eroakirkosta.fi

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Kolme epätavallisempaa syytä vastustaa hyvinvointivaltiota

Kenellekään ei liene enää uutinen, että Obaman "Patient Protection and Affordable Care Act" läpäisi viikko sitten Yhdysvaltain edustajainhuoneen äänin 219-212, Obaman onnistuttua kääntämään aborttia vastustavat demokraatit puolelleen. Lakialoite on ollut alusta asti erittäin vihattu ja sitä vastustaa noin 60 % amerikkalaisista, mukaan lukien suurin osa republikaaneista ja vasemmistodemokraateista, jotka olisivat halunneet pohjoismaisen terveydenhuoltojärjestelmän. Lain läpäisy on herättänyt täällä laajemman keskustelun hyvinvointivaltioon mahdollisista hyödyistä ja haitoista. Vaikka hetkeksi unohdettaisiin hyvinvointivaltion moraaliset ja taloudelliset perusvasta-argumentit - kuten valvontayhteiskunnan syntyminen ja talouslaskun ongelma (2, 3) - järjestelmä tuo mukanaan kolme muuta harvemmin mainittua käytännönläheistä ongelmaa, mitkä ainakin allekirjoittaneen silmissä ohittavat hyvinvointivaltion hypoteettiset hyödyt.

Ensinäkin hyvinvointivaltio on pitkälti verotusrahoitteinen, joka tarkoittaa käytännössä katsoen korkeita veroja. Verotuksen moraalisen ongelman lisäksi ne aiheuttavat valtavan kulutaakan säästäjän harteille, mitä on käytännössä katsoen mahdoton pienentää. Pakonopeus nimittäin pätee myös vaurastumiseen eli tietyn varallisuustason jälkeen lisävaurastuminen helpottuu ja tätä kirjoitettaessa noin kahden miljoonan jälkeen yksilö voi elää mukavasti työtilanteesta riippumatta. Ilman verorasitetta kahden miljoonan pankkitiliin (100,000 vuosituloilla - minkä kahta työtä tekevä akateeminen voi saavuttaa) kuluu noin 20 vuotta, mutta noin 40 % verorasitteella (joka pätee tulotasosta riippumatta Yhdysvalloissa) projektiin tuhlautuu 34 vuotta. Mikäli 10 % vuosittainen sijoitustuotto otetaan huomioon, kahden miljoonan kokoon saamiseen kuluu 12 vuotta ilman veroja ja 16 vuotta niiden kanssa. Jälkimmäinen luku venähtää vielä muutamalla vuodella, mikäli sijoituksia joudutaan järjestelemään uudelleen kuplien vuoksi.

Toiseksi hyvinvointivaltio politisoi koko yhteiskunnan, mikä tekee menestymisestä vaikeaa ilman poliittisia yhteyksiä. Suomessa tämä näkyy esim. siten, että nuoren on lähes mahdoton saada kunnollista työpaikkaa ilman maisterinpapereita tai ay-jäsenyyttä. Yhdysvalloissa puolestaan yritysten ja politiikan portaita on vaikea kavuta ilman Ivy League-tutkintoa.

Kolmanneksi hyvinvointivaltio elää lainatulla ajalla. Vaikka teoriassa on mahdollista, että valtio pystyisi rahoittamaan sekä koulutuksen että terveydenhuollon pitkäkestoisesti ilman velkaantumista, käytäntö on osoittanut tämän mahdottomaksi. Tällä hetkellä länsimaiden julkisen sektorin näkyvät velat pyörivät 50-125 % välillä bruttokansantuotteesta ja niiden näkymättömät velat ovat luokkaa 300-800 % maasta riippuen. Tällaista velkaa ei voida koskaan maksaa takaisin edes veroja korottamalla ja palveluja leikkaamalla. Ehkä kahden, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua länsimaiden valtava velka-aste tulee kaikille selväksi, milloin keskuspankit painavat rahaa kuin viimeistä päivää ja elintasomme romahtaa.

Ironista tässä kaikessa on, että hyvinvointivaltion perusargumentteihin kuului työnteon pakosta vapauttaminen, tasavertaisten mahdollisuuksien antaminen ja hyvän elintason takaaminen asemasta huolimatta. Korkean verotuksen ja politisoinnin ansiosta hyvinvointivaltio on kuitenkin asettanut kaikki samaan muottiin, missä työnteko on käytännössä pakollista eläkeikään asti ja hyvän työpaikan saaminen vaatii tarpeettoman pitkäkestoisen koulutuksen tai hyvät poliittiset yhteydet. Kaiken kukkuraksi järjestelmän romahtaessa elintaso vajoaa neuvostotasolle, kaikkein rikkaimpia lukuun ottamatta.