eroakirkosta.fi

tiistai 19. elokuuta 2008

Kun kupla puhkeaa

Tähän asti olen vasta perustellut miksi kuplia muodostuu ja puhkeaa, mutten vielä ole vastannut kysymykseen miten kupla puhkeaa. Olennaisinta tässä vaiheessa on ymmärtää, ettei kuplan puhkeaminen pohjimmaltaan johdu koron noususta vaan kupla puhkeaa siitä huolimatta. Kuplan puhkeaminen noudattaa kuutta seuraavaa vaihetta:

1) Raaka-aineiden ja työvoiman hinta nousee. Kuten aiemmin perustelin, säästäminen vapautta resursseja tuotantorakenteen loppupäästä ja mahdollistaan niiden sujuvan siirtymisen tuotantorakenteen alkupäähän. Fiat-rahan aikaansaamien virhesijoitusten vuoksi näin ei kuitenkaan kuplataloudessa tapahdu. Tällöin tuottajat joutuvat kilpailemaan keskenään raaka-aineista ja työvoimasta joka nostaa niiden hintoja.

2) Kulutustuotteiden hinnat nousevat. Työvoiman hinnannousu, sekä fiat-rahan aikaansaamat voitot tuotantorakenteen alkupäässä, yhdistettynä resurssien suhteelliseen vähenemiseen tuotantorakenteen keski- ja loppupäässä (johtuen resurssien kallistumisesta, joka siirtää osan resursseista tuotantorakenteen alkupäähän) johtavat lopulta kulutustuotteiden hintojen kallistumiseen.

3) Kuluttajista lähinnä olevien tuottajien voitot kasvavat. Kulutustuotteiden hinnannousu nostaa niiden tuotteiden hintoja, jotka ovat jo markkinoilla (eli ts. joiden tuotantorakenne on lyhyt) mikä puolestaan kasvattaa näiden tuottajien voittoja suhteessa tuotantorakenteen alkupään tuottajien voittoihin. Tässä vaiheessa kuplan olemassaolo näyttää todennäköiseltä, mikä saa monet sijoittajat vetäytymään kuplan vaivaamilta markkinoilta.

4) Ricardo efekti. Tavallistesti Ricardo efekti tarkoittaa työntekijöiden korvaamista koneilla joka säästää resursseja ja nostaa työntekijöiden reaalipalkkoja. Hintojennousun ansiosta työntekijöiden reaalipalkka kuitenkin laskee (vaikka heidän numeraalinen palkka onkin kasvanut fiat-rahan vuoksi) jolloin työntekijöiden palkkaaminen koneiden sijaan käy halvemmaksi. Spiraali tehottomampaan tuotantoon käynnistyy.

5) Lainakorko nousee. Luottoekspansion, eli itävaltalaisen inflaation, kiihtymisen hidastuttua (ts. kupla puhkeaa ilman luottopuristusta [credit crunch]) lainakorot nousevat alkuperäisten lainanantajien vaatiessa lainakoron korjausta (neoklassisen) inflaation määrällä. Vaikka tämä tekee lainanotosta kannattamattomampaa, konkurssin partaalla sinnittelevät tuotantorakenteen alkupään yrittäjät ovat valmiita hyväksymään korkeamman koron, sillä tuotteiden tuominen markkinoille on heille valtavien tappioiden välitöntä realisoimista kannattavampaa. Tämän vuoksi lainakorko saattaa nousta jopa alkuperäistä (luottoekspansiota edeltävää) korkoa suuremmaksi. Korot nousevat siis yleensä kauan ennen luottopaon uhan olemassaoloa. Luottopako ei siis ole syy kuplaan taikka sen puhkeamiseen - se on kuplan seuraus. Valitettavasti tämä tosiasia pääsee usein unohtumaan, sillä kuplien puhkeaminen on helpompi selittää yksinkertaisella suht. tarkalla rautalankamallilla, kuin mitä sen perusteleminen askel askeleelta on (tähän syyllistyn usein myös itse).

6) Kuluttajista kauimpana olevien tuottajien voitot romahtavat. Lopulta virheellisten kuplasijoitusten olemassaolosta tulee itsestäänselvyys kaikille osallisille, jonka seurauksena tuotantoketjun alkupään sijoitukset likvidoidaan ja vapautuneet resurssit siirtyvät tuotantoketjun loppupäähän. Siirtymäjakson aikana työttömyyden nousu, pankkien kaatuminen ja suuri (neoklassinen) inflaatio ovat kaikkien nähtävillä. Näitä ongelmia voidaan kuitenkin pienentää säätelyä vähentämällä, veroja laskemalla sekä luottoekspansion tyrehdyttämisellä.

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Kirja-arvostelu: The Anti-capitalistic Mentality

Misesin ja Hayekin kaltaisten vanhempien itävaltalaisten taloustieteilijöiden lukeminen on poikkeuksellisen virkistävä kokemus siksi, että he ilmoittavat häikäilemättä mikäli teos astuu taloustieteen ulkopuolelle. Ludwig von Misesin The Anti-capitalistic Mentality on tällainen teos. Kirja on itse asiassa niin epätieteellinen, että esipuheessa mainitaan suoraan "tämä kirja ei ole tieteellinen kirja [...] yritän vain parhaan kykyni mukaan arvioida, miksi niin monet vastustavat kapitalismia". Kirjan epätieteellisyys ei välttämättä tarkoita, että kirja olisi huono. Sitä The Anti-capitalistic Mentality ei ole.

Misesin mukaan kapitalismia vastustetaan hieman eri näkökulmista, mutta pohjimmiltaan kapitalismin vastustus kumpuaa kateuden ja turhautumisen lähteistä. Koska feodaaliyhteiskunnassa yhteiskuntaluokkien välinen liikkuvuus oli käytännössä mahdotonta, harva koki syvää kateutta tai turhautumista toisia kanssaihmisiä kohtaan. Kaikki tiesivät, että kuningas oli kuningas koska oli syntynyt kuninkaaksi ja maaorja oli maaorja koska oli syntynyt maaorjaksi, ts. oma paikka yhteiskunnassa määräytyi synnynnäisen aseman perusteella eikä siitä voinut syyttää itseään. Kapitalismissa yhteiskunnallinen asema ei ole ennalta määrätty, eikä se ole pysyvä: rikkaat voivat köyhtyä ja köyhät voivat rikastua. Tämä johtaa Misesin mukaan muutamaan tuskalliseen havaintoon. Kapitalismissa omasta asemastaan ei voi syyttää kuin itseään ja jos tässä ei olisi nöyryytystä kylliksi, niin kaikki kanssaihmiset erottavat kaukaa voittajat ja luuserit toisistaan. Misesin mukaan kapitalismin vastustus on suurinta neljässä ryhmässä: intellektuellit, alemmat valkokaulustyöntekijät, taiteilijat ja kapitalistien perilliset. Intellektuellit vastustavat kapitalismia, koska kapitalismissa heidän työtään ei juuri arvosteta (harva on halukas maksamaan esim. postmodernistisesta feministisestä rekonstruktiivisesta kirjallisuusanalyysistä). Intellektuelleja raivostuttaa varsinkin tieto siitä, että täysin kouluttamattomat yrittäjät ovat heitä moninkertaisesti varakkaampia. Taiteilijat puolestaan vastustavat kapitalismia, koska se pakottaa heidät luomaan taidetta markkinoiden ehdoilla jotka ovat paljon kiinnostuneempia dekkarikirjallisuudesta ja maisemamaalauksesta kuin taiteilijoiden suosimista avantgarde tuotoksista.

Ottaen huomioon, että alkuperäinen painos ilmestyi 1956, The Anti-capitalistic Mentality omaa kaksi yllättävää argumenttia. Ensinäkin Mises argumentoi miksi lehdistö on vapaata kapitalistisessa yhteiskunnassa mutta vallan kontrolloimaa sosialistisessa yhteiskunnassa kuusi vuotta ennen Milton Friedmanin kirjan Capitalism and Freedom ilmestymistä. Toiseksi Mises käsittelee ja kumoaa myös osan onnellisuusargumenteista joista on tullut 1990- ja 2000-luvulla sosialistien uusin lyömäase. Koska kirja ei ole tieteellinen kirja, teosta ei voi kritisoida tällä saralla. Se valitettava tosiasia on kuitenkin pakko mainita, että Mises analysoi tapansa mukaan kommunismin ja sosialismin eroja - tai oikeastaan yhtäläisyyksiä - joka saa kirjan tuntumaan vanhahtavalta (eihän kommunisteja nykyään juuri edes ole). Tästä huolimatta, kirja on lukemisen arvoinen jo pelkästään siitä syystä, että se analysoi niitä samoja katkeria ihmisiä jotka käyttävät suuren osan ajastaan yrittäjien, länsimaalaisen kulttuurin ja valkoisen miehen haukkumiseen ja syyllistämiseen. 67 sivua. Yleisarvosana: 82 %

perjantai 8. elokuuta 2008

Ympärileikkauksesta

Suomi on ollut yhdessä suhteessa poikkeuksellisen edistyksellinen maa, sillä Suomessa ympärileikkaus on oikein luokiteltu lapsen pahoinpitelyksi jonka maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsen pysyvä huostaanotto. Käytännössä tämän lakipykälän lävitse on kuitenkin kiemurreltu positiiviseen uskonnonvapauteen tai terveyssyihin vedoten. Sen sijaan, että olemassa olevan lain noudattamista alettaisiin vihdoin valvoa, sosiaali- ja terveysministeriö on ottamassa aimo askeleen taaksepäin vaatiessaan ympärileikkauksen laillistamista silloin kun toimenpiteen suorittaa lääkäri, ja se tehdään vanhempien toiveesta ja lapsen suostumuksella. Raivostuttavinta lakiesityksessä on se, että kyseessä on puhdas muslimilaki - juutalaiset ympärileikkaavat lapsen heti tämän synnyttyä, muslimit ennen lapsen kymmenvuotispäivää. Juutalaisten tapauksessa varsinaisesta lapsen suostumuksesta ei tietenkään voida puhua sillä vastasyntynyt lapsi on kykenemätön ilmaisemaan omaa kantaansa. Muutenkin "lapsen suostumus" on käsitteenä ongelmallinen koska vanhempien painostus on tällaisessa päätöksessä väistämättä läsnä, ellei lapsi ole itse saanut päähänsä, että hänet on ympärileikattava. Entä mitä tapahtuu jos lapsi sanoo "ei" lääkärin vastaanotolla? Tarkoittako tämä, että tämän kyseisen lapsen kohdalla on pysyvä ympärileikkauskielto jonka rikkomisesta tuomitaan kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsi otetaan pysyvästi huostaan, vai onko kyseessä parturoinnin tai vaatteidenoston tapainen tapahtuma eli sellainen jossa lapsi voi sanoa "ei" mutta hänet viedään viikko toisensa jälkeen samaan paikkaan kunnes hän sanoo "kyllä" tai hänen suostumusta unohdetaan kysyä? Entä millaiset rangaistukset annetaan niille jotka suorittavat ympärileikkauksen lääketieteen ulkopuolella - seuraako tästä vihdoin kaksi vuotta vankeutta, 10 000 euroa sakkoja sekä lapsen pysyvä huostaanotto? Tämän muslimilain läpimeno tarkoittaisi käytännössä pysyvien lastenoikeuksien poljentaa, sillä muslimivanhemmat voisivat helposti asettaa ultimaattumin: joko sinut ympärileikataan sairaalassa suht. kivuttomasti, tai sitten sinut ympärileikataan kotona niin, että se varmasti sattuu, saat valita sairaalan jos sanot siellä "kyllä".

Usein ympärileikkauskeskustelussa unohtuu, etteivät vanhemmat omista lastaan vaan lapsi omistaa itse itsensä. Valitettavasti kielenkäyttöön on eksynyt käsitteitä kuten "minun lapsi" tai "lapseni", mutta nämä eivät ole verrattavissa käsitteisiin "autoni", "kotini" tai "tietokoneeni" jotka viittaavat omistusoikeuteen. Sen sijaan "lapseni" on käsitteenä verrattavissa käsitteisiin "sisareni", "äitini" tai "serkkuni" jotka viittaavat x:n ja y:n väliseen suhteeseen, eivät x:n omistusoikeuteen. Vanhempien rooli on toimia lapsen huoltajana kunnes hän kykenee huolehtimaan itse itsestään. Joissain tapauksissa lapsen terveys voi olla vaarassa, jolloin vanhemmat joutuvat valitsemaan tarpeellisen riskialttiin kirurgisen toimenpiteen. Vanhempien rooliin ei kuulu lapsen vaarantaminen tarpeettomalla riskialttiilla kirurgisella toimenpiteellä kuten rutiininomaisella ympärileikkauksella.

Rutiininomaisen ympärileikkauksen puolesta ei ole olemassa ainuttakaan hyvää argumenttia, on vain lista huonoja tekosyitä. Näiden huonojen tekosyiden kärjessä on väittämä jonka mukaan esinahka on hyödytön jäänne, jota ilman ihminen pärjää mainiosti ja joka altistaa ihmisen syövälle ja aidsille. Vaikka väittämä pitäisikin paikkaansa, siinä on eräs ongelma: miksi juuri esinahka? Ihmisruumis on täynnä melko hyödyttömiä ruumiinosia joita ilman ihminen pärjäisi mainiosti, kuten esimerkiksi viisaudenhampaat, pikkuvarpaat, hiukset, kulmakarvat, toinen munuainen, haima, perna, umpisuoli, alimmat kylkiluut, häntäluu, korvalehdet, sierainten välinen nahka jne. Eihän kukaan normaali ihminen lapsen synnyttyä suorita tällaisia utiliteettilaskelmia (eli hyödykelaskelmia) siitä mitä ruumiinosia lapsi oikeasti tarvitsee ja mitkä osat voidaan kirurgisesti poistaa tarpeettomina (mahdollisesti neoklassisia taloustieteilijöitä ja joitain 70-luvun moraalifilosofeja lukuun ottamatta).

Lopulta rutiininomaisissa ympärileikkauksissa on kyse uskonnosta tai sen lieveilmiöstä. Länsimaissa tosin uskonto nähdään harvemmin legitiiminä perusteluna millekään toiminnalle jonka vuoksi tarpeettomia ympärileikkauksia puolustellaan pseudotieteellä ja -filosofialla. Tämän vuoksi sosiaali- ja terveysministeriö ei sano suoraan, etteivät he halua pakottaa uskontoonsa vetoavia muslimeja noudattamaan suomalaista lainsäädäntöä. Sen sijaan ministeriö yrittää siirtää huomion pois muslimeista suomessa vuosisatoja asuneisiin tataari- ja juutalaisyhteisöihin, jotta laki saataisiin läpi mahdollisimman pienellä hälinällä.

tiistai 5. elokuuta 2008

Taloussykliteorioista

Taantumien ja lamojen aikoihin maailma täyttyy mitä kummallisimmista taloussykliteorioista. Taloustieteellisesti katsottuna neljä alla olevaa teoriaa ovat kutakuinkin ne kaikkein yleisimmät. Mainitsen nämä teoriat lähinnä perustellakseni miksi nojaan itse tiettyyn taloussykliteoriaan ja miksi monet taloustieteilijät ovat niin hämmentyneitä vallitsevasta talouden tilasta. Esittelen teoriat huonoimmasta parhaimpaan:

Luonnollinen taloussykliteoria kuvittelee nimensä mukaisesti, että taloussyklit ovat markkinatalouteen kuuluva luonnollinen väistämätön ilmiö. Tämän teorian mukaan luonnollisia taloussyklejä on kolme: noin kolmevuotinen Kitchin sykli, noin yhdeksänvuotinen Juglar sykli ja noin 50-vuotinen Kondratieff sykli. Tuotannon vaihtelut selitetään näiden kolmen syklien törmäilyillä, jos esim. Kitchin ja Juglar syklit ovat laskusuhdanteessa mutta Kondratieff sykli on nousussa, seurauksena on keskivertokestoinen lama. Jos sekä Kitchin, Juglar ja Kondratieff syklit ovat laskussa, seurauksena on 1930-luvun tai 1990-luvun kaltainen lama. Tämän teorian keskeinen ongelma on siinä, ettei talous ihmisten välisenä vaihtokauppaverkostona ole mikään luonnonilmiö vuorovesien tavoin. Mielenkiintoisinta luonnollisessa taloussykliteoriassa on, että se lojuu unohdettuna kunnes suuri lama yllättää. Täten ei liene ihme jos se löydetään taas uudelleen 2010-luvulla.

Neoklassinen taloussykliteoria on tämän päivän yleisin taloussykliteoria, jota usein myös kutsutaan nimellä Real Business Cycle [RBC]. RBC:n mukaan taloussyklit johtuvat kahdesta eri shokista eli julkisen sektorin kulutusshokista tai yksityisen sektorin teknologiashokista. Toisin sanoen, julkisen sektorin kulutuksen äkillinen nousu tai lasku, tai uuden teknologian käyttöönotto yksityisellä sektorilla voi aikaansaada taloussyklin. RBC:n ainut positiivinen asia on, ettei se oleta taloussyklien olevan mikään luonnon ilmiö luonnollisen taloussykliteorian tavoin. Valitettavasti myös RBC on erittäin huono teoria, sillä se väittää taloussyklien johtuvan finanssipolitiikasta (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee julkista kulutusta, investointeja ja näiden kahden rahoitusta) rahapolitiikan (ts. talouspolitiikan osa-alue joka käsittelee rahan painamista, inflaatiota ja korkoja) sijaan.

Schumpeterin taloussykliteoria on jo yllättävän hyvä taloussykliteoria, sillä teoria ymmärtää taloussyklien johtuvan yrittäjien massiivisista virhesijoituksista. Nämä virhesijoitukset johtuvat Schumpeterin mukaan yrittäjien käyttöön ottamasta uudesta teknologiasta (RBC siis lainasi osan teoriastaan suoraan Schumpeteriltä mutta huononsi sitä samalla tuntuvasti) joka rikkoo yleisen tasapainon ja syöksee yrittäjät massiivisiin virhesijoituksiin (Schumpeterille yrittäjä ei ole kuka tahansa kukkakaupan tai etnoravintolan perustaja, vaan sellainen yksilö jonka yritys käyttää vallankumouksellista uutta teknologiaa). Teorian ongelma on, ettei se selitä miksi massiivisia virhesijoituksia tapahtuu kuplan aikana jokaisella sektorilla samanaikaisesti, sillä ei liene vaikea ymmärtää, etteivät suuret teknologiset edistysaskeleet (kuten autot ja tietokoneet) käynnistä teknologista vallankumousta joka sektorilla samanaikaisesti.

Itävaltalainen taloussykliteoria eli Austrian Business Cycle Theory [ABC] on mielestäni selvästi pätevin taloussykliteoria ja ainut teoria joka osaa tyydyttävästi selittää syklin melko täydellisesti alusta loppuun saakka. ABC:n mukaan taloussyklit johtuvat katteettoman rahan painamisesta joka alentaa ensin korkoja ja siten huijaa sijoittajat luulemaan tietyt kannattamattomat projektit kannattaviksi. Tämä puolestaan aiheuttaa tuotantorakenteen vääristymisen mikä johtaa palkkojen ja raaka-aineiden kallistumiseen jolloin kannattamattomien projektien kannattamattomuus paljastuu.

sunnuntai 3. elokuuta 2008

Kirja-arvostelu: The God Delusion

Mielenkiintoni heräsi Richard Dawkinsin tuotantoa kohtaan The God Delusion (suomennos Jumalharha) ilmestyttyä kaksi vuotta sitten (2006). Kirjain ilmeinen päämäärä on johdattaa itsenäisesti ajatteleva ihminen skeptikosta uskontoja vastustavaksi ateistiksi. Samaan hengenvetoon Dawkins pyrkii selittämään evolutiivisesti uskontojen olemassaolon sekä perustelemaan rationaalisesti sen, miksi jumalan olemassaolo on erittäin epätodennäköistä.

Dawkinsin parhaisiin puoliin kuuluu hänen loistava kirjoitustaito jonka avulla hän saa vaikeatkin tieteelliset teoriat kuulostamaan yksinkertaisilta ja itsestään selviltä. Dawkins pitää myös hyvin poliittiseen puolueettomuuden, eikä esim. kallistu talouspoliittisesti vasemmalle missään asiassa vaan jättäytyy taitavasti neutraaliksi. Onneksi kuitenkin punavihreä multikulttuurisuuspalvonta saa kuulla kunniansa. Tästä syystä Dawkinsia onkin kritisoitu, sillä The God Delusion asettaa länsimaalaisen rationaalisen kulttuurin muiden kulttuurien yläpuolelle. Mielestäni tämä asennoituminen kuuluu päinvastoin kirjan parhaisiin puoliin.

Kun Dawkins voitti Iso-Britannian vuoden kirjailija -palkinnon, odotukseni kirjaa kohtaan nousivat. Valitettavasti Dawkins petti nämä odotukset lähes täysin. The God Delusion ei ole paisuneen maineensa veroinen, eikä se ole edes kovin hyvä ateistiseksi kirjaksi - se että The God Delusionia väitetään jopa kaikkien aikojen parhaaksi ateistikirjaksi, kertoo jotain kovin surullista näiden kirjojen tasosta. Jokainen joka on joskus seurannut kreationistien kanssa käyviä väittelyitä tietää miten paljon näissä puidaan Hitlerin, Darwinin ja Nietzschen persoonia, uskomuksia ja elämiä. Näistä kolmesta Dawkinsilla näyttää olevan jokin sortin fiksaatio Hitleriä (joka mainitaan peräti 25 sivulla) ja Darwinia (mainitaan 33 sivulla) kohtaan. Vaikka Darwin ymmärrettävästi oli (Herbert Spencerin ohella) evoluution perustaja, Darwinista ja darwinismista jatkuva jauhaminen antaa lukijalle sellaisen kuvan, että evoluutio olisi uskonto. Dawkins itse erehtyy jopa kutsumaan evoluutiota tutkivia biologeja kreationistien luomalla orwellilaisella termillä "evolutionisteiksi" (kreationistit kutsuvat itseään termillä "creation scientists").

Vaikka Dawkins pitää kaikkia uskontoja vihollisinaan, hän tuntuu käyvän erityisesti Katolisen kirkon kimppuun siitäkin huolimatta, että suurin osa Dawkinsin vastustamista äärikristityistä löytyy kristinuskon protestanttisesta haarasta (tarkalleen ottaen sen radikaalireformisesta haarasta johon mm. Adventistit, Baptistit ja Helluntailaiset kuuluvat). Varsinkin yli 700 vuotta sitten elänyttä Tuomas Akvinolaista vastaan nostettu kritiikki voidaan luokitella jopa raukkamaiseksi. Kaiken pahan lisäksi Dawkins syyttää ensin uskonnollisia ihmisiä huonosta argumentoinnista (joka kieltämättä onkin tarpeen) mutta silti itse syyllistyy ekologiseen virhepäätelmään useita kertoja. Oxfordin biologian professorina Dawkins on taatusti täysin tietoinen tästä, mutta päättää silti väärinkäyttää muutamia tilastoja omana retorisena aseenaan. Tämä on varsin valitettavaa, sillä Dawkins tuntuu olevaan yllättävän epätietoinen kristusmyytistä joka on miltei paras yksittäinen kristinuskon vastainen argumentti. Ehkä kirjan suurin ongelma on lopulta siinä, että Dawkins pitää omaa ateistista näkemystään niin itsestään selvänä ja oikeutettuna, ettei hän osaa perustella sitä muuten kuin vetämällä mutkat suoriksi. 399 sivua. Yleisarvosana: 79 %.