijoittaa summan teollistuotteisiin, kulutustuotteisiin tai vaihtoehtoisesti tallettaa rahat pankkiin. Mikäli rahat päätyvät teollis- tai kulutustuotteisiin hinnat nousevat yllämainitun skenaarion mukaisesti, mikäli rahat päätyvät pankkeihin, pankkien yksityinen lainatoiminta (vaikkakin valtion tukemalla 0 % korolla) päätyvät takaisin teollis- ja kulutustuotteisiin joko pankin tai rahan lainanneen yksityishenkilön tai yrityksen toimesta. Inflaatio ja taloussyklit ovat 0 % rahan väistämättömiä seurauksia.

Kolmas vaihtoehto, eli julkinen kulutus, on hieman monimutkaisempi sillä se ei kahden yllämainitun skenaarion mukaisesti aiheuta suoria taloussyklejä siitä huolimatta, että valtiollisia sijoituksia (tai "sijoituksia") voidaan määritelmällisesti pitää virhesijoituksina. Tämä siksi, koska valtio ei yleensä salli projekteidensa (kuten huumeiden vastaisen sodan, julkisen koulutuksen, tieverkoston, valtiollisten yritysten jne.) päätymistä konkurssiin vaikka ne tekisivät suurta tappiota vuodesta toiseen. Sen sijaan valtio kaataa näihin projekteihin sekä verotuloja että keskuspankin luomaa rahaa siihen pisteeseen asti kunnes miltei koko julkinen sektori romahtaa (kuten kävi esim. Neuvostoliitossa). Tästä huolimatta julkisiin projekteihin kaadettu fiat-raha ei estä inflaation taikka taloussyklien muodostumisen kahdesta syystä. Ensinäkin valtio maksaa palkkaa työntekijöille (ja joskus yrityksille) jotka voivat ostaa sillä teollistuotteita, kulutustuotteita tai pistää rahat takaisin pankkiin - jokainen vaihtoehto johtaa inflaatioon. Toiseksi valtio käyttää teollis- ja kulutustuotteita mm. teiden rakentamiseen ja koulukirjojen ostoon, mitkä lopulta päätyvät rahainflaation muodossa hintoihin.

Tietysti voidaan argumentoida, ettei talousdemokratian alla yksityistä pankkitoimintaa sallittaisi lainkaan (kuten joissain talousdemokraattisissa malleissa esitetään). Valitettavasti kritiikki menee metsään, sillä yksityisellä pankkitoiminnalla ei juuri ole merkitystä. Koron lähestyessä 0 % tuntumaa, rahan talletus pankkeihin on lähes hyödytöntä - sitä paitsi miksi kukaan tallettaisi rahojaan pankkiin tai lainaisi niitä eteenpäin kun valtiolta saa lainaksi ilmasta rahaa loputtomissa määrissä? Mikäli korko pysyisi 0 % tuntumassa riittävän kauan, eikä valtio rajoittaisi rahan lahjoittamista/lainaamista lainkaan, seurauksena olisi vääjäämättä hyperinflaatio ja rahatalouden romahtaminen vaihtotaloudeksi.

Korko ja koron tärkeys

2008-11-19T03:54:00.004+02:00

Rahataloudessa tuotteet voidaan jakaa kahteen luokkaan: tavallisiin tuotteisiin ja rahaan. Tavallisten tuotteiden arvo perustuu niiden käyttöarvoon, rahan arvo perustuu sen vaihtoarvoon. Tavallisista tuotteista poiketen, rahan hintaa ei voida maksaa rahassa. Jos tietokoneen hinta on 2 000 euroa, se voidaan maksaa välittömästi käteisellä mutta 2 000 euron lainaa ei voida välittömästi maksaa 2 000 euron käteissiirrolla siitä yksinkertaisesta syystä, että se tekisi lainan hyödyttömäksi. Onneksi korko on keksitty joka on yksinkertaisesti rahan hinta. Täten 2 000 euron laina voidaan antaa tänään takaisinmaksua + 5 % hintaa (eli korkoa) vastaan: tänään 2 000 euroa lainannut tienaa myöhemmin 2 100 euroa.

Yksinkertaistettuna korko tarkoittaa sitä, että jotkut yksilöt pidättäytyvät kuluttamasta rahojaan nyt ja säästämisen sijaan antavat rahat sijoitettaviksi niille jotka haluavat kuluttaa enemmän tänään, myöhemmän edun toivossa. Korko ei ole kiristys, huijaus, eikä rikos. Korko on ikään kuin maksu toisten ihmisten ajasta. Tavallaan kyse on samasta ilmiöstä kuin autovuokrauksessa. Yksilö joka ei tarvitse autoaan tänään voi vuokrata sen autoa tarvitsevalle sillä ehdolla, että käyttäjä palauttaa auton suunnilleen samankuntoisena sekä maksaa vuokrastaan pienen hinnan.

Koron hinta (eli korkeus) määräytyy vapailla markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan. Mitä enemmän ihmiset lainaavat ja mitä vähemmän lainoja halutaan, sitä matalammaksi korko jää. Valitettavasti korot eivät tänä päivänä määräydy markkinaehtoisesti vaan valtiollisten keskuspankkien kautta joiden intresseihin kuuluu koron laskeminen luontaista matalammaksi. Jos korkoa ei laskettaisi, yksityiset pankit eivät lainaisi keskuspankilta ja siten rahan tyhjästä luominen muuttuisi nykyistä vaikeammaksi (ei kuitenkaan mahdottomaksi). Myös yksityisillä pankeilla on näppinsä pelissä, sillä alle 100 % kassavarantovelvoitteen puuttuminen antaa heille mahdollisuuden pienehköön rahanluontiin - ja jos yksityiset pankit eivät laskisi korkojaan, yksilöt eivät lainaisi rahaa luontaista hanakammin.

Matalan koron kannattajat (keskuspankit mukaan lukien) perustelevat kantansa rahan kasvavalla kysynnällä. Tämä on huono argumentti sillä niin kauan kun elämme rahataloudessa, rahalla on loputon kysyntä - varsinkin halvalla sellaisella. Tätä argumenttia käyttäen keskuspankit voisivat laskea loputtoman suuren määrän halpaa rahaa markkinoille. Juuri tämän rahapolitiikan vuoksi koemme tänään historian suurimman talouskriisin sitten 1930-luvun. Korot ovat olleet aivan liian matalat aivan liian kauan mikä on vääristänyt tuotantorakennetta suuresti. Markkinoiden on annettava suorittaa kauan kaivattu korjausliike - korkojen on noustava.

Talouslaskun toiminnan kannalta korot ovat elintärkeitä ja juuri tämän vuoksi julkisen vallan tulisi pysyä erossa korkomanipuloinnista. Korkomanipuloinnin lopettaminen olisi myös tärkeä askel ikuisen taloussyklikierteen pysäyttämiseksi.

Kirja-arvostelu: Nickel and Dimed

2008-11-15T22:07:00.004+02:00

Jos joku on ihmetellyt miksi tämänhetkisten kirja-arvostelujeni yleisarvosanan keskiarvo on peräti 85,1 %, johtuu tämä siitä, että yleensä saan päättää itse minkä kirjan luen. Teen tietysti parhaani hyvän kirjan valitsemiseksi ja jos valittu kirja tästä huolimatta osoittautuu liian huonoksi, se jää yleensä vähintäänkin pitkälle lukutauolle. Kappale Barbara Ehrenreichin pokkarista Nickel and Dimed pakotettiin lukulistalleni yhden projektin vuoksi joten päätin saman tien lukea koko kirjan. Yleensä vasemmistolaisten kirjoja lukiessani, luen joko jotain anarkisteilta (kuten Noam Chomskyltä) tai vaihtoehtoisesti jotain sosiaaliliberaaleilta (kuten John Rawlsilta). Ehrenreich ei valitettavasti ole kumpaakaan vaan sijoittuu poliittisella kartalla suomalaisen Vasemmistoliiton riveihin. Toisin sanoen, hänen politiikkansa on kävelevä katastrofi muutamalla poikkeuksella. Parhaiten Nickel and Dimed toimiikin ikkunana New York Timesin toimittajan ja entisen englanninkielen professorin kummalliseen ajatusmaailmaan.

Teoksena Nickel and Dimed on eräänlainen sosiologinen kvalitatiivinen analyysi siitä miten köyhät Yhdysvalloissa elävät. Missään vaiheessa kirjassa ei esiinny minkään sortin teoriaa - tavallisesti tämä olisi huono asia mutta koska teoria olisi joka tapauksessa väärä, ehkä näin on tällä kertaa parempi. Muihin hyviin puoliin kuuluu kristittyjen tekopyhyyden osoittaminen, huumeiden vastaisen sodan kritisointi, ankarien rangaistusten kritisointi sekä demokratian kritiikki. Laihasta taloustieteellisestä ymmärryksestä huolimatta, Ehrenreich ymmärtää suht. hyvin asuntoveron sekä neoklassisen taloustieteen ongelmat. Kirjan analyysiosassa hän myös osittain ymmärtää taloussyklien taloudellisen vaikutuksen mutta tekee siitä väärät johtopäätökset.

Usein sosialistien ideoita lukiessa iskee jonkin sortin ärsytys, Nickel and Dimed aiheuttaa lähinnä huvittuneisuutta. Sivu toisensa jälkeen kirjasta nousee esiin kaiken näköisiä hassutuksia. Ehrenreich esimerkiksi viittaa Marxiin, Leniniin ja Maoon, hän näkee firmojen pikkupomot pienipalkkaisina luokkavihollisina ja muutenkin marxilaista luokka-analyysiä löytyy sieltä sun täältä. Hauskinta on kuitenkin Ehrenreich hajanaiset ja ristiriitaiset ajatukset rikkaista ja köyhistä. Paikoin hän väittää rikkaiden ja köyhien olevan yhtä älykkäitä ja hyvin koulutettuja. Hän mm. sanoo varakkaiden ainoastaan esittävän sivistyneitä ostelemalla ja asettelemalla kirjoja ympäri taloaan vaikka varakkaat todellisuudessa istuvat kaiket päivät telkkaria katsellen. Vastaavasti hänestä köyhät eivät ole kovin usein kiinnostuneita kirjallisuudesta vaan heidän ainoat huvinsa ovat tupakka, viina, telkku ja kirkko. Kuulemma myös kouluttamaton työvoima on myytti, sillä jokainen työ vaatii jonkin sortin koulutuksen. Ehrenreichiltä tuntuu menevän ohi täysin se, ettei viikon työorientointi siivoojan tehtäviin täysin vastaa kymmenen vuoden koulutuksen saanutta aivokirurgia. Ehrenreichiä ärsyttävää myös se, että köyhät usein pitävät työstään, heidän mielestään tämä työ on tärkeää ja heidän kiinnostuksensa organisoitua ammattiyhdistykseksi on erittäin pieni. Ratkaisuksi köyhien ongelmaan hän pitää sitä, että varakkaat lopettaisivat ravintoloissa käynnin, kotiavun palkkaamisen ja marketeissa shoppailun - logiikka ilmeisesti on, että tämä lakkauttaisi köyhien nykyiset työt jolloin köyhät siirtyisivät maagisesti jakamaan parempipalkkaisia hommia. Viimeisessä lauseessa Ehrenreich povaa tulevaa proletaarien vallankumousta jonka jälkeen asiat ovat kaikkien kannalta paremmin.

Tähän asti en ole vielä maininnut ainuttakaan Nickel and Dimedin huonoa puolta, sillä niitä piisaa. Ensinäkin kaikesta pienten tulojen valituksesta huolimatta, kirjassa ei käydä lainkaan läpi sitä tosiasiaa, että köyhät kärsivät muita enemmän mm. tuloverosta, bensaverosta, myyntiverosta (lähes sama kuin ALV), alkoholiverosta ja tupakkaverosta. Minneapolisissa ollessaan Ehrenreich ei kyennyt löytämään edullista asuntoa ja syytti asiasta puutteellisia julkisia investointeja. Itse löin vetoa, että syyllinen löytyisi Minneapolisin tiukasta kaavoituspolitiikasta (zoning), tarkistin asian, ja niinhän se oli. Myös liian kallista terveydenhuolto syytetään julkisten investointien puutteesta, siitä huolimatta että Yhdysvaltain terveydenhuollosta jo 70 % kustannetaan verovaroin ja hoito on ainoastaan kallistunut vuosi vuodelta näistä muutoksista huolimatta. Yksi Ehrenreichin ideoista on myös minimipalkan (vuonna 2000) lähes kolminkertaistaminen 14 dollariin tunnilta joka hänen mukaansa lisäisi työttömyyttä ainoastaan vähän. Ihan oman lukunsa muodostaa Barbara Ehrenreichin tunarointi. Ensinäkin hän, yksinasuvana, lämpimänä turistivuodenaikana, vaatii jokaisessa kaupungissa itselleen asunnon joka löytyy aina puolen tunnin ajomatkan päässä vaikka kaikkein loogisinta olisi asua autossa. Köyhille (erityisesti naisille) tarkoitetut suoja-asunnot eivät myöskään kelpaa. Toiseksi hän ei hyväksy ylennyksiä eikä suostu käyttämään hänen luontaisia etujaan (kuten hyvää englanninkielen taitoa). Kolmanneksi hän antaa periksi juuri sillä hetkellä kun hän olisi saamassa elämänsä alkuun uudella paikkakunnalla. Usein tämä tapahtuu vielä työvuoron keskenjättämisellä tai vastaavilla raukkamaisilla eleillä. Lopuksi vielä tuntuu siltä, ettei kirjailija ymmärrä kehumaansa pohjoismaisen hyvinvointivaltion ongelmia (mm. lähes nolla syntyvyys, vanhentuva väestö, pienet keskivertotulot ja köyhien tulot ovat samaa luokkaa kuin Yhdysvalloissa sillä erolla etteivät he edes saa tehdä töitä), eikä ole oikein sisäistänyt sitä miten paljon rikkaampia kaikkein huono-osaisimmat ovat tämän päivän Yhdysvalloissa verrattuna esimerkiksi ihmisten varallisuuteen 50, 100, tai 200 vuotta sitten. Kaiken kaikkiaan kirja on sen verran aliarvoinen suoritus, etten oikein tiedä minkä arvonsana sille antaisin mutta kokeillaan: Yleisarvosana 40 %. 230 sivua.

Miten valtio kaappasi rahan

2008-11-14T16:32:00.003+02:00

Edellisessä postauksessa perustelin miksi raha syntyy alun perin aina markkinaehtoisesti. Koska valtiot eivät voi luoda minkäänlaista toimivaa rahayksikköä tyhjästä, on mielenkiintoista seurata miten arvoton fiat-raha on onnistunut valtaamaan kaikki maailman rahataloudet. Taloustieteellisesti katsottuna tuotteiden arvo perustuu niiden käyttöarvoon, rahan arvon perustuessa sen vaihtoarvoon. Rahan erikoisominaisuuden vuoksi maailmanlaajuinen kultakanta on onnistuttu vaihtamaan askel kerrallaan alun perin arvottomaan fiat-rahaan. Kyseinen rahankaappausprosessi on kutakuinkin noudattanut seuraavia askelia suunnilleen alla esitetyssä järjestyksessä.

Rahanlyönnin monopolisointi on prosessin ensimmäinen askel jossa valtio kieltää yksityisiltä firmoilta rahanlyömisen ja siten totuttavat yksilöt käymään kauppaa ainoastaan tietynlaisilla ennalta määrätyn näköisillä kolikoilla.

Rahan nimen muuttaminen on suhteellisen nopea ja valtiolle tärkeä askel, jossa luontaisten rahayksiköiden nimet kuten muru, gramma, unssi ja kilo muutetaan markoiksi, dollareiksi ja kruunuksi.

Metallipitoisuuden alentaminen on vaikeaa sellaisilla markkinoilla joissa erilaiset kolikot kilpailevat keskenään ja jossa kolikot tunnistetaan niiden painoarvon, ei niiden nimen, mukaan. Kun kolikoita on vain yhdenlaisia eikä niiden painoa punnita voi valtio alkaa säännöllisesti pienentämään niiden metallipitoisuutta. Aiemmin tämä tehtiin lyömällä reikä kolikon keskustaan (tämän historiallinen jäänne löytyy vieläkin monien maiden fiat-rahakolikoista), tänään se tehtäisiin korvaamalla kolikon sisus jollain halpametallilla kuten nikkelillä, raudalla tai alumiinilla.

Pienemmän kassavarantovelvoitteen salliminen voi aluksi tuntua ainoastaan yksityisten pankkien suosimiselta mutta valtiollakin on näppinsä pelissä. Kultakannan alla, jossa vallitsee 100 % kassavarantovelvoite, valtion on vaikea saada lainoja sotaretkiin ja muihin julkisiin projekteihin. Tämän ongelman ratkaisemiseksi monet valtiot antoivat yksityisille pankeille oikeuden kassavarantovelvoitteen pienentämiseksi halvan lainan vastineeksi.

Keskuspankin luominen on valtion kannalta ehkä prosessin tärkein askel sillä sen jälkeen koko yksityinen pankkijärjestelmä sidotaan lopullisesti valtioon. Yksityiset pankit saavat oikeuden valtion takaamiin (eli käytännössä riskittömiin) massiivisten katteettomien lainojen antoon, valtio puolestaan saa koko rahajärjestelmän haltuunsa.

Paperirahan painaminen myydään aluksi takeena siitä, ettei luottopakoja ja muita suurempia talouskriisejä enää synny. Todellisuudessa paperisen fiat-rahan painaminen ainoastaan pahentaa taloussyklejä ja lisää inflaatiota.

Kullan takavarikointi on joskus suoritettava paperirahan varjelemiseksi, sillä huonoina aikoina kansalaiset turvautuvat yhä herkästi kultaan vaihtokaupan välineenä mikäli sitä on helposti saatavilla. Tämän vuoksi kulta oli mm. Yhdysvalloissa kielletty lähes koko 1900-luvun.

Kultavaluuttakannan luominen on suhteellisen tarpeeton, mutta joskus käytetty, välietappi jossa takavarikoitua kultaa käytetään ikään kuin koko rahajärjestelmän takeena. Toisin sanoen valtio luo illuusion siitä, että elämme yhä kultakannan alla vaikka fiat-raha hallitsee jo käytännössä kaikkea kaupankäyntiä.

Kultakannan lopullinen jättäminen on ennemmin tai myöhemmin suoritettava prosessi, mikäli valtio haluaa luoda rahaa tyhjästä loputtomissa määrissä. Teoreettisesti kultaan sidottu valuutta toimii tavallaan viimeisenä valtion inflaatioesteenä mutta siitä luovutaan koska kullan teennäisen matalan hinnan ylläpitämisestä muodostuu liian kallista valtion jatkaessa rahan luomista.

Miten raha syntyi

2008-11-12T02:12:00.004+02:00

Autiolla saarella asuva Robinson Crusoe ei tarvitse rahaa. Myöskään Perjantain saapuessa rahaa ei tarvita, sillä esimerkiksi lihaa voidaan vaihtaa suoraan marjoihin. Samasta syystä pienessä kyläyhteisössä rahaa ei tarvita. Yhteisön kasvaessa vaihtotalousverkosto kuitenkin monimutkaistuu: jos kanafarmari haluaa uudet kengät mutta suutarilla ei ole käyttöä kanoille, suutari voi joko kieltäytyä vaihtokaupasta tai etsiä jonkun joka voi vaihtaa kanoja suutarin haluamiin työkaluihin.

Vaihtotalousverkoston kehittyessä tietyistä tuotteista tulee muita tuotteita halutumpia vaihtokappaleita yksilöiden huomatessa, että suurin osa tuottajista vastaanottaa näitä tuotteita vaihdossa. Tällaisia tuotteita voivat olla esim. oravannahat, näkinkengät ja valkosipulit. Tällöin harvemmin halutuiden tuotteiden tuottajat alkavat harjoittaa epäsuoraa vaihtokauppaa. Kanafarmari voi esimerkiksi tarjota valkosipuliviljelijälle kanoja ja myöhemmin vaihtaa valkosipuleita suutarille jotka suutari ilomielin vastaanottaa tietäen, että hän voi tulevaisuudessa tarjota valkosipuleita vaihtokauppana muille tuottajille. Tästä huolimatta, valkosipuleita ei voida vielä pitää rahana (vaan ainoastaan meta-rahana) jos vain 3/4 osaa tuottajista suostuu vastaanottamaan valkosipuleita. Lopulta vaihtotalousverkostossa yhdestä (tai harvemmin kahdesta) tuotteesta tulee niin suosittu, että käytännössä katsoen kaikki tuottajat suostuvat vastaanottamaan sen.

Rahan määritelmä on yksinkertaisesti "tuote joka on suosituin kaupankäynnin väline". Jos esim. yllämainitussa kyläyhteisössä oravannahasta tulee suosituin kaupankäynnin väline, oravannahka toimii paikallisena rahana. Se, että esim. kylän seppä ei hyväksy oravannahkaa vaihtokauppana on yhdentekevää niin kauan kun kaikki muut n. 1000 kyläläistä vastaanottavat mielellään oravannahkoja. Jos kylään rakennetaan tie, mikä yhdistää kolme kylää keskenään käydään samanlainen rahanmäärittämisprosessi koko alueelle esim. oravannahkojen, ketunnahkojen ja minkinnahkojen välillä. Näiden kylien yhdistyessä muihin kyläverkostoihin prosessi uusiutuu jälleen kerran esim. ketunnahkojen, helmien ja kvartsin välillä, jne. kunnes lopulta pystyssä on maailmanlaajuinen vaihtokauppaverkosto jossa rahayksikkönä käytetään kultaa ja/tai hopeaa. Kulta on siis tuotteena suosituin kaupankäynnin väline maailmanlaajuisesti ja siksi sillä oli myös rooli maailmanlaajuisena rahana.

Vaikka yllä oleva teoria on oikea, se ei valitettavasti riitä perustelemaan rahan arvoa (esim. valkosipulin vaihtoarvo ei taloustieteellisesti selity valkosipulin evolutiivisella historialla). Ratkaisuksi ongelmaan Ludwig von Mises kehitti rahan regressioteorian. Regressioteorian mukaan yksilöt eivät arvosta rahaa sen käyttöarvon vuoksi (rahaa ei tunnetusti voi syödä) vaan sen vaihtoarvon vuoksi. Tästä huolimatta regressioteoria ei ole kehäpäätelmä joka selittäisi rahan arvon rahan arvolla, vaan ajan kulumisen vuoksi huomisen rahan arvo selitetään tämän päivän rahan arvolla ja tämän päivän rahan arvo selitetään eilispäivän rahan arvolla jne. Tästä huolimatta teoria ei edellytä loputonta regressiota. Kun menemme riittävän kauan ajassa taaksepäin, palaamme takaisin yhteiskuntaan jossa kultaa, oravannahkoja ja helmiä ei käytetty rahana. Tällöin niiden arvo ei perustu lainkaan vaihtoarvoon vaan ainoastaan käyttöarvoon. Kullan, oravannahkojen ja helmien arvo perustui siis yksinkertaisesti niiden kauneuteen, statukseen tai lämpimyyteen.

Vaihtotaloudesta siirtyminen rahatalouteen on siksi tärkeää, koska se lyhentää vaihtokauppaan kuluvaa aikaa sekä tasoittaa hintoja (rahatalouteen siirtymisen jälkeen huomisen hinnat ovat käytännössä tämän päivän hintoja pienillä vaihteluilla ja ylihuomisen hinnat ovat käytännössä huomisen hintoja pienillä vaihteluilla jne.). Mutta ennen kaikkea rahatalous mahdollistaa talouslaskun ja sitä kautta tarkemman tuotannon suunnittelemisen. Tämä prosessi puolestaan pidentää tuotantorakennetta pikkuhiljaa, lopulta aikaansaaden räjähdysmäisen hyvinvoinnin kasvun ja maailmanlaajuisten tuloerojen tasoittumisen.

Uusi sivusto: Taloudenperusteet.com

2008-11-08T16:13:00.005+02:00

Uusi sivusto taloudenperusteet.com on avattu. Sivu on myös Uudessa Suomessa kolumnistina kunnostautuneen Petri Kajanderin käsialaa. Sivuston tarkoitus on kääntää liberaaleja kirjoja suomeksi verkkojulkaisua varten. Tekijänoikeuksien vuoksi kirjat ovat rajoittuneet lähinnä vanhempiin teksteihin sekä Mises instituutin tuotantoon, joka on aina ollut avoin kirjojen ilmaiselle julkaisulle. Tällä hetkellä sivustolta löytyy ainoastaan käännös Rothbardin teoksesta Mitä valtio on tehnyt rahallemme? (jonka arvostelin täällä) mutta lisää on tulossa! Nyt apua tarvitaan ainakin oikoluvussa, joten jos kirjoista löytyy käännösvirheitä palautetta voi lähettää allekirjoittaneelle tai suoraan sivuston ylläpitäjälle.

Muita suomeksi saatavilla olevia liberaaleja kirjoja ovat Hayekin Tie orjuuteen ja Friedmanin Vapaus valita. Norbergin teosta Globaalin kapitalismin puolustus en ole netistä löytänyt. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen myös Liberalismiwikiä.

Edit: linkki Hayekin Tie orjuuteen korjattu.

Demokratia Yhdysvalloissa ja huomiset presidentinvaalit

2008-11-03T00:06:00.008+02:00

Huomenna Yhdysvalloissa järjestetään vaalit, eikä voittajista liene epäselvyyttä. Demokraattien Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Demokraatit kasvattavat enemmistöään sekä Yhdysvaltain senaatissa noin 55-60 paikkaan (eli 55-60 %) että Yhdysvaltain edustajainhuoneessa noin 250-280 paikkaan (eli 57-64 %). Ei tästä sen enempää.

Yllämainitun sijaan tahdonkin keskittää katseeni suomalaisen vasemmiston väitteeseen jonka mukaan maailman vanhin demokratia, Yhdysvallat, ei olekaan demokratia. Demokratia yleensä määritellään maaksi jossa järjestetään säännöllisesti vapaita ja rehellisiä vaaleja. Toki vaaleissa näkyy painostusta ja sähköisessä äänestyksessä vilpin riski kasvaa, mutta samat ongelmat koskevat myös Suomea. Lisäksi vasemmistoa tuntuu närkästyttävän se tosiasia, ettei Yhdysvaltain vaaleissa ole tarjolla äärivasemmistolaista vaihtoehtoa. Tämä ei tosin johdu vaalijärjestelmästä vaan siitä, että yhdysvaltalaiset vihaavat veroja kautta linjan. Maassa käytetyn vaalijärjestelmän matematiikan mukaan Yhdysvalloissa on aina kaksi suurta puoluetta ja muutama pienempi puolue. Maanlaajuisesti näitä varteenotettavia pienpuolueita on kolme: Liberaalit (Libertarian Party), Perustuslailliset (Constitutional Party - puolue on käytännössä täynnä uskonnollisia liberaaleja) ja Vihreät (Green Party).

Vuoden Yhdysvalloissa asumisen jälkeen väitän, että Yhdysvallat on Suomea paljon demokraattisempi maa. Tämä siksi, 1) koska Yhdysvalloissa vaaleilla valitaan suurempi osuus paikallisista päätöksentekijöistä, 2) koska suurin osa paikoista on kestoltaan kaksivuotisia, ja 3) koska Yhdysvalloissa järjestetään esivaaleja ja vaaleja vähintään puolen vuoden välein. Huomenna järjestettävissä presidentinvaaleissa ei valita pelkästään presidenttiä, vaan myös mm. Yhdysvaltain senaattoreja, Yhdysvaltain kongressiedustajia, osavaltion kuvernöörejä, kuvernöörin toimeenpanovaltuutettuja, osavaltion senaattoreja, osavaltion edustajia, sheriffejä, maakunnan lakimiehiä, maakunnan rahastonhoitajia, maakunnan kiinteistörekisterin sihteereitä, tuomariston sihteereitä, maakunnan sihteereitä jne. Ensi vuonna järjestettävissä kunnallisvaaleissa puolestaan valitaan kuvernöörejä, apulaiskuvernöörejä, kunnanvaltuutettuja, eri lautakuntien jäseniä jne. jne. Suomessa saan äänestää yhtä ehdokasta yhteen paikkaan kerran vuodessa (Eduskuntavaalit, Eurovaalit, Kunnallisvaalit ja Presidentinvaalit mukaan lukien). Jos olisin äänioikeutettu, saisin Yhdysvalloissa äänestää 20:tä ehdokasta 13:ta paikkaan pelkästään yksissä vaaleissa. Alla on oman asuinalueeni huomenna pidettävien vaalien esimerkkiäänestyslippu (kuten äänestyslipusta näkyy, suurin osa Demokraattien ja Republikaanien ulkopuolisista ehdokkaista tulevat Liberaalien riveistä):

Olipa demokratiasta mitä mieltä tahansa (itse suhtaudun siihen kriittisesti varsinkin etäisimmissä päätöksentekoelimissä kuten Yhdysvaltain liittovaltiossa tai Euroopan Unionissa) Yhdysvaltain demokraattisuuden kriitikoiden tulisi pystyä osoittamaan, miten järjestelmä jossa suurempi osa paikoista valitaan vapailla vaaleilla voi olla vähemmän demokraattinen kuin sellainen järjestelmä jossa näin ei tehdä. Kyse ei myöskään ole rahasta. Monet New Hampshiren parlamenttiin valitut (vastaa Suomen eduskuntaa) ovat päässeet sinne käyttämättä penniäkään vaaleihin ja suurin osa edustajista käyttää vaaleihin alle 5000 dollaria. Koska suurin osa (paikallisissa) vaaleissa jaossa olevista paikoista ovat palkattomia tai matalapalkkaisia, tarkoittaa tämä sitä, että tehtäviin hakeudutaan palvelumielessä - ei korkeiden tulojen toivossa. Lisäksi toisin kuin Suomessa, jossa oma ehdokkaani tuskin koskaan menee läpi, Yhdysvalloissa minulla on niin monta ääntä, että luultavasti ainakin yksi äänestämäni ehdokas tulee valituksi. Järjestelmän ainut valitettava puoli on, että mikäli tahdon äänestää paikallisissa vaaleissa joudun myös äänestämään presidentinvaaleissa ja liittovaltiovaaleissa (voin toki äänestää tyhjää mutta se lasketaan silti äänen antamiseksi, vaikka tahtoisin niissä vaaleissa äänestysprosentin jäävän mahdollisimman pieneksi). Koen kuitenkin äänestämisen kannattavaksi, sillä New Hampshiren edustajainhuoneeseen on ehdolla asuinalueeltani seitsemän tämän blogistin kaltaista radikaalia liberaalia, yksi liberaalipuolueesta, kaksi demokraateista ja neljä republikaaneista.

Kaksi videokommenttia presidentinvaaleihin

2008-11-02T23:54:00.001+02:00

Kirja-arvostelu: An Austrian Perspective on the History of Economic Thought

2008-11-02T15:10:00.003+02:00

Sarjassamme aivan liian pitkiä kirjatitteleitä ykköseksi nousee mitä luultavimmin Murray Rothbardin kaksiosainen teos Economic Thought Before Adam Smith - An Austrian Perspective on the History of Economic Thought, Volume I ja Classical Economics - An Austrian Perspective on the History of Economic Thought, Volume II. Nimensä mukaisesti teos käsittelee taloustieteen historiaa, joista ensimmäinen osa kattaa ajan 500 e.a.a. - 1800 ja toinen osa vuodet 1750-1900. Rothbardin ennenaikaisen kuoleman myötä (68-vuotiaana, 1995) kirjan kolmas osa (joka kattaisi vuodet 1850-2000) ei koskaan ehtinyt ilmestyä. Toinen osa päättyykin lähes kuuluisaan lausahduksen "Mutta se [Mengerin elämä] kuuluu jo seuraavaan osaan".

Koska keskityin yliopistollisissa taloustieteen ja filosofian opinnoissani erityisesti taloustieteen historiaan ja aatehistoriaan, perehdyin melko isoon läjään Rothbardin tämänkertaista aihetta sivuaviin kirjoihin ja jälleen kerran on myönnettävä Rothbardin onnistuneen: An Austrian Perspective on the History of Economic Thought on alansa paras, selkein ja tarkin mammuttiteos. Yleensä aihetta käsittelevät kirjat alkavat kutakuinkin seuraavasti. Alussa oli Aristoteles ja kreikkalainen filosofia. Sitten siirrytään lähes 2000 vuotta ajassa eteenpäin 1600-luvun englantilaisiin merkantilisteihin ja 1700-luvun ranskalaisiin fysiokraatteihin. Lopulta 1776 Adam Smith iskee kuin salamana kirkkaalta taivaalta teoksella The Wealth of Nations jonka jälkeen taloustieteen taivallus on ollut tasaista suoraa nousua ylöspäin David Ricardon ja Alfred Marshallin tähdittämänä. Välillä joukkoon on eksynyt joitakin vääriä suuntauksia kuten institutionaalinen taloustiede, itävaltalainen taloustiede ja marxilainen taloustiede mutta John Maynard Keynesin läpilyötyä nämä unohtuivat. Sen pituinen se.

Rothbardin teos on toista maata. Hänen mukaansa taloustiede ei ole ollut tasaista yhtäläistä nousua ylöspäin, vaan päinvastoin pitkäkestoista edestakaisin sahaamista jossa onnen ja sattuman rooli on ollut ilmeinen. Varsinainen taloustiede alkaa Rothbardin mukaan 1400-luvun loppupuolen Espanjalaisesta skolastiikasta ja kehittyi sitä kautta varsin tasaisesti Richard Cantillioniin, fysiokraatteihin ja Turgotiin asti. Adam Smithin menestys ei niinkään johtunut hänen kirjoitustaidostaan vaan edeltäjiensä (mm. Cantillionin ja Turgotin) plagioinnista ja Smithin megalomaanisesta egosta. Rothbard väittää jopa Adam Smithin vieneen taloustiedettä vuosisatoja taaksepäin talouden tasapainoon keskittymisen ja empirismiin suuntautumisensa vuoksi. Adam Smithillä oli puolestaan kaksi varteenotettavaa seuraajaa: Jean-Baptiste Say, joka oikeastaan systematisoi Cantillionin ja Turgotin taloustiedettä mutta joutui fysiokraattien huonon maineen vuoksi kutsumaan itseään Smithiläiseksi, ja David Ricardo, joka systematisoi Smithiläisen taloustieteen. Aluksi Saylaisesta taloustieteestä tuli suositumpaa Ricardon jäädessä unholaan, kunnes John Stuart Mill herätti Ricardon uudelleen henkiin lähes 50 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Kirjan lopussa Rothbard käyttää paljon palstatilaa marxilaisen taloustieteen rakennelman tuhoamiseen hänen luokkateoriastaan lähtien aina lisäarvoteoriaan saakka.

An Austrian Perspective on the History of Economic Thought on siinäkin mielessä poikkeuksellinen teos, ettei se keskity pelkästään taloustieteen historiaan vaan sisältää myös aimo annoksen lakitieteen, politiikan ja uskonnon historiaa. Tämä on sinänsä valitettavaa sillä se tekee lukemisen aika ajoin tylsäksi, erityisesti silloin kuin kirja tuntuu eksyvän pitkälle aiheestaan. Esimerkkejä tällaisista kappaleista ovat mm. ensimmäisen osan "From Middle Ages to Renaissance" ja "Protestants and Catholics". Taloustieteen historian tiedon hajanaisuudesta johtuen, kirja poukkoilee myös pahemman kerran joissain kappaleissa. Kirjaa voisi myös kritisoida siitä, että tiettyjä ajattelijoita demonisoidaan aivan liikaa kuten Niccolò Machiavellia. Kaikkein valitettavinta on kuitenkin se, ettei kirjan kolmas osa koskaan ilmestynyt. Kirjan päätöskappale Frédéric Bastiatista aloittaa juuri kaikkein kiinnostavimman osan taloustieteen historiasta. Onneksi Mises instituutti ja Joseph Salerno ovat lupailleet kirjasarjan kolmannen osan mahdollista myöhempää julkaisua. 534 + 505 = 1039 sivua. Yleisarvosana: 94 %.

Inahdus kunnallisvaalituloksesta

2008-10-29T02:07:00.004+02:00

Aluksi ajattelin, etten kiusallanikaan kirjoita yhtään mitään Suomen kunnallisvaaleista 2008. Blogin kävijämäärä on nyt kuitenkin kaksinkertaistunut normaaliin kävijämäärään verrattuna joten oletan tämän tarkoittavan jonkin sortin analyysiodotusta, ellen täysin väärin tulkitse? Valitettavasti nämä vaalit olivat henkilökohtaisesti ehkä elämäni mielenkiinnottomimmat. Yleensä olen vaali-iltana liimautunut telkkarin ääreen; tällä kertaa en vaivautunut edes äänestämään. Silti näissäkin vaaleissa on olemassa muutama mielenkiintoinen tekijä joita seuraan (kutakuinkin tässä järjestyksessä):
- Kokoomuksen kannatus suhteessa Keskustaan ja SDP:hen
- Vasemmistoliiton kannatus suhteessa edellisiin (kunnallis-) vaaleihin.
- Perussuomalaisten kannatus
- Vihreiden kannatus suhteessa Vasemmistoliittoon
- Keskustan kannatuksen suhde SDP:n kannatukseen
- Liberaalien kannatus
- Äänestysaktiivisuus

Noin kokonaisuutena ajatellen, vaalien tulos oli hyvä. Kokoomus menestyi kerrassaan loistavasti 23,4 % kannatuksella ja saavutti siten suurimman puolueen aseman ensimmäistä kertaa historiansa aikana. Valitettavasti SDP päihitti Keskustan ja siten demarien mahdollinen tuleva luisu keskisuureksi puolueeksi saa odottaa itseään (olen jo pitkään uumoillut, että enemmin tai myöhemmin vihreät nousevat kolmen suuren puolueen joukkoon - Suomessa on käytännössä aina kolme suurta puoluetta vaalijärjestelmämme matematiikasta johtuen).

Vasemmistoliiton kannatuksen väheneminen 0,8 % ja heidän menettämät 155 valtuustopaikkaa tietävät hyvää tulevaisuuden kannalta. Vaikken sinänsä pidä vaaleja kovinkaan merkittävinä, koen pientä nautintoa tiedosta, että vanhan SKDL:n jälkeläinen on katoamassa puoluekartalta hitaasti mutta varmasti, samalla murentaen äärivasemmiston kannattajien harhaluulot nuorisopuolueesta. Jos Vasemmistoliitto olisi nuorisopuolue, se ei olisi hävinnyt vaaleja lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1975 lähtien - tietysti on mahdollista, että "nuorisopuolue" on uuskieltä jossa termi "nuoriso" kuvaa maahanmuuttajia ja "puolue" vanhan konsensuksen ylläpitoa. Tässä mielessä oli positiivista huomata, että vihreät nousivat 3 860 äänen turvin Vasemmistoliiton edelle Suomen neljänneksi suurimmaksi puolueeksi.

Ja kun suuruusjärjestyksestä puhutaan, merkillepantavinta oli Suomen kuudenneksi suurimman puolueen Perussuomalaisten vaalimenestys. Nousua viime kunnallisvaaleista tuli peräti 4,5 % ja eduskuntavaaleistakin 1,3 %, joka tarkoittaa 336:ta lisäpaikkaa valtuustoissa. Perussuomalaisten vaalimenestys on myönteinen asia varsinkin kolmessa suhteessa: 1) PS:n kannatus nostaa kauan kaivatun EU-kritiikin pintaan, 2) PS:n kannatus nostaa esille maahanmuuton ongelmat, 3) PS on puolueena poikkeuksellisen itsenäinen, sallien sitoutumattomien ehdokkaiden armeijan listoilleen (jopa verrattain itsenäisissä Vihreissä puukkoja lentelee jos ryhmäkurista poikkeaa liikaa).

Liberaalit eivät tällä kertaa osallistuneet vaaliin puolueena, vaan liittyivät muihin puolueisiin tai olivat ehdolla sitoutumattomina muiden puolueiden listoilta. Vaikka menestystä ei tätäkään kautta tälläkään kertaa tullut, toivoisin aatetovereideni vihdoin ymmärtävän, että oman puolueen pyöritys on ajanhaaskausta varsinkin niin kauan kun Suomessa ei ole luontaista liberaalia kannatuspohjaa. Tämä kannatuspohja tehdään mielipiteisiin vaikuttamalla mm. blogien kautta. Sitä ei tehdä kannattajakortteja keräämällä.

Lopuksi voisin vielä mainita, että äänestysaktiivisuuden nousu oli valitettava takaisku. Onneksi nousua oli kuitenkin vain 2,6 % joka selittynee enemmän satunnaiskululla (random walk) kuin varsinaisella kiinnostuksen nousulla. Kaiken kaikkiaan kunnallisvaalit ovat lähes merkityksettömät jolla mitataan lähinnä eduskunnassa istuvien puolueiden suosiota. Tärkein kunnallisesti päätettävä asia on kunnallisveroprosentti joka vaihtelee 16 % ja 21 % välillä (mediaanin ja keskiarvon kummankin ollessa 19 % tuntumassa). Kauniaisten 16 % on vaikea rikkoa, eduskunnan määrätessä kunnille pitkän listan palvelupakotteita. Äänestämisen sijaan ensimmäinen oikea askel oman veroprosentin alentamiseen on kirkosta eroaminen.

Rationalismin perustat

2008-10-19T00:22:00.007+03:00

Vaikka tämän blogin pohjimmainen tarkoitus on puolustaa rationaalista ajattelua, en kovin usein keskity uskontoihin, vaihtoehtolääkintään tai salaliittohypoteeseihin (teoria on väärä sana) koska näiden yhteenlasketut haittavaikutukset ovat pieniä verrattuna politiikan aiheuttamiin ongelmiin. Mielestäni hyvä ja nopea tapa ns. huuhaan ja faktojen erottamiseen toisistaan on eräs ajatusleikki jossa esitetyt väittämät yritetään jaotella yhteen seuraavista (Vihreän Rouvan kääntämistä ja minun soveltamista) Richard Wilsonin luokista:

1) Oletetaan, että joku kertoo sinulle, että Mannerheimintietä pitkin alas on juossut koira. Voisit ajatella, että se on epätavallista, mutta tietenkin mahdollista, eikä sinulla olisi aihetta epäillä kertomusta.

2) Jos hän väittäisikin, että Mannerheimintietä pitkin juossut eläin oli leijona, se on vieläkin mahdollista, mutta todennäköisesti haluaisit kuulla jonkinlaisia asiaa tukevia todisteita - ehkä uutisen Korkeasaaren eläintarhasta kadonneesta leijonasta.

3) Mutta jos joku kertoo sinulle, että Mannerheimintietä alas juoksee stegosaurus, olettaisit, että hän on erehtynyt. Jossakin mielessä voisi olla mahdollista, että hän on nähnyt stegosauruksen, mutta on paljon todennäköisempää, että hän on nähnyt koiran ja luullut, että se oli stegosaurus. Itse asiassa useimmat järkevät ihmiset myöntäisivät, että Mannerheimintietä alas juoksevan stegosauruksen mahdollisuus on niin pieni, etteivät he edes viitsisi tarkistaa asiaa.

Yllä oleva jaottelu on hyvä, mutta se on valitettavasti epätäydellinen, jonka vuoksi lisään siihen:

4) Entä jos Mannerheimintietä alas pomppisi muodoltaan kuutiopallo joka olisi väriltään saman aikaan kokonaan sininen ja kokonaan punainen. Toisin kuin stegosauruksen olemassa olon kanssa, tämän kappaleen olemassaolo ei ole pelkästään epätodennäköistä vaan se on täysin mahdotonta, sillä kuutio ja pallo sekä kokonaan sininen ja kokonaan punainen ovat toisensa poissulkevia käsitteitä. Stegosauruksia on joskus ollut olemassa, vaaleanpunaisia kahdeksanjalkaisia siivekkäitä elefantteja voisi teoriassa olla olemassa, samaan aikaan kokonaan sinisiä ja kokonaan punaisia kuutiopalloja ei voi olla olemassa - ei edes teoriassa.

Arkipäiväisemmin kutsun skenaarioita 1) todennäköisenä, 2) epätodennäköisenä, 3) käytännössä mahdottomana ja 4) teoriassa mahdottomana. Yksi rationaalisen ajattelun keskeinen ongelma on, että pienikin muutos monessa skenaariossa voi siirtää tapahtuman suoraan todennäköisestä teoriassa mahdottomaksi. Otetaan urheiluun liittyvä yksinkertainen esimerkki:

1) Urheilija X juoksi 100m alle 12 sekuntiin. Väittämä on todennäköinen, koska monet urheilijat juoksevat 100m alle 12 sekuntiin päivittäin.
2) Urheilija X juoksi 100m alle 8 sekuntiin. Väittämä on epätodennäköinen, koska kukaan urheilija ei ole tähän päivään mennessä alittanut 9 sekunnin aikaa 100m matkalla.
3) Urheilija X juoksi 100m alle 4 sekuntiin. Väittämä on käytännössä mahdoton, koska kenenkään urheilijan 100m tulos ei ole edes lähellä 4 sekuntia. Kyseisen ajan alittaminen näyttää nykyisten tulosten valossa niin mahdottomalta, että lienee kyseenalaista pystyykö yksikään ihminen ikinä alittamaan 4 sekunnin aikaa.
4) Urheilija X juoksi 100m alle 0 sekuntiin. Väittämä on teoriassa mahdoton, koska alle 0 sekunnin ajan alittamiseen urheilijan täytyisi ylittää valonnopeus, mikä on fysiikan lakien mukaan mahdotonta.

Valitettavasti kaikki väittämät eivät ole helposti luokiteltavissa yllä olevaan neljään luokkaan. Näissä tapauksissa suosittelen väittämän jakamista sen pienempiin mahdollisiin osiin. Esimerkiksi väite "Yhdysvalloissa tapahtui terrori-isku 9/11 joka oli sisäpiirin järjestämä" voidaan jakaa väittämiin "Yhdysvalloissa tapahtui terrori-isku 9/11" ja "Terrori-isku oli sisäpiirin järjestämä". Ensimmäinen väittämä pitää paikkaansa, toinen väittämä on epätodennäköinen. Joissain tapauksissa kaksiosaisen väittämän toinen osa on niin järjetön, että se voidaan kokonaan poistaa Occamin partaveitsellä erikseen analysoimatta kuten väittämän kohdalla: "Yhdysvalloissa tapahtui terrori-isku 9/11 joka oli jumalan järjestämä". Koska "jumalan järjestämä" ei anna väittämälle minkään sortin lisäarvoa se voidaan suoraan poistaa. Occamin partaveitsen käytössä on tosin eräs ongelma: periaate ei sano, että yksinkertaisin selitys on oikea, se sanoo ainoastaan, että yksinkertaisin selitys on luultavasti oikea. Joskus paras tapa väittämän analysointiin on sen mahdollisen falsifioituvuuden (eli kumoamismahdollisuuden) tarkistaminen. Esimerkiksi väite "Yhdysvalloissa tapahtunut terrori-isku 9/11 ei voinut millään olla muuta kuin sisäpiirin järjestämä" on väittämänä niin lukkoon lyöty, että se voidaan kumota pelkästään osoittamalla, ettei vastapuoli hyväksy mitään matemaattista, loogista tai empiiristä vastatodistusta. Jos tämäkään ei riitä, pitää turvautua formaaliin logiikkaan (joka on niin harvinaista, etten edes keksi esimerkkiä). Keskeistä vaikeasti luokiteltavissa väittämissä on, että niissä epätodennäköisiä ja todennäköisiä (tai keskenään ristiriitaisia) väittämiä on sotkettu keskenään jolloin lopputuloksena on omituiselta kuulostava väittämä joka on pilkottava ennen sen jaottelua.

Rahajärjestelmät: 100 % kultakanta

2008-10-14T23:50:00.002+03:00

Kuten esittelypostauksessa mainitsin, kultakanta 100 % reservivaatimuksella/kassavarantovelvoitteella on ainut rahajärjestelmä jossa ei ole julkista eikä yksityistä inflaatiota ja täten järjestelmä ei myöskään kärsi taloussykleistä. Valitettavasti 100 %:sta kultakannasta on usein luovuttu valtion sallittua yksityisten pankkien reservivaatimusten laskun. Toistaiseksi viimeinen 100 % kultakantaa noudattanut maa oli Alankomaat Amsterdamsche Wisselbankin alaisuudessa joka luopui järjestelmästä 1780-luvulla.

Koska 100 % kultakannassa ei ole inflaatiota eikä taloussyklejä, keskityn pankkitoiminnan kuvaamiseen tämän rahajärjestelmän alla. Niin kauan kun reservivaatimus on alle 100 % (kuten nykyjärjestelmässä), pankkien toiminta on aika yksiselitteistä. Pankkiin talletetaan rahaa turvallisuussyistä ja tämän rahan pankit lainaavat lähes kokonaan eteenpäin yksityishenkilöille ja yrityksille korkoa vastaan. Pankkien voitto koostuu lähes yksinomaan näistä koroista. Yleisen luulon vastaisesti rahasi eivät oikeasti ole "turvassa" pankissa - itse asiassa ne eivät ole siellä lainkaan vaan ne on lainattu eteenpäin jollekin toiselle. Saat rahasi pankista ulos ainoastaan niin kauan kun luottopakoa (eli ryntäystä konttoreihin tilejä tyhjentämään) ei synny. Tämän jälkeen peli on menetetty.

Kultakanta 100 % reservivaatimuksella toimii toisin, sillä järjestelmässä pankki ei saa lainata talletettua rahaa eteenpäin ilman omistajan lupaa (muuten 100 % reservivaatimus rikkoontuisi). Tämän vuoksi pankkeihin muodostuu kaksi erillistä tiskiä, lainaustiski ja talletustiski. Lainaustiskillä yksilö lainaa rahansa eteenpäin pankille joka kohdentaa (allocate) lainat eteenpäin niille yksityishenkilöille ja yrityksille jotka ovat valmiita maksamaan korkeinta korkoa. Pankille lainan antaneella yksilöllä ei ole oikeutta rahoihinsa ennen lainan määräajan umpeutumista (toiminta vastaa nykypankkien määräaikaisia sijoitustilejä joista rahojen ennenaikainen ulosottaminen johtaa rangaistusmaksuun). Talletustiskillä yksilö siirtää rahansa pankin suojaan mutta rahat pysyvät kuitenkin aina yksilön hallussa (hän voi siis nostaa rahat pankista koska tahansa). Nykyjärjestelmästä poiketen, yksilö ei saa talletuksistaan korkoa vaan joutuu maksamaan näistä pienen varastointimaksun (esim. 100 euron talletuksesta pankki perii 0,10 euroa). Pankkiin tallettaminen kannattaa kuitenkin yhä, varsinkin suurempien summien osalta, sillä pankki pitää rahasi varkailta turvassa ja hintadeflaation (neoklassinen deflaatio) ansiosta rahan todellinen arvo (real value) nousee sen nimellisarvon (nominal value) laskusta huolimatta. Pankkitoiminta 100 % kultakannassa näyttää siis kutakuinkin seuraavalta:

Free State Project viisi vuotta

2008-10-10T03:59:00.003+03:00

Lokakuun 1. 2003 järjestettiin äänestys joka valitsi New Hampshiren Free State Projectin (FSP) kohdeosavaltioksi (toiseksi sijoittui Wyoming ja kolmanneksi Delaware). FSP:n takana on Yalen tutkija Jason Sorens jonka mukaan noin 20 000 aktivistia pystyy poliittisesti valtaamaan itselleen alle kahden miljoonan asukkaan maan tai osavaltion. Jos FSP ei ole entuudestaan tuttu mainittakoon, että projekti tukeutuu liberaaliin (ja anarkokapitalistiseen) ideologiaan ja sen päämääriin kuuluu julkisen sektorin koon pienentäminen, säätelyn purkaminen ja yksilönvapauksien lisääminen. New Hampshire sopii tämän tehtävän toteuttamiseen mainiosti sillä se on jopa Yhdysvaltain mittapuulla erittäin vapaa ja verovihamielinen osavaltio.

New Hampshiren hyviin puoliin kuuluu mm.:
- New Hampshiren kansanedustajat eivät saa lainkaan palkkaa
- New Hampshiressa ei ole tuloveroa
- New Hampshiressa ei ole myyntiveroa (tai ALV:tä)
- New Hampshiressa aseen omistaminen ei vaadi aseenkantolupaa
- New Hampshiressa moottoripyöräilijän ei ole pakko käyttää kypärää
- New Hampshiressa autoilijan ei ole pakko käyttää turvavöitä
- New Hampshiren perustuslaki sallii aseellisen vallankumouksen

...ja kaiken lisäksi:
- New Hampshiren motto on "Live Free or Die" ("Elä vapaana tai kuole")

Alla on Dave Ridleyn esittelyvideo Free State Projectista ja New Hampshiresta (allekirjoittaneen voi bongata sohvalta kohdasta 2:00-2:03):

Toistaiseksi New Hampshiressa asuu n. 1600 Free State Projectin jäsentä (virallisesti 577) ja ystävää (runsas 1000), mikä näkyy vuosi vuodelta yhä selkeämmin osavaltion politiikassa. Itse muutin osavaltioon vuosi sitten 503 muuttajana ja ensimmäisenä ulkomaalaisena (ei-yhdysvaltojen kansalaisena). Kuukausi takaperin FSP sai toisen ulkomaalaisvahvistuksen, tällä kertaa Ruotsista (emme perusta jääkiekkojoukkuetta). Vaikka FSP:n sisältä ei toistaiseksi löydy viisumisponsoreita, suosittelen halukkaita liittymään mukaan projektiin. Tällä hetkellä FSP:hen kuuluu jo yksi viisumiasianajaja ja FSP:n jäsenet perustavat uusia yrityksiä kuukausittain jotka tulevaisuudessa antavat monia mahdollisuuksia työviisumeiden anomiseen.

Ja koska kaikki tietävät miten kurja ilmasto Suomessa on, puhun lopuksi hieman säästä. New Hampshiren etelä- ja keskiosissa on samankaltainen ilmasto mitä Turun/Helsingin alueella kun taas Pohjois-New Hampshiren ilmasto muistuttaa Oulun ilmastoa. Kesäisin New Hampshiressa on keskimäärin 4-astetta Suomea lämpimämpää, talvisin lämpöä on noin asteen verran enemmän. Suomesta poiketen, New Hampshiressa päivän ylin ja yön alin lämpötila eroavat toisistaan selkeästi jonka vuoksi kesäiset keskipäivälämpötilat ovat 25-30 välissä, yöllisten keskilämpötilojen jäädessä 10-15 asteen välille (esim. Turussa vastaavat keskiarvot ovat 15-20 ja 10-15). Samasta syystä New Hampshiressa on Suomea selkeämmät neljä vuodenaikaa, n. 2kk pidempi kasvuaika (eli hyvä ilma); eikä loska ole ongelma (kun yö- ja päivälämpötilat vaihtelevat riittävästi vetinen lumi ehtii sulaa ja valua viemäreihin, eikä siten jää vellomaan kuukausiksi kaduille).

Rahajärjestelmät: Velvoitteeton kultakanta

2008-10-05T02:58:00.001+03:00

Kultakanta ilman reservivaatimusta/kassavarantovelvoitetta, eli klassinen kultakanta, on rahajärjestelmä joka oli käytössä lähes kaikkialla ennen vuotta 1913. Keskuspankkia ei tässä järjestelmässä ole, tai sen rooli on mitätön. Vaikka tämä pitää julkisen inflaation kurissa, yksityinen inflaatio jää ongelmaksi. Taloussyklien ja inflaation kannalta katsottuna tämä rahajärjestelmä on kuitenkin jo erittäin hyvä sillä markkinat asettavat tälle yksityiselle inflaatiolle tiukat rajoitteet.

Koska tämä rahajärjestelmä perustuu kultakantaan, pankit toimivat ikään kuin kultavarastoina. Muista varastoista poiketen, valtio on kuitenkin antanut yksityisille pankeille oikeuden inflaation luomiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei valtio pidätä pankkiireja jotka lainaavat rahaa yli talletusten määrän vaan päinvastoin antaa heille mahdollisuuden kieltäytyä maksamasta talletuksia takaisin (suspension of specie payments) konkurssin uhatessa. Toisin sanoen klassisessa kultakannassa pankit saivat kieltäytyä velkojiensa vaatimuksista mutta samalla pankit pystyivät kuitenkin jatkamaan toimintaansa velkojina. Vastaavassa tilanteessa mikä tahansa muu yritys olisi pakotettu konkurssiin.

Pankkien erityisoikeuksista huolimatta markkinat asettavat taloussykleille ja rahainflaatiolle (itävaltalainen inflaatio) kolme tiukkaa rajoitetta joiden vuoksi rahainflaatio jää matalaksi ja taloussyklit lyhyiksi. Ensimmäinen rajoite on kullan käyttö suorana maksuvälineenä pankkitositteiden (eli setelien) sijaan. Toisin sanoen pankkijärjestelmä ei pysty inflatoimaan sellaista kultaa joka ei ole heidän hallussa. Toinen rajoite on yksittäisen pankin asiakkaiden vähyys. Jos esim. pankki A inflatoi muita pankkeja enemmän, muut pankit (B, C jne.) alkavat ennemmin tai myöhemmin vaihtaa kyseisen pankin tositteita suoraan kultaan. Kolmas rajoite on koko pankkijärjestelmän luotettavuus. Jos kaikki pankit luovat yhtä paljon rahaa tyhjästä samanaikaisesti, kohdistuu järjestelmää kohtaan suuri paine joka purkautuu luottopaoksi. Tällöin ihmiset ryntäävät kilpaa pankkeihin tyhjentämään tilejään ja varastoivat sen sijaan omaisuutensa muualla kuten asunnoissaan, kultaseppien luona tai muissa varastoissa.

Vaikka valtio yritti moneen otteeseen estää näiden rajoitteiden toiminnan, ne olivat lopulta aina niin tehokkaita, että Friedrich Hayek vielä 1970-luvun lopulla sanoi odottaneensa silloisenkin taloussyklin kestäneen 5-6 vuotta, kuten se oli aina aiemmin kestänyt. Myöhemmin hän kuitenkin muisti, että 70-luvun lopulla elettiin fiat-rahan aikaa jolloin taloussykleistä saattoi muodostua erittäin pitkäkestoisia ja vahingollisia - aiempien taloussyklien 5-6-vuotinen kesto johtui kultakannan luomista ylitsepääsemättömistä rajoitteista. Juuri näiden yllämainittujen rajoitteiden vuoksi kultakanta ilman reservivaatimusta on paljon parempi rahajärjestelmä kuin 100 % fiat-raha (puhumattakaan sellaisesta fiat-rahasta josta reservivaatimus kokonaan puuttuu).

Laulu 20 perheestä

2008-10-02T00:24:00.005+03:00

Alla on hetki sitten löytämäni Kristiina Halkolan kappale Laulu 20 perheestä:

Syy miksi postaan kommunistisen kappaleen blogiini johtuu siitä, että tämä kappale kuuluu niihin esimerkkitapauksiin joissa kommunistit kumoavat itse oman teoriansa. Alkuperäinen kappale on vuodelta 1969 ja sen ensimmäinen säkeistö kuuluu:

Silloin tällöin tuntee kansa vallan mahdin suonissaan,
vallan mahdin jonka kansa käyttää vaaliuurnilla.
Mutta kuinka ollakaan tuo valta kulkee narussa,
josta se ei pääse suuren rahan voimaa puremaan.
Missä on se mahti joka puuttuu eduskunnalta?

Tämän jälkeen seuraa 20 sukunimen lista. Mielenkiintoista on, että vaikka kappale on vuodelta 1969, nimistä ainoastaan noin kolmannes ovat helposti nykyään tunnistettavissa (eli on ns. household name). Päivittämistarpeen vuoksi kappaleesta tehtiinkin uusi versio 2000-luvun alussa. Ainostaan viisi nimeä löytyy sekä vuoden 1969 että 2000-luvun listoilta (Ahlström, Ehrnrooth, Erkko, Rettig ja Serlachius). Toinen säkeistö kuuluu:

On suomessa pankkeja, tehtaita ja muita,
näiden tarkoituskin (väitetään) on kansaa palvella.
Mutta kuinka ollakaan joutuu kansa huomaamaan,
että se on näiden palvelijoiden armoilla.
Missä on se rahanmahti joka puuttuu kansalta?

On melko ristiriitaista, että se sama kansa joka ei voi purra rahan voimaa, joka on tehtaiden ja pankkien armoilla, ja jolta puuttuu rahanmahti, onnistuu syrjäyttämään 15/20 hallitsevasta suvusta 30 vuodessa. Tähän kun vielä lisätään se tosiasia, että hyvinvointivaltion nousun ansiosta vanhoista suvuista tulee oligarkkisempia uusien yritysten perustamisen vaikeutuessa. Kommunistit voivat toki väittää, että syy miksi edes 15/20 perheestä on syrjäytetty, johtuu juuri hyvinvointivaltion olemassaolosta. Näille suosittelen katseen kääntämistä kohti Pohjois-Koreaa jossa Kimit ovat hallinneet liki 60 vuotta tai Kuubaa jossa Castrot ovat hallinneet jo 50 vuoden ajan. Suomessa valtio on onneksi vielä niin pieni, että meille annetaan nominaalinen mahdollisuus valita seitsemän, lähes identtisen, sosialidemokraattisen puolueen väliltä neljän vuoden välein.

Rahajärjestelmät: Velvoitteeton fiat-raha

2008-10-01T00:09:00.002+03:00

Kassavarantovelvoitteeton fiat-raha eli fiat-raha ilman reservivaatimusta on tällä hetkellä maailman ylivoimaisesti suosituin rahajärjestelmä. Valitettavasti tämä rahajärjestelmä on myös kaikkein huonoin sillä se mahdollistaa sekä julkisen että yksityisen inflaation. Tämän vuoksi järjestelmä on arvaamaton, epävakaa ja se kärsii syvistä pitkäkestoisista taloussykleistä. Täten ei liene ihme, että järjestelmä on kaatunut yleensä melko nopeasti omaan mahdottomuuteensa. Nykymuodossa järjestelmä on ollut käytössä vasta vuodesta 1973 alkaen.

Järjestelmä toimii käytännössä seuraavasti. Keskuspankki painaa katteetonta fiat-rahaa. Tämän fiat-rahan määrä määräytyy lähes mielivaltaisesti keskuspankin inflaatiotavoitteen mukaan. Inflaatiotavoite ei edusta edes rahainflaatiota (itävaltalainen inflaatio) vaan erästä hintainflaation (neoklassinen inflaatio) muotoa joka nojaa lähes mielivaltaisesti luotuun kuluttajain hintaindeksiin. Tämä hintaindeksi sisältää usein mm. standardisoidun ruokakorin, listan kulutustuotteita ja vuokran mutta se harvemmin sisältää energian tai asuntojen hintoja. Lopputuloksena keskuspankki saattaa kasvattaa rahamäärää 10 % vuodessa, josta vähennetään talouskasvusta ja ulkomaankaupasta koituvat hyödyt, ja joka lopulta näkyy 2 % hintainflaationa hintaindeksissä (joka on siis keskuspankin tavoite). Syy miksi energia ja asuminen eivät näy hintaindeksissä johtuvat siitä, että näiden hinnannousut ovat olleet liian korkeita - raaka-aineiden hinta kun ei oikein laske talouskasvun tai ulkomaankaupan seurauksena (esim. halvat kulutustuotteet Itä-Euroopasta ja Aasiasta). Keskuspankin hintainflaatiotavoite on myös vuotuinen - ei pitkäkestoinen - ja eikä se siten ota huomioon taloussyklien loppuvaiheissa tapahtuvaa massiivista hintainflaatiota. Ja ikään kuin tässä ei olisi jo harmia tarpeeksi, ongelma kasvaa keskuspankkien lainatessa rahat eteenpäin yksityisille pankeille jotka puolestaan kymmenkertaistavat olemassa olevan rahamäärän. Täten päästään tilanteeseen jossa yksilöiden reaalitulot ovat polkeneet paikallaan tai jopa pienentyneet sitten 1970-luvun. Ainut asia joka pitää elintasomme ylhäällä on Itä-Euroopan ja Aasian liittyminen maailmankauppaan joka on laskenut kustannuksia tuntuvasti sekä mahdollistanut teknologiset edistysaskeleet tuotantorakenteen pitenemisen kautta.

Jos yllä oleva menee yli hilseen, otetaan hieman konkreettisempi esimerkki. Euroalueella on käytössä euroksi kutsuttu fiat-raha. Tämä raha on lähtöisin Euroopan keskuspankista (EKP). Kuvitellaan, että EKP luo 1 000 euroa joka päätyy lopulta yksityisiin pankkeihin. Nämä pankit puolestaan lainaavat talletetut rahat kymmenkertaisena (euroalueen reservivaatimus on käytännössä 10 %) jolloin 1 000 euron alkupotista tulee 10 000 euron potti. Rahapyramidi näyttää seuraavanlaiselta:

Kuten lukijat varmasti tietävät, ainoastaan keskuspankilla (euroalueen tapauksessa EKP:llä) on oikeus painaa seteleitä ja kolikoita jolloin rahapyramidin päässä olevien pankkien reserveissä ei ikinä ole tarvittavaa rahamäärää - luottopaon riski on ilmeinen. Juuri tämän riskin vuoksi suurin osa kansantaloustieteilijöistä pelkää pienintäkin hintadeflaatiota (neoklassinen deflaatio) sillä se on usein merkki rahadeflaatiosta (itävaltalainen deflaatio). Mikäli luottopaonriski laukeaa luottopaoksi, fiat-rahajärjestelmä ilman reservivaatimusta on pelastettavissa ainoastaan keskuspankin massiivisella rahainflaatiolla (itävaltalainen inflaatio) joka synnyttää helposti hyperinflaation mikä niin ikään saattaa kaataa kyseisen rahajärjestelmän. Pidemmällä tähtäimellä tämä rahajärjestelmä ei siis ole pelastettavissa.

Uusi kirja: Ron Paul - A Life of Ideas

2008-09-22T01:43:00.015+03:00

Viikko sitten postiluukustani tipahti kirja nimeltään Ron Paul - A Life of Ideas. Kuten tarkkaavaisimmat lukijat ovat jo huomanneet, kyseessä ei ole tavallinen kirja-arvostelu. Kirjan on nimittäin allekirjoittaneen ja kahdenkymmenen muun käsialaa. Joukosta löytyy mm. Christopher Horner jonka kirja The Politically Incorrect Guide to Global Warming päätyi New York Timesin bestsellerlistalle.

Kirjalla on kaksi päämäärää: se toimii Ron Paulin elämänkertana ja se esittelee Paulin ratkaisut kuhunkin poliittiseen kysymykseen. Näiden kysymysten joukosta löytyy mm. asevelvollisuus, ulkopolitiikka, koulutuspolitiikka, terveydenhuollon säätely, rahajärjestelmä jne. Itse kirjoitin kirjaan yhden kappaleen maahanmuutosta jossa kritisoin (maahanmuuttajana) Yhdysvaltojen suht. avointa maahanmuuttopolitiikkaa (tällä tarkoitan lähinnä meksikolaisten maahantulotulvaa, en tätä blogia lukevien pyrkimystä muuttaa Yhdysvaltoihin). Perustelin myös miksi Paul on tätä mieltä ja millainen debatti maahanmuutosta on käyty.

Niiltä varten jotka harkitsevat kirjailijan uraa, mainitsen lyhyesti miten sain tämän työpaikan ja millaista oli työskennellä kustantajan kanssa. Vaikken ole koskaan pitänyt itseäni hyvänä kirjoittajana, aloitin kirjoittamisen fi-libiin vuoden 2005 alussa muiden kehotuksista. Tämän jälkeen kirjoitin artikkeleita Vapaasanaan ja ruotsinkieliseen Captukseen. Pari vuotta myöhemmin (2007) minua kehotettiin kirjoittamaan Vapaa Ajattelijaan sekä Lewrockwellin, molemmilla kerroilla tilastotieteestä. Ensimmäinen Lewrockwell artikkelini poiki melkoisen vastausryöpyn jossa minulta pyydettiin, poliittisten analyysien lisäksi, lisää tekstejä Lewrockwelliin sekä artikkelia muutamaan ruotsinkieliseen lehteen. Näiden tekstien ansiosta Variant Press niminen kustannusyhtiö kutsui minut mukaan kirjaprojektiin. Vastaavanlaisia projekteja on suht. paljon ja niihin mukaan pääsemisen edellytyksenä näyttää olevan ainoastaan suhteellisen järkevän tekstin tuottaminen suhteellisen oikeaoppisella kielenkäytöllä. Jos siis haluat kirjailijaksi, suosittelen, että aloitat verkkolehtiin kirjoittamisen tai kirjojen kääntämisen.

Kustantajan kanssa työskentely oli erittäin vaativaa. Kappaleeni hyväksyttiin lopullisesti vasta kuudennen version jälkeen. Editointiehdotukset vaihtelivat sananvalinnasta ja tyylistä aina asiasisältöön ja jäsennykseen asti. Kuten gradun teko, kirjankin kirjoittaminen on pitkä prosessi joka tuntuu olevan puolessa välissä vasta korjaamisvaiheen alkaessa. Tosin gradusta poiketen, kirjalla on olemassa teoreettinen mahdollisuus lukijakunnan löytämiseen. Tämän riskin vuoksi kirjan editointi oli melko tarkkaa. Prosessin aikana minua alkoi jopa askarruttaa miten kirjoista ylipäätään saadaan julkaisukelvollisia.

Joka tapauksessa olen tyytyväinen lopputulokseen. Kirjan kansi on kaunis omassa maltillisuudessaan, fontti on helppolukuinen mutta ennen kaikkea kustantaja on nähnyt suuren vaivan monimutkaisten käsitteiden ja sanavalinnoiden yksinkertaistamisessa (ylimääräiset ranskan ja latinan lainasanat on poistettu). Tästä syystä kirja sopii hyvin myös sellaisille, joiden englanninkielentaito ei ole paras mahdollinen. Vaikken ole vielä ehtinyt lukemaan koko kirjaa, sen tähänastinen sisältö näyttää lupaavalta. Kirjan voi tilata suoraan Variant Pressiltä tai vaihtoehtoisesti Amazonista. 253 sivua.

Talousdemokratian kritiikkiä

2008-09-20T05:14:00.002+03:00

Suurin osa rahajärjestelmäreformin kannattajista haluaa palata kultakantaan muodossa tai toisessa. Eräs ideologia haluaa kuitenkin ylläpitää fiat-rahan mutta poistaa yksityiseltä pankeilta rahanluomisen etuoikeuden (pankit tunnetusti moninkertaistavat talletetun rahan määrän koska he tietävät, etteivät kaikki talletuksen tehneet asiakkaat halua rahojaan samanaikaisesti ulos - näin rahaa luodaan tyhjästä). Tätä aatetta kutsutaan talousdemokratiaksi ja se on erityisen suosittu Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa osana laajempaa vasemmistoideologia (kaikki aatteen kannattajat eivät kuitenkaan ole vasemmistolaisia). Toinen talousdemokratian kulmakivi on valtion velanoton lakkauttaminen jonka sijaan valtion keskuspankki yksinkertaisesti painaisi tarvittavat rahat. Talousdemokratian mielestä järjestelmä poistaisi myös hintainflaation (eli neoklassisen inflaation) sekä taloussyklit.

Talousdemokratia pohjautuu erääseen naiiviin taloussykliteoria josta aatteen kannattajat tuntuvat olevan tietämättömiä mutta joka siitä huolimatta toimii heidän teoreettisena kehyksenään:
1) Vain hintainflaatio (eli neoklassinen inflaatio) on ongelma.
2) Tuotantorakenne on yksivaiheinen.
3) Yksityisten pankkien luoma inflaatio aiheuttaa ylituotantoa.
4) Yksityiset pankit joutuvat nostamaan korkojaan luottopaon pelossa.
5) Koronnosto aikaansaa rahadeflaation (eli itävaltalaisen deflaation) jolloin ylituotanto purkautuu alituotannoksi.

Tämän naiivin taloussykliteorian ansiosta talousdemokraatit päätyvät eriskummalliseen (bizarre) lopputulokseen jossa korko tulee laskea 0 %:n tuntumaan (eihän ylituotanto voi olla ongelma) ja jossa kultakantaa vastustaa deflaation pelossa. Valitettavasti yllä oleva taloussykliteoria on vain puoliksi oikein - eli sen on myös puoliksi väärin:
1) Hintainflaatio on aina ongelmallinen ja johtuu joko nousevista tuotantokustannuksista tai kasvavasta rahamäärästä. Mutta myös rahainflaatio (eli itävaltalainen inflaatio) - joka on lähes aina syyllinen hintainflaatioon - on ongelmallinen. Taloussyklien kannalta sillä ei ole merkitystä pohjautuuko tämä rahainflaatio yksityisten pankkien luomaan katteettomaan rahaan vai valtion luomaan katteettomaan rahaan (eli fiat-rahaan).
2) Tuotantorakenne on monivaiheinen.
3) Yksityisten pankkien luoma inflaatio ja valtion luoma inflaatio aiheuttavat molemmat virhetuotantoa. Kyse ei siis ole liikatuotannosta (eli taloudessa tuotetaan liikaa tuotteita kautta linjan) vaan virhetuotannosta (eli taloudessa tuotetaan vääriä tuotteita väärässä suhteessa, kuten esim. 1990-luvulla tietotekniikkaa tai 2000-luvulla asuntoja). Virhetuotanto on talouden monivaiheisen tuotantorakenteen mahdollistama, jos talouden tuotantorakenne olisi yksivaiheinen, virhetuotantoa ei syntyisi vaan ainoastaan liikatuotantoa.
4) Korot toki nousevat mutta korkojen nousu ei itsessään aiheuta kuplan puhkeamista - tämä prosessi alkaa jo paljon aiemmin. Kuvitellaan kuitenkin, että talousdemokratiaa noudattava valtio pystyisi pitämään korot nollissa tai hyvin matalalla ikuisesti. Jos korot olisivat ikuisesti nollissa, ihmiset lainaisivat rahaa loputtomiin aina vain kiihtyvällä tahdilla kunnes rahatalous muuttuisi hyperinflaation kautta vaihtotaloudeksi. Jos taas korot pysyisivät ikuisesti nollan yläpuolella - mutta luontaista korkotasoa matalampana - seurauksena olisi lopulta joko hyperinflaatio, inflaation kiihtymisen pysähtyminen tai disinflaatio (eli inflaation väheneminen) jolloin kupla puhkeaisi tutulla tavalla: raaka-aineiden ja työvoiman hinta nousee, kulutustuotteiden hinnat nousevat, kuluttajista lähinnä olevien tuottajien voitot kasvavat, Richardo efekti, ja kuluttajista kauimpana olevien tuottajien voitot romahtaisivat.
5) Kupla voi puhjeta myös ilman rahadeflaatiota (eli itävaltalaista deflaatiota) mutta tämä on harvinaista. Koska kyse ei ole ylituotannosta vaan virhetuotannosta, tämä virheellinen tuotanto lopulta purkautuu. On toki totta, että jonkun aikaa jotkut resurssit lojuvat hyödyntämättöminä mutta kyse ei ole varsinaisesta alituotannosta (eli taloudessa tuotetaan liian vähän tuotteita kautta linjan) vaan siirtymäjaksosta jossa virhetuotannosta siirrytään hyödylliseen tuotantoon.

Viimeisimpänä voisin vielä mainita valtion velanoton lakkauttamisen. Valtion velkahan koostuu pääasiassa keskuspankilta lainatusta rahasta - eli ts. valtio lainaa rahaa oikealta taskulta vasemmalle taskulle. Valtion velanoton lakkauttamisen hyöty olisi kuitenkin siinä, että se paljastaisi valtion rahanluomiskoneiston (nyt keskuspankin toiminta on pitkälle piilotettu kirjanpitokikkojen taakse).

Rahajärjestelmät: 100 % fiat-raha

2008-09-19T02:32:00.001+03:00

Fiat-raha 100 % reservivaatimuksella/kassavarantovelvoitteella on rahajärjestelmä jossa valtio luo markkina-arvoltaan arvotonta fiat-rahaa joka laillisen pakotteen avulla ylläpitää osan arvostaan. Järjestelmässä myös yksityiset pankit pakotetaan käyttämään tätä fiat-rahaa, mutta niille ei anneta etuoikeutta rahan luomiseen tyhjästä lainatoiminnan kautta. Tämä rahajärjestelmä on erittäin harvinainen poliittisista syistä, sillä valtio aloitti pankkitoiminnan sosialisoimisen antamalla yksityispankeille oikeuden katteettoman rahan luomiseen, jota seurasi valtiollisen keskuspankin perustaminen ja viimeisempänä paperirahan irrottaminen kultakannasta. Valtion toimintaperiaatteet tuntien näitä vanhoja etuoikeuksia ei ole purettu ja tuskin niitä koskaan puretaankaan, ellei keskuspankista kokonaan luovuta. Tämän vuoksi fiat-raha 100 % reservivaatimuksella esiintyy lähes ainoastaan maissa joissa pankkitoiminta on kokonaan sosialisoitu kaiken muun liiketoiminnan ohella (esim. Kuuba ja Pohjois-Korea).

Inflaation ja taloussyklien kannalta katsottuna fiat-rahajärjestelmä 100 % reservivaatimuksella eroaa hyvin vähän fiat-rahajärjestelmästä ilman tätä velvoitetta. Teoreettisesti ajateltuna inflaation ja taloussyklien pitäisi 100 % reservivaatimuksen alla kutistua noin 90 %. Tämä johtuu siitä, että tyypillisimmin reservivaatimus on 10 % jossa keskuspankin luoma 100 000 dollaria kymmenkertaistuu miljoonaksi yksityisen pankkitoiminnan kautta. Käytännössä näin ei kuitenkaan käy sillä inflaation perusta ei ole yksityisten pankkien rahanluonnissa vaan julkisen keskuspankin fiat-rahassa. On toki totta, että 10 % reservivaatimuksella (tai ilman reservivaatimusta) yksityinen pankki pystyy teoriassa kymmenkertaistamaan olemassa olevan rahamäärän lainatoiminnan kautta, mutta tämän kertoimen pohjalla oleva raha on aina keskuspankista lähtöisin. Keskuspankki voi siis päättää onko maan rahamäärä 10 dollaria, 1000 dollaria, miljardi dollaria, biljoona dollaria, triljoona dollaria vai 100 miljoonaa triljoonaa dollaria. Tämän jälkeen yksityinen pankkijärjestelmä lisää yhden nollan luvun perään. Fiat-rahajärjestelmä 100 % reservivaatimuksella vähentää parhaillaan hiukan inflaatiota ja lieventää taloussyklejä. Yleensä keskuspankki kuitenkin kuittaa haitan vähennyksen itselleen luomalla aiempaa enemmän rahaa tyhjästä.

Kritiikistä huolimatta tässä 100 % fiat-rahajärjestelmässä on muutama etu verrattuna fiat-rahajärjestelmään ilman reservivaatimusta. Ensinäkin yksityiset pankit eivät ole täysin sidottuja valtioon sillä he eivät tarvitse keskuspankin tukea toimintansa jatkamiseen. Toiseksi yksityispankeilla on teoreettinen mahdollisuus kilpailla valtiollista valuuttaa vastaan esimerkiksi kultakannalla ja siten myös kaataa valtiollinen valuuttajärjestelmä. Tämä siksi, että fiat-raha 100 % reservivaatimuksella tekee rahan tyhjästä luonnin mahdottomaksi lainatoiminnan kautta, jonka vuoksi sillä ei ole merkitystä onko pankkitoiminnan perustana fiat-raha vai kultakanta. Vaihtoehdon edessä kansalaiset suosisivat säästötoiminnassaan kultakantaa sillä kullan arvo ei fiat-rahan tavoin laske. Kolmanneksi valtion rahakontrolli heikkenee. Ensisilmäyksellä tämä saattaa kuulostaa epäuskottavalta, sillä 100 % fiat-rahajärjestelmässä valtio luo jokaisen uuden kolikon ja siten hallitsee teoriassa koko talouden rahanluontia. Käytännössä tämä hallinta kuitenkin heikkenee yllämainituista syistä.

Lyhyellä tähtäimellä fiat-rahajärjestelmä 100 % reservivaatimuksella saattaa kuulostaa paremmalta vaihtoehdolta verrattuna fiat-rahajärjestelmään ilman reservivaatimusta. Keskuspankin toiminnan myötä nämä edut kuitenkin heikkenevät lähes olemattomiin. Keskuspankin lakkauttaminen on siten paljon tärkeämpää verrattuna 100 % reservivaatimukseen siirtymiseen.

Vasemmisto, oikeisto ja tieteellisyys

2008-09-18T06:19:00.005+03:00

Törmäsin hetki sitten Juha Kettusen vanhahkoon postaukseen koulutuspolitiikasta joka kuulosti kovin tutulta:

Entä yliopisto sitten? Poliittista filosofiaa luettuani silmäilin Yhteiskuntapolitiikan opetussuunnitelmaa siinä toivossa, että mitäs jos vaikka kohdentaisinkin uudet kiinnostukseni opiskeluun. Järkytys oli suuri. Minulle tuli opetussuunnitelmasta nimittäin sellainen mielikuva, että oppiaineen nimi voisi aivan yhtä hyvin olla Sosialistinen yhteiskuntapolitiikka. [...] Sitä luulisi, että yhteiskuntapolitiikka tutkisi erilaisia vaihtoehtoja sille, miten yhteiskunta tulisi järjestää. Sain sellaisen kuvan, että Yhteiskuntapolitiikka oli päättänyt asian jo etukäteen ja keskittyy Totuuden julistamiseen opiskelijoilleen.

Pääasiassa yhteiskuntatieteitä lukeneena minulle jäi sellainen kuva, että yhteiskuntatieteissä on vain yksi oikea (tm) tapa ajatella joka tarjoillaan nenän eteen pyhänä kolminaisuutena: sosialismi, feminismi ja enviromentalismi.

Muistan pitäneeni vapaampia esitelmiä ainakin kansantaloustieteessä, sosiologiassa ja markkinoinnissa joissa opettaja/oppilas kritisoi esitelmääni epätieteellisyydestä. Kyse ei kuitenkaan ollut huonosta metodista vaan jotain mitä kritisoija kutsui "asian ideologisoinniksi" (eli propagandaa). Mieleenpainuvin esimerkki on muutaman vuoden takaa jolloin pidin esitelmää Saksojen yhdistymisen vaikutuksesta valtion rahapolitiikkaan sanoin (ulkomuistista): sosialismin vuoksi DDR:n elintaso oli paljon Länsi-Saksan elintasoa matalampi. Kritisoijani väitti, että vaikka tiedämme nyt DDR:n elintason olleen Länsi-Saksaa matalampi, me emme tiedä miksi se oli sitä. Sosialismin syyttäminen oli hänestä "asian ideologisoimista". Kysyin mistä muusta DDR:n heikko elintaso johtui ja sain vastaukseksi mm. huonomman viljelyilmaston, DDR:n pienemmän maa-alueen, ja DDR:n suuremmat tappiot toisessa maailmansodassa. Viimeisimpänä kriitikkoni vielä kuittasi, ettei DDR:n elintaso välttämättä ollut juuri Länsi-Saksaa heikompi, sillä DDR:ssä tuotettiin tuotteita joita ihmiset tarvitsivat kun taas Länsi-Saksassa tuotettiin tuotteita joita ihmiset halusivat. Tämä logiikka jätti tämän sanavalmiin blogaajan täysin sanattomaksi.

Mielenkiintoisen asiasta tekee, että jotkut opiskelijat ovat esittäneet räikeitä feministisiä/sosialistisia agendoja joissa on vaadittu mm. professuurien naiskiintiöitä/metsäteollisuuden sosialisointia. Yliopistossa näitä päiväunia kohdeltiin kuitenkin "mielenkiintoisina ideoina" sen sijaan, että ne leimattaisiin "epätieteelliseksi" tai "asian ideologisoinniksi".

Eräs toinen hauska esimerkki tapahtui pari päivää Ruotsin 2006 eduskuntavaalien jälkeen. Seminaarissa keskusteltiin miten porvarien vaalivoitto tulee vaikuttamaan Ruotsin työlainsäädäntöön. Alustavassa puheessaan opettaja sanoi Ruotsin työlainsäädännön huonontuvan. Tämä ei kuulosta kovin pahalta mutta se kertoo aika paljon yliopistoiden sisäisestä maailmasta. Miksi opettaja käytti sanaa "huonontuvan"? Eikö objektiivisempaa olisi ollut käyttää sanaa "muuttuvan"? Tai miksei opettaja saman tien käyttänyt sanaa "paranevan", koska poliitikot perustelevat omia lakialoitteitaan asioiden parantamisella?

Mitä enemmän pohdin yliopistokoulutusta, sitä varmentuneemmaksi olen tullut siitä, ettei yliopistoissa tehdä viisaita ihmisiä. Päinvastoin, yliopisto on laitos jonne hieman keskivertoa viisaammat hankkiutuvat koska he katselevat edeltävän sukupolven johtajia ja huomaavat, että lähes kaikilla heistä on yliopistotutkinto. Todellisuudessa nämä ihmiset ovat päätyneet johtoportaaseen pätevyytensä vuoksi, yleensä yliopistotutkinnosta huolimatta. Yliopistokoulutuksen suurin hyötyjä on valtio joka saa pidemmän indoktrinoimisajan myötä varmistettua myös maan viisaampien sopivan Puolueen ideologiseen muottiin. Tavallaan nämä ns. viisaammat ovat oikeastaan tyhmempiä: normaalille ihmiselle peruskoulun indoktrinointi on tarpeeksi, hieman tyhmempi tarvitsee vielä lukion indoktrinoinnin ja kaikkein kovapäisimmät saavat sitä yliopistollisella tasolla. Allekirjoittanut on muuten oppinut yli 95 % tässä blogissa esitetystä tiedosta yliopiston ulkopuolella kirjoja, artikkeleita ja blogeja lukemalla sekä erinäisten keskustelupalstojen toimintaan osallistumalla.

Viisuminhakuprosessin mutkia (viisumeista osa 3/4)

2008-09-13T22:31:00.002+03:00

Teoriassa viisuminhakuprosessi ei ole kovinkaan monimutkainen. Mutta kun yhtälöön lisätään muutama arvailumomentti (joita myös yllathuksiksi kutsutaan), nostaa se turhautumisen ja stressitason ihan uusiin ulottuvuuksiin. Alla oleva lista sisältää kaikki tyypillisimmät kommellukset, suunnilleen ilmenemisjärjestyksestä, prosessin alusta prosessin loppuun.

- Kaikista USCIS:ille tai NVC:lle lähetetyistä dokumenteista on otettava kaksi kopiota. Kopioiden otto on välttämätöntä koska USCIS:ssä tai NVC:ssä oleva paperinippusi saattaa koska tahansa joutua vaikeuksiin, jolloin kopioita tarvitaan mm. lakiasioissa. Jos prosessiin kului ennen vähintään 42 sivua, nyt tarvittavan paperin määrä paisuu 126:n sivuun. Valitettavasti unohdin itse ottaa kopion yhdestä paperista eli IV paketista joka tietysti jäi NVC:n jumiin ja venytti prosessia kolmella ylimääräisellä viikolla.

- USCIS ja NVC voivat kumpikin antaa viisuminanojalle RFE:itä (Request For Evidence). RFE:t viivästyttävät viisumianomusta noin kuukaudella jokainen. USCIS on pilkun tarkka papereiden ja lomakkeiden oikeintäytön suhteen. NVC on "ainoastaan" sanantarkka. Joskus nämä tahot lähettävät tarpeettomia RFE:tä testinä jolloin heille on toimitettava tismalleen sama paketti uudestaan (tähänkin tarvitaan niitä yllämainittuja kopioita). USCIS:n ja NVC:n tarkkuudesta johtuen lomakkeet täytetään kymmeniä kertoja, jotta ne ovat varmasti oikein. Itselläni oli parhaimmillaan viisi eri versiota sekä I-130 että DS-230 lomakkeesta ja jokaisesta versiosta tietysti kaksi kopiota...

- USCIS käy läpi I-130 paketit satunnaisessa järjestyksessä. Keskivertoaika on noin 3-4 kuukautta, mutta paketti saatetaan hyväksyä jo samana päivänä sen vastaanotosta tai sitten siinä voi kestää peräti kaksi vuotta. Prosessin sattumanvaraisuus tekee keskipitkästä suunnittelusta lähes mahdotonta.

- USCIS sisältää turvatarkastusvaiheen jonne voi jäädä jumiin jopa kolmeksi vuodeksi. USCIS ei kerro mitä turvatarkastus pitää sisällään, miksi sinne jää jumiin tai milloin sieltä pääsee pois. Onneksi turvatarkastus koskee lähinnä Lähi-idästä tai Afrikasta tulleita viisumianomuksia.

- USCIS, NVC ja konsulaatti ovat kaikki kyvyttömiä vastaamaan kysymyksiin. USCIS vastaa yleensä väärin, NVC ei yksinkertaisesti tiedä tai ymmärrä, ja konsulaattia on mahdoton tavoittaa viisumiasioissa. Ongelmatilanteissa on pakko kääntyä internetin tai lakimiesten puoleen.

- Konsulaatti voi palauttaa viisumianomuksen NVC:n uudelleenkäsiteltäväksi tai hyväksyä viisumianomuksesi samalla siirtäen sen AR:än (Admin Review). AR on käytännössä katsoen valheenpaljastus tai uusittu turvatarkastus. Molemmat saattavat venyä peräti kolme vuotta. Onneksi myös AR:ät koskevat lähinnä Lähi-idästä tai Afrikasta tulleita viisumianomuksia sekä Filippiineiltä tai Itä-Euroopasta tulleita naisia.

- Koko viisumianomusprosessin ajan sinulla on voimassa matkustuskielto Yhdysvaltoihin. Se ei ole sitä de jure (su. lakiin perustuen), mutta se on usein sitä de facto. Matkustin oman viisumianomukseni aikana kerran Yhdysvaltoihin. Otin matkaa varten mukaani työtodistuksen, opiskelutodistuksen, vuokratodistuksen ja kasan muita minut Suomeen sitovia voimassa olevia sopimuksia. Tästä huolimatta minua tentattiin rajalla vähintään vartin. Mikäli et ole yhtä onnekas ja sinua ei päästetäkään maahan, hakuprosessisi NVC:ssä venyy noin kuukaudella, menetät VWP:n (eli viisuminvapausoikeuden) loppuelämäksesi ja lisäksi riski joutua yllämainittuun AR:än kasvaa yli kymmenkertaisesti. Tämän riskin vuoksi vain harvat matkustavat Yhdysvaltoihin viisuminhakuprosessin aikana.

- Osa dokumenteista on elintärkeitä, eikä niitä uusita. Yksi tällainen on vihkitodistus jota Suomen maistraatti ei uusi. Vihkitodistus joutuu käymään sosiaaliturvaviranomaisilla, veroviranomaisilla, USCIS:issä ja konsulaatissa. Näiden välissä se toimitetaan joka kerta postitse kotiin. Riski dokumentin kadottamiseen on ilmeinen. Tämän kaiken jälkeen vihkitodistuksemme oli ryppyinen, osittain repeytynyt ja siinä oli kahvitahroja. Tällaisten todistusten kadottaminen viivästyttää viisuminhakuprosessia tuntuvasti.

- Mikäli sponsorisi (kuten puoliso, sukulainen tai jopa työnantaja) on asunut liian kauan Yhdysvaltojen ulkopuolella hän joutuu ensin muuttamaan Yhdysvaltoihin kuukaudeksi tai vuodeksi viisuminhakuprosessin aloittamiseksi domicilen vuoksi (eli asuinpaikkakunnan ja sitä kautta myös lainvoimassaolon varmistamisen vuoksi).

- Mikäli puolisosi on Yhdysvalloissa kannattaa myös muistaa, ettei viisuminhakupapereita voi samaan aikaan lähettää sekä EU:n että Yhdysvaltojen suuntaan, sillä virastot kaipaavat usein alkuperäisiä dokumentteja joita joissain tapauksissa - vihkitodistus - on vain yksi.

- Viisumiprosessia ennen - tai varsinkaan sen aikana - ei kannata kritisoida huumeiden tai terrorismin vastaista sotaa taikka Yhdysvaltain muuta ulkopolitiikkaa. Tällaisesta kritiikistä voi joutua FBI:n/DHS:n maahantulonesto- tai lentokieltolistalle, mitkä ovat varmimpia tapoja AR:än saamiseen konsulaatissa. Tässä AR:n selvityksessä voi mennä, kuten sanottu, kolme vuotta.

- Laittomien huumausaineiden käyttöön ja myyntiin suhtaudutaan erittäin ankarasti. Laittoman huumausaineen myynti vastaa vakavuusasteeltaan jotain murhan ja tapon välissä, laittoman huumausaineen käyttö vastaan puolestaan raiskausta tai aseellista ryöstöä. Laittoman huumausaineen myynti/käyttö ei ole suoranainen este viisumin saantiin mutta huumausainetuomiosta joutuu yleensä 3-10 vuoden karanteeniin jolloin maahantulo ja maahanmuutto ovat kiellettyjä. Viisuminhakuprosessin lopussa oleva lääkärintarkastus testaa satunnaiselta otannalta huumausaineiden esiintymistä veressä (tämän veritestin vuoksi kannattaa pitää myös väh. kaksi alkoholitonta päivää varsinkin jos suvussa esiintyy alkoholismia tai sinut on aiemmin tuomittu ruori- tai rattijuopumuksesta). Jos olet syyllistynyt johonkin huumausainerikokseen, muttet ole jäänyt siitä kiinni, suosittelen tämän toiminnan lopettamista hyvissä ajoin ennen viisuminhakuprosessin aloittamista. Haastattelun yhteydessä sinun on vannottava, ettet ole syyllistynyt huumausainerikokseen. Vaikken itse kannata lakien ehdontahtoista rikkomista, jokainen huumausainerikokseen syyllistynyt voi itse harkita kannattaako ennemmin valehdella pienellä kiinnijäämisriskillä vai joutua takuuvarmaan karanteeniin...

- Viisuminsaanti on varmaa vasta kun sellainen on kädessä. Huonolla tuurilla monien vuosien odottelu on osoittautunut täysin turhaksi. Viisumianomuksen epäämisen jälkeen prosessin voi toki aina aloittaa uudestaan.

Inflaatio, taloussyklit ja rahajärjestelmät

2008-09-12T03:15:00.005+03:00

Maailma on täynnä mitä merkillisimpiä rahajärjestelmiä. Inflaation ja taloussyklien kannalta keskeisintä näissä rahajärjestelmissä on 1) mihin rahan arvo perustuu ja 2) miten suurelta osin pankit ovat vastuussa rahan olemassaolosta pankkiholveissa. Vapailla rahoitusmarkkinoilla rahajärjestelmällä on tapana kallistua hyvin lähelle kulta- tai hopeakantaa 100 % reservivaatimuksella (tai suomalaisemmin kassavarantovelvoitteella), sillä se on rahajärjestelmistä kaikkein vakain. Riittävän vahva valtio pystyy kuitenkin poistamaan sekä reservivaatimuksen että rahan arvon perustan. Rahan arvon perustan poistamisen seuraus on fiat-raha, eli raha jonka todellinen markkina-arvo on nolla mutta joka laillisen pakotteen ansiosta pystyy ylläpitämään osan vanhasta arvostaan. Inflaation ja rahajärjestelmän välinen suhde näkyy alla olevassa kuvassa:

Vasemmassa yläkulmassa sijaitseva fiat-raha 100 % reservivaatimuksella tarkoittaa valtion luomaa katteetonta rahaa yhdistettynä pankkien velvoitteeseen pitää tileillä näkyvän rahan määrä yhtä suurena pankissa olevan rahamäärän kanssa. Tässä rahajärjestelmässä valtion luoma inflaatio on ongelma, mutta yksityiset pankit eivät pysty pahentamaan tilannetta omalla inflaatiollaan. Tällainen järjestelmä on käytössä vain muutamassa maassa, kuten (käsittääkseni) Kuubassa ja Pohjois-Koreassa - järjestelmää voisi kutsua myös rahasosialismiksi.

Jos fiat-raha 100 % reservivaatimuksella on rahasosialismia, niin fiat-raha ilman reservivaatimusta on rahafasismia. Tällöin sekä valtio että yksityiset pankit pystyvät paisuttamaan rahan määrää jonka seurauksena inflaatio-ongelma on ilmeinen. Valitettavasti tämä järjestelmä on erittäin laajalti levinnyt ja on käytännössä katsoen käytössä koko maailmassa (Yhdysvallat ja Euroopan Unioni mukaan lukien).

Kellon suuntaan kulkien oikeassa alakulmassa sijaitseva kultakanta ilman reservivaatimusta oli käytössä lähes koko maailmassa ennen vuotta 1913. Tämän vuoksi tätä rahajärjestelmää kutsutaankin usein klassiseksi kultakannaksi. Klassisessa kultakannassa valtio sallii yksityisten pankkien velanannon yli sen määrän mitä pankeilla on rahaa tileillään jonka vuoksi myös klassinen kultakanta kärsii inflaatiosta ja taloussykleistä. Onneksi klassisessa kultakannassa mikään ei pakota pankkeja toimimaan näin jolloin kilpailu pitää inflaation kurissa jättäen taloussyklit lyhyiksi ja melko harmittomiksi.

Kultakanta 100 % reservivaatimuksella on ainut järjestelmä jossa kumpaakaan - julkista taikka yksityistä – inflaatiota ei ole. Valitettavasti tätä puhtaaksi kultakannaksi kutsuttua järjestelmää ei ole ollut käytössä missään sitten 1780-luvun jolloin hollantilainen Amsterdamsche Wisselbank pakotettiin rahakannan paisuttamiseen (eli reservivaatimuksesta luopumiseen). Puhtaan kultakannan alla myös taloussyklit olisivat käytännössä katsoen kokonaan eliminoituja.

Seuraavissa postauksissa perustelen tarkemmin miten inflaatio, taloussyklit ja pankkijärjestelmän toiminta poikkeavat toisistaan näissä neljässä rahajärjestelmässä.

Esimerkki viisumihakuprosessista (viisumeista osa 2/4)

2008-09-10T05:42:00.003+03:00

Yhdysvaltain viisumisanomisprosessi on erittäin byrokraattinen ja sen suorittaminen vaatii ennen kaikkea määrätietoisuutta ja pitkää pinnaa. Lyhyesti prosessi alkaa United States Citizenship and Immigration Servicestä (eli USCIS:stä). USCIS:ltä ei varsinaisesti anota viisumia, vaan ainoastaan lupaa viisumin anomiseen. USCIS:n jälkeen paperit menevät National Visa Centerille (eli NVC:lle) jonne lähetetään lisää papereita. Lopulta paperit päätyvät Yhdysvaltain konsulaattiin eli Helsinkiin jossa järjestetään pienimuotoinen haastattelu. Edes konsulaatti ei varsinaisesti anna viisumia vaan tilapäisen maahanmuuttoluvan joka aktivoi viisumin muutettuasi Yhdysvaltoihin. Yleensä tämä maahanmuuttolupa on voimassa puolivuotta. Näiden eri virastojen lisäksi paperisi saattavat kulkeutua mm. Department of Homeland Securitylle (eli DHS:lle), Federal Bureau of Investigationille (eli FBI:lle) ja muille virastoille. Tämä on normaalia, eikä viisuminhakijaa informoida tästä erikseen.

Minun viisumiprosessini alkoi elokuussa 2006 jolloin anoin konsulaatilta lupaa viisuminhaun aloittamiseen. Konsulaatti oli lomalla, eikä lupaa myönnetty. Yritin anoa lupaa uudelleen helmikuussa 2007, mutta Adam Walsh Actin voimaantulo poisti tämän mahdollisuuden viikkoa ennen anomukseni käsittelyä (ennen helmikuuta 2007 muutama harvinaisempi viisumityyppi oli suoraan anottavissa konsulaatilta todella lyhyessä käsittelyajassa; tämä on yhä teknisesti mahdollista mutta käytännössä lähes mahdotonta). Tämän ikkunan sulkeuduttua lähetin ensimmäisen paperipaketin (I-130) helmikuun lopulla 2007 USCIS:lle.
I-130 sisältö:
Shekki (1 sivu)
Lomake I-130 (2 sivua)
Väestönrekisteriote, virallistettuna (3 sivua, tunnetaan myös nimellä pitkä syntymätodistus)
Vihkitodistus, virallistettuna (2 sivua)
Lomake G-325A - omat tiedot (4 sivua)
Kopio passista, virallistettuna (2 sivua)
Lomake G-325A - vaimon tiedot (4 sivua)
Passikuva klemmarilla kiinnitettynä valkoiselle paperille (2 sivua)
Kolmen todistajan lausunto vihkimisestä (3 sivua)
Yhteensä: 23 sivua

Viisuminhakuanomukseni hyväksyttiin neljän kuukauden kuluttua ja paperit matkasivat eteenpäin NVC:lle. Lähetin kaksi ensimmäistä pakettia (I-864 laskun ja DS-3023) NVC:lle heinäkuun alussa.
I-864 laskun sisältö:
Shekki (1 sivu)
Yhteensä: 1 sivu
DS-3023 sisältö:
Lomake DS-3023 (1 sivu)
Yhteensä: 1 sivu

Heinäkuun lopussa NVC lähetti minulle kaksi erillistä pakettia (IV ja I-864) jotka palautin takaisin täytettynä:
IV sisältö:
Shekki (1 sivu)
Yhteensä: 1 sivu
I-864 sisältö:
Lomake I-864 (5 sivua)
Kolmen kuukauden palkkakuitit - vaimon tiedot (3 sivua)
Tiliote - omat tiedot (1 sivu)
Yhteensä: 9 sivua

Elokuun lopussa NVC lähetti minulle viimeisen paketin (DS-230) jonka palautin takaisin täytettynä:
DS-230 sisältö:
Lomake DS-230, osa 1 (2 sivua)
Väestönrekisteriote, virallistettuna (3 sivua, tunnetaan myös nimellä pitkä syntymätodistus)
Vihkitodistus, virallistettuna (2 sivua)
Asepalvelutodistus (1 sivu)
Rikosrekisteri (1 sivu)
Yhteensä: 9 sivua

NVC lähetti tietoni eteenpäin Suomen konsulaattiin. Konsulaatti lähetti minulle ensimmäisen paketin (packet 3) lokakuussa jonka palautin takaisin täytettynä:
Packet 3 sisältö:
Lomake DSL-1076 (1 sivu)
Yhteensä: 1 sivu

Tämän jälkeen konsulaatti lähetti minulle viisuminhakuprosessin viimeisen paketin (packet 4 - joka palautetaan konsulaattiin haastattelun yhteydessä) joka sisälsi kutsun haastatteluun. Ennen haastattelua minun oli käytävä kuitenkin lääkärintarkastuksessa yksityislääkärillä. Itse lääkärintarkastus oli erittäin lyhyt mutta se venyi muutamaan tuntiin pakollisen keuhkokuvan (tuberkuloosin varalle) ja verinäytteen (HIV:n varalle) vuoksi. En kuitenkaan tuhlannut viisuminhakuprosessin aikaa turhaan, vaan hain sillä välin kaikki mahdollisesti tarvittavat rokotteet eli influenza B:n, hepatiitti A + B:n, tetanuksen, varicellan (vesirokko) ja pneumokokin. Yhdysvaltain viisumeista ainoastaan pysyvät (kansalaisuuteen johtavat) viisumit vaativat erikseen rokotuksia. Valitettavasti vaadittavien rokotusten määrä vaihtelee konsulaatista toiseen, eikä niistä ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä listaa. Hyvä nyrkkisääntö on ainakin niiden rokotusten ottaminen joiden immuniteettia ei voi saada yhdellä rokotuskerralla (kuten esimerkiksi hepatiitti jota vastaan rokotus kestää 6kk). Joka tapauksessa, haastattelu pidettiin lokakuun lopulla 2007. Haastatteluun oli tuotava Packet 4.
Packet 4 sisältö:
Lomake DS-230, osa 2 (2 sivua)
Väestönrekisteriote, virallistettuna (3 sivua, tunnetaan myös nimellä pitkä syntymätodistus)
Passi
Viisi erikokoista ja -väristä valokuvaa (1 sivu)
Kirjekuori lääkäriltä (avaamattomana - sisältö ja paperimäärä tuntematon)
Yhteensä: 6 sivua + passi + kirjekuori lääkäriltä

Haastattelu oli helppo, eikä siellä kysytty muuta kuin missä tapasin vaimoni ja milloin menimme naimisiin. Mikäli muutat Yhdysvaltoihin ihmissuhteen vuoksi, haastatteluun kannattaa tuoda myös mahdollisimman paljon yhteisiä sähköposteja, puhelinlaskuja, valokuvia, kuitteja ostoksista (esim. sormukset) jne. Vaikka muuttaisit Yhdysvaltoihin muusta syystä, yllä oleva kuvaus on silti relevantti sillä prosessi on joka kerta suunnilleen samanlainen. Haastattelun jälkeen konsulaatti palautti osan papereistani (sain takaisin ainakin asepalvelustodistuksen ja vihkitodistuksen). Varsinaisen maahanmuuttoluvan noudin konsulaatin portilta kolme päivää haastattelun jälkeen. Muutin Yhdysvaltoihin kuukauden kuluttua jossa sain CR-1 viisumin eli pysyvän viisumin joka oikeuttaa kansalaisuuteen jo kolmen vuoden kuluttua sillä ehdolla, että olen vaimoni kanssa vielä naimisissa joulukuussa 2009.

Valitettavasti Yhdysvaltain viisuminhakuprosessi muuttuu jatkuvasti. Minun viisumin saannin jälkeen, esimerkiksi DS-230 paketti on kasvanut, Packet 3 on poistunut ja Packet 4 on pienentynyt. Toisin sanoen nykyään NVC:n rooli viisuminhakuprosessissa on suurempi, konsulaatin on pienempi. Myös viisumin kokonaiskustannus on yli kaksinkertaistunut (minulle viisuminhakuprosessi maksoi yhteensä noin 1 500 dollaria). Paperia viisuminhakuprosessiini kului yhteensä 42 sivua - kymmenet epäonnistuneet lomakkeentäytöt pois lukien.

Ron Paul, Sarah Palin ja presidentinvaalit

2008-09-08T18:24:00.001+03:00

Yhdysvaltain poliittista tilannetta seuranneena olin jo pitkään vakuuttunut Demokraattien presidentinvaalivoitoista 2008, elleivät Republikaanit valitse sodanvastaista ja yksilönvapautta kannattavaan kandidaattia kuten Ron Paulia. Näkemykseni ainoastaan vahvistui vanhan, huonokuntoisen, sotaisan Bush III:nen eli John McCainin vaalivoiton varmistumisen jälkeen. Virallisten presidenttiehdokkaiden ja varapresidenttiehdokkaiden valinnan jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että Demokraatit tekivät aiemmin varmasta voitostaan äärimmäisen kyseenalaisen.

Alun perin Demokraateilla oli kaksi vaihtoehtoa: Hillary Clinton tai Barack Obama. Näistä kahdesta Clinton oli mielestäni parempi ehdokas. Obama on Clintonista talouspoliittisesti tuntuvasti vasemmalla ja vaikka hän onkin Clintonia hieman rauhaa rakastavampi, hänen ohjelmaansa kuuluu epäsuositun pakollisen asepalveluksen palauttaminen. Clinton oli toki vihattu ehdokas mutta myös Obama kärsii huonosta maineesta snobina muka-valkoisena mustana joka vihaa amerikkalaista elämäntapaa. Täten ainoa Obaman luonnollinen kannatusjoukko löytyy valkoisista akateemikoista joihin mm. journalistit lukeutuvat. Obaman takana ei ole koskaan ollut mitään varsinaista kansanliikettä, eikä Obama myöskään ole internetehdokas - kyseessä on lehdistön luoma myytti. Varapresidentikseen Obama valitsi suht. neokonservatiivisen Joe Bidenin joka tuonee muutaman pisteen oikealta mutta joka saa osan vasemmistolaisista äänestämään Vihreitä sekä vieraannuttaa tärkeän liberaalin (libertarian) kannattajakunnan. Valinta Biden oli lähes huonoin mahdollinen.

Republikaanien kuudesta pääehdokkaasta (Giuliani, Huckabee, McCain, Paul, Romney, Thompson) McCain oli valintana toisiksi heikoin Giulianin jälkeen. Hänen suustaan päästetyt sammakot, kuten "keskuspankin koron tulisi olla 0 %" ja "Irakin sota jatkuu 100 vuotta", eivät ole auttaneet asiaa. Lisäksi McCainin talouspoliittinen vasemmalle kallistuminen ja pakollisen asepalveluksen sekä avoimen maahanmuuton kannattaminen tyhjensivät McCainin luontaisen kannatuspohjan nollan tuntumaan. McCain onnistui kuitenkin taitavasti pelastamaan varman tappionsa valitsemalla Sarah Palinin varapresidenttiehdokkaakseen. Palin on ns. Reagan republikaani eli kulttuurikonservatiivi liberaaleilla (libertarian) suuntauksilla. Hän on myös Alaskan kuvernööri joka kannattaa osavaltioiden itsenäisyysliikkeitä ja vastustaa hyvinvointivaltiota, maahanmuuttoa ja ilmastohysteriaa. Ennen kaikkea Palin on kuitenkin tavallinen järkevänoloinen ihminen verrattuna vaalikamppailun kolmeen poliittiseen limanuljaskaan. Huhujen mukaan myös Ron Paulin ja Mitt Romneyn piireissä Palin oli varteenotettavimpien varapresidenttiehdokkaiden joukossa. Palinin valinta vetoaa erityisen voimakkaasti liberaaleihin (libertarians), konservatiiveihin ja naisiin - eli juuri niihin kolmeen McCainille tärkeimpään ryhmään joissa McCainin kannatus on heikoin.

Veikkaan, että Bidenin ja Palinin valinnat kallistavat vaa'an lopulta McCainin hyväksi. Kaikeksi onneksi demokraatit voittavat edustajahuoneen ja senaatin sata nolla jolloin McCain tuskin pystyy toteuttamaan katastrofaalista politiikkaansa tehokkaasti. Presidenttinä McCain toimii luultavasti vain yhden kauden, sillä muuten Yhdysvaltain istuvasta presidentistä saattaisi tulla Paavia vanhempi. Kävi seuraavissa presidentinvaaleissa miten tahansa, nousee Sarah Palin presidentinvaalien 2012 kärkiehdokkaaksi. Presidenttinä Palin saattaisi olla jopa suhteellisen siedettävä, sillä sekä neokonservatiivit että vasemmistolaiset vihaavat häntä jo nyt mustien sydämiensä pohjasta - alku on siis lupaava.

Demokratian tie oikeusvaltiosta poliisivaltioksi

2008-09-07T21:11:00.002+03:00

Vuosi sitten kirjoitin demokratian pahimmasta ongelmasta eli siitä miten demokraattisissa valtioissa lakeja vyörytetään läpi sellaiseen tahtiin, ettei lopulta kukaan (edes lainsäätäjä, tuomioistuin tai poliisi) tiedä mikä on laitonta ja mikä laillista. Ongelma ainoastaan pahenee lakien määrän aikaansaamien ristiriitojen myötä joka, kasvavan byrokratisoinnin ja kieltolistan ohella, ruuhkauttaa lopulta koko oikeusjärjestelmän.

Länsimainen moderni demokratia nojaa vahvasti oikeusvaltioon (ger. Rechtsstaat), eli sellaiseen valtiomalliin jossa viranomaisten toiminta perustuu lakiin. Oikeusvaltion vastakohta on poliisivaltio jossa viranomaiset saavat toimia mielivaltaisesti laista piittaamatta. Poliisivaltiolla ei, yleisen luulon vastaisesti, ole mitään tekemistä poliisien lukumäärän kanssa.

Modernin demokratian syntyessä lainsäädäntö oli vielä suhteellisen kevyt, jolloin poliisin päätoimintaan kuului varkauksien, pahoinpitelyiden ja murhien tutkiminen. Sittemmin poliisin tehtävä on laajentunut liikenteen valvontaan, työolojen valvontaa, huumausaineiden valvontaan, ympäristön valvontaan, internetin valvontaan ja kaikkeen muuhun mahdolliseen valvontaan maan ja taivaan väliltä. Onneksi (nimenomaan onneksi) poliisin resurssit ovat kuitenkin rajalliset jonka seurauksena poliisi ehtii valvomaan ainoastaan joitakin yhteiskunnallisia toimijoita jonkun aikaa. Valitettavasti lakivyörytyksen vuoksi lähes kaikesta on tullut laitonta (esim. New Hampshiressa mm. ilmapallojen päästäminen ilmaan, nukketeatterin järjestäminen ja toisen ihmisen kynsien viilaaminen on laitonta) antaen poliiseille mahdollisuuden pidättää kenet tahansa, mistä tahansa, missä tahansa. Kutsun tätä prosessia demokratian poliisivaltioitumiseksi. Teoriassa oikeusvaltion periaate pätee yhä mutta käytännössä lainsäädäntö on kaikille tuntematon ja viranomaisten valta rajoittamaton. Poliisi suorittaa ad hoc pidätyksiä, joista tuomioistuin antaa satunnaisia tuomioita (moni tuomari kieltäytyy rankaisemasta pidätettyjä sellaisten lakien rikkomisesta joiden tarkoitus on heille epäselvä) - tervetuloa demokraattiseen poliisivaltioon.

Ongelma on tosin helposti korjattavissa, mikäli lainsäädäntöelin lopettaisi uusien lakien vyörytyksen ja alkaisi systemaattisesti tarkistaa vanhojen, jo olemassa olevien, lakien tarpeellisuutta. Toinen vaihtoehto olisi ns. auringonlaskupykälien (sunset clause) sisällyttäminen jokaiseen uuteen lakiin, jolloin laki raukeaisi esim. kymmenen vuoden kuluttua sen säätämisen jälkeen. Tämä toimisi myös hyvänä vastalauseena niille demokraattisen lainsäädännön kannattajille jotka väittävät yhteiskunnan kehittyvän niin nopeasti, että uusien lakien jatkuva virta on tarpeen (jos yhteiskunta tosiaan kehittyy näin nopeasti, voidaan yhtäläisesti argumentoida kehityksen olevan niin nopea, että vanhat lait on syytä poistaa ripeästi käytöstä). Kolmas vaihtoehto on antaa poliiseille ja tuomioistuimille oikeus kieltäytyä olemassa olevien lakien noudattamisesta (legal nullification). Suomessa tämä järjestelmä on käytössä joidenkin lakien kohdalla, joista tuomio annetaan vain tietoisesti lakia rikkoneille. Yhdysvalloissa valamiehistöllä (jury) on oikeus lain kumoamiseen. Tuntemieni juristien mukaan tätä oikeutta käytetään kummassakin maassa valitettavasti ainoastaan poikkeus, poikkeus tapauksissa. Demokraattisten oikeusvaltioiden tulevaisuus ei siis näytä kovinkaan hyvältä...

Kirja-arvostelu: The Rise and Decline of the State

2008-09-07T01:01:00.002+03:00

Toivelistallani on kerralla noin 50-100 kirjaa, joita tilaan isommissa erissä noin kahden kuukauden välein Mises instituutista, Amazonista, Laissez Faire Booksista, Timbrosta tai Cato instituutista (suunnilleen tässä yleisyysjärjestyksessä). Valitettavasti uusia kirjoja ilmestyy niin paljon, etten ehdi koskaan tyhjentää lukulistaani - päinvastoin joudun potkimaan sieltä useita vähemmän kiinnostavia teoksia pois. Martin van Creveldin teos The Rise and Decline of the State oli melko korkealla (top 20) lukulistallani, mutta nimimerkki Induktion suosituksesta siirsin sen lukulistani kärkeen. Sanalla sanoen kirja oli loistava - se kiilasi jopa James Paynen A History of Forcen (arvostelu tulossa) ohitse, joka oli tähän asti paras koskaan lukemani historiankirja.

The Rise and Decline of the State on nimensä mukaan kertomus valtion roolista yhteiskunnassa aina ihmiskunnan sarastuksesta nykyaikaan asti. Van Creveldin mukaan varsinaisia valtioita ei ollut olemassa lainkaan ennen vuotta 1648. Esimerkiksi antiikin imperiumit, kuten Rooman imperiumi, Karthagon imperiumi ja Mongolian imperiumi, eivät käytännössä omanneet minkäänlaista kontrollia valtaamillaan alueilla (hyökätessään Roomaan Hannibal tapasi imperiuminsa toisiksi rikkaimman ihmisen, jonka olemassa olosta hän oli ollut aiemmin täysin tietämätön). Rooman imperiumin kutistumisen jälkeen Eurooppa jakaantui tuhansiin hallinnollisiin alueisiin joiden virallinen hallitsija vaihteli keisarin, kirkon, kuninkaiden, aatelisten, kauppiaiden ja kaupunkien välillä. Taitavan vastakkainasettelun ansiosta kuninkaat onnistuivat peluuttamaan vallan pikkuhiljaa käsiinsä noin vuodesta 1300 alkaen, joka julistettiin pysyväksi Westfalenin rauhalla 1648. Vaikka rauhansopimuksen ansiosta kuninkaista tuli yksinvaltiaita, mitään eroa kuninkaan ja valtion välillä ei ollut - itse asiassa valtio oli käsitteenä tuntematon. Hallitakseen maataan tehokkaasti, kuninkaat palkkasivat avukseen byrokraatteja, loivat tiedosteluverkoston sekä murskasivat kansannousut uuden väkivaltamonopolinsa ansiosta. Ranskan vallankumouksen aikaan (1789) byrokraattiverkosto ja väkivaltakoneisto irtautuivat ensikerran kuninkaasta ja alkoivat elää omaa elämäänsä. Tämän jälkeen valtion kasvavaksi ongelmaksi muodostui sen olemassa olon legitimointi joka suoritettiin toisaalta poliittisen teorian avulla (esim. nationalismi ja sosialismi), toisaalta indoktrinoinnilla (esim. julkiset koulut ja media), mutta myös valtion - muka tarpeellisilla - taloudellisilla projekteilla (esim. minimipalkkalainsäädäntö, kansaneläke ja julkinen terveydenhuolto). Koko järjestelmän mahdollisti valtion suorittama rahan kaappaus ja hallinta. Ensin kultakolikoiden painaminen monopolisoitiin, sitten kulta sidottiin paperirahaan ja lopulta paperiraha irrotettiin fyysisestä kullasta kokonaan.

Van Creveldin mukaan toinen maailmansota kuitenkin paljasti valtion todellisen luonteen massamurhakoneistona jonka synty saattoi olla ihmiskunnan historian vakavin harha-askel. Tämän vuoksi Van Creveldin mielestä ei ole lainkaan ihmeellistä, että valtio on heikentynyt tuntuvasti toisen maailmansodan jälkeen. Ensinäkin sotimisesta - valtion päätehtävästä - on tullut kallista ja poliittisesti kannattamatonta, toiseksi kymmenten massiivisten modernien "imperiumien" tilalle on muodostunut sadoittain pieniä kansallisvaltioita, kolmanneksi monet modernin valtion aiemmista tehtävistä ovat siirtyneet kansainvälisille järjestöille, neljänneksi valtioiden sosialistiset kokeilut ovat osoittautuneet joko epäsuosituiksi tai taloudellisesti mahdottomiksi, viidenneksi rahan hallinnasta on tullut vaikeampaa, ja kuudenneksi valtio on enenevässä määrin menettänyt väkivalta- ja suojelumonopolinsa yksityisille vartiointiliikkeille, aidatuille yhteisöille ja vakuutusyhtiöille.

Kuten yllä olevasta tekstistä toivottavasti käy ilmi, The Rise and Decline of the State on erittäin hyvin kirjoitettu historiankirja joka sopii myös sellaisille (kuten allekirjoittaneelle) joiden historiantaidot ovat heikot. Kirjan harvoihin huonoin puoliin kuuluu kirjailijan heikko ymmärrys taloussykleistä, joiden ansiosta tietyt taloudelliset tapahtumat väärintulkintaan tai ainakin niiden syy- ja seuraussuhteet sekoitetaan keskenään. Van Creveldin taloudelliset ja poliittiset näkemykset ovat usein myös keynesiläisiä tai sosialistisia. Häiritsevintä on kuitenkin Van Creveldin EU, YK, ym. myönteisyys - hän jopa väittää EU:n ja YK:n toimivan valtioiden hajottajina, sillä ne siirtävät päätöksenteon kansallisvaltioilta ylikansallisille valtioiden välisille järjestöille. Itse olen varsin toista mieltä ja näen juuri EU:n ja YK:n tapaisten järjestöjen toiminnan poliitikkojen vastaiskuna kansallisvaltioiden heikkenemiselle (kun valtioita on vähemmän tai kun niiden toiminta on integroituneempaa, kansalaisilla on vaikeampaa paeta verokarhun kouraa maasta toiseen). 421 sivua. Yleisarvosana: 93 %

Sananvapaus ja Sananvapauden puolesta ry

2008-09-03T03:58:00.005+03:00

Suomeen on vihdoin perustettu minun ja monen muun peräänkuuluttama sananvapausyhdistys nimeltään Sananvapauden puolesta ry. Valitettavasti Sananvapauden puolesta ry aloittaa toimintansa sananvapautta turhaan rajaamalla. Yhdistys määrittää sananvapauden mm. Suomen perustuslain 12:sta pykälän mukaan seuraavasti:

Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla

Rivienvälistä luettuna Suomen perustuslaki sanoo "Teoriassa teillä kansalaisilla on oikeus sananvapauteen mutta käytännössä me poliitikot rajoitamme sitä mielemme mukaan". Seuraavaksi Sananvapaus ry lainaa Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimuksen 10:tä artiklaa:

Koska [sananvapauden] käyttöön liittyy velvollisuuksia ja vastuuta, se voidaan asettaa sellaisten muodollisuuksien, ehtojen, rajoitusten ja rangaistusten alaiseksi, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen turvallisuuden, alueellisen koskemattomuuden tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien turvaamiseksi, luottamuksellisten tietojen paljastumisen estämiseksi, tai tuomioistuinten arvovallan ja puolueettomuuden varmistamiseksi.

Rivienvälistä luettuna Euroopan Neuvoston mukaan "Sananvapaus on vaarallinen ja siksi kukin Neuvoston jäsenmaa voi rajoittaa sitä mielensä mukaan vedoten joihinkin näistä, noin 13:ta, syistä". Ongelmallista yllä olevissa lakipykälissä on, että ne ovat poliittisen vallan luomia ja tämän vallan intresseihin kuuluu aina sananvapauden rajoittaminen. Täten ei liene ihme, että näihin pykäliin nojaava Sananvapauden puolesta ry asettaa lapsipornon, tekijänoikeudet, yksityisyydenloukkaukset, kunnianloukkaukset, väkivallanuhkaukset ja väkivallankehotukset sananvapauden ulkopuolelle. Näin tehdessään järjestö kuitenkin avaa Pandoran lippaan, sillä se hyväksyy sananvapauden rajoittamisen periaatteen. Juuri tämän periaatteen hyväksymisen ansiosta olemme päässeet Suomessa sellaiseen tilaan jossa maahanmuuton, etnisten vähemmistöjen tai islamin kritisoinnista voi ansaita vankeusrangaistuksen.

Kaiken pahan lisäksi sensuuriperusteluissaan Sananvapauden puolesta ry sekoittaa käsitteitä keskenään. Esimerkiksi lapsipornosta järjestön puhuu näin: "Sekä lapsipornon tuottaminen että levitys loukkaavat [lapsen seksuaalista koskemattomuutta] räikeästi. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole mitenkään puolustettavissa sananvapaudella." Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö voidaan määritellä esim. seuraavasti: lapsi A pakotetaan B:n toimesta aktiin jonka C kuvaa (tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa). C puolestaan antaa videon D:lle joka myy sen eteenpäin. Suomen lainsäädännön mukaan B, C, D ja lapsipornon ostajat ovat rikollisia. Mutta kuvitellaan toinen esimerkki: A murhataan B:n toimesta jonka C kuvaa. C antaa videon D:lle, joka myy sen eteenpäin. Myös tässä skenaariossa B ja C ovat rikollisia, sillä B syyllistyy murhaan ja C vähintäänkin murhan avustukseen. D:n toiminta puolestaan ei ole rikollista (vaikkakin moraalitonta) ja kuuluu sananvapauden piiriin. Kysymys kuuluu: miksi D saa sananvapauden nimissä levittää videon jossa syyllistytään rikokseen murha, mutta D ei saisi levittää sananvapauden nimissä videota jolla on epäsovinnaista erotiikkaa? En tietenkään kiistä lapsipornon oston moraalittomuutta, mutta asian laittomuus ei ole moraalittomuuden välttämätön seuraus.

Myös perustelut yksityisyyden- ja kunnianloukkauksista ovat hataralla pohjalla (tekijänoikeuksista puhumattakaan): "Yksityishenkilöllä on oikeus yksityisyyteen. Henkilön yksityisyyttä tai kunniaa loukkaavan tiedon levittäminen on pääsääntöisesti tuomittavaa sananvapaudesta huolimatta. [...] Ero on siinäkin, onko kyseessä oleva tieto paikkansapitävää vai ei. Valheellisella tiedolla voidaan aiheuttaa ihmiselle paljon harmia. Tätä ei tarvitse sananvapaudenkaan nimissä hyväksyä." Yksityisyydenloukkauksissa kyse on yleensä toisen ihmisen vakoilusta, joka suoritetaan hänen omistusoikeutta rikkomalla (mm. tontille tunkeutumalla) ja siten suurin osa yksityisyydenloukkauksista on sananvapauden ulkopuolella. Kunnianloukkauksissa kyse on kuitenkin virheellisen tiedon (tahallisesta) levittämisestä, jonka tulisi olla sallittua sananvapauden nimissä. Kunnianloukkauspykälien olemassaolo on aikaansaanut tilanteen, jossa kansalaiset luottavat kaikkeen kirjoitettuun tietoon. Ilman näitä pykäliä luottamus kirjoitettuun tietoon laskisi ja samalla kunnianloukkauksista saadut hyödyt ja haitat pienenisivät tuntuvasti. Kaiken pahan lisäksi merkittävä osa kunnianloukkaussyytteistä nostetaan politiikkojen, ja muita julkisvallan edustajien, kritisoijia vastaan. Esimerkiksi inkvisiittori Mika Ilman ja noin 40 muuta rosvoa nettosivat erään nettipersoonan kunnianloukkausoikeudenkäynnistä lähemmäs 100 000 euroa.

Ehkä kaikkein huolestuttavinta on kuitenkin Sananvapauden puolesta ry:n kohta Väkivaltauhkaukset ja -kehotukset: "Väkivaltarikollinen on tietysti ensisijaisesti itse vastuussa väkivallanteostaan, mutta ei kehotuksia ja uhkauksiakaan tarvitse hyväksyä. Ne voivat jo sellaisenaan aiheuttaa kohteelleen merkittävää haittaa, vaikka itse uhattu tai kehotettu teko ei koskaan toteutuisikaan." Tismalleen tällaisiin ilmaviin argumentteihin vedoten lakipykälä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta on tehty, ja tästä syystä suomalaisia blogaajia on tuomittu sakkoihin ja jopa vankeusrangaistuksiin. Sananvapauden nimissä tulisi olla sallittua huutaa "kuolema valkoisille miehille", kunhan tätä huutoa ei täsmennetä yksittäiseen valkoiseen mieheen x. Itse en tosin kieltäisi edes tätä vaan antaisin ainoastaan kyseiselle valkoiselle miehelle laajemman itsepuolustusoikeuden mahdollisia tunkeilijoita vastaan.

Ellei olla väärin yhdistytty, Suomessa yhdistys saa melko vapaasti kritisoida olemassa olevaa lainsäädäntöä. Olisi tärkeää, että Sananvapauden puolesta ry:n hyödyntäisi tätä mahdollisuutta tänään - huomenna voi olla jo liian myöhäistä.

P.S. Tätä kirjoitettaessa kirjoittaja rikkoi Sananvapauden puolesta ry:n tekijänoikeuksia, sillä blogini on kaupallinen jonka sisällöstä nettoan noin yhden (1) dollarin kuussa.

Kun kupla puhkeaa

2008-08-19T05:21:00.002+03:00

Tähän asti olen vasta perustellut miksi kuplia muodostuu ja puhkeaa, mutten vielä ole vastannut kysymykseen miten kupla puhkeaa. Olennaisinta tässä vaiheessa on ymmärtää, ettei kuplan puhkeaminen pohjimmaltaan johdu koron noususta vaan kupla puhkeaa siitä huolimatta. Kuplan puhkeaminen noudattaa kuutta seuraavaa vaihetta:

1) Raaka-aineiden ja työvoiman hinta nousee. Kuten aiemmin perustelin, säästäminen vapautta resursseja tuotantorakenteen loppupäästä ja mahdollistaan niiden sujuvan siirtymisen tuotantorakenteen alkupäähän. Fiat-rahan aikaansaamien virhesijoitusten vuoksi näin ei kuitenkaan kuplataloudessa tapahdu. Tällöin tuottajat joutuvat kilpailemaan keskenään raaka-aineista ja työvoimasta joka nostaa niiden hintoja.

2) Kulutustuotteiden hinnat nousevat. Työvoiman hinnannousu, sekä fiat-rahan aikaansaamat voitot tuotantorakenteen alkupäässä, yhdistettynä resurssien suhteelliseen vähenemiseen tuotantorakenteen keski- ja loppupäässä (johtuen resurssien kallistumisesta, joka siirtää osan resursseista tuotantorakenteen alkupäähän) johtavat lopulta kulutustuotteiden hintojen kallistumiseen.

3) Kuluttajista lähinnä olevien tuottajien voitot kasvavat. Kulutustuotteiden hinnannousu nostaa niiden tuotteiden hintoja, jotka ovat jo markkinoilla (eli ts. joiden tuotantorakenne on lyhyt) mikä puolestaan kasvattaa näiden tuottajien voittoja suhteessa tuotantorakenteen alkupään tuottajien voittoihin. Tässä vaiheessa kuplan olemassaolo näyttää todennäköiseltä, mikä saa monet sijoittajat vetäytymään kuplan vaivaamilta markkinoilta.

4) Ricardo efekti. Tavallistesti Ricardo efekti tarkoittaa työntekijöiden korvaamista koneilla joka säästää resursseja ja nostaa työntekijöiden reaalipalkkoja. Hintojennousun ansiosta työntekijöiden reaalipalkka kuitenkin laskee (vaikka heidän numeraalinen palkka onkin kasvanut fiat-rahan vuoksi) jolloin työntekijöiden palkkaaminen koneiden sijaan käy halvemmaksi. Spiraali tehottomampaan tuotantoon käynnistyy.

5) Lainakorko nousee. Luottoekspansion, eli itävaltalaisen inflaation, kiihtymisen hidastuttua (ts. kupla puhkeaa ilman luottopuristusta [credit crunch]) lainakorot nousevat alkuperäisten lainanantajien vaatiessa lainakoron korjausta (neoklassisen) inflaation määrällä. Vaikka tämä tekee lainanotosta kannattamattomampaa, konkurssin partaalla sinnittelevät tuotantorakenteen alkupään yrittäjät ovat valmiita hyväksymään korkeamman koron, sillä tuotteiden tuominen markkinoille on heille valtavien tappioiden välitöntä realisoimista kannattavampaa. Tämän vuoksi lainakorko saattaa nousta jopa alkuperäistä (luottoekspansiota edeltävää) korkoa suuremmaksi. Korot nousevat siis yleensä kauan ennen luottopaon uhan olemassaoloa. Luottopako ei siis ole syy kuplaan taikka sen puhkeamiseen - se on kuplan seuraus. Valitettavasti tämä tosiasia pääsee usein unohtumaan, sillä kuplien puhkeaminen on helpompi selittää yksinkertaisella suht. tarkalla rautalankamallilla, kuin mitä sen perusteleminen askel askeleelta on (tähän syyllistyn usein myös itse).

6) Kuluttajista kauimpana olevien tuottajien voitot romahtavat. Lopulta virheellisten kuplasijoitusten olemassaolosta tulee itsestäänselvyys kaikille osallisille, jonka seurauksena tuotantoketjun alkupään sijoitukset likvidoidaan ja vapautuneet resurssit siirtyvät tuotantoketjun loppupäähän. Siirtymäjakson aikana työttömyyden nousu, pankkien kaatuminen ja suuri (neoklassinen) inflaatio ovat kaikkien nähtävillä. Näitä ongelmia voidaan kuitenkin pienentää säätelyä vähentämällä, veroja laskemalla sekä luottoekspansion tyrehdyttämisellä.

Kirja-arvostelu: The Anti-capitalistic Mentality

2008-08-10T06:22:00.002+03:00

Misesin ja Hayekin kaltaisten vanhempien itävaltalaisten taloustieteilijöiden lukeminen on poikkeuksellisen virkistävä kokemus siksi, että he ilmoittavat häikäilemättä mikäli teos astuu taloustieteen ulkopuolelle. Ludwig von Misesin The Anti-capitalistic Mentality on tällainen teos. Kirja on itse asiassa niin epätieteellinen, että esipuheessa mainitaan suoraan "tämä kirja ei ole tieteellinen kirja [...] yritän vain parhaan kykyni mukaan arvioida, miksi niin monet vastustavat kapitalismia". Kirjan epätieteellisyys ei välttämättä tarkoita, että kirja olisi huono. Sitä The Anti-capitalistic Mentality ei ole.

Misesin mukaan kapitalismia vastustetaan hieman eri näkökulmista, mutta pohjimmiltaan kapitalismin vastustus kumpuaa kateuden ja turhautumisen lähteistä. Koska feodaaliyhteiskunnassa yhteiskuntaluokkien välinen liikkuvuus oli käytännössä mahdotonta, harva koki syvää kateutta tai turhautumista toisia kanssaihmisiä kohtaan. Kaikki tiesivät, että kuningas oli kuningas koska oli syntynyt kuninkaaksi ja maaorja oli maaorja koska oli syntynyt maaorjaksi, ts. oma paikka yhteiskunnassa määräytyi synnynnäisen aseman perusteella eikä siitä voinut syyttää itseään. Kapitalismissa yhteiskunnallinen asema ei ole ennalta määrätty, eikä se ole pysyvä: rikkaat voivat köyhtyä ja köyhät voivat rikastua. Tämä johtaa Misesin mukaan muutamaan tuskalliseen havaintoon. Kapitalismissa omasta asemastaan ei voi syyttää kuin itseään ja jos tässä ei olisi nöyryytystä kylliksi, niin kaikki kanssaihmiset erottavat kaukaa voittajat ja luuserit toisistaan. Misesin mukaan kapitalismin vastustus on suurinta neljässä ryhmässä: intellektuellit, alemmat valkokaulustyöntekijät, taiteilijat ja kapitalistien perilliset. Intellektuellit vastustavat kapitalismia, koska kapitalismissa heidän työtään ei juuri arvosteta (harva on halukas maksamaan esim. postmodernistisesta feministisestä rekonstruktiivisesta kirjallisuusanalyysistä). Intellektuelleja raivostuttaa varsinkin tieto siitä, että täysin kouluttamattomat yrittäjät ovat heitä moninkertaisesti varakkaampia. Taiteilijat puolestaan vastustavat kapitalismia, koska se pakottaa heidät luomaan taidetta markkinoiden ehdoilla jotka ovat paljon kiinnostuneempia dekkarikirjallisuudesta ja maisemamaalauksesta kuin taiteilijoiden suosimista avantgarde tuotoksista.

Ottaen huomioon, että alkuperäinen painos ilmestyi 1956, The Anti-capitalistic Mentality omaa kaksi yllättävää argumenttia. Ensinäkin Mises argumentoi miksi lehdistö on vapaata kapitalistisessa yhteiskunnassa mutta vallan kontrolloimaa sosialistisessa yhteiskunnassa kuusi vuotta ennen Milton Friedmanin kirjan Capitalism and Freedom ilmestymistä. Toiseksi Mises käsittelee ja kumoaa myös osan onnellisuusargumenteista joista on tullut 1990- ja 2000-luvulla sosialistien uusin lyömäase. Koska kirja ei ole tieteellinen kirja, teosta ei voi kritisoida tällä saralla. Se valitettava tosiasia on kuitenkin pakko mainita, että Mises analysoi tapansa mukaan kommunismin ja sosialismin eroja - tai oikeastaan yhtäläisyyksiä - joka saa kirjan tuntumaan vanhahtavalta (eihän kommunisteja nykyään juuri edes ole). Tästä huolimatta, kirja on lukemisen arvoinen jo pelkästään siitä syystä, että se analysoi niitä samoja katkeria ihmisiä jotka käyttävät suuren osan ajastaan yrittäjien, länsimaalaisen kulttuurin ja valkoisen miehen haukkumiseen ja syyllistämiseen. 67 sivua. Yleisarvosana: 82 %

Ympärileikkauksesta

2008-08-08T00:20:00.001+03:00

Suomi on ollut yhdessä suhteessa poikkeuksellisen edistyksellinen maa, sillä Suomessa ympärileikkaus on oikein luokiteltu lapsen pahoinpitelyksi jonka maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsen pysyvä huostaanotto. Käytännössä tämän lakipykälän lävitse on kuitenkin kiemurreltu positiiviseen uskonnonvapauteen tai terveyssyihin vedoten. Sen sijaan, että olemassa olevan lain noudattamista alettaisiin vihdoin valvoa, sosiaali- ja terveysministeriö on ottamassa aimo askeleen taaksepäin vaatiessaan ympärileikkauksen laillistamista silloin kun toimenpiteen suorittaa lääkäri, ja se tehdään vanhempien toiveesta ja lapsen suostumuksella. Raivostuttavinta lakiesityksessä on se, että kyseessä on puhdas muslimilaki - juutalaiset ympärileikkaavat lapsen heti tämän synnyttyä, muslimit ennen lapsen kymmenvuotispäivää. Juutalaisten tapauksessa varsinaisesta lapsen suostumuksesta ei tietenkään voida puhua sillä vastasyntynyt lapsi on kykenemätön ilmaisemaan omaa kantaansa. Muutenkin "lapsen suostumus" on käsitteenä ongelmallinen koska vanhempien painostus on tällaisessa päätöksessä väistämättä läsnä, ellei lapsi ole itse saanut päähänsä, että hänet on ympärileikattava. Entä mitä tapahtuu jos lapsi sanoo "ei" lääkärin vastaanotolla? Tarkoittako tämä, että tämän kyseisen lapsen kohdalla on pysyvä ympärileikkauskielto jonka rikkomisesta tuomitaan kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsi otetaan pysyvästi huostaan, vai onko kyseessä parturoinnin tai vaatteidenoston tapainen tapahtuma eli sellainen jossa lapsi voi sanoa "ei" mutta hänet viedään viikko toisensa jälkeen samaan paikkaan kunnes hän sanoo "kyllä" tai hänen suostumusta unohdetaan kysyä? Entä millaiset rangaistukset annetaan niille jotka suorittavat ympärileikkauksen lääketieteen ulkopuolella - seuraako tästä vihdoin kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsen pysyvä huostaanotto? Tämän muslimilain läpimeno tarkoittaisi käytännössä pysyvien lastenoikeuksien poljentaa, sillä muslimivanhemmat voisivat helposti asettaa ultimaattumin: joko sinut ympärileikataan sairaalassa suht. kivuttomasti, tai sitten sinut ympärileikataan kotona niin, että se varmasti sattuu, saat valita sairaalan jos sanot siellä "kyllä".

Usein ympärileikkauskeskustelussa unohtuu, etteivät vanhemmat omista lastaan vaan lapsi omistaa itse itsensä. Valitettavasti kielenkäyttöön on eksynyt käsitteitä kuten "minun lapsi" tai "lapseni", mutta nämä eivät ole verrattavissa käsitteisiin "autoni", "kotini" tai "tietokoneeni" jotka viittaavat omistusoikeuteen. Sen sijaan "lapseni" on käsitteenä verrattavissa käsitteisiin "sisareni", "äitini" tai "serkkuni" jotka viittaavat x:n ja y:n väliseen suhteeseen, eivät x:n omistusoikeuteen. Vanhempien rooli on toimia lapsen huoltajana kunnes hän kykenee huolehtimaan itse itsestään. Joissain tapauksissa lapsen terveys voi olla vaarassa, jolloin vanhemmat joutuvat valitsemaan tarpeellisen riskialttiin kirurgisen toimenpiteen. Vanhempien rooliin ei kuulu lapsen vaarantaminen tarpeettomalla riskialttiilla kirurgisella toimenpiteellä kuten rutiininomaisella ympärileikkauksella.

Rutiininomaisen ympärileikkauksen puolesta ei ole olemassa ainuttakaan hyvää argumenttia, on vain lista huonoja tekosyitä. Näiden huonojen tekosyiden kärjessä on väittämä jonka mukaan esinahka on hyödytön jäänne, jota ilman ihminen pärjää mainiosti ja joka altistaa ihmisen syövälle ja aidsille. Vaikka väittämä pitäisikin paikkaansa, siinä on eräs ongelma: miksi juuri esinahka? Ihmisruumis on täynnä melko hyödyttömiä ruumiinosia joita ilman ihminen pärjäisi mainiosti, kuten esimerkiksi viisaudenhampaat, pikkuvarpaat, hiukset, kulmakarvat, toinen munuainen, haima, perna, umpisuoli, alimmat kylkiluut, häntäluu, korvalehdet, sierainten välinen nahka jne. Eihän kukaan normaali ihminen lapsen synnyttyä suorita tällaisia utiliteettilaskelmia (eli hyödykelaskelmia) siitä mitä ruumiinosia lapsi oikeasti tarvitsee ja mitkä osat voidaan kirurgisesti poistaa tarpeettomina (mahdollisesti neoklassisia taloustieteilijöitä ja joitain 70-luvun moraalifilosofeja lukuun ottamatta).

Lopulta rutiininomaisissa ympärileikkauksissa on kyse uskonnosta tai sen lieveilmiöstä. Länsimaissa tosin uskonto nähdään harvemmin legitiiminä perusteluna millekään toiminnalle jonka vuoksi tarpeettomia ympärileikkauksia puolustellaan pseudotieteellä ja -filosofialla. Tämän vuoksi sosiaali- ja terveysministeriö ei sano suoraan, etteivät he halua pakottaa uskontoonsa vetoavia muslimeja noudattamaan suomalaista lainsäädäntöä. Sen sijaan ministeriö yrittää siirtää huomion pois muslimeista suomessa vuosisatoja asuneisiin tataari- ja juutalaisyhteisöihin, jotta laki saataisiin läpi mahdollisimman pienellä hälinällä.

Taloussykliteorioista

2008-08-05T19:17:00.002+03:00

Taantumien ja lamojen aikoihin maailma täyttyy mitä kummallisimmista taloussykliteorioista. Taloustieteellisesti katsottuna neljä alla olevaa teoriaa ovat kutakuinkin ne kaikkein yleisimmät. Mainitsen nämä teoriat lähinnä perustellakseni miksi nojaan itse tiettyyn taloussykliteoriaan ja miksi monet taloustieteilijät ovat niin hämmentyneitä vallitsevasta talouden tilasta. Esittelen teoriat huonoimmasta parhaimpaan:

Luonnollinen taloussykliteoria kuvittelee nimensä mukaisesti, että taloussyklit ovat markkinatalouteen kuuluva luonnollinen väistämätön ilmiö. Tämän teorian mukaan luonnollisia taloussyklejä on kolme: noin kolmevuotinen Kitchin sykli, noin yhdeksänvuotinen Juglar sykli ja noin 50-vuotinen Kondratieff sykli. Tuotannon vaihtelut selitetään näiden kolmen syklien törmäilyillä, jos esim. Kitchin ja Juglar syklit ovat laskusuhdanteessa mutta Kondratieff sykli on nousussa, seurauksena on keskivertokestoinen lama. Jos sekä Kitchin, Juglar ja Kondratieff syklit ovat laskussa, seurauksena on 1930-luvun tai 1990-luvun kaltainen lama. Tämän teorian keskeinen ongelma on siinä, ettei talous ihmisten välisenä vaihtokauppaverkostona ole mikään luonnonilmiö vuorovesien tavoin. Mielenkiintoisinta luonnollisessa taloussykliteoriassa on, että se lojuu unohdettuna kunnes suuri lama yllättää. Täten ei liene ihme jos se löydetään taas uudelleen 2010-luvulla.

Neoklassinen taloussykliteoria on tämän päivän yleisin taloussykliteoria, jota usein myös kutsutaan nimellä Real Business Cycle [RBC]. RBC:n mukaan taloussyklit johtuvat kahdesta eri shokista eli julkisen sektorin kulutusshokista tai yksityisen sektorin teknologiashokista. Toisin sanoen, julkisen sektorin kulutuksen äkillinen nousu tai lasku, tai uuden teknologian käyttöönotto yksityisellä sektorilla voi aikaansaada taloussyklin. RBC:n ainut positiivinen asia on, ettei se oleta taloussyklien olevan mikään luonnon ilmiö luonnollisen taloussykliteorian tavoin. Valitettavasti myös RBC on erittäin huono teoria, sillä se väittää taloussyklien johtuvan finanssipolitiikasta (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee julkista kulutusta, investointeja ja näiden kahden rahoitusta) rahapolitiikan (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee rahan painamista, inflaatiota ja korkoja) sijaan.

Schumpeterin taloussykliteoria on jo yllättävän hyvä taloussykliteoria, sillä teoria ymmärtää taloussyklien johtuvan yrittäjien massiivisista virhesijoituksista. Nämä virhesijoitukset johtuvat Schumpeterin mukaan yrittäjien käyttöön ottamasta uudesta teknologiasta (RBC siis lainasi osan teoriastaan suoraan Schumpeteriltä mutta huononsi sitä samalla tuntuvasti) joka rikkoo yleisen tasapainon ja syöksee yrittäjät massiivisiin virhesijoituksiin (Schumpeterille yrittäjä ei ole kuka tahansa kukkakaupan tai etnoravintolan perustaja, vaan sellainen yksilö jonka yritys käyttää vallankumouksellista uutta teknologiaa). Teorian ongelma on, ettei se selitä miksi massiivisia virhesijoituksia tapahtuu kuplan aikana jokaisella sektorilla samanaikaisesti, sillä ei liene vaikea ymmärtää, etteivät suuret teknologiset edistysaskeleet (kuten autot ja tietokoneet) käynnistä teknologista vallankumousta joka sektorilla samanaikaisesti.

Itävaltalainen taloussykliteoria eli Austrian Business Cycle Theory [ABC] on mielestäni selvästi pätevin taloussykliteoria ja ainut teoria joka osaa tyydyttävästi selittää syklin melko täydellisesti alusta loppuun saakka. ABC:n mukaan taloussyklit johtuvat katteettoman rahan painamisesta joka alentaa ensin korkoja ja siten huijaa sijoittajat luulemaan tietyt kannattamattomat projektit kannattaviksi. Tämä puolestaan aiheuttaa tuotantorakenteen vääristymisen mikä johtaa palkkojen ja raaka-aineiden kallistumiseen jolloin kannattamattomien projektien kannattamattomuus paljastuu.

Kirja-arvostelu: The God Delusion

2008-08-03T02:38:00.002+03:00

Mielenkiintoni heräsi Richard Dawkinsin tuotantoa kohtaan The God Delusion (suomennos Jumalharha) ilmestyttyä kaksi vuotta sitten (2006). Kirjain ilmeinen päämäärä on johdattaa itsenäisesti ajatteleva ihminen skeptikosta uskontoja vastustavaksi ateistiksi. Samaan hengenvetoon Dawkins pyrkii selittämään evolutiivisesti uskontojen olemassaolon sekä perustelemaan rationaalisesti sen, miksi jumalan olemassaolo on erittäin epätodennäköistä.

Dawkinsin parhaisiin puoliin kuuluu hänen loistava kirjoitustaito jonka avulla hän saa vaikeatkin tieteelliset teoriat kuulostamaan yksinkertaisilta ja itsestään selviltä. Dawkins pitää myös hyvin poliittiseen puolueettomuuden, eikä esim. kallistu talouspoliittisesti vasemmalle missään asiassa vaan jättäytyy taitavasti neutraaliksi. Onneksi kuitenkin punavihreä multikulttuurisuuspalvonta saa kuulla kunniansa. Tästä syystä Dawkinsia onkin kritisoitu, sillä The God Delusion asettaa länsimaalaisen rationaalisen kulttuurin muiden kulttuurien yläpuolelle. Mielestäni tämä asennoituminen kuuluu päinvastoin kirjan parhaisiin puoliin.

Kun Dawkins voitti Iso-Britannian vuoden kirjailija -palkinnon, odotukseni kirjaa kohtaan nousivat. Valitettavasti Dawkins petti nämä odotukset lähes täysin. The God Delusion ei ole paisuneen maineensa veroinen, eikä se ole edes kovin hyvä ateistiseksi kirjaksi - se että The God Delusionia väitetään jopa kaikkien aikojen parhaaksi ateistikirjaksi, kertoo jotain kovin surullista näiden kirjojen tasosta. Jokainen joka on joskus seurannut kreationistien kanssa käyviä väittelyitä tietää miten paljon näissä puidaan Hitlerin, Darwinin ja Nietzschen persoonia, uskomuksia ja elämiä. Näistä kolmesta Dawkinsilla näyttää olevan jokin sortin fiksaatio Hitleriä (joka mainitaan peräti 25 sivulla) ja Darwinia (mainitaan 33 sivulla) kohtaan. Vaikka Darwin ymmärrettävästi oli (Herbert Spencerin ohella) evoluution perustaja, Darwinista ja darwinismista jatkuva jauhaminen antaa lukijalle sellaisen kuvan, että evoluutio olisi uskonto. Dawkins itse erehtyy jopa kutsumaan evoluutiota tutkivia biologeja kreationistien luomalla orwellilaisella termillä "evolutionisteiksi" (kreationistit kutsuvat itseään termillä "creation scientists").

Vaikka Dawkins pitää kaikkia uskontoja vihollisinaan, hän tuntuu käyvän erityisesti Katolisen kirkon kimppuun siitäkin huolimatta, että suurin osa Dawkinsin vastustamista äärikristityistä löytyy kristinuskon protestanttisesta haarasta (tarkalleen ottaen sen radikaalireformisesta haarasta johon mm. Adventistit, Baptistit ja Helluntailaiset kuuluvat). Varsinkin yli 700 vuotta sitten elänyttä Tuomas Akvinolaista vastaan nostettu kritiikki voidaan luokitella jopa raukkamaiseksi. Kaiken pahan lisäksi Dawkins syyttää ensin uskonnollisia ihmisiä huonosta argumentoinnista (joka kieltämättä onkin tarpeen) mutta silti itse syyllistyy ekologiseen virhepäätelmään useita kertoja. Oxfordin biologian professorina Dawkins on taatusti täysin tietoinen tästä, mutta päättää silti väärinkäyttää muutamia tilastoja omana retorisena aseenaan. Tämä on varsin valitettavaa, sillä Dawkins tuntuu olevaan yllättävän epätietoinen kristusmyytistä joka on miltei paras yksittäinen kristinuskon vastainen argumentti. Ehkä kirjan suurin ongelma on lopulta siinä, että Dawkins pitää omaa ateistista näkemystään niin itsestään selvänä ja oikeutettuna, ettei hän osaa perustella sitä muuten kuin vetämällä mutkat suoriksi. 399 sivua. Yleisarvosana: 79 %.

Kirja-arvostelu: What Has Government Done to Our Money

2008-07-30T06:38:00.002+03:00

Murray Rothbardin What Has Government Done to Our Money - The Case for a 100 Percent Gold Dollar on lyhyt ja ytimekäs johdatus rahateoriaan ja sitä ympäröivään politiikkaan. Kirja koostuu oikeastaan kahdesta erillisestä teoksesta jotka täydentävät toisiaan. Ensimmäinen näistä teoksista perustelee miksi raha tuotteena on tarpeellinen, miten valtio manipuloi rahan arvoa, sekä historiallisen kuvauksen siitä miten valtio kaappasi rahan itselleen. Toinen teos puolustaa 100 % kultakantaan paluuta, perustellen miksi se on tarpeellista ja miten tähän määränpäähän päästään.

Positiivista kirjassa on se, ettei Rothbard käytä ylimääräisiä sivuja koko taloustieteellisen raamin luomiseen vaan hän pysyttelee rahateorian olennaisemmassa osassa, eli siinä miksi raha on niin tärkeää ja miksei sitä saa jättää valtion hampaisiin. Sen sijaan, että Rothbard vastaisi harvinaisiin, epäolennaisiin tai kaukaa haettuihin vasta-argumentteihin, hän tekee parhaansa vastatakseen vain niihin kysymyksiin joihin tavallinen lukija kiinnittää ensimmäiseksi huomionsa. Vaikka teos onkin taloustieteellinen, se ei ole liian teoreettinen - muttei myöskään liian yksinkertainen, jolloin lukijan mielenkiinto pysyy yllä alusta loppuun saakka.

Kuten kaikissa kirjoissa tässäkin teoksessa on omat huonot puolensa. Yksi häiritsevimmistä seikoista on se, ettei kirjan kahta teosta ole sovitettu hyvin toisiinsa - kirjan ensimmäinen osa elää fiat rahan alla vuotta 2001, toisen osan jäätyessä vuoden 1963 Bretton Woodsiin. Kirjan toinen osa toistaa lisäksi useita kirjan ensimmäisen osan argumenteista. Pidemmässä teoksessa tämä toimisi, mutta lyhyessä maalikoille suunnatussa teoksessa tähän ei ole varaa. Tämä on varsin valitettavaa ottaen huomioon, että ensimmäistä osaa on rankasti editoitu ja päivitetty vuoden 1962 versiosta, mutta toinen osa on jäänyt lähes kokonaan editoimatta. Rothbardin teos on myös varsin Yhdysvaltakeskeinen - perspektiivi joka toimi kaikkialla Neuvostoliiton kaatumiseen saakka ei ole tämän päivän Euroopassa kovin ajankohtainen. Rahateorian perusasioista kiinnostuneille suosittelen lämpimästi tämän kirjan lukemista, vaikka kirjassa ei valitettavasti käydä läpi taloussyklejä lainkaan. 186 sivua. Yleisarvosana: 88 %.

Tuotantorakenne ja taloussyklit

2008-07-18T21:52:00.003+03:00

Kaikki tuotanto voidaan jakaa teollisuustuotteisiin ja kulutustuotteisiin, joista edellä mainitut tähtäävät lopulta kulutukseen. Kapitalismissa pääoma (eli kapitaali) kasaantuu joka mahdollistaa pitkän tuotantorakenteen. Syy miksi afrikkalaiset ovat köyhiä ja länsimaalaiset rikkaita johtuu siitä, että afrikkalaisten tuotantorakenne on lyhyt ja länsimaalaisten tuotantorakenne on pitkä. Esimerkki lyhyestä tuotantorakenteesta: 1) viljelijä viljelee viljan, 2) mylläri tekee viljasta jauhoa, 3) leipuri leipoo jauhoista leivän ja 4) kuluttaja ostaa leivän. Tuotantorakennetta voidaan kuitenkin pidentää. Tämä pidennys tapahtuu säästöjen avulla, jolloin kuluttaja jättää osan leivästä ostamatta, jonka seurauksena leipuri leipoo vähemmän leipää ja mylläri tekee viljasta vähemmän jauhoja. Säästöt tapahtuvat pääsääntöisesti tuotantorakenteen lopussa, sillä tuotantorakenteen alussa teollisuustuotteet ovat helpommin muokattavissa (koska viljaa voidaan muuttaa jauhoiksi, muttei jauhoa takaisin viljaksi). Säästöjen jälkeen pidennetty tuotantorakenne voisi näyttää esimerkiksi seuraavanlaiselta: 1) kaivosyhtiö louhii malmia, 2) autotehdas tekee malmista traktorin, 3) viljelijä viljelee viljan traktorilla, 4) mylläri tekee viljasta jauhoa, 5) leipuri leipoo jauhoista leivän ja 6) kuluttaja ostaa leivän.

Vaikka säästöt eivät sinänsä muodosta mitään yhteenliittymää (aggregate), olen lyönyt ne yhteen yhden väärinkäsityksen välttämiseksi: yhden tuotantovaiheen säästöt siirtyvät melko satunnaisesti toiseen tuotantovaiheeseen, esimerkiksi neljännen tuotantovaiheen säästöistä ei automaattisesti tule toisen tuotantovaiheen pääomaa jne.. Alla olevassa kuvassa tuotantorakenteet on sijoitettu päällekkäin, jolloin myöhempien tuotantovaiheiden kapeneminen, aikaisempien tuotantovaiheiden leveneminen ja tuotantorakenteen piteneminen tulevat paremmin esille:

Markkinataloudessa virheelliset sijoitukset ovat arkipäiväinen ilmiö. Onneksi markkinatalousmekanismi palkitsee menestyksekkäät sijoittajat ja rankaisee huonoja sijoittajia jolloin huonot sijoittajat katoavat pian markkinoilta. Silloin kun tämä mekanismi on syösty raiteiltaan aiemmin menestyksekkäät sijoittajat tekevät massiivisia virheellisiä kuplasijoituksia. Massiiviset virhesijoitukset ovat mahdollisia, koska (itävaltalainen) inflaatio on alentanut korkoja, joka on tilapäisesti tehnyt aiemmin kannattamattomat sijoitukset kannattaviksi.

Kun nämä tuotantorakenteet asetetaan päällekkäin, huomaamme, että aikaisemmat tuotantovaiheet ovat leventyneet ja tuotantorakenne on pidentynyt, ilman myöhempien tuotantovaiheiden kapenemista (kuvassa käytettään 35:n prosenttiyksikön inflaatiota, joka vastaa kolme ja puoli vuotta jatkunutta 10:n prosenttiyksikön inflaatiota):

Kuten arvata saattaa, (itävaltalaisella) inflaatiolla luotu talouskasvu ei ole kestävä, vaan ennemmin tai myöhemmin seurauksena on luottopaon uhka, jolloin pankit joutuvat nostamaan korkojaan. Tämä johtaa aluksi luottopuristukseen (credit crunch) ja myöhemmin (itävaltalaiseen) deflaatioon, jonka aikana virheelliset sijoitukset likvidoidaan.

Alla olevasta kuvasta näkyy, miten (itävaltalainen) deflaatio on lyhentänyt ja kaventanut tuotantorakennetta. Tuotantorakenteen lyheneminen ja kaventuminen aiheuttaa myös massatyöttömyyttä. Onneksi alemmat tuotantovaiheet koostuvat usein raaka-aineista, jotka voidaan siirtää muuhun tuotantoon. Valitettavasti alempiin tuotantovaiheisiin kuuluu yleensä myös tehtaita ja kiinteistöjä, jotka soveltuvat usein huonosti muuhun kuin niiden alkuperäiseen tarkoitukseen.

Ruokakori New Hampshiressä

2008-07-16T20:22:00.002+03:00

Yhdysvaltain mittapuulla New Hampshire on verrattain kallis osavaltio - virallisissa hintaindekseissä NH:n hintataso on n. 10 % Yhdysvaltojen kokonaishintatasoa korkeammalla. Virallisten hintaindeksien realistisuuden voi toki kyseenalaistaa, sillä ne eivät sisällä asumisen hintaa, energian hintaa, eivätkä pian enää ruoankaan hintaa - eli viralliset hintaindeksit ovat luotettavia ainoastaan sellaisten ihmisten kohdalla jotka asuvat kadulla, eivät syö, eivätkä käytä energiaa. Joka tapauksessa, Suomen hintataso on jo pitkään ollut Euroopan korkeimpia mikä näkyy myös ruoan hinnassa. Perustelematta tarkemmin miksi Suomen hintataso on niin korkea, mainittakoon nopeasti, että Suomi kärsii korkeasta ALV:stä sekä syrjäisestä sijainnistaan joka puolestaan nostaa kuljetuskustannuksia. NH on niin ikään syrjässä, mutta toisin kuin Suomessa, NH:ssa ei ole ALV:tä lainkaan.

Viikko sitten Aamulehti julkaisi ruokakorivertailun 10:ssä Euroopan maassa. Vertailussa Suomi osoittautui kalliimmaksi valtioksi, Saksa halvimmaksi. Rakensin vastaavan ruokakorin New Hampshirelle paikallisen Stop & Shop -ruokakaupan hintoja käyttäen. Lisäsin myös "Ilman sisäfilettä" kolumnin, sillä Suomalaisen ruokakorin kokonaiskustannuksista peräti 57 % johtui sisäfileen korkeasta hinnasta. Lihavoitu fontti edustaa kalleinta hintaa, kurssivoitu halvinta:

Pisa-testin kritiikkiä

2008-07-13T05:12:00.002+03:00

Kansallissosialistien suureksi iloksi, Suomi oli jälleen ykkönen puoli vuotta sitten julkaistussa uudessa Pisa-tutkimuksessa. Nozick on aiemmin kritisoinut Pisa-testiä siitä, ettei testi itse asiassa mittaa sitä mitä se väittää mittaavansa vaan testistä muodostuu eräänlaisen älykkyystesti. Valkoisessa rodussa keskiverto älykkyysosamäärä on noin 100 maasta riippumatta, kun taas maahanmuuttajien älykkyysosamäärä on yleensä huomattavasti alempi. Täten Pisa-testi korreloi voimakkaasti maahanmuuttajien määrän kanssa, joka selittänee maahanmuuttajarunsaan Ruotsin heikon tuloksen ja maahanmuuttajavähäisen Suomen korkean sijan. Maahanmuuttajien keskivertoa alemman älykkyysosamäärän lisäksi voisin mainita, että maahanmuuttajien tulos heikkenee myös heikon opetuskielen taidon vuoksi joka entisestään kasvattaa tuloseroja. Toinen syy Suomen hyvään tulokseen on suomenkielen foneettisuus joka tekee jopa vieraiden sanojen tavaamisesta helppoa verrattuna esimerkiksi englanninkieleen.

En epäile kumpaakaan selitystä sinänsä mutta väitän, ettei kumpainenkaan selitys näe Pisa-testin todellista suurta ongelmaa. Vaikka Pisa-testi väittää vertailevansa opetusjärjestelmiä opetusjärjestelmiin, käytännössä se mittaa ainoastaan julkisia koulutusjärjestelmiä toisiin julkisiin koulutusjärjestelmiin. Toisin sanoen, Pisa-testin tuloksilla ei ole mitään käytännön merkitystä koulutuspolitiikan kannalta, koska testi ei koskaan vertaile kokonaan yksityistä koulutusjärjestelmää kokonaan julkiseen koulutusjärjestelmään. Yksityisten koulujen määrä, jopa sellaisissa maissa joissa niitä on verrattain paljon (kuten Yhdysvalloissa 11 %), jää myös niin pieneksi, ettei niiden vaikutus Pisa-testin tulokseen ole kovinkaan suuri. Kaiken lisäksi nämäkin vähäiset yksityiset koulut joutuvat toimimaan raskaan säätelyn alla aina opetussuunnitelmasta alkaen, minkä vuoksi markkinaehtoisesta yksityiskoulutuksesta jäädään hyvin kauas.

Länsimaissa käytännössä ainoa markkinaehtoisesti tapahtuva koulutus on kotikoulutus (home schooling), jolloin lapsia ei laiteta lainkaan kouluun. Yhdysvalloissa, joissa kotikoulutettuja on myös verrattain paljon (2 %), tällaiset lapset ovat keskimäärin neljä vuotta julkisten koulujen oppilaita edellä ja kaksi vuotta yksityisten koulujen oppilaita edellä. Pisa-testissä hyvin menestyminen tarkoittaa siis sitä, että muiden maiden julkisiin kouluihin verrattuna Suomen julkinen koulutusjärjestelmä toimii melko tehokkaasti. Pisa-tutkimuksen voittajan rinnastaminen markkinaehtoiseen koulutukseen on kuitenkin samalla viivalla kuin kuutosdivarin voittajan rinnastaminen liigatason joukkueeseen: kun oman sarjan kanssakilpailijat ovat riittävän huonoja, voittoon riittää muita hieman vähemmän surkea suoritus.

Opiskelutekniikoista ja niiden järjettömyydestä

2008-07-07T06:31:00.002+03:00

Michael Halila kirjoitti hyvän postauksen yliopisto-opinnoista johon nyt omalta osaltani vastaan. Halila on täysin oikeassa opiskelun järjettömistä piirteistä joissa kikkojen hallinta, kuten pikaluvun ja tiedon oksentamisen, palkitaan. Itse menestyin opinnoissani hyvin siksi koska olen näiden kikkojen, noh, ammattilainen. Aloitin Halilan tavoin opintoni valtiotieteellisessä 2002, jonne pääsin sisään armeijan päättymisen jälkeen. Päätin olla ahkera alusta alkaen ja niinpä kävin käytännössä katsoen jokaisella tiedekunnan luennolla. Joululoman 2002 alkaessa kasassa oli 18 opintoviikkoa, joista olin varsin ylpeä. Olin kuitenkin jo tällöin huomannut, ettei luennoilla varsinaisesti kannata käydä, koska luennoitsija käy materiaalin hitaammin läpi tunneilla mitä luen sen itse kirjoista. Yliopistomaailma osoittautui tuolloin varsinaiseksi pettymykseksi - opettajat ja kanssaopiskelijat eivät olleet niin fiksuja kuin olisin toivonut ja meno oli muutenkin vähän kuin lukiossa. Minulle tuli pakonomainen tunne "täältä täytyy päästä pois".

Nappasin pääaineekseni valtio-opin koska se koostui lähes pelkistä kirjatenteistä ja isäni oli aikoinaan lukenut valtio-oppia vuoden, ennen kuin hänestä tuli juristi. Koko valtio-oppi koostui ensimmäisestä kurssista valmistumiseen asti noin 55. kirjasta ja neljästä aineesta (gradu, laudaturin aine, kandi ja approbaturin aine). Kirjatenttejä oli kerran kuussa (eli yhdeksän kertaa vuodessa) ja tällöin sai tenttiä lähes niin monta kirjaa kuin halusi (teoreettinen enimmäismäärä oli kai vähän alle 20). Jokaisen kirjan sai reputtaa loputtoman monta kertaa mutta jos sen reputti kolme kertaa peräkkäin, sai kyseisestä kirjasta kuukauden tenttikieltoon. Yhden kirjan sivumäärä vaihteli n. 150 ja 650 välillä. Strategiani: ilmoittauduin 4-6 kirjatenttiin täysin tietoinen siitä, etten koskaan ehdi lukemaan kaikkia kirjoja. Luin yhden kirjan kannesta kanteen, toisen melkein kannesta kanteen ja lopusta neljästä metsästelin tärppikysymyksiä (eli ts. opettelin muutaman hyvältä kuulostavan kappaleen ulkoa ja vähät välitin lopuista). Sain tällä menetelmällä läpi 2-4 kirjaa kuussa. Ensimmäisen vuoden jälkeen olin lukenut koko approbaturin ja miltei koko cum lauden eli puolet valtio-opin opinnoista. Toisena vuoden alussa aloin kyllästyä kirjojen lukemiseen, joten luin 2-3 kirjaa sieltä täältä ja metsästelin 2-3 muusta kirjasta tärppikysymyksiä. Tulokseni paranivat ja opintoihin kulunut aika puolittui. Toisen vuoden lopussa olin suorittanut koko valtio-opin oppimäärän.

Akateemiset aineet eivät oikeastaan ole kirjatenttejä vaikeampia. Tavallaan ne ovat helpompia, sillä aineeseen voi sohaista oikeastaan ihan mitä tahansa ja se menee silti läpi kunhan formaalia ja aineen pituus ovat kohdallaan. Kun aluksi aloitin kirjoittamisen, minulla kesti viikko neljäsivuisen aineen kasaamiseen. Yliopisto-opintojeni lopussa pystyin helposti kasaamaan 15-sivuisen aineen päivässä. Salaisuus piilee siinä, että osaa jakaa pitkän aineen lyhyempiin, helposti käsiteltäviin, kappaleisiin. Normaali allekirjoittaneen akateeminen aine näyttää kutakuinkin seuraavalta:
1: Johdanto - kertoo miksi aineeni on relevantti (lähteitä ei tarvita)
2: Päämäärä - kertoo mihin kysymykseen aine pyrkii vastaamaan
3: Metodi - kertoo onko aine kvalitatiivinen/kvantitatiivinen ja miksi
4: Muuttujat - kertoo mitkä x, y ja z -muuttujat ovat ja niiden suhteet toisiinsa. Tämä kappale ei aina ole tarpeellinen, mutta sillä saa helposti yhden tai useamman ylimääräisen sivun aineen pituudesta riippuen.
5: Teoria - kertoo mitä teoriaa käytän ja miksi. Lähes mikä tahansa teoria kelpaa lähes mihin tahansa, kunhan sen pysyy jotenkuten perustelemaan. Pidemmissä aineissa (kuten gradussa) teoriakappaleen koko pitenee eksponentiaalisesti suhteessa muuhun aineistoon.
6: Teorian implementointi - kertoo miten teoria soveltuu metodiini, muuttujiin ja päämäärään (eli ts. sovitan teoriani tutkimukseeni)
7: Tutkimustulos - kertoo mihin tulokseen päädyin ja miksi. Tämä on teorian ohella hieman pidempi kappale.
8: Loppusanat - kertoo miten onnistunut tutkimus oli, mitä aukkoja se jätti ja miten tutkimusta voi laajentaa tulevaisuudessa (kuten johdantokappaleessa, en käytä loppusanoissa koskaan lähteitä vaan se on ns. vapaampaa proosaa). Olen myös huomannut, että lisäpisteitä saa mikäli käyttää tilaa oman aineensa lyttyyn lyömiseen. Jostain syystä tämä todistaa opettajille, ettei egosi ole liian suuri, mikä on hyödyllistä varsinkin jos yksikään yliopistomaailman kolmesta ismistä (eli sosialismi, feminismi ja enviromentalismi) ei kuulu maailmankuvaasi.
9: Lähteet - olen nähnyt vain kahdesti kun akateeminen aine on hylätty (huonon arvosanan sijaan) ja molemmilla kerroilla hylkääminen on johtunut puutteellisista lähteistä (eli ts. plagioinnista). Kaikki lähteet on mainittava, muttei lähdeluettelon ulkomuodosta kannata välittää liikaa sillä jokaisella laitoksella on omat sääntönsä. En muista koskaan kirjoittaneeni akateemista ainetta, jossa opettaja ei olisi kritisoinut lähdeluetteloni esittämistapaa tavalla tai toisella.

Olen kirjoittanut yllä olevalla tavalla kaikki yliopistoaineeni; esim. 15-sivuisen aineen saa helposti kasaan, mikäli kirjoittaa 1-2 sivua jokaisesta kappaleesta. Gradu ei ole poikkeus. Gradussa ei oikeastaan ole mitään vaikeaa, se on ainoastaan tylsä poikkeuksellisen pituutensa tähden. Tosin gradua tehdessä on muistettava, ettei kukaan todellisuudessa auta ja ohjeista sinua, sillä nimetyllä graduohjaajallasi on n. 20 muuta ohjeistettavaa, luentoja sekä omat tutkimuksensa. Mikäli gradun teko tuntuu kuitenkin hankalalta, suosittelen "ihan sama kunhan se menee läpi" -mentaliteetin ottamista, sillä graduja ei käytännössä katsoen koskaan hylätä (ja mikäli oma gradusi saattaa joutua hylättävien gradujen joukkoon, graduohjaajasi varoittaa siitä hyvissä ajoin). Jos gradun pituus tuntuu kamalan pitkältä, kannattaa tähdätä vähintään viiden sivun kirjoittamiseen joka kuukausi jolloin gradu valmistuu vuodessa. Itsellä kului noin neljä kuukautta (kuukausien kirjoitustauot pois lukien) ensimmäisen gradun kirjoittamiseen, mutta tiedän myös sellaisia jotka ovat saaneet gradun kasaan 2-3 viikossa.

Kun aloitin opiskelun syksyllä 2002, alkuperäinen tavoitteeni oli valmistua syksyllä 2004. Vaikka olin muutoin valmis, en saanut tutkintoa ulos, sillä yksi vaikea kurssi oli suorittamatta jolle oli vaikea päästä ja jossa oli läsnäolovelvollisuus. Niinpä jäin yliopistolle vielä hetkeksi, kunnes sain viimein valtiotieteen maisterintutkintoni ulos syksyllä 2006. Tällöin olin tosin jo gradua ja kolmea kurssia vaille valmis kauppatieteen maisteri joten päätin opiskella toisen tutkinnon loppuun. Aikani yliopistolla venyi kuitenkin vielä vuodella, jonka kulutin filosofian kandin ja tekniikan kandin opinnoissa, Yhdysvaltain viisumia odotellessa.

Inflaatio- ja deflaatiokäsitteistä

2008-06-22T22:33:00.002+03:00

Jos joku on ihmetellyt miksi käytän käsitteitä (neoklassinen) inflaatio ja (itävaltalainen) inflaatio johtuu tämä näiden käsitteiden merkittävästä erosta. Talousuutisissa inflaatio tarkoittaa aina neoklassista inflaatiota, mutta taloustieteellisessä ja poliittisessa kirjallisuudessa sanan merkitys vaihtelee (eikä tätä käsitettä usein erikseen määritellä). Ennen ensimmäistä maailmansotaa inflaatio tarkoitti lähes aina itävaltalaista inflaatiota, nykyään se tarkoittaa yleensä neoklassista inflaatiota. Tarkat määritelmät ovat kutakuinkin seuraavanlaiset:
Neoklassinen inflaatio = hintojen nousu
Neoklassinen deflaatio = hintojen lasku
Itävaltalainen inflaatio = rahakannan paisuttaminen (neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ekspansioksi)
Itävaltalainen deflaatio = rahakannan supistaminen (neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä kontraktioksi)

Jotta nämä käsitteet tulisivat paremmin selviksi, käyn niiden eron (ja suhteen toisiinsa) läpi yksinkertaisen taloussykliesimerkin avulla. Kuvitellaan että on olemassa pieni kaupunki jonka kokonaisrahamäärä koostuu yhteensä 10 000 kultarahasta (kuten sanottu, tämän kannan ei ole pakko olla kultaa se voi yhtä hyvin olla hopeaa, simpukoita, oravannahkoja, valkosipulia jne. kunhan sillä on jokin kanta). Kaupungin kolmanneksi suurin pankki omaa (ei omista) tästä kannasta 10 % eli 1 000 kultarahaa. Pankki päättää luopua 100 % reservikannasta (jolloin kaikki 1 000 kultarahaa olisivat pankissa) ja lainaa rahat eteenpäin samalla väittäen, ettei rahoja ole lainattu. Pankki onnistuu tässä painamalla 1 000 uutta tositetta, joista jokainen tosite vastaa yhtä kultarahaa jonka pankki lupaa tositetta vastaan. Pankin toiminnan seurauksena kaupungin rahamäärä kasvaa 1 000 kultarahatositteella, jolloin kokonaisrahamäärä on 10 000 kultarahaa + 1 000 kultarahatositetta = 11 000 kultarahayksikköä. Koska kullan määrä pysyy samana kuin ennen, on rahakantaa paisutettu. Itävaltalaiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ilmiötä inflaatioksi, neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat sitä ekspansioksi. Alla olevan kuvan ilmapallot symboloivat rahakantaa, kun ilmapalloon lisätään ilmaa sen koko kasvaa, samoin käy rahakannalle - tästä käsite inflaatio.

Ylimääräinen 1 000 rahan rahamäärä ei kuitenkaan jää lojumaan kuluttajien taskuun vaan päätyy ennemmin tai myöhemmin joko pankkiin tai markkinoille (yksinkertaistamisen vuoksi oletamme koko summan päätyvän markkinoille). Tällöin hinnat nousevat tuote kerrallaan, kunnes kaikkien tuotteiden hinnat ovat nousseet. Tätä ilmiötä neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat inflaatioksi. Alla oleva kuva näyttää hintatasoindeksin nousseen 10 % joka on looginen seuraus siitä, että rahakanta kasvoi kymmenellä prosentilla (1 000 kultarahatositetta on 10 % 10 000 kultarahasta).

Ennemmin tai myöhemmin rahakantaa lisänneen pankin asiakkaat haluavat rahansa takaisin pankilta. Mutta koska pankki on lainannut rahat eteenpäin, se ei voi palauttaa asiakkaille heidän rahojaan. Tällöin syntyy luottopako, pankin asiakkaiden rynnätessä pankkiin talletustensa perässä. Pankki tivaa tällöin lainojansa takaisin mutta mikäli tämä epäonnistuu, ajautuu pankki lopulta konkurssiin ja pankin kultarahatositteet mitätöidään katteettomina. Rahamäärä laskee takaisin 10 000 kultarahaan (11 000 kultarahayksikköä - 1 000 katteetonta kultarahatositetta = 10 000 kultarahayksikköä). Itävaltalaiset taloustieteilijät kutsuvat ilmiötä deflaatioksi, neoklassiset kutsuvat sitä kontraktioksi. Ilmapallo tyhjenee.

Viimeinen vaihe taloussyklissä on hintojen romahtaminen, joka puolestaan johtuu siitä, ettei taloudessa ole enää tarpeeksi rahaa nykyisen hintatason ylläpitämiseen (joka oli seuraus rahakannan äkillisestä kasvusta eli paisuttamisesta). Neoklassiset taloustieteilijät kutsuvat tätä ilmiötä deflaatioksi. Kuten kuvasta näkyy, tyhjentyneen ilmapallon korkeus laskee.

Itävaltalaisten ja neoklassisten inflaatio/deflaatio -käsitteiden suurin ero on siinä, että itävaltalaiset pitävät inflaationa/deflaationa ilmiön syytä, kun taas neoklassiset kutsuvat ilmiön seurausta inflaatioksi/deflaatioksi. Neoklassinen termistö on mielestäni huonompi sillä se aiheuttaa sekaannusta. Esimerkiksi korkean tuottavuuden omaavissa valtioissa (kuten Viro, Slovenia, Kiina tai Intia) rahakannan paisuttaminen (itävaltalainen inflaatio) voi olla suurta, ilman että neoklassista inflaatiota tapahtuu. Vastaavasti kultakannan alla vuotuinen neoklassinen deflaatio on 2-3 %, muttei siitä koidu järjestelmälle mitään haittaa, koska rahakanta ei lainkaan supistu vaan päinvastoin se kokee hienoisen itävaltalaisen inflaation (rahakannan paisumisen).

Kirja-arvostelu (Ron Paul): The Revolution

2008-06-21T03:16:00.002+03:00

Tätä arvostelua kirjoitettaessa Ron Paulin The Revolution - A Manifesto on kiikkunut New York Timesin bestseller listalla kahdeksan viikkoa. Jo viikkoja ennen kirjan ilmestymistä kirja oli kehuttu maasta taivaaseen ja sitä pidettiin Ron Paulin poliittisena testamenttina. Vaikka kuinka koetin pitää kirjasta joudun valitettavasti tunnustamaan, ettei se ole paisuneen maineensa veroinen.

Kirja on jaoteltu seitsemään kappaleeseen (suomennokset eivät ole tarkkoja käännöksiä): poliittiset päättäjät, ulkopolitiikka, yhdysvaltain perustuslaki, taloudellinen vapaus, henkilökohtaiset vapaudet, raha, ja vallankumous. Parasta kirjassa on se, että se on lyhyt, helppotajuinen ja sopii siten kaikille. Kirjan kappaleista erityisesti Raha on erinomaisesti kirjoitettu, joka kuvastaa hyvin sitä miten korkealle jalustalle Ron Paul on asettanut kultakannan palauttamistavoitteen. On myös varsin ilahduttavaa katsella miten Paul lyö lyttyyn ison listan politiikkoja, poliittisia eturyhmiä ja poliittisia projekteja. Hän myös pitää kaikkia Yhdysvaltain harjoittamia sotatoimia tarpeettomina, ehkä toista maailmansotaa lukuun ottamatta. Teoksen kruunaa laajahko lukulista joka sisältää paljon hyviä, myös tässä blogissa mainittuja, kirjoja.

Valitettavasti huonojakin puolia löytyy. Ensinäkin The Revolutionin pääpaino on liikaa nykyhetkessä ja tämän vuoksi minun on vaikea kuvitella miksi kukaan lukisi kirjaa enää, sanotaanko, 20 vuoden päästä. Sen sijaan että Ron Paul nuijisi valtion väärät periaatteet, hän käyttää paljon aikaa erilaisten poliittisten ohjelmien, lakien ja muiden päivänpoliittisten huolenaiheiden tarkkaan analysointiin. Mutta toisaalta taas silloin kun Paul alkaa puhua valtion tiettyjä vääriä periaatteita vastaan, hän kuluttaa aikaa mm. abortin ja muutamien muiden pienempien ongelmien puimiseen, eikä lopulta keskity tarpeeksi hyvin muuhun kuin kultakantaan liittyvään teoriaan. Vaikka Paul on selvästi Hayekia ja Hoppea selkeämpi kirjoittaja, hän on huomattavasti parempi suullinen esiintyjä ja välillä tuntuukin siltä, ettei kirjasta oikein saa otetta - esimerkiksi perustuslakia käsittelevä kappale hyppää yllättäen perustuslaista ensin sotaan, sitten aborttiin ja lopulta rasismin kautta takaisin perustuslakiin. Kaikesta huolimatta Ron Paulia ei pidä kritisoida liikaa, sillä hän kirjoitti suuren osan tästä kirjasta tiheän kampanjointinsa aikana mm. puheiden välissä olleilla bussi- ja lentokonematkoilla. 173 sivua. Yleisarvosana: 85 %.

Kulta on tärkeää

2008-06-20T02:08:00.002+03:00

Lukijoiden pyynnöstä, ja Lars Östermanin blogin suosion innoittamana, kirjoitan vastedes enemmän rahasta ja taloussykleistä "rahateoria"-tunnisteen alla. Niille jotka eivät ole vielä tutustuneet Lars Östermanin blogiin, kerrottakoon että Lars näkee aivan oikein inflaation ongelman ja ehdottaa ratkaisuksi keskuspankin luomaa fiat rahaa 100 % reservivaatimuksella. Tämä ratkaisu poistaisi lyhyellä aikavälillä teoriassa noin 9/10 osaa (90 %) ja käytännössä noin 2/3 (67 %) - 5/6 (83 %) osaa vuosittaisesta inflaatiosta (Palaan tähän...). Pitkällä aikavälillä inflaation ongelma olisi puolestaan riippuvainen siitä miten valtiollinen keskuspankki jatkossa toimisi (...ja tähän...). Mielestäni kuitenkin kultakanta 100 % reservivaatimuksella olisi vielä parempi ratkaisu, sillä se poistaisi inflaation ongelman kokonaan. Syy miksi Lars näkee asian toisin, johtunee siitä, että hänen ja minun käyttämät inflaatiomääritelmät poikkeavat hieman toisistaan (...ja tähän myöhemmin.).

Valitettavan harvat kaduntallaajat (ja vielä harvemmat taloustieteilijät) ymmärtävät tänään inflaation ongelman ja ne jotka niin tekevät, vastustavat yleensä kultakantaa kahdesta keskeisestä syystä. Ensinäkin kultaa pidetään arvottomana koska sillä ei uskota olevan ihmiselle mitään ns. käyttöarvoa kuten ruoalla, vedellä tai vaatteilla on. Monetaristit (mm. Milton Friedman) jopa olettivat 1970-luvulla, että kullan hinta romahtaisi sen jälkeen kun Nixon sulki kultaikkunan mutta toisin kävi - kullan hinta yli kaksikymmenkertaistui seuraavan kymmenen vuoden aikana. Monetaristien (ja muiden neoklassisten taloustieteilijöiden) arvoteorian virhe juontaa itse asiassa juurensa yliarvostetusta Adam Smithistä, joka muiden virheidensä ohella erittelin tavaroiden arvon kahteen osaan: vaihtoarvoon ja käyttöarvoon, jossa tietyt tuotteet (kuten kulta) omasivat suuren vaihtoarvon, kun taas toisten tuotteiden (kuten vesi tai ruoka) käyttöarvo on paljon suurempi. Vaikka tämä saattaa kuulostaa aluksi järkeenkäyvältä, Smithin teoria on valitettavasti täysin väärä. Jokaisella tuotteella on yhtä monta (rahassa mittaamatonta, muttei mittaamattoman arvokasta) arvoa kuin maailmassa on ihmisiä, mutta jokaisella tuotteella on vain yksi maailmanmarkkinahinta. Kysyntä ja tarjonta määräävät tämän hinnan päivittäin maailmanmarkkinoilla, mutta kysyntä ja tarjonta eivät määrää tuotteen arvoa. Syy miksi ruoka on halpaa ja kulta on kallista, johtuu siitä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan kullasta enemmän mitä he ovat valmiita maksamaan ruoasta. Mutta koska ruoka on ihmiselämän jatkuvuuden kannalta tärkeämpää, ruoan hinta voi potentiaalisesti nousta miten korkealle tahansa jopa kullan hintaa paljon korkeammalle.

Toinen kultaa vastaan käytetty argumentti kuuluu: "kullankaivuu on kallista ja koska kultaa käytetään ainoastaan rahana, yhteiskunta säästäisi, mikäli rahana käytettäisiin jotain muuta kuin kultaa". Raha on sikäli merkillinen tavara, koska sen hyöty koostuu ainoastaan sen vaihtoroolista, mikä vuoksi mikä tahansa materiaali kullasta paperiin voi ottaa rahan roolin. Kulta on ollut kautta ihmiskunnan historian yleisin raha, koska kultaa on mahdotonta väärentää ja sen hinta pysyy suhteellisen vakaana suhteessa muihin tuotteisiin. Kukaan ei väitä poliiseja tai oikeusistuimia hyödyttömiksi, sillä ne suojaavat yksityisomaisuutta ja kaventavat rikollisten toimintamahdollisuuksia. Samasta syystä kulta on tärkeää, sillä se suojelee yksityisomaisuutta keskuspankin ja yksityisten pankkien harjoittamalta järjestäytyneeltä rikollisuudelta eli katteettoman rahan luonnilta eli inflaatiolta. Ne joiden mielestä keskuspankit eivät tarvitse rajoitteita, voivat kääntää katseensa kohti Zimbabwea jossa vuosittainen inflaatio ylitti 1 000 000 % rajan.

Kirja-arvostelu: Man, Economy & State with Power and Market

2008-06-19T05:05:00.004+03:00

Kun Murray Rothbard kirjoittaa kirjan lopputuloksena on yleensä alan paras, selkein ja tarkin mammuttiteos ja Rothbardin teoksista paras (tai ainakin toisiksi paras) on puolestaan Man, Economy & State with Power and Market. Kirjalla on oikeastaan kaksi teemaa. Ensinäkin sen tarkoitus on kumota kaikki markkinataloutta vastustavat tai sosialismia kannattavat myytit maan ja taivaan välillä, ja toiseksi kirjan tarkoitus on käännyttää taloustieteitten opiskelijat ja ammattimaiset taloustieteilijät harjoittamaan itävaltalaista taloustiedettä neoklassisen sijaan. Toisin sanoen kirja on yleensä helppolukuinen mutta se sisältää myös vaikeampaa tekstiä kuten rahan kvantiteettiteorian tai monopoliteorian kritisointia. Tämän opuksen lukemisen jälkeen tulee varsin tyhjä olo: "tässäkö tämä sitten oli", sillä Rothbard kirjoittaa niin hyvin, selkeästi ja tarkasti, ettei itävaltalaisen taloustieteen saralta juuri parannettavaa löydy.

Toisin kuin esimerkiksi Misesin Human Action, Rothbardin teos on yllättävän moderni siitä huolimatta, että kirja kirjoitettiin 1962 - ainoastaan tänään lähes tuntemattoman Galbraithin sekä Georgismin kritisointi paljastaa, että kirja kirjoitettiin 50 vuotta sitten. Jos kirjasta täytyy kaivamalla kaivaa heikkouksia mieleen juolahtaa Rothbardin käsitys immateriaalioikeuksista (vaikka Rothbard vastustaa patentteja, hän kannattaa mm. tekijänoikeuksia ja tavaramerkkejä) sekä Rothbardin monopoliteoria, jonka mukaan markkinataloudessa monopolit ovat mahdottomuus. En kiistä, etteivätkö monopolit olisi markkinataloudessa käytännössä mahdottomia, mutta kiistän sen, että ne olisivat mahdottomia myös teoriassa. Kritiikistä huolimatta Rothbardin opus on kerrassaan loistava, se on rehellisesti sanottuna paras lukemani taloustieteellinen kirja. Jos jokainen lukisi tämän kirjan ja ymmärtäisi siitä edes kymmenyksen, maailma ottaisi kolmiloikan eteenpäin. 1369 sivua. Yleisarvosana: 96 %.

Markkinatalous ja talouslasku (talouslaskun ongelma osa 3/3)

2008-05-17T20:46:00.002+03:00

Koska en jaksa keksiä itse esimerkkejä, lainaan taas kommunisteilta:

Kapitalismissa on suorastaan tyypillistä seuraavanlainen toiminta (tämä on tositarina): suomalainen paperiyhtiö kaataa Venäjän Karjalassa puuta ja rahtaa sen Suomeen paperitehtaalle. Ruotsalainen paperitukku ostaa ko. paperin ja rahtaa sen varastoonsa Uumajaan. Tamperelainen sanomalehti ostaa paperinsa mistä halvimmalla saa, tällä kertaa Uumajasta, vaikka lähin paperitehdas on 30 kilometrin päässä Tampereelta. Puuta kuljetettiin 400km ja paperia 600km jotta päästiin mahdollisimman halvalla. Suunnitelmataloudessa tällainen tuhlaus ei olisi mahdollista eikä edes sallittua.

En epäile ollenkaan paperitehdasesimerkin todenperäisyyttä, mutta jotta kommunistit olisivat mahdollisimman hyvässä lähtöasemassa oletetaan kaiken lisäksi että tampereen seudulla kasvavat puut soveltuvat tamperelaisen paperitehtaan paperinvalmistukseen, että tamperelainen paperitehdas tuottaa tamperelaisen sanomalehden tarvitsemaa sanomalehtipaperia, että kaikki tampereella tuotettu sanomalehtipaperi päätyy lopulta tamperelaisen sanomalehden käyttöön ja että puun/paperinkuljetus johtuu markkinataloudesta eikä esim. minimipalkkojen ja verojen kierrosta tai julkisen sektorin erityistukijen nauttimisesta. Kysymys kuuluu: miksei tamperelainen paperitehdas osta ja kaada tampereen seudun metsiä ja miksei paperitehdas rahtaa paperia suoraan naapurissa sijaitsevalle sanomaehdelle kiertämättä Uumajan kautta?

Oikea vastaus on: hintamekanismiin luottava ja talouslaskuun kykenevä kapitalisti huomaa kyseisen toiminnan kannattavaksi (eli järkeväksi). Paperitehdas ei kaada puuta Tampereen seudulta, koska palkkoihin kuluvat kulut ovat paljon suurempia Tampereella kuin mitä ne ovat Venäjän Karjalassa. Vaikka karjalalaiset kirvesmiehet olisivat yhtä hyviä kuin heidän tamperelaiset vastineet, he kaatavat puuta koska tamperelainen paperitehdas maksaa heille kovempaa palkkaa kuin mitä paikalliset yrittäjät. Vastaavasti tamperelaiset kirvesmiehet ovat töissä esim. rakennuksilla, jossa heidän palkkansa on kovempi mitä se olisi puita kaataessa. Toisin sanoen, niin kauan kun tulotaso on heikompi Venäjän Karjalassa kuin mitä se on Tampereella, on se kaikkien kannalta kannattavaa (eli järkevää) mikäli paperitehdas nostaa karjalalaisten palkkoja käyttämällä karjalalaista puuta paperin valmistukseen. Vastaavasti tamperelainen paperitehdas rahaa paperit Uumajan varastoon, koska lähialueella ei ole muuta sanomalehtipaperin varastoimiseen sovelutvaa rakennusta. Paperin raahaaminen Uumajaan ja takaisin on jälleen kaikkien kannalta kannattavaa (eli järkevää) sen sijaan, että paperitehdas tai sanomalehtitalo käyttäisi varojaan uuden paperivaraston rakentamiseen Tampereelle.

Koska sosialismissa ei ole hintamekanismia, yllä kuvailtu järkevä resurssien kohdentaminen on täysin mahdotonta. Tästä huolimatta sosialismi vallitsi Neuvostoliitossa yli 70 vuotta. Tämä oli mahdollista koska sosialismi ei ollut maailmanlaajuinen vaan alueellinen. Vaikka alueellisesti rajattu neuvostokommunismi loi katastrofaalisen kulutustuotteiden puutoksen sekä tuotannon äärimmäisen vääristymisen, kykenivät valtion suunnittelijabyrokraatit jonkin sortin talouslaskuun koska Neuvostoliitto myi raaka-aineita (kuten kultaa ja bensaa) ulkomaille kovan valuutan (kuten dollarien ja suomen markkojen jne.) vastineeksi, koska hintoja pystyttiin kopioimaan mm. Yhdysvalloista ja Hongkongista, ja koska Neuvostoliitto "salli" maan sisäiset pimeät markkinat (ven. блат [blat]) valtionyhtiöiden välillä.

Mises toki myönsi alueellisen sosialismin mahdolliseksi, ja lisäsi että sosialismi on mahdollista myös kahdessa muussa erityistapauksessa. Ensinäkin sosialismi voi elää jonkun aikaa loisena markkinatalouden luomasta pääomasta. Esimerkiksi Kuuba oli ennen Castron kommunistista vallannousua Etelä-Amerikan rikkain valtio ja oli itseasiassa Italiaa ja Espanjaa rikkaampi - 50 vuotta sosialismia on tehnyt tuhonsa ja tänä päivänä Kuuba on yksi Etelä-Amerikan köhimmistä valtioista ja lähes kymmenen kertaa Italiaa ja Espanjaa köyhempi. Toiseksi sosialismi on mahdollista kun tuotanto on äärimmäisen alkeellista ja väestö on pieni. Esimerkiksi sadan hengen metsästäjä-keräilijä yhteiskunnassa suunnittelijan täytyy päättää tuottaako yhdyskunta 100 kiloa kasviksia, 100 kiloa lihaa vai jonkun yhdistelmän siltä väliltä. Koska tässä alkeellisessa talousjärjestelmässä on vain yksi helposti ratkaistava yhtälö, suunnittelija pystyy valitsemaan jonkun melko-optimaalisen keskitien. Nykyaikaisessa taloudessa jossa ihmisiä on 6,4 miljardia ja tuotteita on tuhansia triljardeja suunnitelijan työ muuttuu mahdattomaksi. Hänen keskeinen ongelma ei pelkästään ole missä suhteessa kutakin tuotetta tulisi tuottaa, vaan tulisiko tiettyjä tuotteita ylipäätään tuottaa.

Hyvinvointivaltioiden julkiset sektorit kärsivät niin ikään talouslaskun ongelmasta. Vaikka ne eivät kykene järkevään resurssien kohdentamiseen, ne toimivat joten kuten sillä ne pystyvät hyödyntämään markkinatalouden luomia hintoja sekä elämään loisen lailla marikkinataloudessa tuotetusta pääomasta.

Suosittelen myös Toni Heinosen artikkelia Talouslaskun ongelma.

Poisto Blogilistalta

2008-05-14T19:09:00.002+03:00

Seuraan Pikkupojan, Vasarahammerin, Pasi Matilaisen ja monen muun esimerkkiä ja poistan blogini blogilista.fi-palvelusta. Syy poistoon on Blogilistan siirtyminen Sanoma-konserniin, jonka seurauksena käyttöehdot muuttuivat sellaiseksi joita en voi hyväksyä. Vastustan muutenkin Sanoma-konsernin toimintaa, erityisesti sen päälehteä Totuutta, joka edustaa mielestäni Suomen toiseksi epäasiallisinta uutisointia heti Ylenannin jälkeen. Suosittelen niille viidelle blogilistan kautta tätä blogia tilanneelle GoogleReaderiin siirtymistä.

Ron Paul vallankumous jatkuu

2008-05-13T02:46:00.003+03:00

Kuten kaikki tämän blogin lukijat tietävät, Ron Paulin mahdollisuudet presidenttikilvan voittoon ovat olemattomat: 2 380 republikaanien valtuutetuista Paul on kerännyt noin 50, John McCainin omatessa yli 1 300 (voittoon tarvitaan yli puolet eli 1 191). Tilanne ei kuitenkaan ole niin huono miltä se ensisilmäyksellä saattaa näyttää, sillä vaikka myös Barry Goldwater hävisi Yhdysvaltain presidentinvaalit 1964 hänen käynnistämän joukkoliikkeen ansiosta Ronald Reagan (joskin Goldwateria selvästi huonompi ehdokas) valittiin Valkoiseen taloon 1980. Ron Paulin vaaliohjelmalla ehdokkuutta tavoittelevat edustajat ovat jo voittaneet seitsemän edustajahuoneen esivaalia ja Murray Sabrinin tuikitärkeä senaattiesivaalikamppailu näyttää yllättävän hyvältä. Tämän lisäksi Paulin kaltaiset kokeneet liberaalit poliitikot kuten Bob Barr, Gary Johnson ja Mark Sanford ovat liittoutuneet Paulin taakse ja he saattavat löytää itsensä republikaanien presidenttikilvasta jo 2012.

Samaan aikaan Ron Paulin paras rahankerääjä Trevor Lyman on käynnistänyt oman mediayhtiön joka ostaa televisio- ja radioaikaa paikallisilta neutraaleilta kanavilta liberaalin ohjelman lähettämiseen. Myös Paulin kokoama joukkoliike on toiminut tehokkaasti ja poikinut Paulille niin paljon ylimääräisiä kampanjavaroja, että hän aikoo perustaa niillä oman kustantamon. Kustantamisesta puheen ollen, hetkisen kampanjoinnin keskellä Ron Paul on kirjoittanut kirjan The Revolution - A Manifesto (kirja-arvostelu tulossa), joka on New York Timesin bestsellerlistan ykkönen, Wall Street Journalin bestsellerlistan kakkonen, Amazonin bestsellerlistan ykkönen (kirjan sijoitus vaihtelee tosin päivittäin) ja kaiken lisäksi kirjasta on jo nyt tullut maailman kaikkien aikojen myydyin liberaaliteos päihittäen mm. Milton Friedmanin, Friedrich Hayekin, Henry Hazlittin ja Ayn Randin tuotokset.

Sosialismi ja talouslaskukokeilut (talouslaskun ongelma osa 2/3)

2008-05-06T20:30:00.002+03:00

Komnl kuvaa suunnitelmataloutta seuraavasti:

Suunnitelmataloudessa yhteiskunnan tarvikkeiden ja monien palveluiden tuotanto suunnitellaan keskitetysti. Esimerkiksi edellisen viiden vuoden kulutuksen perusteella päätetään tuottaa puoli miljoonaa paria saappaita. Tätä varten päätetään hankkia raaka-aineita A ja B. Nyt voidaan huomioida esimerkiksi miten saappaiden tuotanto vaikuttaa työllisyyteen eri seuduilla, kuinka lähellä tehtaat sijaitsevat raaka-ainelähteitä ja toisaalta kaupunkeja joissa saappaat käytetään, kuinka saasteet voidaan minimoida, täytyykö A:ta ja B:tä hankkia samalla jonkun muun tarvikkeen tuotantoon jne.

Oletetaan aluksi, että suunnitelmatalouden byrokraatti on täydellinen ihminen joka tietää kaiken kaikista mahdollisista tuotteista aina niiden tuotannosta kysyntään asti ja joka osaa ratkaista miten monimutkaisia tuotantoyhtälöitä tahansa. Vaikka suunnittelija ei tällöin kärsisi informaation tai teknoloogisen osaamisen puutteesta hän ei siltikään pystyisi ratkaisemaan talouslaskun ongelmaa, koska hänellä ei ole hintoja eli yhtälöä mitä ratkaista! Sosialistit ovat yrittäneet kiertää tämän ongelman joko keksimällä toisen hintojen kaltaisen yleisen laskentayksikön (homogeneous calculation unit), tai olettamalla talouden liukuvan kohti ennalta-arvattavaa tasaisesti pyörivää tilaa (evenly rotating economy [ERE]) jolloin taloudessa vallitsee neoklassinen yleinen tasapaino (general equilibrium).

Jos ylläoleva kuulostaa heprealta, selvennetään sitä hieman. Suunnitelmatalouden kannattajat ovat mm. ehdottaneet, että byrokraatti ratkaisis tuotantoyhtälön luonnon yksiköissä. Tällöin tuotantoyhtälö voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: 100 tonnia terästä + 200 000 kilovattituntia energiaa + 10 000 työtuntia + 1 kilometri tehdaslattiaa = ???. Tietysti täydellinen suunnittelija pystyisi päättämään tuottaako yllämainittu tuotantoyksikkö autoja, nauloja, sänkyjä, rautapalkkeja jne., mutta hän ei pysty mitenkään ratkaisemaan missä suhteessa autoja tuotetaan sänkyihin yleisen laskentayksikön (eli hintojen) puuttuessa. Byrokraatti ei myöskään voisi ratkaista tuotantoyhtälöä työvoimatunneissa, sillä nämäkään eivät ole homogeenisiä - jos ne olisivat aivokirurgi voisi vaihtaa paikkaa siivoojan kanssa, tai insinööri tarjoilijan, eikä työn tulos heikkenisi. Sitä paitsi, vaikka työvoimatunnit olisivat homogeenisiä, kuuluu tuotantoon myös luonnonvaroja (kuten öljyä tai rautamalmia) ja pääomaa (kuten olemassa olevia koneita) joiden ilmaiseminen määrällisesti (quantify) työvoimatunneissa on mahdotonta. Byrokraatti voisi tietysti keksiä hinnat päästään, mutta tällöin ne olisivat täysin sattumanvaraisia ja siten myös hyödyttömiä.

Neoklassisessa taloustieteessä yleinen tasapaino on tärkeä käsite ja se tarkoittaa tilaa jossa jokaisen tuotteen kysyntä ja tarjonta kohtaavat samanaikaisesti. Vaikka vapaa markkinatalous on kokoajan lähellä tällaista pistettä se ei koskaan kohtaa (tai edes lähesty) sitä, koska yleinen tasapainopiste siirtyy jatkuvasti kuluttajien halujen ja tuottajien tekojen myötä. Yleinen tasapainopiste on mahdollinen ainoastaan mikäli ihmisiä ei kuole, ihmisiä ei synny, ihmisten taidot eivät muutu, ihmisten halut eivät muutu, luonnonvarat eivät muutu, teknologia ei muutu, pääoma ei muutu jne. Teoriassa yleinen tasapainopiste on mahdollinen, mutta käytännössä se on mahdoton ja juuri tähän ongelmaan seuraavat sosialismin puolustusargumentit kaatuvat. Sosialistit ovat mm. ehdottaneet, että sosialistisen vallankumouksen jälkeen tehtaiden uusi omistaja (eli valtio) jatkaisi samojen tuotteiden tuottamista, samoissa määrin ja samalla teknologialla mitä kapitalismin vallitessa. Vaikka talous olisi tällöin mahdottomassa yleisessä tasapainossa ongelmaksi muodostuisi se, että sosialistien olisi pakko toimia kuten kapitalistit ennen heitä jolloin mm. sosialistien kaipaamia tulonsiirtoja olisi mahdoton toteuttaa sillä se särkisi yleisen tasapainon. Entisessä Jugoslaviassa harjoitettiin oksymoronista markkinasosialismia jonka perusajatus oli, että suunnittelija keksii aluksi hinnat päästään ja näitä hintoja muokataan esim. kerran vuodessa kunnes yleinen tasapaino saavutetaan. Valitettavasti (sosialistien kannalta) markkinatalous ei koskaan lähesty yleistä tasapainoa sillä yleinen tasapainopiste siirtyy jatkuvasti jolloin markkinasosialismi on parhaimmillaan hyödytöntä markkinoiden leikkimistä. Italialainen ekonomi Vilfredo Pareto tosin todisti matemaattisesti, että talouslasku on sosialismissa mahdollista, mutta vain ja ainoastaan silloin kun taloudessa vallitsee yleinen tasapaino. Kuten sanottu, oikeassa elämässä tämä ei koskaan toteudu.