eroakirkosta.fi

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Korko ja koron tärkeys

Rahataloudessa tuotteet voidaan jakaa kahteen luokkaan: tavallisiin tuotteisiin ja rahaan. Tavallisten tuotteiden arvo perustuu niiden käyttöarvoon, rahan arvo perustuu sen vaihtoarvoon. Tavallisista tuotteista poiketen, rahan hintaa ei voida maksaa rahassa. Jos tietokoneen hinta on 2 000 euroa, se voidaan maksaa välittömästi käteisellä mutta 2 000 euron lainaa ei voida välittömästi maksaa 2 000 euron käteissiirrolla siitä yksinkertaisesta syystä, että se tekisi lainan hyödyttömäksi. Onneksi korko on keksitty joka on yksinkertaisesti rahan hinta. Täten 2 000 euron laina voidaan antaa tänään takaisinmaksua + 5 % hintaa (eli korkoa) vastaan: tänään 2 000 euroa lainannut tienaa myöhemmin 2 100 euroa.

Yksinkertaistettuna korko tarkoittaa sitä, että jotkut yksilöt pidättäytyvät kuluttamasta rahojaan nyt ja säästämisen sijaan antavat rahat sijoitettaviksi niille jotka haluavat kuluttaa enemmän tänään, myöhemmän edun toivossa. Korko ei ole kiristys, huijaus, eikä rikos. Korko on ikään kuin maksu toisten ihmisten ajasta. Tavallaan kyse on samasta ilmiöstä kuin autovuokrauksessa. Yksilö joka ei tarvitse autoaan tänään voi vuokrata sen autoa tarvitsevalle sillä ehdolla, että käyttäjä palauttaa auton suunnilleen samankuntoisena sekä maksaa vuokrastaan pienen hinnan.

Koron hinta (eli korkeus) määräytyy vapailla markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan. Mitä enemmän ihmiset lainaavat ja mitä vähemmän lainoja halutaan, sitä matalammaksi korko jää. Valitettavasti korot eivät tänä päivänä määräydy markkinaehtoisesti vaan valtiollisten keskuspankkien kautta joiden intresseihin kuuluu koron laskeminen luontaista matalammaksi. Jos korkoa ei laskettaisi, yksityiset pankit eivät lainaisi keskuspankilta ja siten rahan tyhjästä luominen muuttuisi nykyistä vaikeammaksi (ei kuitenkaan mahdottomaksi). Myös yksityisillä pankeilla on näppinsä pelissä, sillä alle 100 % kassavarantovelvoitteen puuttuminen antaa heille mahdollisuuden pienehköön rahanluontiin - ja jos yksityiset pankit eivät laskisi korkojaan, yksilöt eivät lainaisi rahaa luontaista hanakammin.

Matalan koron kannattajat (keskuspankit mukaan lukien) perustelevat kantansa rahan kasvavalla kysynnällä. Tämä on huono argumentti sillä niin kauan kun elämme rahataloudessa, rahalla on loputon kysyntä - varsinkin halvalla sellaisella. Tätä argumenttia käyttäen keskuspankit voisivat laskea loputtoman suuren määrän halpaa rahaa markkinoille. Juuri tämän rahapolitiikan vuoksi koemme tänään historian suurimman talouskriisin sitten 1930-luvun. Korot ovat olleet aivan liian matalat aivan liian kauan mikä on vääristänyt tuotantorakennetta suuresti. Markkinoiden on annettava suorittaa kauan kaivattu korjausliike - korkojen on noustava.

Talouslaskun toiminnan kannalta korot ovat elintärkeitä ja juuri tämän vuoksi julkisen vallan tulisi pysyä erossa korkomanipuloinnista. Korkomanipuloinnin lopettaminen olisi myös tärkeä askel ikuisen taloussyklikierteen pysäyttämiseksi.

lauantai 15. marraskuuta 2008

Kirja-arvostelu: Nickel and Dimed

Jos joku on ihmetellyt miksi tämänhetkisten kirja-arvostelujeni yleisarvosanan keskiarvo on peräti 85,1 %, johtuu tämä siitä, että yleensä saan päättää itse minkä kirjan luen. Teen tietysti parhaani hyvän kirjan valitsemiseksi ja jos valittu kirja tästä huolimatta osoittautuu liian huonoksi, se jää yleensä vähintäänkin pitkälle lukutauolle. Kappale Barbara Ehrenreichin pokkarista Nickel and Dimed pakotettiin lukulistalleni yhden projektin vuoksi joten päätin saman tien lukea koko kirjan. Yleensä vasemmistolaisten kirjoja lukiessani, luen joko jotain anarkisteilta (kuten Noam Chomskyltä) tai vaihtoehtoisesti jotain sosiaaliliberaaleilta (kuten John Rawlsilta). Ehrenreich ei valitettavasti ole kumpaakaan vaan sijoittuu poliittisella kartalla suomalaisen Vasemmistoliiton riveihin. Toisin sanoen, hänen politiikkansa on kävelevä katastrofi muutamalla poikkeuksella. Parhaiten Nickel and Dimed toimiikin ikkunana New York Timesin toimittajan ja entisen englanninkielen professorin kummalliseen ajatusmaailmaan.

Teoksena Nickel and Dimed on eräänlainen sosiologinen kvalitatiivinen analyysi siitä miten köyhät Yhdysvalloissa elävät. Missään vaiheessa kirjassa ei esiinny minkään sortin teoriaa - tavallisesti tämä olisi huono asia mutta koska teoria olisi joka tapauksessa väärä, ehkä näin on tällä kertaa parempi. Muihin hyviin puoliin kuuluu kristittyjen tekopyhyyden osoittaminen, huumeiden vastaisen sodan kritisointi, ankarien rangaistusten kritisointi sekä demokratian kritiikki. Laihasta taloustieteellisestä ymmärryksestä huolimatta, Ehrenreich ymmärtää suht. hyvin asuntoveron sekä neoklassisen taloustieteen ongelmat. Kirjan analyysiosassa hän myös osittain ymmärtää taloussyklien taloudellisen vaikutuksen mutta tekee siitä väärät johtopäätökset.

Usein sosialistien ideoita lukiessa iskee jonkin sortin ärsytys, Nickel and Dimed aiheuttaa lähinnä huvittuneisuutta. Sivu toisensa jälkeen kirjasta nousee esiin kaiken näköisiä hassutuksia. Ehrenreich esimerkiksi viittaa Marxiin, Leniniin ja Maoon, hän näkee firmojen pikkupomot pienipalkkaisina luokkavihollisina ja muutenkin marxilaista luokka-analyysiä löytyy sieltä sun täältä. Hauskinta on kuitenkin Ehrenreich hajanaiset ja ristiriitaiset ajatukset rikkaista ja köyhistä. Paikoin hän väittää rikkaiden ja köyhien olevan yhtä älykkäitä ja hyvin koulutettuja. Hän mm. sanoo varakkaiden ainoastaan esittävän sivistyneitä ostelemalla ja asettelemalla kirjoja ympäri taloaan vaikka varakkaat todellisuudessa istuvat kaiket päivät telkkaria katsellen. Vastaavasti hänestä köyhät eivät ole kovin usein kiinnostuneita kirjallisuudesta vaan heidän ainoat huvinsa ovat tupakka, viina, telkku ja kirkko. Kuulemma myös kouluttamaton työvoima on myytti, sillä jokainen työ vaatii jonkin sortin koulutuksen. Ehrenreichiltä tuntuu menevän ohi täysin se, ettei viikon työorientointi siivoojan tehtäviin täysin vastaa kymmenen vuoden koulutuksen saanutta aivokirurgia. Ehrenreichiä ärsyttävää myös se, että köyhät usein pitävät työstään, heidän mielestään tämä työ on tärkeää ja heidän kiinnostuksensa organisoitua ammattiyhdistykseksi on erittäin pieni. Ratkaisuksi köyhien ongelmaan hän pitää sitä, että varakkaat lopettaisivat ravintoloissa käynnin, kotiavun palkkaamisen ja marketeissa shoppailun - logiikka ilmeisesti on, että tämä lakkauttaisi köyhien nykyiset työt jolloin köyhät siirtyisivät maagisesti jakamaan parempipalkkaisia hommia. Viimeisessä lauseessa Ehrenreich povaa tulevaa proletaarien vallankumousta jonka jälkeen asiat ovat kaikkien kannalta paremmin.

Tähän asti en ole vielä maininnut ainuttakaan Nickel and Dimedin huonoa puolta, sillä niitä piisaa. Ensinäkin kaikesta pienten tulojen valituksesta huolimatta, kirjassa ei käydä lainkaan läpi sitä tosiasiaa, että köyhät kärsivät muita enemmän mm. tuloverosta, bensaverosta, myyntiverosta (lähes sama kuin ALV), alkoholiverosta ja tupakkaverosta. Minneapolisissa ollessaan Ehrenreich ei kyennyt löytämään edullista asuntoa ja syytti asiasta puutteellisia julkisia investointeja. Itse löin vetoa, että syyllinen löytyisi Minneapolisin tiukasta kaavoituspolitiikasta (zoning), tarkistin asian, ja niinhän se oli. Myös liian kallista terveydenhuolto syytetään julkisten investointien puutteesta, siitä huolimatta että Yhdysvaltain terveydenhuollosta jo 70 % kustannetaan verovaroin ja hoito on ainoastaan kallistunut vuosi vuodelta näistä muutoksista huolimatta. Yksi Ehrenreichin ideoista on myös minimipalkan (vuonna 2000) lähes kolminkertaistaminen 14 dollariin tunnilta joka hänen mukaansa lisäisi työttömyyttä ainoastaan vähän. Ihan oman lukunsa muodostaa Barbara Ehrenreichin tunarointi. Ensinäkin hän, yksinasuvana, lämpimänä turistivuodenaikana, vaatii jokaisessa kaupungissa itselleen asunnon joka löytyy aina puolen tunnin ajomatkan päässä vaikka kaikkein loogisinta olisi asua autossa. Köyhille (erityisesti naisille) tarkoitetut suoja-asunnot eivät myöskään kelpaa. Toiseksi hän ei hyväksy ylennyksiä eikä suostu käyttämään hänen luontaisia etujaan (kuten hyvää englanninkielen taitoa). Kolmanneksi hän antaa periksi juuri sillä hetkellä kun hän olisi saamassa elämänsä alkuun uudella paikkakunnalla. Usein tämä tapahtuu vielä työvuoron keskenjättämisellä tai vastaavilla raukkamaisilla eleillä. Lopuksi vielä tuntuu siltä, ettei kirjailija ymmärrä kehumaansa pohjoismaisen hyvinvointivaltion ongelmia (mm. lähes nolla syntyvyys, vanhentuva väestö, pienet keskivertotulot ja köyhien tulot ovat samaa luokkaa kuin Yhdysvalloissa sillä erolla etteivät he edes saa tehdä töitä), eikä ole oikein sisäistänyt sitä miten paljon rikkaampia kaikkein huono-osaisimmat ovat tämän päivän Yhdysvalloissa verrattuna esimerkiksi ihmisten varallisuuteen 50, 100, tai 200 vuotta sitten. Kaiken kaikkiaan kirja on sen verran aliarvoinen suoritus, etten oikein tiedä minkä arvonsana sille antaisin mutta kokeillaan: Yleisarvosana 40 %. 230 sivua.

perjantai 14. marraskuuta 2008

Miten valtio kaappasi rahan

Edellisessä postauksessa perustelin miksi raha syntyy alun perin aina markkinaehtoisesti. Koska valtiot eivät voi luoda minkäänlaista toimivaa rahayksikköä tyhjästä, on mielenkiintoista seurata miten arvoton fiat-raha on onnistunut valtaamaan kaikki maailman rahataloudet. Taloustieteellisesti katsottuna tuotteiden arvo perustuu niiden käyttöarvoon, rahan arvon perustuessa sen vaihtoarvoon. Rahan erikoisominaisuuden vuoksi maailmanlaajuinen kultakanta on onnistuttu vaihtamaan askel kerrallaan alun perin arvottomaan fiat-rahaan. Kyseinen rahankaappausprosessi on kutakuinkin noudattanut seuraavia askelia suunnilleen alla esitetyssä järjestyksessä.

Rahanlyönnin monopolisointi on prosessin ensimmäinen askel jossa valtio kieltää yksityisiltä firmoilta rahanlyömisen ja siten totuttavat yksilöt käymään kauppaa ainoastaan tietynlaisilla ennalta määrätyn näköisillä kolikoilla.

Rahan nimen muuttaminen on suhteellisen nopea ja valtiolle tärkeä askel, jossa luontaisten rahayksiköiden nimet kuten muru, gramma, unssi ja kilo muutetaan markoiksi, dollareiksi ja kruunuksi.

Metallipitoisuuden alentaminen on vaikeaa sellaisilla markkinoilla joissa erilaiset kolikot kilpailevat keskenään ja jossa kolikot tunnistetaan niiden painoarvon, ei niiden nimen, mukaan. Kun kolikoita on vain yhdenlaisia eikä niiden painoa punnita voi valtio alkaa säännöllisesti pienentämään niiden metallipitoisuutta. Aiemmin tämä tehtiin lyömällä reikä kolikon keskustaan (tämän historiallinen jäänne löytyy vieläkin monien maiden fiat-rahakolikoista), tänään se tehtäisiin korvaamalla kolikon sisus jollain halpametallilla kuten nikkelillä, raudalla tai alumiinilla.

Pienemmän kassavarantovelvoitteen salliminen voi aluksi tuntua ainoastaan yksityisten pankkien suosimiselta mutta valtiollakin on näppinsä pelissä. Kultakannan alla, jossa vallitsee 100 % kassavarantovelvoite, valtion on vaikea saada lainoja sotaretkiin ja muihin julkisiin projekteihin. Tämän ongelman ratkaisemiseksi monet valtiot antoivat yksityisille pankeille oikeuden kassavarantovelvoitteen pienentämiseksi halvan lainan vastineeksi.

Keskuspankin luominen on valtion kannalta ehkä prosessin tärkein askel sillä sen jälkeen koko yksityinen pankkijärjestelmä sidotaan lopullisesti valtioon. Yksityiset pankit saavat oikeuden valtion takaamiin (eli käytännössä riskittömiin) massiivisten katteettomien lainojen antoon, valtio puolestaan saa koko rahajärjestelmän haltuunsa.

Paperirahan painaminen myydään aluksi takeena siitä, ettei luottopakoja ja muita suurempia talouskriisejä enää synny. Todellisuudessa paperisen fiat-rahan painaminen ainoastaan pahentaa taloussyklejä ja lisää inflaatiota.

Kullan takavarikointi on joskus suoritettava paperirahan varjelemiseksi, sillä huonoina aikoina kansalaiset turvautuvat yhä herkästi kultaan vaihtokaupan välineenä mikäli sitä on helposti saatavilla. Tämän vuoksi kulta oli mm. Yhdysvalloissa kielletty lähes koko 1900-luvun.

Kultavaluuttakannan luominen on suhteellisen tarpeeton, mutta joskus käytetty, välietappi jossa takavarikoitua kultaa käytetään ikään kuin koko rahajärjestelmän takeena. Toisin sanoen valtio luo illuusion siitä, että elämme yhä kultakannan alla vaikka fiat-raha hallitsee jo käytännössä kaikkea kaupankäyntiä.

Kultakannan lopullinen jättäminen on ennemmin tai myöhemmin suoritettava prosessi, mikäli valtio haluaa luoda rahaa tyhjästä loputtomissa määrissä. Teoreettisesti kultaan sidottu valuutta toimii tavallaan viimeisenä valtion inflaatioesteenä mutta siitä luovutaan koska kullan teennäisen matalan hinnan ylläpitämisestä muodostuu liian kallista valtion jatkaessa rahan luomista.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Miten raha syntyi

Autiolla saarella asuva Robinson Crusoe ei tarvitse rahaa. Myöskään Perjantain saapuessa rahaa ei tarvita, sillä esimerkiksi lihaa voidaan vaihtaa suoraan marjoihin. Samasta syystä pienessä kyläyhteisössä rahaa ei tarvita. Yhteisön kasvaessa vaihtotalousverkosto kuitenkin monimutkaistuu: jos kanafarmari haluaa uudet kengät mutta suutarilla ei ole käyttöä kanoille, suutari voi joko kieltäytyä vaihtokaupasta tai etsiä jonkun joka voi vaihtaa kanoja suutarin haluamiin työkaluihin.

Vaihtotalousverkoston kehittyessä tietyistä tuotteista tulee muita tuotteita halutumpia vaihtokappaleita yksilöiden huomatessa, että suurin osa tuottajista vastaanottaa näitä tuotteita vaihdossa. Tällaisia tuotteita voivat olla esim. oravannahat, näkinkengät ja valkosipulit. Tällöin harvemmin halutuiden tuotteiden tuottajat alkavat harjoittaa epäsuoraa vaihtokauppaa. Kanafarmari voi esimerkiksi tarjota valkosipuliviljelijälle kanoja ja myöhemmin vaihtaa valkosipuleita suutarille jotka suutari ilomielin vastaanottaa tietäen, että hän voi tulevaisuudessa tarjota valkosipuleita vaihtokauppana muille tuottajille. Tästä huolimatta, valkosipuleita ei voida vielä pitää rahana (vaan ainoastaan meta-rahana) jos vain 3/4 osaa tuottajista suostuu vastaanottamaan valkosipuleita. Lopulta vaihtotalousverkostossa yhdestä (tai harvemmin kahdesta) tuotteesta tulee niin suosittu, että käytännössä katsoen kaikki tuottajat suostuvat vastaanottamaan sen.

Rahan määritelmä on yksinkertaisesti "tuote joka on suosituin kaupankäynnin väline". Jos esim. yllämainitussa kyläyhteisössä oravannahasta tulee suosituin kaupankäynnin väline, oravannahka toimii paikallisena rahana. Se, että esim. kylän seppä ei hyväksy oravannahkaa vaihtokauppana on yhdentekevää niin kauan kun kaikki muut n. 1000 kyläläistä vastaanottavat mielellään oravannahkoja. Jos kylään rakennetaan tie, mikä yhdistää kolme kylää keskenään käydään samanlainen rahanmäärittämisprosessi koko alueelle esim. oravannahkojen, ketunnahkojen ja minkinnahkojen välillä. Näiden kylien yhdistyessä muihin kyläverkostoihin prosessi uusiutuu jälleen kerran esim. ketunnahkojen, helmien ja kvartsin välillä, jne. kunnes lopulta pystyssä on maailmanlaajuinen vaihtokauppaverkosto jossa rahayksikkönä käytetään kultaa ja/tai hopeaa. Kulta on siis tuotteena suosituin kaupankäynnin väline maailmanlaajuisesti ja siksi sillä oli myös rooli maailmanlaajuisena rahana.

Vaikka yllä oleva teoria on oikea, se ei valitettavasti riitä perustelemaan rahan arvoa (esim. valkosipulin vaihtoarvo ei taloustieteellisesti selity valkosipulin evolutiivisella historialla). Ratkaisuksi ongelmaan Ludwig von Mises kehitti rahan regressioteorian. Regressioteorian mukaan yksilöt eivät arvosta rahaa sen käyttöarvon vuoksi (rahaa ei tunnetusti voi syödä) vaan sen vaihtoarvon vuoksi. Tästä huolimatta regressioteoria ei ole kehäpäätelmä joka selittäisi rahan arvon rahan arvolla, vaan ajan kulumisen vuoksi huomisen rahan arvo selitetään tämän päivän rahan arvolla ja tämän päivän rahan arvo selitetään eilispäivän rahan arvolla jne. Tästä huolimatta teoria ei edellytä loputonta regressiota. Kun menemme riittävän kauan ajassa taaksepäin, palaamme takaisin yhteiskuntaan jossa kultaa, oravannahkoja ja helmiä ei käytetty rahana. Tällöin niiden arvo ei perustu lainkaan vaihtoarvoon vaan ainoastaan käyttöarvoon. Kullan, oravannahkojen ja helmien arvo perustui siis yksinkertaisesti niiden kauneuteen, statukseen tai lämpimyyteen.

Vaihtotaloudesta siirtyminen rahatalouteen on siksi tärkeää, koska se lyhentää vaihtokauppaan kuluvaa aikaa sekä tasoittaa hintoja (rahatalouteen siirtymisen jälkeen huomisen hinnat ovat käytännössä tämän päivän hintoja pienillä vaihteluilla ja ylihuomisen hinnat ovat käytännössä huomisen hintoja pienillä vaihteluilla jne.). Mutta ennen kaikkea rahatalous mahdollistaa talouslaskun ja sitä kautta tarkemman tuotannon suunnittelemisen. Tämä prosessi puolestaan pidentää tuotantorakennetta pikkuhiljaa, lopulta aikaansaaden räjähdysmäisen hyvinvoinnin kasvun ja maailmanlaajuisten tuloerojen tasoittumisen.

lauantai 8. marraskuuta 2008

Uusi sivusto: Taloudenperusteet.com

Uusi sivusto taloudenperusteet.com on avattu. Sivu on myös Uudessa Suomessa kolumnistina kunnostautuneen Petri Kajanderin käsialaa. Sivuston tarkoitus on kääntää liberaaleja kirjoja suomeksi verkkojulkaisua varten. Tekijänoikeuksien vuoksi kirjat ovat rajoittuneet lähinnä vanhempiin teksteihin sekä Mises instituutin tuotantoon, joka on aina ollut avoin kirjojen ilmaiselle julkaisulle. Tällä hetkellä sivustolta löytyy ainoastaan käännös Rothbardin teoksesta Mitä valtio on tehnyt rahallemme? (jonka arvostelin täällä) mutta lisää on tulossa! Nyt apua tarvitaan ainakin oikoluvussa, joten jos kirjoista löytyy käännösvirheitä palautetta voi lähettää allekirjoittaneelle tai suoraan sivuston ylläpitäjälle.

Muita suomeksi saatavilla olevia liberaaleja kirjoja ovat Hayekin Tie orjuuteen ja Friedmanin Vapaus valita. Norbergin teosta Globaalin kapitalismin puolustus en ole netistä löytänyt. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen myös Liberalismiwikiä.

Edit: linkki Hayekin Tie orjuuteen korjattu.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Demokratia Yhdysvalloissa ja huomiset presidentinvaalit

Huomenna Yhdysvalloissa järjestetään vaalit, eikä voittajista liene epäselvyyttä. Demokraattien Barack Obamasta tulee Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Demokraatit kasvattavat enemmistöään sekä Yhdysvaltain senaatissa noin 55-60 paikkaan (eli 55-60 %) että Yhdysvaltain edustajainhuoneessa noin 250-280 paikkaan (eli 57-64 %). Ei tästä sen enempää.

Yllämainitun sijaan tahdonkin keskittää katseeni suomalaisen vasemmiston väitteeseen jonka mukaan maailman vanhin demokratia, Yhdysvallat, ei olekaan demokratia. Demokratia yleensä määritellään maaksi jossa järjestetään säännöllisesti vapaita ja rehellisiä vaaleja. Toki vaaleissa näkyy painostusta ja sähköisessä äänestyksessä vilpin riski kasvaa, mutta samat ongelmat koskevat myös Suomea. Lisäksi vasemmistoa tuntuu närkästyttävän se tosiasia, ettei Yhdysvaltain vaaleissa ole tarjolla äärivasemmistolaista vaihtoehtoa. Tämä ei tosin johdu vaalijärjestelmästä vaan siitä, että yhdysvaltalaiset vihaavat veroja kautta linjan. Maassa käytetyn vaalijärjestelmän matematiikan mukaan Yhdysvalloissa on aina kaksi suurta puoluetta ja muutama pienempi puolue. Maanlaajuisesti näitä varteenotettavia pienpuolueita on kolme: Liberaalit (Libertarian Party), Perustuslailliset (Constitutional Party - puolue on käytännössä täynnä uskonnollisia liberaaleja) ja Vihreät (Green Party).

Vuoden Yhdysvalloissa asumisen jälkeen väitän, että Yhdysvallat on Suomea paljon demokraattisempi maa. Tämä siksi, 1) koska Yhdysvalloissa vaaleilla valitaan suurempi osuus paikallisista päätöksentekijöistä, 2) koska suurin osa paikoista on kestoltaan kaksivuotisia, ja 3) koska Yhdysvalloissa järjestetään esivaaleja ja vaaleja vähintään puolen vuoden välein. Huomenna järjestettävissä presidentinvaaleissa ei valita pelkästään presidenttiä, vaan myös mm. Yhdysvaltain senaattoreja, Yhdysvaltain kongressiedustajia, osavaltion kuvernöörejä, kuvernöörin toimeenpanovaltuutettuja, osavaltion senaattoreja, osavaltion edustajia, sheriffejä, maakunnan lakimiehiä, maakunnan rahastonhoitajia, maakunnan kiinteistörekisterin sihteereitä, tuomariston sihteereitä, maakunnan sihteereitä jne. Ensi vuonna järjestettävissä kunnallisvaaleissa puolestaan valitaan kuvernöörejä, apulaiskuvernöörejä, kunnanvaltuutettuja, eri lautakuntien jäseniä jne. jne. Suomessa saan äänestää yhtä ehdokasta yhteen paikkaan kerran vuodessa (Eduskuntavaalit, Eurovaalit, Kunnallisvaalit ja Presidentinvaalit mukaan lukien). Jos olisin äänioikeutettu, saisin Yhdysvalloissa äänestää 20:tä ehdokasta 13:ta paikkaan pelkästään yksissä vaaleissa. Alla on oman asuinalueeni huomenna pidettävien vaalien esimerkkiäänestyslippu (kuten äänestyslipusta näkyy, suurin osa Demokraattien ja Republikaanien ulkopuolisista ehdokkaista tulevat Liberaalien riveistä):



Olipa demokratiasta mitä mieltä tahansa (itse suhtaudun siihen kriittisesti varsinkin etäisimmissä päätöksentekoelimissä kuten Yhdysvaltain liittovaltiossa tai Euroopan Unionissa) Yhdysvaltain demokraattisuuden kriitikoiden tulisi pystyä osoittamaan, miten järjestelmä jossa suurempi osa paikoista valitaan vapailla vaaleilla voi olla vähemmän demokraattinen kuin sellainen järjestelmä jossa näin ei tehdä. Kyse ei myöskään ole rahasta. Monet New Hampshiren parlamenttiin valitut (vastaa Suomen eduskuntaa) ovat päässeet sinne käyttämättä penniäkään vaaleihin ja suurin osa edustajista käyttää vaaleihin alle 5000 dollaria. Koska suurin osa (paikallisissa) vaaleissa jaossa olevista paikoista ovat palkattomia tai matalapalkkaisia, tarkoittaa tämä sitä, että tehtäviin hakeudutaan palvelumielessä - ei korkeiden tulojen toivossa. Lisäksi toisin kuin Suomessa, jossa oma ehdokkaani tuskin koskaan menee läpi, Yhdysvalloissa minulla on niin monta ääntä, että luultavasti ainakin yksi äänestämäni ehdokas tulee valituksi. Järjestelmän ainut valitettava puoli on, että mikäli tahdon äänestää paikallisissa vaaleissa joudun myös äänestämään presidentinvaaleissa ja liittovaltiovaaleissa (voin toki äänestää tyhjää mutta se lasketaan silti äänen antamiseksi, vaikka tahtoisin niissä vaaleissa äänestysprosentin jäävän mahdollisimman pieneksi). Koen kuitenkin äänestämisen kannattavaksi, sillä New Hampshiren edustajainhuoneeseen on ehdolla asuinalueeltani seitsemän tämän blogistin kaltaista radikaalia liberaalia, yksi liberaalipuolueesta, kaksi demokraateista ja neljä republikaaneista.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Kaksi videokommenttia presidentinvaaleihin



Kirja-arvostelu: An Austrian Perspective on the History of Economic Thought

Sarjassamme aivan liian pitkiä kirjatitteleitä ykköseksi nousee mitä luultavimmin Murray Rothbardin kaksiosainen teos Economic Thought Before Adam Smith - An Austrian Perspective on the History of Economic Thought, Volume I ja Classical Economics - An Austrian Perspective on the History of Economic Thought, Volume II. Nimensä mukaisesti teos käsittelee taloustieteen historiaa, joista ensimmäinen osa kattaa ajan 500 e.a.a. - 1800 ja toinen osa vuodet 1750-1900. Rothbardin ennenaikaisen kuoleman myötä (68-vuotiaana, 1995) kirjan kolmas osa (joka kattaisi vuodet 1850-2000) ei koskaan ehtinyt ilmestyä. Toinen osa päättyykin lähes kuuluisaan lausahduksen "Mutta se [Mengerin elämä] kuuluu jo seuraavaan osaan".

Koska keskityin yliopistollisissa taloustieteen ja filosofian opinnoissani erityisesti taloustieteen historiaan ja aatehistoriaan, perehdyin melko isoon läjään Rothbardin tämänkertaista aihetta sivuaviin kirjoihin ja jälleen kerran on myönnettävä Rothbardin onnistuneen: An Austrian Perspective on the History of Economic Thought on alansa paras, selkein ja tarkin mammuttiteos. Yleensä aihetta käsittelevät kirjat alkavat kutakuinkin seuraavasti. Alussa oli Aristoteles ja kreikkalainen filosofia. Sitten siirrytään lähes 2000 vuotta ajassa eteenpäin 1600-luvun englantilaisiin merkantilisteihin ja 1700-luvun ranskalaisiin fysiokraatteihin. Lopulta 1776 Adam Smith iskee kuin salamana kirkkaalta taivaalta teoksella The Wealth of Nations jonka jälkeen taloustieteen taivallus on ollut tasaista suoraa nousua ylöspäin David Ricardon ja Alfred Marshallin tähdittämänä. Välillä joukkoon on eksynyt joitakin vääriä suuntauksia kuten institutionaalinen taloustiede, itävaltalainen taloustiede ja marxilainen taloustiede mutta John Maynard Keynesin läpilyötyä nämä unohtuivat. Sen pituinen se.

Rothbardin teos on toista maata. Hänen mukaansa taloustiede ei ole ollut tasaista yhtäläistä nousua ylöspäin, vaan päinvastoin pitkäkestoista edestakaisin sahaamista jossa onnen ja sattuman rooli on ollut ilmeinen. Varsinainen taloustiede alkaa Rothbardin mukaan 1400-luvun loppupuolen Espanjalaisesta skolastiikasta ja kehittyi sitä kautta varsin tasaisesti Richard Cantillioniin, fysiokraatteihin ja Turgotiin asti. Adam Smithin menestys ei niinkään johtunut hänen kirjoitustaidostaan vaan edeltäjiensä (mm. Cantillionin ja Turgotin) plagioinnista ja Smithin megalomaanisesta egosta. Rothbard väittää jopa Adam Smithin vieneen taloustiedettä vuosisatoja taaksepäin talouden tasapainoon keskittymisen ja empirismiin suuntautumisensa vuoksi. Adam Smithillä oli puolestaan kaksi varteenotettavaa seuraajaa: Jean-Baptiste Say, joka oikeastaan systematisoi Cantillionin ja Turgotin taloustiedettä mutta joutui fysiokraattien huonon maineen vuoksi kutsumaan itseään Smithiläiseksi, ja David Ricardo, joka systematisoi Smithiläisen taloustieteen. Aluksi Saylaisesta taloustieteestä tuli suositumpaa Ricardon jäädessä unholaan, kunnes John Stuart Mill herätti Ricardon uudelleen henkiin lähes 50 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Kirjan lopussa Rothbard käyttää paljon palstatilaa marxilaisen taloustieteen rakennelman tuhoamiseen hänen luokkateoriastaan lähtien aina lisäarvoteoriaan saakka.

An Austrian Perspective on the History of Economic Thought on siinäkin mielessä poikkeuksellinen teos, ettei se keskity pelkästään taloustieteen historiaan vaan sisältää myös aimo annoksen lakitieteen, politiikan ja uskonnon historiaa. Tämä on sinänsä valitettavaa sillä se tekee lukemisen aika ajoin tylsäksi, erityisesti silloin kuin kirja tuntuu eksyvän pitkälle aiheestaan. Esimerkkejä tällaisista kappaleista ovat mm. ensimmäisen osan "From Middle Ages to Renaissance" ja "Protestants and Catholics". Taloustieteen historian tiedon hajanaisuudesta johtuen, kirja poukkoilee myös pahemman kerran joissain kappaleissa. Kirjaa voisi myös kritisoida siitä, että tiettyjä ajattelijoita demonisoidaan aivan liikaa kuten Niccolò Machiavellia. Kaikkein valitettavinta on kuitenkin se, ettei kirjan kolmas osa koskaan ilmestynyt. Kirjan päätöskappale Frédéric Bastiatista aloittaa juuri kaikkein kiinnostavimman osan taloustieteen historiasta. Onneksi Mises instituutti ja Joseph Salerno ovat lupailleet kirjasarjan kolmannen osan mahdollista myöhempää julkaisua. 534 + 505 = 1039 sivua. Yleisarvosana: 94 %.